Puolustusvoimat osana yhteiskuntaa
Pekka Visuri, valtiotieteen tohtori, turvallisuuspolitiikan dosentti
”Ruhtinas voi käyttää valtionsa puolustamiseen omaa sotaväkeä, palkkajoukkoja, ulkopuolisia apuvoimia tai sekamuotoista armeijaa. Palkkajoukot ja vieraat apuvoimat ovat hyödyttömiä ja vaarallisia... Palkkajoukkojen päälliköt pyrkivät ennen kaikkea alentamaan jalkaväen arvoa... Toinen hyödytön asevoimien laji ovat apuvoimat. Tällaisia ovat sellaiset asejoukot, joita ruhtinas pyytää toiselta mahtimieheltä avukseen ja turvakseen.”
Lukiessani Risto Siilasmaan johtaman työryhmän raporttia suomalaisesta asevelvollisuudesta tuli mieleen, etteivät perustavat opit asevoimien organisoinnista ole paljon muuttuneet historian kuluessa. Edellä esitetyt sitaatit ovat Niccolò Machiavellin kirjasta Ruhtinas vuodelta 1532. Hän halusi renessanssiajan Italiassa palauttaa mieleen antiikin Kreikan ja Rooman kokemuksia valtiotaidosta ja sodankäynnistä. Tärkein klassinen oppi oli, että kansalaisarmeija on ehdottomasti tehokkain tapa ylläpitää maanpuolustuskykyä.
Siilasmaan työryhmän raportti on kokonaisuutena hyvin kirjoitettu, vaikka sen kaikkiin väitteistiin ja ehdotuksiin ei tarvitse välttämättä yhtyä. Näihin kuuluu huonosti perustellut heitot aluepolitiikan merkitystä vastaan, ikään kuin puolustusvoimien pitäisi toimia ilman yhteiskuntavastuuta ja samoilla periaatteilla kuin uusinta teknologiaa hyödyntävät liikeyritykset.
Eräissä muissakin puheenvuoroissa on viime viikkoina kuultu väitteitä, että ”ei maata varuskunnilla puolusteta”. Tällaiset teesit perustuvat joko tietämättömyyteen alueellisen puolustuksen perusteista tai vahvaan uskoon suurvaltatyyppisen teknoarmeijan soveltumisesta myös Suomen oloihin. Varuskunnilla on erittäin tärkeä asema sekä koulutuspaikkoina että monenlaisten tukitoimintojen perustana. Niistä vähäisin ei ole maanpuolustushengen ylläpito maakunnan väestön keskuudessa.
Asevelvollisuusraportti selvittää ansiokkaasti yleisen asevelvollisuuden merkitystä ja toimintaedellytyksiä. Kaikki muut raporttiin sisällyteyt turvallisuus- ja puolustuspoliittiset seikat on syytä asettaa kriittiseen tarkasteluun, koska perustelut ovat usein heikkoja tai peräti olemattomia.
Julkisuudessa on kuitenkin toisteltu eräitä sen väitteitä ikään kuin tutkimustietona. Siksi on syytä todeta, että asevelvollisuusraportti ei ole mikään turvallisuuspolitiikkaa tai maanpuolustuksen järjestelyjen perusteita selvittänyt tutkimus. Siinä ei esimerkiksi tarkastella analyyttisesti turvallisuuspolitiikan päämääriä, uhkakuvia eikä puolustusvoimille asetettujen tehtävien suoritusmahdollisuuksia.
Suomen turvallisuuspolitiikan ja maanpuolustuksen toimintaympäristö on muuttunut perustavasti toisen maailmansodan ja kylmän sodan ajoista. Maailmantilanteen suuri muutos näkyy parhaillaan voimasuhteiden ja samalla aseellisten konfliktien painopisteen siirtymisenä Aasian suunnalle, Lähi-idästä Kiinan rajoille ulottuvalle vyöhykkeelle.
Pohjois-Eurooppa ja Suomi sen mukana on jäänyt kerrankin sivuun pahimman sotilaallisen jännityksen alueista, joten muutos uhkakuvassa on tietysti syytä ottaa huomioon myös puolustuksen järjestelyissä. Suomi sijaitsee kuitenkin yhä geopoliittisesti ja geostrategisesti aralla vyöhykkeellä idän ja lännen suurten voimakeskusten välillä, joten muualta alkaneet kriisit voivat heijastua tänne melko nopeastikin. Miten sellaisiin tilanteisiin lähivuosina varaudutaan, on turvallisuuspoliittisen ja puolustussuunnittelun tehtäviä, joihin asevelvollisuustyöryhmä ei toimeksiantonsa mukaisesti ottanut kantaa.
Poimin raportista silti merkittävän nykytilannetta kuvaavan havainnon. Sivulla 54 todetaan: ”Puolustusvoimilla on runsaasti sellaista materiaalia ja osaamista, jota ei valtion talouden kannalta ja päällekkäisyyksien välttämiseksi ole tarkoituksenmukaista hankkia muille hallinnonaloille.” Kysymys on siitä, miten nämä resurssit saadaan parhaiten palvelemaan yhteiskunnan toiminnan turvaamista kaikissa oloissa. Raportissa esitellään tässä suhteessa asevelvollisuuteen liittyviä toimia. Asevelvollisuus jo sinänsä tuottaa yhteiskunnalle moniin tärkeisiin tehtäviin sopivaa koulutettua henkilöstöä, jonka osaamista tulisi käyttää entistä paremmin hyödyksi.
Tuoreen lain mukaan puolustusvoimien toisena päätehtävänä varsinaisen maan puolustamisen ohella on virka-avun antaminen siviiliviranomaisille. Käsite ”virka-apu” on sikäli hieman harhaanjohtava, että se vaatii puolustusvoimien osallistumiselle vaikkapa vakavassa onnettomuustilanteessa turhan paljon aikaavieviä ja byrokraattisia päätösmenettelyjä, ennen kuin toiminta lähtee kunnolla käyntiin. Oikeampi tehtävän muotoilu olisi ”osallistuminen yhteiskunnan elintärkeiden toimintojan turvaamiseen”.
Puolustusvoimien voimavarat tulisi siis saada entistä tehokkaammin käyttöön osaksi yhteiskunnan toimintaa. Puolustusvoimien virka-avusta pitäisi myös käytännössä tehdä arkirutiinia niiltä osin, kuin havaitaan tarpeelliseksi. Tällöin esimerkiksi materiaalihankintojen perusteisiin voitaisiin hyvin lisätä käytettävyys noihin toimintoihin.
Risto Siilasmaan työryhmän raportti asevelvollisuudesta kelpaa esimerkiksi siitä, millaisia selvityksiä pitäisi tuottaa myös muista turvallisuuspolitiikan ja maanpuolustuksen kysymyksistä. Niiden pohjalta voitaisiin käydä entistä paremmin keskustelua maanpuolustuksen ja yleensäkin yhteiskunnan turvallisuuden kehittämiseksi. On turha pelotella ihmisiä epämääräisillä puheilla varuskuntien lakkauttamisesta ja henkilöstön voimakkaasta vähentämistarpeesta, ennen kuin on selvitetty muuttuneen yleistilanteen asettamia uudenlaisia suoritevaatimuksia ja puolustusratkaisun perusteita, ja myös saatettu ne julkisen keskustelun kohteiksi.