Sodassa tappaminen ja sen psykologinen hinta
05.12.2011 13:14
| pelontorjunta http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/?id=42
Erityisesti isäinpäivänä ja itsenäisyyspäivän aikaan Suomessa puhutaan paljon ihmistä ja heidän kokemuksistaan viime sodissa. Sen sijaan harvoin asiaa lähestytään kansainvälisten lääketieteellisten ja psykologisten tutkimusten kautta. Tällaiset tutkimukset ovat siinäkin mielessä kiinnostavia, sillä ne jos mitkä avaavat kuin ikkunan tarkastelemaan mitä isämme ja isoisämme, jos he olivat etulinjan joukoissa, aivan oikeasti kokivat mm. vuosien 1939-45 aikana.
Viihdeteollisuus on loistava esittämään sodankäynnin yksinkertaisena tapahtumana myös yksilötasolla. Niinpä useimmat uskovat, että ihmiset tappavat toisiaan koska heille on näin kerrottu, koska he ovat sisäistäneet säännön: tapa tai tule tapetuksi. Uskotaan että vihollista vihataan jne. Viihdeteollisuus ja kaikenlainen verenkarvainen populaarikirjallisuus yrittää saada meidät uskomaan, että kaikki sotilaat ampuvat toisiaan kohti epätoivoisesti ja yrittävät tuhota ja tappaa toisensa. Vaikka tässä lähtökohdassa on mukana myös totuutta, se on useimmiten kuitenkin väärä.
Erinomainen kirja sodassa tappamisesta on esim.
Dave Grossmanin ”On Killing : The Psychological Cost of Learning to Kill in War and Society". Kirjaa voi suositella kaikille luettavaksi, koska se menee hyvin yksityiskohtaisesti aiheeseen josta vallitsee suorastaan uskomaton määrä väärinkäsityksiä.
Kun useimmat ihmiset puhuvat sodassa tappamisesta, he ovat kuin puberteetti-ikäisiä neitsyitä jotka yrittävät puhua seksistä. Siitä voidaan puhua vaikka viikko yhteen soittoon, mutta ymmärtää et voi ennen kuin olet sen itse kokenut. Kun tulee toiminnan hetki se ei olekaan sellaista millaiseksi sen luulit.
Ja taistelutilanne sodassa. Kun luodit alkaa lentämään ja tykistötuli pyyhkii taistelumaastoa on sillä voimakas vaikutus miten yksilö alkaa kaiken nähdä ja kokea. Viisisataa taistelijaa näkee asiat viidelläsadalla eri tavalla. Elokuvat haluavat saada ihmiset ajattelemaan, että maailma on mustavalkoinen, ilman mitään harmaan eri sävyjä.
Historiaa tarkastelemalla voidaan havainnollistaa sitä mitä todellisuudessa tapahtui. Ja heti tulee vastaan hätkähdyttäviä tuloksia. Esim. Toisessa maailmansodassa 1939-45 vain 15-20 prosenttia sotilaista ampui vihollista kohti. Grossmanin keräämien tutkimustulosten mukaan nimittäin vähemmän kuin yksi amerikkalaissotilas viidestä ampui taistelutilanteessa kohti saksalaista tai japanilaista sotilasta. Amerikkalainen sotilas tuskin oli erilaisempi kuin muiden armeijoiden. Ja vaikka äärimmäisissä olosuhteissa suurempi osa sotilaista on voinut ampua vihollissotilasta kohti, useimmissa taistelutilanteissa sotilaat olivat haluttomia tappamaan toisiaan. Amerikan sisällissodissa ja sitä edeltäneissä tilanne ei ollut dramaattisesti erilainen. Toisen maailmansodan aikana vain 1% prosentti lentäjistä suoritti 30-40% kaikista vihollisen lentokoneiden alasampumisista. Hyvin monet hävittäjälentäjistä eivät ampuneet alas ainuttakaan viholliskonetta.
Korean sodassa niiden sotilaiden osuus jotka eivät halunneet ampua vihollissotilasta kohden laski - 55% sotilaista ampui vihollista kohti. Vietnamissa osuus nousi noin 95%:iin, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että he yrittivät osua kohteeseen. Itse asiassa Vietnamin sodassa jokaista kuollutta vihollissotilasta kohden amerikkalaiset ampuivat peräti 52 000 luotia! Voi olla mielenkiintoista havaita että kun erikoisjoukot tilastoivat ammuskulutuksensa taisteluissa sekä kuolleet vihollisen sotilaat he tosiasiassa usein soittivat tykistölle (tai ilmavoimille) tilaten epäsuoraa tulta vihollista kohden. Jo toisessa maailmansodassa arviolta 90% niin länsi- kuin itärintaman sotilaistakin kuolivat tosiasiassa sirpalevaikutuksen takia, ei suinkaan luoteihin. Tämä on eräs asia joka yllättää tämän päivän ihmiset, joiden tietämys sodista perustuu pääasiassa elokuviin sodasta.
Historiaa tutkimalla voidaan eliminoida kaikenlaista sotaan liittyvää hypeä ja hyvin usein havaitaan miten tavattoman haluton ihminen on tappamaan toista lähimmistään. Tulos on nähtävissä: sodassa taistelija traumatisoituu koska hänen pitäisikin nyt tappaa toinen ihminen. Vastoin yleistä luuloa sodassa kuoleminen ja haavoittuminen ei suinkaan ole kaikkein suurin sotilaan pelko. Pelottavinta on juuri ihmisen tappaminen.
Taistele, pakene, näyttele, alistu, antaudu
Eläinkunnassa pääsääntö on selvä: useimmat eläimet eivät tapa lajitoveriaan. Ihmiset eivät tässä suhteessa juurikaan tee poikkeusta. Emme halua tappaa toisiamme; vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa eläinten tavoin teemme näin. Nämä liittyvät usein ns. torjuntatilanteisiin tai hyvin poikkeuksellisiin yksilöihin. Väite jonka mukaan ”kuka tahansa voi tappaa” ei täysin pidä paikkaansa. Kynnys on useimmilla erittäin korkea.
Kun kaksi saman lajin eläintä kohtaavat toisensa he aloittaa teeskentelyn. Molemmat yrittävät pelotella vastustajaa uskomaan sen olevan huonompi ja vaarassa. Tässä vaiheessa ne voivat taistella, tai toinen voi alistua tai paeta. Silloinkin kun ne taistelevat toiminta erittäin harvoin johtaa kuolemaan. Kun toinen eläimistä lannistaa toisen se useimmiten vahingoittaa sitä vain jonkin verran, esim. puremalla sitä kaulasta. Muttei silloinkaan tappamalla toista lajin yksilöä.
Ihmiset eivät ole kovinkaan erilaisia tässäkään. Tuliaseet ovat erinomainen tapa teeskennellä taisteluissa, he ovat äänekkäitä ja vaarallisia, ja luodit viuhuminen päiden yläpuolella voi hirvittävää vihollista. Ne tarjoavat alkukantaista vapauta ja antaa ampujalle tunteen vallasta. Teeskentely ja poseeraaminen on hyvin yleinen osa taistelutaktiikkaa. Sotahuudot, karjumiset ym. osa tätä teeskentelyä. Taisteluhuudolla ei tapeta, mutta se tarjoaa alkukantaisen vapauden ja sillä voi pelotella vihollista. Luotien räjähtäminen maahan tai seiniin voi tuntua sotilaasta pelottavalta ja siihen yhdistetään monenlaista karjumista se on entistä pelottavampaa.
Ainakin osittain tästä syystä Vietnamissa räiskittiin niin paljon ilman todellisia osumia (52000 laukausta/ osuman saanut vihollissotilas). USA:n joukot olivat usein ylivoimaisia tässä taistelukenttien teeskentelyssä ja muussa poseeraamisessa. Kun todellinen taistelutilanne tulee eteen, useimmille ihmisille, riippumatta siitä kuinka kovilta kavereilta he kuulostivatkaan kasarmilla, heille oli liian vaikeaa tappaa heidän lähimmäistään ja mieluummin teeskentelivät taisteluissa kuin todella pyrkivät tappamaan silloin kun se oli mahdollista.
Tuliylivoima mahdollistaa toiselle osapuolella sen, että pelottelulla voidaan vaikuttaa myös taistelujen lopputulokseen. USA:n sisällissodassa oli tapauksia, joissa huutamisella ja muulla mesomisella saattoi tosiasiassa heikommassa asemassa ollut osapuoli karkottaa vahvemman. Näin eteenkin maastossa jossa osapuolet eivät tarkalleen päässeet näkemään toisiaan. Asevoimat ei yleensä luokittele tätä teeskentelyksi, he kutsuvat sitä vihollisen uhkaamiseksi.
Kaikki edellä mainittu ei tarkoita sitä, että kaikkia sotilaat yrittävät vain pelotella vihollista sijaan että yrittäisivät tappaa hänet. Muutama yksilö voi aktiivisesti yrittää tappaa vihollisen ja tämä varsin pieni osa taistelijoista aiheuttaakin suuren osan vihollisen kivääritulituksesta tulleista tappioista. Aivan kuten esimerkki siitä kuinka vain 1% hävittäjälentäjistä aiheutti vihollisen taistelutappioista jopa 40%.
Taistelu on sotilaan toinen vaihtoehto ja silloin molempien osapuolten tulee pyrkiä tappamaan toisiaan. Toinen osapuoli voi antautua mutta ihmiselle se on taistelukentällä vaarallisimpia vaihtoehtoja, koska vangit saavat usein surmansa taistelun tuoksinassa, eivätkä aina tarkoituksella! Pakenemisesta tulee silloin parempi vaihtoehto muttei sekään ole suinkaan vaaratonta, sillä ihmisen on aina helpompi tappaa toinen ampumalla tätä kaukaa selkään. Vaikeinta on aina ampua ihmistä jonka kasvot hän selvästi näkee.
Etäisyys muiden ihmisen suoraan vaikuttaa siihen, miten helppoa hänet on tappaa. Pommituslentäjät eivät tunne tunnontuskia sillä kilometrien päästä maalista he eivät näe uhrejaan eivätkä kuule heidän ääniään. Maavoimien etulinjan taistelijoille, jääkäreille, tilanne on täysin toisenlainen. He näkevät pelon toisen ihmisen silmistä, hien otsalla, kivun hänen kasvoillaan, veren purkautuvan haavoista, epätoivoiset avunhuudot. Vihollisesta tulee hyvin todellisia ja eläviä, ihminen jolla on toiveita, unelmia, pelkoja, äiti, isä, kenties vaimo, aivan kuten ampujallakin. Tavallaan ampuja näkee vihollisen hyvin vähän itseään erilaisena ja niin tappaminen olisi samanlaista kuin ampuja ampuisi itseään. Siksi jalkaväen sotilailla on selvästi enemmän traumoja sodasta kuin muiden aselajien sotilailla. Kuinka monella suomalaisella tykkimiehellä oli valtavia sodasta johtuvia traumoja verrattuna etulinjan konepistoolimiehiin?
Sodat joissa ihmiset taistelevat keskenään merkitsee kauhua ja kaaosta, pelkoa ja traumaa. Siksi ammuntamäärä taistelujoukkojen keskuudessa on pienempi kuin useimmat ihmiset ajattelevat. Ihmiset ovat valmiita kohtaamaan kuoleman ja silpoutumisen halukkaammin, jos heillä ei tarvitse tappaa ketään. Lääkintähenkilökunnat ovat tunnettuja esimerkkejä siitä että he muita useammin olivat valmiita vaarantamaan henkensä pelastaakseen jonkun haavoittuneen ja vaarassa olleen sotilaan. Sen sijaan taistelutilanteessa oleva sotilas – vaarassa siis hänkin – ampuu useimmiten umpimähkään vailla todellista tappamistarkoitusta.
Sotilaan kolmas mahdollisuus on pakeneminen. Jälleen ihmiset ovat kuin eläimiä. Pakenet suurta vihaista koiraa, tämä tulee perässä, pakottaa sinut ehkä maahan ja puree sinua. Ihmiset taistelutilanteessa toimivat samoin. Juuri siksi pakenemistilanteessa tapahtuu sodan dramaattisimpia tappamisia. Sotilas ei enää katso silmiin kauhuissaan vihollista kuin itseään, hän katsoo kuin häneltä taaksepäin pakenevaa saalista ja silloin löytyy jo paljon halukkaita ja kykeneviä ampumaan toista ihmistä selkään. Pakeneva sotilas ei enää ole hänelle toinen ihminen vaan saalis, joka pyrkii häneltä pakoon. Pakenemaan ja antautumaan pyrkivän sotilaan tappaminen on hyvin yleinen tapahtuma, koska tappajassa on usein silloin valtava määrä adrenaliinia, on tunnekuohussa ja eikä usein ymmärrä hänen vastustajansa olevan antautumassa. Sitten on aina psykopaatteja, jotka ovat melko valmiita ampumaan antautuvia sotilaita ja näitä persoonia on joka ainoassa armeijassa.
Tappaa tai olla tappamatta
Tämä on erittäin vaikea päätös sotilaalle ja hyvin monet tekijät voivat vaikuttaa sotilaiden kykyyn tappaa lähimmäistään. Ennen taistelua sotilaat voivat puhua paljon ja vaikuttaa hyvinkin verenhimoisilta, pelkoa herättävältä joukolta. Kokeneemmat sotilaat ovat todennäköisesti hillitympiä elleivät ne ole ”psyykanneet” itseään.
On huomattava, että vaikka sotilas voi ampua, hän voi välttää tappamista. Häntä voidaan komentaa ampumaan, mutta se on hyvin vaikea osoittaa yrittikö hän todella osua toiseen ihmiseen. Tilastot Vietnamissa, pienikaliberisten panosten suuri kulutus maailmansodissa verrattuna vain 10%:n osuuteen vihollisten kokonaistaistelutappioista, nämä viittaavat siihen, että suurin osa kivääri- ja konepistoolimiehistä ei tosiasiassa halunnut tappaa vihollista.. Ihmiset olivat valmiita tulittamaan vaikka tuntikausia, mutta eivät halunneet osua kohteeseen.
Useimmat täysijärkiset ihmiset, jos saavat valita, eivät tapa lähimmäistään ja ovat erittäin haluttomia tekemään niin, huolimatta siitä, mitä Hollywood, kirjallisuus ja media sinulle uskottelee. Kun heidän on pakko tehdä niin, moni voi kokea paljon psykologisia traumoja. Ylivoimaisesti eniten sotatraumoja löytyi juuri kivääripataljoonien miehiltä. He joutuivat katsomaan toista ihmistä joita hänen olisi pitänyt ampua.
Sotilaskoulutuksella pyritään helpottamaan yksilön päätöstä ampua toista ihmistä . Tämä on eräänlaista aivopesua, mutta se on usein välttämätöntä. Toisessa maailmansodassa ihmiset oppivat ampumisen ampumalla pahvimaaleja harjoituksissa. Kun he pääsivät taistelukentällä heillä saattoi olla erinomainen ampumistaito, mutta he käsittivät kohteiden olevan toisia ihmisiä, joku nimeltään Hans, Frederick, James, Sergei tai Anatoli. Nykyään tappaminen yritetään tehdä automaattiseksi, enemmän vaistomaiseksi toiminnaksi. Mikäli koulutus onnistuu ja sotilas kykenee tällä aivopesulla ampumaan toisen ihmisen hänestä tulee traumatisoitu tappaja. Tämän vuoksi modernin ajan sodissa tappajista tulee entistä traumaattisempia – he tappoivat vastoin omaa haluaan.
Emotionaalinen ja fyysinen etäisyys vaikuttaa paljon siihen voiko ihminen tappaa toisen. Emotionaalinen etäisyys voidaan luokitella mekaaniseksi, sosiaaliseksi, kulttuuriseksi ja emotionaaliseksi etäisyydeksi. On paljon vaikeampi tappaa ihminen jonka hengitykseksen voit tuntea ja nähdä pelon hänen silmissään. Tämä on verrattavissa toisen tappamiseen veitsellä. Tykkimiehen ja pommittajan on helpompi kieltää kohteensa inhimillisyys.
Emotionaalisen etäisyyden avulla henkilön halu tappaa lähimmäisensä vaihtelee ja antaa hänelle mahdollisuuden perustella sen helpommin. Kulttuurisessa etäisyydessä vihollinen luokitellaan erilaiseksi kuin itse. Vihollinen on epäinhimillistetty ja häntä pidetään alempiarvoisena. Natseille heitä edustivat mustalaiset, juutalaiset ja mustaihoiset. Moraalisessa etäisyydessä esim. USA:n joukoille saksalaiset olivat natseja eli julmia ja raakoja teurastajia. Natsit olivat syyllisiä ja heitä oli rangaistava. Se oli oikein ja kohtuullista. Sosiaalisesta etäisyydestä löytyy esimerkkejä mm. keskiajalta. Ns. ritarit pyrkivät välttämään toisten samassa sosiaalisessa asemassa olevien tappamista ja he valitsivat uhreikseen usein alemmista sosiaalisista ryhmistä tulleet viholliset. Mekaaninen etäisyys mahdollistaa sen että vihollinen nähdään hyvin kaukana. Tämä ei tuo hänen inhimillisyyttään lähemmäksi. Moderni sota pimeänäkölaitteineen on tuonut sodan Nintendo-pelin kaltaiseksi. Tämä on ilmennyt mm. Persianlahden sodassa, sekä Iranin ja Afganistanin sodissa. Merkittävä vaikutus on myös ylemmillä komentajilla. Joukoille joille auktoriteetti määrää tehtäväksi tulittaa kohdetta on päätös usein helpompi. Kosto, viha ja pelko ovat kaikki erilaisia tekijöitä, jotka voivat mahdollistaa sen että sotilas pystyy ampumaan toista ihmistä.
Taisteluväsymys
Sodankäynti on eteenkin etulinjan joukoille hyvin traumaattista sekä tappamisen että tapetuksi tulemisen kannalta. On hyvin paljon pelottavampaa jos joku yrittää tappaa sinut veitsellä kuin pommittamalla sinua. Toiseen maailmansotaan lähdettiin ideologialla jossa uskottiin strategisilla pommituksilla murrettavan vihollisen kotirintaman moraali ja puolustustahto. Tulokset olivat useimmiten täysin päinvastaisia. Persoonattomat hyökkäykset vain lujittivat vastarintaa.
Totaalisen sodankäynnin kannalta merkittävämpi vaikutin oli kokonaisvaltainen hyökkäys kokonaista aluetta kohtaan jolloin perinteinen etulinja ja sen takainen rauhallinen alue jaottelu alkoi muuttua. Myös siviiliväestö koki lisääntyvän paineen kun tieto tai huhu aluetta kohtaavaa musertavaa sotilaallista operaatiota kohtaan lisääntyi. Kun vihollisen hyökkäys tuhoaa yksikön päämajan, ihmiset siellä ymmärtävät, että he ovat tavoite ja vihollinen ei kiinnostunut tappamaan etulinjan yksiköitä. Tämä voi aiheuttaa suurta psykologista traumaa pataljoonan komentajassa, kun hän tajuaa vihollisen maalitaulu. Tällainen tekijä aikaansaa psykologisen paineen lisääntymisen myös etulinjan joukoissa, kun edes turvallista takalinjaa ei ole olemassa. Tästä on enää lyhyt matka nykyaikaiseen syvään sodankäyntiin jossa mitään turvallisia paikkoja harvoja linnoituksia lukuun ottamatta ei enää ole.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä enemmän aikaa sotilas viettää taisteluissa sitä todennäköisemmin hänestä tulee psyykkinen uhri. Psyykkinen uhri on yksikölle hyödytön sotilas ja hänestä tulee pikemminkin yksikölle riskitekijä aivan vihollisen tapaan. Tutkimukset osoittavat että 60 päivää etulinjassa taistelutehtävissä tuhoaa yksikön tehokkaan taistelutehon, koska 60 päivän kuluessa 98% yksikön sotilaista ovat todennäköisesti sodan psyykkisiä uhreja.
Tämän estämiseksi yksiköitä kierrätetään takalinjojen suhteellisen turvallisella alueella. Jos vihollinen on tunkeutunut myös selustaan eikä alue ole enää turvallinen on kierrätys hyödytöntä. Tämä saattaa olla yksi syy miksi monille ihmisille olo Vietnamissa "etulinjassa" sekä "turvallista" alueilla oli lähes yhtä turvatonta. Yksiköt usein kierrätetään osaksi siksi että heille annetaan aikaa "toipua".
Entä mitä tapahtuu joukoissa jotka ensi kerran siirtyvät taistelutehtäviin, siis etulinjaan?
Noin 10 ensimmäisen päivänä yksiköstä kehittyy taisteluun tottunut. Sotilaat tottuvat vaatimuksiin elää joka suunnalta tulevaa vihollisen uhkaa vastaan. Yksikkö saavuttaa 10-30 päivän aikana maksimaalisen tehokkuutensa. Suomalaisten panikointi talvisodan alussa kuvaa tätä alun tottumattomuutta hirveisiin olosuhteisiin. Kahden viikon kuluessa joukot kaikkialla suorittivat yhä paremmin tehtävänsä ja saavuttivat tammikuun alkuun mennessä huomattavia torjuntavoittoja. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa nopeimmat ja tehokkaimmat operaatiot suoritettiin heinäkuun puolivälistä aina elokuun puoliväliin saakka jolloin melkein koko Laatokan puoleinen menetetty alue oli jo vallatta takaisin ja edetty jo syvälle Itä-Karjalaankin.
Noin 30 päivän jälkeen sotilaat saattavat uskotella jo itselleen kokemuksen ja ”karaistumisen” jälkeen ettei niiden kyky taistella enää heikkene. Tosiasiassa taistelukyvyn heikkeneminen alkaa juuri tässä vaiheessa. Uupumus, väsymys, innostuksen väheneminen, huono ruoka ja eteenkin psyykkisen paineen kasvu alkaa vasta nyt todella vaatimaan veronsa. Jatkuvat adrenaliinin eritys kehossa – ylämäet ja alamäet tunnetasolla alkavat vähitellen vaikuttamaan yksikön suorituskyvyssä. Yhä useampi alkaa henkisesti murtumaan aivan hirvittävissä olosuhteissa. Seuraavien 30 vuorokautta taistelujoukoissa, taistelutehtävissä, jatkuvan pelon, uhan, tappamisen paineessa murtavat yksikön taisteluarvon. Jo noin 45 päivässä on emotionaalinen tukehtuminen yksikössä tapahtunut ja yksikön tehokkuus laskee dramaattisesti. Joukot eivät halua hyökätä, he eivät halua kaivaa taistelukaivantoja ja välttävät partiointeja. Heiltä puuttuu tahto ja halu mikä niillä aiemmin oli. .
Tämä peruslaskelma päti viime sotien aikana kaikissa asevoimissa siis myös Suomen. Itseasiassa se selittää erittäin hyvin sen äärimmäisen kriisin mihin suomalaiset joukko-osastot joutuivat talvisodassa helmikuusta 1940 lähtien sekä jatkosodan hyökkäysvaiheen traumaattisen jälkipuoliskon jolloin kokonaisia rykmenttejä oli lähes mahdotonta saada suorittamaan niille annettuja tehtäviä. Ellei vastapuolella olisi ollut kenties vielä kurjemmassa fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa olleita joukko-osastoja ei katastrofia kenties olisi voitu välttää. Neuvostojoukkojen eteneminen sodan loppupuolella sekä toisaalta sen joukoissa lisääntyneet karkuruudet, kieltäytymiset ja omien sotilaiden valtavat teloitukset kertovat äärimmäisestä joukkojen loppuunpalamisesta.
Psykiatrinen uhri
Henkilöstä tulee monen eri asteen psykiatrinen uhri sodassa. Useiden kuukausien taistelutehtävät tekevät lähes jokaiselle henkisen stressin vuoksi oireita. Tämä ei tarkoita että he ovat muuttuneet täysiksi hulluiksi ja joissakin tapauksissa lepo ja palautuminen auttaa paljon. Kun se edennyt todella pahaksi siihen ei ole olemassa helppoa ratkaisua. Joissakin tapauksissa henkilö voi esitellä oireitaan välttääkseen taisteluja. Tapauksen hoitoon käytetään erityyppisiä ratkaisuja järjestelmän ominaisuuksien mukaan.
Uupumistapauksissa sotilaasta on tullut "väsynyt" ja on haluton tekemään oikeastaan mitään. Hän ei halua olla ystävien kanssa tekemisissä tai osallistua mihinkään fyysistä tai henkistä toimintaa tai vastuuta vaativaan tehtävään. Hän voi altistua koville äänille ja hänessä ilmenee itkukohtauksia tai ahdistusta. Monin tavoin kaikki hän haluaa tehdä, on elää tyhjää elämää mutta hänen mielialansa vaihtelee. Paras hoitotapa on poistaa henkilö taistelualueella lepoon.
Sekavuustilassa psykiatrinen uhri alkaa menettää ajan, paikan ja ympäristön tajunsa. Väsymyksestä kärsivät ihminen voi nopeasti siirtyä tähän tilaan ja tulla psykoottiseksi. Joihinkin oireisiin kuuluvat delirium, psykoottiset dissosiaatiot ja maanis-depressiiviset mielialan vaihtelut. Toinen mahdollinen vaikutus on nimeltään Ganzer-oireyhtymä. Kun psykiatrinen uhri kärsii Ganzer-oireyhtymästä hän saattaa vitsailla, toimia typerästi tai muuten yrittää välttää kauhua ja pelkoa huumorilla. Väinö Linnan Tuntematon sotilas-romaani oli täynnä tällaisia persoonia, joiden humoristisuuden takaa pilkistää joitain aivan muuta kuin pelkkää parodiaa.
Konservionaalinen hysteria voi tapahtua taistelujen aikana tai vuosia myöhemmin. Tämä on vakava muoto jos on kyse sekavuustilasta. Kärsijä menettää kaiken kosketuksen todellisuuteen ja harhailla riippumatta vaaroista, kuten miinakentät, vihollisen tarkka-ampujat jne.. Sotilas voi olla sikiöasennossa ja yrittää olla välittämättä ympäristöstä tai täristä. Suuri osa muistista voi olla lukossa jotta hän yrittää sulkea ulkopuolelle kauhun mielestään. Toinen mahdollisuus on tietty osa ihmisen elimistöä ei enää toimi, kuten sormi joka vetää liipaisimesta. Konversionaalinen hysteria voi näkyä sotilaassa aivotärähdyksen jälkeen ja kun hän sai pieniä haavoja tai hän oli ollut ”läheltä piti” tilannetta. Hysteria voi näkyvät sairaalassa tai taka-alueella. Joskus se ilmenee kun sotilas määrätään palaamaan yksikköönsä tai hänet siirretään taisteluun.
Ahdistus voivat vaikuttaa sotilaan kykyyn nukkua. Ei ole väliä kuinka paljon nukkua tai levätä hän saa, hän on aina väsynyt. Hänen uniansa vaivaavat painajaiset ja sotilaalle voi tulla pakkomielle kuolemaan. Hän alkaa pelätä, hän voi olla pelkuri, hän voi epäonnistua taistelutovereidensa kanssa tai muut voisivat havaita hänen olevan pelkuri. Jotkut oireet ahdistuneisuudessa ilmenevät hengenahdistuksena, heikotuksena, kipuna, näön hämärtymisenä, huimauksena, tilapäisenä paralyysinä ja pyörtymisenä. Eräs vaikutus on PTSD (traumaperäinen stressireaktio). Vuosia taistelujen jälkeen hänen verenpaine saattaa nousta dramaattisesti yhdessä hikoilun, hermostuneisuuden ja muiden syiden kanssa.
Pinttynyt ja pakonomainen tila on kuin konversionaalinen hysteria paitsi että sotilas on tietoinen siitä, mitä on tekeillä. Sotilas ymmärtää, että pelko aiheuttaa kaikkea, mutta hän ei voi tehdä asialle mitään. Tämä voi ilmetä hallitsemattomia vapinana, sydämentykytyksenä, änkytyksenä, nykimisenä jne. Hetken päästä sotilaassa voidaan havaita jonkinlaista hysteriaa.
Luonnehäiriöitä on sellaiset kun sotilaalle tulee päähuomioksi tiettyjä toimia tai asioita. Paranoia saattaa sisältyä ärtyisyyttä, masennusta ja ahdistusta hänen henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Skitsoista on tullut yliherkkiä ja he haluavat olla yksin. ”Epileptoid” on taudin määritelmä henkilöstä joista on tullut alttiimpia väkivaltaisuuksiin ja joskus arvaamattomaan raivoon. Joillekin tulee pakkomielle uskontoon ja joistakin tulee psykoottisia. Tälle ihmisellä ominainen luonne on muuttunut.
( Päivitetty: 06.12.2011 09:02 )
- pelontorjunta
