Taistelupelastajakoulutus on vielä siitä hauska, että se tuottaa ainakin omien kokemusten mukaan noin 100 kertaa hyödyllisempää henkilökuntaa kakkatuuletintilanteeseen, kuin perinteinen lääkintämieskoulutus. Ottaen huomioon Lääkintämiesten pidennetyn miehistön palvelusajan (koulutuskierrollisista syistä), soisin kavereiden osaavan hommia eri tasolla nykyiseen nähden.
Ongelma johtuu toki monista asioista, yhtenä tärkeimmistä se, ettei oikeita hoidettavia ole ollut pitkään aikaan kotimaan organisaation käsissä. Ulkomailla asiat ovat toisin, mutta siellä lähes johdonmukaisesti hoitohenkilökunta on siviilitaustaltaan terveydenhoidollista. Asian tärkeys on kovin monelle hieman hämärän peitossa. Toisaalta joukkotuotetun yksikön kotiutuessa palvelukseen jäävät lääkintämiehet ikäänkuin tippuvat koulutuksellisesti kouluttajien tutkalta, Varuskuntasairaalapäivystyksen ja punkan pohjalla maikoilemisen limboon.
Kouluttajista bongaa hyvin ne, jotka ovat joutuneet tekemisiin asian kanssa oikeasti ja osaavat antaa esimerkiksi haavoittuneen taistelijan evakuoinnille ja ensiavulle tulikosketuksessa painoarvoa koulutuksessa. Tässä liipataan vähän toisaalla keskusteltua huollon harjoittelun puutetta. Kuinka monesti oikeasti harjoitellaan evakuointi- ja ensihoitoketjua haavoittumisesta edes joukkosidontapaikalle asti?
Taistelupelastajan tehtävä olisi myös huolehtia oman ryhmänsä ensiaputaidollisesta osaamisesta ainakin tasolla Partion/ryhmän toiminta haavaa otettaessa (Tilanteen haltuunotto---> evakuointi suojaan ---> c-ABC ---> *)
Ryhmän pioneeri on tosiaan enemmänkin erikoiskoulutettu kiväärimies, onhan esimerkiksi jo vuosia koulutettu tiettyjen joukkojen ryhmiin murtoräjäyttäjiä suht samanlaisella meiningillä. Ei tarvitse osata pioneerikomppanian osana toimintaa, 90 asteen kulmin kävelyä ja kaikenmaailman erikoistemppuja, vaan jalkaväkiryhmän omaa taistelua tukevia likaisia temppuja. Tämän osaamisen hankkimiseen ei tosiaan tarvita kuukausia, vaan erikoiskoulutuskauden erikoistumisopinnot antavat jotenkuten riittävän pohjan välineiden käytölle. Aivan samalla tavallahan kaikki muutkin erikoistumiset (PST, TJ, VM yms yms.) hoidetaan.
Koulutuksesta puhuttaessa pitää muistaa, ettei se suinkaan lopu sen parin viikon erikoistumiskurssin viimeiseen päivään, vaan jatkuu käytännössä niin kauan kuin henkilö on vahvuudessa ja osallistuu harjoituksiin.
Reservistä sen verran, että ainakin aktiivireservin tapauksessa uusia asioita opetetaan kyllä. Asioita viedään jopa sille tasolle, että reserviläisistä koulutetaan esimerkiksi taistelupelastajakouluttajia, jotka vuorostaan kouluttavat esimerkiksi oman komppaniansa/pataljoonansa TSTEA-tarpeet kouluttaja/apukouluttajan asemassa. Reserviä mietittäessä kannattaa muuten oikeasti suhteuttaa suunniteltua SA asevoimien kokoa ikäluokkiin. Pian ollaan jo tilanteessa, jossa hieman yli nelikymppisillä miehistön/aliupseeriston reserveillä ei enää ole käyttöä, elleivät hakeudu ja kouluttaudu uusiin tehtäviin vapaaehtoisena ja Upseereistakin on käytännössä jäljellä erikoiset. Tämä ei välttämättä ole myöskään huono asia, jos halutaan mitata maksimaalinen hyöty ulos käytettävissä olevista koulutus- ja varustusvaroista.
Ongelma johtuu toki monista asioista, yhtenä tärkeimmistä se, ettei oikeita hoidettavia ole ollut pitkään aikaan kotimaan organisaation käsissä. Ulkomailla asiat ovat toisin, mutta siellä lähes johdonmukaisesti hoitohenkilökunta on siviilitaustaltaan terveydenhoidollista. Asian tärkeys on kovin monelle hieman hämärän peitossa. Toisaalta joukkotuotetun yksikön kotiutuessa palvelukseen jäävät lääkintämiehet ikäänkuin tippuvat koulutuksellisesti kouluttajien tutkalta, Varuskuntasairaalapäivystyksen ja punkan pohjalla maikoilemisen limboon.
Kouluttajista bongaa hyvin ne, jotka ovat joutuneet tekemisiin asian kanssa oikeasti ja osaavat antaa esimerkiksi haavoittuneen taistelijan evakuoinnille ja ensiavulle tulikosketuksessa painoarvoa koulutuksessa. Tässä liipataan vähän toisaalla keskusteltua huollon harjoittelun puutetta. Kuinka monesti oikeasti harjoitellaan evakuointi- ja ensihoitoketjua haavoittumisesta edes joukkosidontapaikalle asti?
Taistelupelastajan tehtävä olisi myös huolehtia oman ryhmänsä ensiaputaidollisesta osaamisesta ainakin tasolla Partion/ryhmän toiminta haavaa otettaessa (Tilanteen haltuunotto---> evakuointi suojaan ---> c-ABC ---> *)
Ryhmän pioneeri on tosiaan enemmänkin erikoiskoulutettu kiväärimies, onhan esimerkiksi jo vuosia koulutettu tiettyjen joukkojen ryhmiin murtoräjäyttäjiä suht samanlaisella meiningillä. Ei tarvitse osata pioneerikomppanian osana toimintaa, 90 asteen kulmin kävelyä ja kaikenmaailman erikoistemppuja, vaan jalkaväkiryhmän omaa taistelua tukevia likaisia temppuja. Tämän osaamisen hankkimiseen ei tosiaan tarvita kuukausia, vaan erikoiskoulutuskauden erikoistumisopinnot antavat jotenkuten riittävän pohjan välineiden käytölle. Aivan samalla tavallahan kaikki muutkin erikoistumiset (PST, TJ, VM yms yms.) hoidetaan.
Koulutuksesta puhuttaessa pitää muistaa, ettei se suinkaan lopu sen parin viikon erikoistumiskurssin viimeiseen päivään, vaan jatkuu käytännössä niin kauan kuin henkilö on vahvuudessa ja osallistuu harjoituksiin.
Reservistä sen verran, että ainakin aktiivireservin tapauksessa uusia asioita opetetaan kyllä. Asioita viedään jopa sille tasolle, että reserviläisistä koulutetaan esimerkiksi taistelupelastajakouluttajia, jotka vuorostaan kouluttavat esimerkiksi oman komppaniansa/pataljoonansa TSTEA-tarpeet kouluttaja/apukouluttajan asemassa. Reserviä mietittäessä kannattaa muuten oikeasti suhteuttaa suunniteltua SA asevoimien kokoa ikäluokkiin. Pian ollaan jo tilanteessa, jossa hieman yli nelikymppisillä miehistön/aliupseeriston reserveillä ei enää ole käyttöä, elleivät hakeudu ja kouluttaudu uusiin tehtäviin vapaaehtoisena ja Upseereistakin on käytännössä jäljellä erikoiset. Tämä ei välttämättä ole myöskään huono asia, jos halutaan mitata maksimaalinen hyöty ulos käytettävissä olevista koulutus- ja varustusvaroista.
