HS: Sodan vaijettu totuus, antaa elämälle tarkoituksen

BlackFox

Ylipäällikkö
Laitetaan keskustelun avaamiseksi HS juttu sodasta.

Siellä nukutaan yhdessä ja ollaan lähellä toisia. Siellä kärsitään, itketään ja nauretaan yhdessä. Se voi olla elämän parasta aikaa.

Tällaisia kokemuksia on lukemattomilla suomalaisilla, venäläisillä, amerikkalaisilla ja israelilaisilla sotaveteraaneille. Koska siellä missä on sota, on aina ihmisiä, joilla on tunne siitä, että vihdoinkin elämä tarjoaa ja tarkoittaa jotain.

Sodan vaiettu totuus on se, että se antaa ihmiselle merkityksiä, joita moderni, arkinen ja aina vain yksilöllisempi elämä ei muuten tarjoa.

B8514561.115150652;dc_trk_aid=288146107;dc_trk_cid=61348753;ord=[timestamp]

Nämä äkkiseltään omituisilta kuulostavat ajatukset esitetään amerikkalaisen Vanity Fair -lehden tuoreessa numerossa, jonka laajassa artikkelissa kerrotaan sotilaiden traumaperäisestä stressihäiriöstä eli PTSD:stä.

Artikkelin oli kirjoittanut sotatoimittajana työskennellyt Sebastian Junger, joka oli itse kärsinyt PTSD:stä käytyään Afganistanin sodassa runsas vuosikymmen sitten.

Junger ihmetteli, miten on mahdollista, että vaikka nykyajan sodat vaativat paljon vähemmän uhreja kuin vaikkapa toinen maailmansota, amerikkalaissotilailla on nykyään paljon entisaikoja enemmän mielenterveysongelmia.

"Ongelma ei näytä niinkään olevan taistelukentillä koettu trauma kuin sotilaiden paluu yhteiskuntaan. –– Sota-alueella oman joukkueen kanssa tuntuu turvallisemmalta kuin amerikkalaisen lähiön yksinäisyydessä", Junger kirjoittaa.

Jungerin kirjoitusta lukiessani minun on mahdoton olla ajattelematta omaa nuoruuttani. Työskentelin syksyllä 1990 Persianlahden sodan edellä israelilaisella kibbutsilla vapaaehtoistyöntekijänä ja seurasin osin pelon ja osin lumon vallassa, kuinka kansakunta valmistautui sotaan.

Mieleeni on painunut The Jerusalem Post -lehden mainos, jossa mainostettiin vauvoille sopivia kaasunaamareita. Silloin pelättiin Irakin ohjusiskuja kemiallisilla aseilla.

Kun päätin sitten hieman ennen sodan alkua poistua Israelista, koin olevani jonkinlainen petturi. Mutta sen lisäksi ajattelin jääväni paitsi jotain erityistä, tärkeää ja historiallista kokemusta, vaikkei minulla mitään roolia olisi sodassa ollutkaan.

Sodista kerrotaan mediassa yleensä vain kauheuksia, mikä on enimmäkseen ihan oikein. Niissä viattomat kuolevat, järki sammuu ja rikoksista tulee arkea.

Mutta jos ei ymmärrä sodan lumovoimaa, voi olla vaikeuksia ymmärtää sen enempää nykyajan kuin historiankaan tapahtumia. Voi olla vaikeuksia ymmärtää, miksi Euroopassa varttuneet teini-ikäiset liittyvät kammottavaan Isis-järjestöön tai Vladimir Putin nielaisee laajalla kansan tuella Krimin niemimaan.

Isis-järjestöstä on julkaistu paljon valokuvia ja videoita, joihin on dokumentoitu sotarikoksia. Mutta niin on myös sellaisia kuvia, joissa näkyy leveästi hymyileviä nuoria: he ovat omasta mielestään yhteisellä ja hyvällä asialla, muuttamassa maailmaa paremmaksi, tekemässä jotain elämällään.

KIRILL KUDRYAVTSEV / AFP
1305961273144

Venäläissotilaat harjoittelivat voitonpäivän paraatia varten Moskovassa 7. toukokuuta.
Vladimir Putinille voiman näyttäminen on keino nostaa omaa kansansuosiotaan ja pyrkiä historian suurmiesten joukkoon. Sillä ei ole mitään selkeämpää keinoa päästä historiaan kuin johtaa maata sodan aikana, olivatpa sodat itse käynnistettyjä tai muiden aiheuttamia.

Kun Yleisradio tiedusteli suomalaisilta vuonna 2004, ketkä ovat Suomen historian suurimmat ihmiset, ykköseksi tuli marsalkka Mannerheim ja kakkoseksi sota-ajan presidentti Risto Ryti.

Yhdysvalloissa tehdyissä kyselyissä historian suurimmiksi presidenteiksi nousevat kerta toisensa jälkeen Abraham Lincoln (sisällissota) ja George Washington (vallankumoussota).

Amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja Chris Hedges kirjoitti vuonna 2002 kirjan, jonka nimi on kylmäävä: "Sota on voima, joka antaa meille merkityksen" (War Is a Force That Gives Us Meaning).

"Sota on kuin myrkkyä. Ja aivan kuten syöpäpotilas tarvitsee joskus myrkkyä päihittääkseen sairautensa, niin meidän yhteiskuntana pitää toisinaan ottaa tuota myrkkyä selvitäksemme. Sota on yksi juovuttavimmista ja addiktoivimmista ihmiskunnan keksinnöistä. Ainoa tapa suojautua sitä vastaan on vihdoin ymmärtää, että pohjimmiltaan sodassa on kyse kuolemasta", Hedges totesi eräässä haastattelussa tammikuussa 2003.

Hedgesin sanat eivät saaneet vastakaikua, sillä vain pari kuukautta haastattelun jälkeen Yhdysvallat aloitti sodan Irakia vastaan. Vaikka sodan perusteet kyseenalaistettiin jo silloin, yli 70 prosenttia amerikkalaisista tuki sotaan lähtöä. Myrkky oli jälleen kerran huumannut kansan.

Sotia on kautta aikojen oikeutettu ja kansoille perusteltu puolustautumisella tai aiempien vääryyksien oikomisella, vaikka oikeat taustatekijät ovat useimmiten rahan, vallan tai kunnian himo.

Propagandantekijöille – olivatpa asialla Isis-järjestön nettivärvääjät, George W. Bushin hallituksen sotahaukat tai jatkosodassa bolševismin saatanasta saarnanneet ja Suur-Suomesta unelmoineet suomalaispapit – tärkeää on myydä sota yhteisenä tarinana, jossa jokaiselle on varattu rooli osana suurta oikeamielisten yhteisöä.

Vanity Fairin artikkelissa huomautettiin, että sota luo kokemuksen heimoa muistuttavasta yhteisöllisyyden tunteesta. Siksipä moni veteraani kertoo kaipaavansa rintama-aikoja.

Ja sitä samaa veljeyden, sisaruuden ja suuren yhteisöllisyyden tunnetta voivat kaivata myös pommitusten kohteiksi joutuneet siviilit, kuten vaikkapa lontoolaiset toisen maailmansodan jälkeen tai sarajevolaiset Bosnian sodan päätyttyä.

Vain harva kaipaa pommia päähänsä tai kuoleman näkemistä, mutta moni on jäänyt kaipaamaan sellaisia hetkiä pommisuojassa, kun naapuria voi ottaa kädestä ilman että siitä saa hullun leimaa otsaansa.

Tämän päivän amerikkalaissotilaiden erityisenä ongelmana on se, että he eivät sodista palatessaan onnistu edes selittämään, mitä heille on valtamerten takana tapahtunut. Kotirintama on elänyt omassa Facebook-todellisuudessaan samalla kun veteraani on elänyt kuin petoja pelkäävä metsästäjä-keräilijä aseveljiensä ympäröimänä.

Samanlaisista sopeutumisvaikeuksista on kerrottu suomalaisten rauhanturvaajien palattua Afganistanista. Veteraaneja koettelevat Suomessa parisuhdekriisit, ulkopuolisuuden tunne, tyhjyys ja kärsimättömyys.

On vaikea selittää suomalaiseen elämänmenoon tottuneelle, millaista on pelätä itsemurhapommittajia paikoissa, joista muut eivät ole kuulleetkaan.

"Ex-vaimo sanoi, että minulla kesti aina kolme kuukautta tulla kotiin. Olin poissaoleva, jännittynyt ja äyskivä. Kun tulin lomille, oli vaikea sietää lasten juoksentelua. Suomessa kaikki oli harmaata aluetta, kun Afganistanissa kaikki on mustaa tai valkoista. En osannut oikein ottaa muita huomioon", Afganistanissa palvellut rauhanturvaaja totesi HS:lle viime vuonna.

Niin järjenvastaiselta kuin se tuntuukin, sodassa asiat voivat näyttäytyä ensi kerran elämässä selkeiltä: mustilta ja valkoisilta. Rauha on se, jossa asiat muuttuvat monimutkaisiksi ja sumeiksi.

Näin arvioi nyky-Yhdysvaltoja sodista palaavien veteraanien näkökulmasta Vanity Fairin haastattelema antropologi Sharon Abramowitz:

"On oltava valmis sanomaan, että emme ole kovin hyvä yhteiskunta ja että olemme ihmisvastainen yhteiskunta. Yhteiskuntamme on vieraannuttava, tekninen, kylmä––Meidän perustavanlaatuinen halumme ihmisinä on olla lähellä toisiamme, mutta yhteiskuntamme ei salli sen tapahtumista."

Vastaus modernin elämän ongelmiin ei tietenkään voi olla se, että antaudumme sodan lumolle. Meidän pitäisi rakentaa merkityksellisempää, yhteisöllisempää ja välittävämpää elämää myös rauhan oloissa.

Lähde: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433642205234
 
Otin tämän pätkän tuosta erityisesti:

"Suomessa kaikki oli harmaata aluetta, kun Afganistanissa kaikki on mustaa tai valkoista. En osannut oikein ottaa muita huomioon", Niin järjenvastaiselta kuin se tuntuukin, sodassa asiat voivat näyttäytyä ensi kerran elämässä selkeiltä: mustilta ja valkoisilta. Rauha on se, jossa asiat muuttuvat monimutkaisiksi ja sumeiksi."

Asiasta mitään tarkemmin tietämättä, luulen että tuossa on jotain keskeistä. Monasti olen kuullut sanottavan että sota on yksinkertaisten ihmisten hommaa. Sitä tukisi ajatus, että yksilö voi hyvin kun on "moodi päällä" ja asiat ovat joko tai, eli helppoja päätöksiä tai joku muu on tehnyt päätökset. Toisaalta tiedämme myös että monilla sotilailla on varsin korkea älykkyystaso, että siinä mielessä ei oikein voi puhua yksinkertaisten hommistakaan.
Siviilissä ei taviksella ehkä ole samanlaista vahvuuden yhdistävää voimantunnetta, paitsi jengeissä tai muissa yhteisöissä jossa - myöskin - on jonkun muun määrämät toimintatavat.

Tuon kirjoituksen asiat on kyllä aika laajat ymmärtää, eikä siihen ihan tällainen kanalinnun pää riitä. Tuo selkeyden jaottelu jäi ainakin itseäni mietityttämään... mutta luetaan välillä muiden huomioita aiheesta.
 
Vaikka noitakin asioita on joskus tullut mietittyä, en ota osaa keskusteluun vielä, ainoastaan laitan VK. com'ista AZOV'in englanninkielisellä sivulla tällä hetkellä ylimpänä olevasta postauksesta tekstin. Kirjoittajaa en tiedä. Jos joku tunnistaa tekstin, niin kertokoon. Linkki sivulle hiukan purettuna: http:// vk.com/ azovinternational
VK:n palvelimet taitavat olla Pietarin lähellä Venäjällä, joten jokainen miettiköön millä tietokoneella ja liittymällä tuolla käy jos käy.

Heroism is the basic principle that underlies any justification of the war from the perspective of the human person. War gives a person the opportunity to awaken the hero sleeping inside him.The war explodes a comfortable routine of life and offers a transforming knowledge of life, life with death with use of severe trials . The value of moment when an individual becomes a hero, even if it is the last moment of his earthly life, infinitely outweighs the lingering existence spent in monotonous consumption among gray cities.

From a spiritual point of view, this possibility compensates all the negative and destructive aspects of the war, that pacifist materialism emphasixed in one-sided and biased way. War allows a person to understand the relativity of human life and consequently, to know the law "more-than-life" and thus a war always has a anti-materialistic, spiritual meaning.
 
Sota on myös yhteisöjen laillistama mielisairaus ja vaarallista huumetta. Se voi muuttaa ihmisen kyvyttömäksi sopeutumaan normaaliin yhteiskuntaan.
 
Tämä asia on kuitenkin ihan hyvä asia käsitellä/tukia ja saada asiaan muitakin näkökulmia.
Sebastian junger on kiertänyt 20v eri konflikteja, varmasti kokennut reportteri.


 
Rauha on tylsää ja sota on huumetta vain idiooteille, niille jotka eivät ole koskaan tunteneet järkyttävää kipua, eivätkä siten osaa pelätä sitä, tai pysyvää ruumillista vauriota, ja loppuelämää sen vaurion kanssa. Nuori ikä on usein tekijä tässä. Sen takia PTSD:tä esiintyy - kun ei osata asettua tulevaan tilanteeseen tarpeeksi ajoissa ja tarpeeksi vahvasti. Eläytymiskyky alkaa kehittymään joillain meistä vasta 25v tienoilla. "Lapset ovat sosiopaatteja". Yhtäkkiä sota ei olekaan niin coolia kun on saanut luodista nahkaansa tai nähnyt taistelutoverin posahtavan miinaan. Siinä sitten ihminen kärvistelee ja miettii että missä meni pieleen. Ei ole helppoa kenellekään myöntää olleensa väärässä vuosien ajan, ja vieläpä millä sotilaan tarmolla sitä väärässäolemiseen päätymistä harjoiteltiin. Virheen myöntäminen on sotilaalle erityisen vaikeaa. Eipä se sivustakatsominenkaan ei ole vaihtoehto joillekin meistä, vaan lähdetään suojelemaan niitä, jotka eivät kykene suojelemaan itseään. Onko se sitten idioottimaisuutta?

Omaa osaansa takaisinsopeutumishankaluuksissa näyttelevät puolestaan kotivaimot, joilla ei ole mitään käsitystä siitä siirtymän hitaasta rajuudesta tai laajuudesta, jonka palaava sotilas tai rauhanturvaaja joutuu käymään läpi. Meillä ei ole mitään oikeutta voida hyvin täällä Suomessa, tavallaan. Mutta onhan sekin rikos jos hyvinvointiin ei tartuta, koska sen puolesta meidän isoisät ja esi-isät taistelivat. Mikä oikeus täällä on kenelläkään kärsiä tai kieltäytyä voimasta hyvin?

Paluun tuoma pahoinvointi on ihan luonnollinen reaktio, ja väitän että mitä huonommalle tuntuu, sitä parempi kotiinpalaaja ja ihminen on kyseessä. Vain tunnekylmä sosiopaatti ei oireilisi lainkaan palatessaan kaaoksen ja kärsimyksen keskeltä. Sotilaiden pitäisi katsoa aika helvetin tarkasti kenen kanssa menee naimisiin, puhumattakaan kenen kanssa pukkaa lapsia tähän maailmaan. Naisten on puolestaan osallistuttava sodan helvettiin, ja sitten palattava kotiin, ainakin jos sotilaan meni ottamaan miehekseen.

Haukun osaltaan myös kotiinpalaavat sotilaat pieniksi idiooteiksi. He ovat käyneet taistelua mutta taistelua käy täällä ihan jokainen. Elämä testaa ihan jokaista meistä jossain vaiheessa. Toiset joutuvat tulituksen kohteeksi, toiset saavat syövän, ja joidenkin toisten omat lapset saavat syövän. Jonkun tyttöystävä murhataan ja joku menettää jalkansa rattijuopon takia. Naapurin veli tehnyt itsemurhan. Veljenpoika hukkui. Serkku otti yliannostuksen. Isoäidin koti paloi maan tasalle.

Vain idiootti ei sairaistu elämän aiheuttamaan PTSD:hen. Kysymys on vain missä vaiheessa sen käy läpi ja minkälaisena yllätyksenä ja järkytyksenä se tulee. Jokainen täällä maan päällä on sotilas jossain mittakaavassa.

Jenkit puolestaan ovat nähneet helvetisti pitkiä sotia, joten heillä riittää PTSD-potilaita ja -sotilaita. Jenkkien asevoimien rekrytointi on myös manipuloivaa ja kohtalaisen häikäilemätöntä. Armeija on joillekin pakotie köyhyydestä. Alokkaiden kyvylliset ja älylliset rimanalitukset mahdollistavat sen, että kaikkein eläytymiskyvyttöminkin juntti päätyy sotaan, koska he ovat niitä jotka eivät osaa pelätä vaikka yrittäisivätkin. 'MURICA FUCK YEAH! Sisulla hänkin sinnittelee aseellisen konfliktin aikana päivästä seuraavaan kunnes psyyke lopulta pettää kuin korjaamaton silta (joita jenkeissä muuten riittää vaaraksi asti). Sitten ihmetellään missä mentiin pieleen.

Ei kai tässä maailmassa muut tallustele kuin menneiden konfliktien ja vaikeiden aikojen eloonjääneiden jälkeläiset. Vähän myöhemmin elämä alkoi helpottumaan eikä kukaan enää osannut kuvitella millaista on tuntea kipua tai elää pelossa päivästä toiseen. Hyvin on ihmiskunta jalostunut.

Uhan poistaminen omin käsin on todella miellyttävä tunne, varsinkin jos on tarpeeksi houkka tuntemaan, että kaikki uhat on nyt poistettu pysyvästi kun tämä vimmaksi muodostunut vihollinen on saatu eliminoitua. Mitä muuta siinä voi tuntea kuin onnistumisen iloa? Helpostihan siihen voi jäädä koukkuun. "Äkkiä hommaamaan uutta uhkaa tilalle, ja sitten sitä poistamaan. Äkkiä hommaamaan uutta suojelun kohdetta tilalle, ja häntä suojelemaan. Minä olen oikealla asialla."

Dopamiini, serotoniini, oksitosiini, ja joillekin adrenaliini. Siinä ovat huumeet, joita ihmiset käyttävät. Jokainen on narkkari.
 
Rauha on tylsää ja sota on huumetta vain idiooteille, niille jotka eivät ole koskaan tunteneet järkyttävää kipua, eivätkä siten osaa pelätä sitä, tai pysyvää ruumillista vauriota, ja loppuelämää sen vaurion kanssa. Nuori ikä on usein tekijä tässä. Sen takia PTSD:tä esiintyy - kun ei osata asettua tulevaan tilanteeseen tarpeeksi ajoissa ja tarpeeksi vahvasti. Eläytymiskyky alkaa kehittymään joillain meistä vasta 25v tienoilla. "Lapset ovat sosiopaatteja". Yhtäkkiä sota ei olekaan niin coolia kun on saanut luodista nahkaansa tai nähnyt taistelutoverin posahtavan miinaan. Siinä sitten ihminen kärvistelee ja miettii että missä meni pieleen. Ei ole helppoa kenellekään myöntää olleensa väärässä vuosien ajan, ja vieläpä millä sotilaan tarmolla sitä väärässäolemiseen päätymistä harjoiteltiin. Virheen myöntäminen on sotilaalle erityisen vaikeaa. Eipä se sivustakatsominenkaan ei ole vaihtoehto joillekin meistä, vaan lähdetään suojelemaan niitä, jotka eivät kykene suojelemaan itseään. Onko se sitten idioottimaisuutta?

Omaa osaansa takaisinsopeutumishankaluuksissa näyttelevät puolestaan kotivaimot, joilla ei ole mitään käsitystä siitä siirtymän hitaasta rajuudesta tai laajuudesta, jonka palaava sotilas tai rauhanturvaaja joutuu käymään läpi. Meillä ei ole mitään oikeutta voida hyvin täällä Suomessa, tavallaan. Mutta onhan sekin rikos jos hyvinvointiin ei tartuta, koska sen puolesta meidän isoisät ja esi-isät taistelivat. Mikä oikeus täällä on kenelläkään kärsiä tai kieltäytyä voimasta hyvin?

Paluun tuoma pahoinvointi on ihan luonnollinen reaktio, ja väitän että mitä huonommalle tuntuu, sitä parempi kotiinpalaaja ja ihminen on kyseessä. Vain tunnekylmä sosiopaatti ei oireilisi lainkaan palatessaan kaaoksen ja kärsimyksen keskeltä. Sotilaiden pitäisi katsoa aika helvetin tarkasti kenen kanssa menee naimisiin, puhumattakaan kenen kanssa pukkaa lapsia tähän maailmaan. Naisten on puolestaan osallistuttava sodan helvettiin, ja sitten palattava kotiin, ainakin jos sotilaan meni ottamaan miehekseen.

Haukun osaltaan myös kotiinpalaavat sotilaat pieniksi idiooteiksi. He ovat käyneet taistelua mutta taistelua käy täällä ihan jokainen. Elämä testaa ihan jokaista meistä jossain vaiheessa. Toiset joutuvat tulituksen kohteeksi, toiset saavat syövän, ja joidenkin toisten omat lapset saavat syövän. Jonkun tyttöystävä murhataan ja joku menettää jalkansa rattijuopon takia. Naapurin veli tehnyt itsemurhan. Veljenpoika hukkui. Serkku otti yliannostuksen. Isoäidin koti paloi maan tasalle.

Vain idiootti ei sairaistu elämän aiheuttamaan PTSD:hen. Kysymys on vain missä vaiheessa sen käy läpi ja minkälaisena yllätyksenä ja järkytyksenä se tulee. Jokainen täällä maan päällä on sotilas jossain mittakaavassa.

Jenkit puolestaan ovat nähneet helvetisti pitkiä sotia, joten heillä riittää PTSD-potilaita ja -sotilaita. Jenkkien asevoimien rekrytointi on myös manipuloivaa ja kohtalaisen häikäilemätöntä. Armeija on joillekin pakotie köyhyydestä. Alokkaiden kyvylliset ja älylliset rimanalitukset mahdollistavat sen, että kaikkein eläytymiskyvyttöminkin juntti päätyy sotaan, koska he ovat niitä jotka eivät osaa pelätä vaikka yrittäisivätkin. 'MURICA FUCK YEAH! Sisulla hänkin sinnittelee aseellisen konfliktin aikana päivästä seuraavaan kunnes psyyke lopulta pettää kuin korjaamaton silta (joita jenkeissä muuten riittää vaaraksi asti). Sitten ihmetellään missä mentiin pieleen.

Ei kai tässä maailmassa muut tallustele kuin menneiden konfliktien ja vaikeiden aikojen eloonjääneiden jälkeläiset. Vähän myöhemmin elämä alkoi helpottumaan eikä kukaan enää osannut kuvitella millaista on tuntea kipua tai elää pelossa päivästä toiseen. Hyvin on ihmiskunta jalostunut.

Uhan poistaminen omin käsin on todella miellyttävä tunne, varsinkin jos on tarpeeksi houkka tuntemaan, että kaikki uhat on nyt poistettu pysyvästi kun tämä vimmaksi muodostunut vihollinen on saatu eliminoitua. Mitä muuta siinä voi tuntea kuin onnistumisen iloa? Helpostihan siihen voi jäädä koukkuun. "Äkkiä hommaamaan uutta uhkaa tilalle, ja sitten sitä poistamaan. Äkkiä hommaamaan uutta suojelun kohdetta tilalle, ja häntä suojelemaan. Minä olen oikealla asialla."

Dopamiini, serotoniini, oksitosiini, ja joillekin adrenaliini. Siinä ovat huumeet, joita ihmiset käyttävät. Jokainen on narkkari.


Kuten pakinoitsija Olli sanoi kuultuaan amerikkalaisten tuki- ja hoitomuodoista sekä neurooseista: "Mitä teki suomalainen reservivänrikki palattuaan sodasta? Hän ajoi poikki polviin ulottuvan parran ja meni jatkamaan opintojaan lyseon toiselle luokalle."
 
Pieni taisteluerektio ei ole häpeällinen asia, vaan täysin luonnollinen ja normaali kehon toiminto, jota ei tarvitse peitellä.
 
Totta.
Mutta ei se nuori ikä tee pelkästään sitä että sinne ns alas lähtee ja moni lähtee viellä ekan reissun jälkeen uudestaan rauhanturvaajaksi.
Aika moni rauhanturvaaja on perheellinen mies ja 30 paikkeilla. Tietysti kaikkia rauhanturvaamis operaatioita ei voi noihin jenkkien kokemuksiin verratta mutta aina on olemassa se riski kun lähtee alas myös suomalaisilla. Monet meidänkin erkkareista ovat perheellisiä isiä mutta silti hyvinkin vaarallisilla hyshys reissuille, ovat myös erittäin tarkkaan psykologisesti testattuja fiksuja miehiä.

Onko se väärin osallistua rauhanturvaamiseen kun meillä suomessa kaikki on tosi hyvin verrattuna muuhun maailmaan vai onko se juuri se syy. Niinkun sebastian sanoo " sotia on mahdoton saada loppumaan jos tätä asiaa ei ymmärretä" Itse olen tullut siihen tulokseen että se ryhmä henki, jännityksestä johtuva addu ja hormoonilliset tekiät ovat isossa roolissa sodissa.

Mutta kyllä nuo sodat jättää jäljet, mitä omia kavereita näkee niin joskus tuntuu että mies palasi mutta osa jäi.
Silti ne halauvat sinne ja anovat takaisin vaikka 2-3v päästä.

Hyvä esimerkki oli myös että kaikki inhoaa sotaa ajatuksena, mutta silti käyvät mielellään katsomassa elokuvissa sota elokuvia tai pelaavat niitä. Kuvitelkaas tulevaisuudessa sotaa kun sitä käydään miehittämättömillä koneilla, saat addun mutta et koe sitä paskaa etkä näe sitä kurjuutta mitä se aiheuttaa.

Joskus ihan hyvä miettiä vähän syvällisemmin näitäkin hommia :D Miksi sinne rauhanturvaajaksi itsekkin aina haluaa mutta järjenmukaan se on tosi epämukavaa sekä riskialtista.
 
Mielenkiintoista olisi saada tietoa Suomesta viime sotien osalta erilaisista sotapsykoositapauksista määrä ja ikä sekä sosiaalinen tausta tilastoituna.

Täysin ilman konkretiaa (edes Kivimäen "Murtuneet mielet" -teosta lukematta), teen hypoteesin, että suurimmassa vaarassa (henkisesti) olivat -42/-44 rintamalle joutuneet asevelvolliset. Miksi?

1) Ei menneisyyttä. Suoraan koulunpenkiltä armeijaan, ilman "normaalia" siviilielämää, kuten säännöllinen seksi, kännit, avioliitto, lapset, vakituinen työpaikka, vakituinen asunto.
2) Ei tulevaisuutta. Taustalla pätkätöitä huonolla palkalla tai opiskelua, nuorella ihmisellä ei kiinnekohtia elämässään (vrt. kohta 1.), koska isoista perheistä lapset potkittiin äkkiä pois. Sota rikkoi perinteisen yhteiskunnan.
3) Lyhyt palvelusaika. Asemasotaan heitetyt nuoret miehet ehtivät tottua asemasodan "levollisuuteen", mutta vetäytymisvaiheen ankarien taisteluiden ja kovien tappioiden jälkeen ei ollut "tasaannuttamisvaihetta" omassa porukassa, vaan miehet potkittiin suoraan siviiliin. Hyökkäysvaiheen jälkeen oli kuitenkin tasaannuttava asemasotavaihe, jolloin tarjolla oli vertaistukea - tavalla tai toisella.

"Helpointa" (oikeasti aika vitun raskasta) oli perheellisillä maanviljelijöillä, jotka siviilit päälle saatuaan painuivat kotiinsa ja ryhtyivät perkaamaan metsittyneitä peltojaan - pantuaan vaimonsa paksuksi. Jos asuu työpaikallaan ja tekee raskasta ruumiillista työtä pimeästä pimeään kasvavan lapsilauman ympäröimänä, Weltschmerzille tai Angstille ei oikein ole aikaa eikä paikkaa. Sama juttu perheellisillä tehdastyöläisillä.

Sen sijaan -24 ikäluokan edustaja, joka nakataan linjaan keväällä -44 ja kotiutetaan syksyllä ja jolla ei ole kuin tuulen huuhtoma perse ja joka ilmoittaa paperitehtaan henkilöstöpäällikölle koulutuksekseen "konekivääriampuja" (sai töitä), on varmasti ollut tiukilla henkisesti.

Kannattaa huomioida suomalaisten (ja saksalaisten) ja anglosaksien tutkimusten perimmäinen ero: amerikkalaisilla (ja englantilaisilla) maailmansodissa kyse oli suuresta seikkailusta, joka tehtiin jossakin vieraassa maassa, ja jossa taistelun tappion suurin mahdollinen seuraus oli vetäytyminen seuraavaan puolustusasemaan. Tästä seuraa tietynlainen yleinen "jermumentaliteetti", eli paras pinnari on paras sotilas. Sen sijaan suomalaiset tiedostivat, että sotilaallinen tappio merkitsee koko kansakunnan häviämistä, joten panokset olivat kertaheitolla kovammat. Pinnaaminen ja jermuilu tietystä täälläkin tunnetaan ja osataan, mutta silti asenne on hieman erilainen.
 
Tätä on joskus tullut kelattua kun edelleen nykii takaraivossa semmoinen ajatus, että josko sitä vielä yhdelle "saunareissulle" lähtisi. Onneksi eivät taida enää ottaa; helpotuin itse asiassa vähän kun tuli periaatteessa ikäraja vastaan. (Tosin tiedän, että se on vähän enempi ohjeellinen, mutta teeskentelen että se olisi tiukka.)

Tosisotimisesta en väitä tietäväni; täältä löytyy ukkoja jotka tietävät siitä härdellistä paljon enemmän kuin itte selvinä hetkinä haluankaan tietää. Mutta jos ekstrapoloin omista kokemuksistani, niin en aloituksen kaltaisia puheenvuoroja ihmettele olleskaan. Se ryhmähenki ja tietynlainen olemisen selkeä tarkoituksellisuus yhdistettynä poikaporukassa seikkailuun on kyllä tietynlaisille mielille (esim. allekirjoittaneelle) helvetin koukuttavaa. Väitän että siinä on jotain ikiaikaiseen laumametsästäjägeeniin vetoavaa. Plus Pasista tilanteeseen jalkautuminen kovat piipussa on ihan perkeleen kuumottavaa.

Sitäkään en ihmettele yhtään että joillain tuo sopeutuminen voi sitten olla hankalaa. Kestovitsi noissa hommissa oli, että KV-keskuksen vaihde on puhelimessa pikavalinta ykkösessä: sinne vaan soitto kun nälkiintynyt, ruoanlaiton unohtanut fasse heitetään kaupasta ulos syötyään jugurttia suoraan kylmäkaapista.

EDIT: nyt kun miettii, niin tulee mieleen että ukki ei tainnut ihan vaan vitsailla kun sanoi joskus, että jos olisi vähän nuorempi niin lähtisi ittekin.
 
Viimeksi muokattu:
Kuten pakinoitsija Olli sanoi kuultuaan amerikkalaisten tuki- ja hoitomuodoista sekä neurooseista: "Mitä teki suomalainen reservivänrikki palattuaan sodasta? Hän ajoi poikki polviin ulottuvan parran ja meni jatkamaan opintojaan lyseon toiselle luokalle."

Heimo Lammen muistelmissa oli jännä kuvaus siitä, millaista opiskelu oli Helsingin Yliopistossa aivan sodan jälkeen. Opiskelussa oli hieman toinen tahti kuin nykyään, Lampi esimerkiksi luki ylemmän oikeustutkinnon kahdessa vuodessa pänttäämällä yötä päivää tentteihin. Opiskelijoina saattoi olla hävittäjä-ässän lisäksi entisiä komppanian päälliköitä ja pataljonan komentajia, joiden hermot olivat tiukalla. Opettajatkin olivat työkuorman alla ihan rikki ja jokunen päätyi lataamoon asti.
 
Kysyin suoraan isoisältä että oliko siellä ikinä kivaa, iso hymy nousi heti.
Sanoi että paljon oli hauskaa nuorten miesten porukassa, urheiltiin ja oli paljon kavereita yleensäkin.
Myös taistelut joissa itse oli annettu kunnolla selkään viholliselle saivat kuulemma porukan hyvälle päälle ja jopa vitsailemaan.
Paria sellaista tykkääkin kertoa usein uudestaan ja nauraa aina päälle.
Sanoi suoraan että ei ollut elämän huonointa aikaa, paljon rankempaa oli sodan jälkeen kun kommunismi nousi.
 
Kuten pakinoitsija Olli sanoi kuultuaan amerikkalaisten tuki- ja hoitomuodoista sekä neurooseista: "Mitä teki suomalainen reservivänrikki palattuaan sodasta? Hän ajoi poikki polviin ulottuvan parran ja meni jatkamaan opintojaan lyseon toiselle luokalle."
Mitä teki eräs sotamies selvittyään talvi- ja jatkosodasta? Ryyppäsi sen 20 vuotta ja sitten hirtti itsensä navettaan. Ei sieltä kaikki lyseoon selvinny.
 
Back
Top