fulcrum
Greatest Leader
Coup de Jarnac on vanha ranskalainen ilmaisu joka tarkoittaa yllättävää tai odottamatonta, tai hiukan epäreilua iskua: joskus myös selkäänpuukotusta. Ilmaisua on käytetty joskus muinoin myös muissa kielissä, mm. englannissa muodossa "jarman strike".
Ilmaisu on peräisin kuuluisasta kaksintaistelusta joka käytiin Saint-Germain-en-layen linnassa heinäkuun 10. vuonna 1547. Guy Chabot, Jarnacin paroni, oli nuori vaatimaton aatelismies Dauphinien dynastian hovissa: kerran kruununprinssi Henri juoruili hänen olevan vain äitipuolensa elätti (nykytermein gigolo). Tällainen juoru luonnollisesti loukkasi Jarnacin kunniaa verisesti. Ei kuitenkaan ollut mahdollista että alhainen paroni lähtisi vaatimaan hyvitystä kruununprinssiltä. Henri laittoi asialle oman hännystelijänsä, La Châtaigneraien seigneurin, Francoise de Vivonnen. Tämä otti vastuun prinssin puheista ja vakuutti osaltaan niiden todenperäisyyttä. Kuten tiukoissa, suljetuissa yhteisöissä usein käy, tästä sinänsä aika mitättömästä asiasta kasvoi iso lumipallo joka jakoi hovin väen leireihin. Kunniansa tyydyttämiseksi Jarnac haastoi La Châtaigneraien lailliseen taisteluun.
Tällainen laillinen taistelu ei ollut sellainen aatelismiesten välinen usein pikaistuksissa sovittu kaksintaistelu kuin mitä myöhempänä aikana harrastettiin, vaan lain ja tapaoikeuden tarkasti määrittelemä prosessi jossa juryn sijaan ratkaisu haettiin taistelussa. Sellaiseen ei voinut ryhtyä suinpäin vaan se vaati pitkälliset valmistelut ja rituaalit. Tuona aikana ne olivat jo myös erittäin harvinaisia: kuningas Frans I ei antanutkaan taistelulle lupaa. Mutta hän kuoli pian ja Henri nousi valtaistuimelle ja antoi haasteelle luvan.
Paroni Jarnacia ei pidetty minään suurena soturina: sen sijaan La Châtaigneraie oli veteraani ja tunnettu taistelija jolla oli kokemusta tällaisista taisteluista: hän oli mm. erittäin vahva painija, ja hän oli voittanut kaksintaisteluja taklaamalla vastustajat maahan ja nujertamalla heidät siellä, hiukan nykyajan vapaaottelijoiden tapaan, paitsi että hän lopetti vastustajansa tikarinpistolla. Yleisesti oltiinkin sitä mieltä että Jarnacista tulisi hakkelusta.
Jarnac tiesi La Châtaigneraien vahvuudet hyvin, koska aikaisemmin he olivat viettäneet aikaa samoilla harjoittelukentillä: hän palkkasi avukseen kuuluisan italialaisen miekkailunopettajan, kapteeni Caizon ja käytti kuukauden valmistautumisajan (jota hänen tiiminsä yritti vielä venyttää erilaisilla verukkeilla) kovaan harjoitteluun. Hän myös rukoili paljon ja käyttäytyi julkisuudessa erityisen hurskaasti. La Châtaigneraie sen sijaan vietti tuon ajan pitäen juhlia ja muutenkin hauskaa: hän jopa organisoi voittobanketin valmiiksi linnan viereen voidakseen juhlistaa voittoaan heti taistelun jälkeen.
Jarnac valitsi taisteluun aseet: sotilasmallin miekat (ei siis rapiirit), pieni kilpi, kaksi tikaria, kypärä, rengaspaita, kypärä ja jäykkä vasemman käden panssari joka piti kilpikäden suorassa. La Châtaigneraien tukijat vastustivat viimeksimainittua jonka tarkoitus oli selkeästi vähentää ennakkosuosikin etua lähitaistelussa: tämä kuitenkin hyväksyi aseet. Taistelulle oli varattu kenttä, ja sitä oli tullut seuraamaan kuningas, koko Dauphinien hovi ja paljon muutakin kansaa. Taistelijoilla oli auringonlaskuun asti aikaa selvittää kiistansa. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu.
Pitkällisten rituaalien ja valmistelujen jälkeen itse taistelu kesti aika lyhyen aikaa. Jarnac ja La Châtaigneraie vaihtoivat muutaman, ehkä tunnustelevan iskun. Sen jälkeen Jarnac toteutti manööverin jonka Caizo oli hänelle opettanut: kun vastustaja lähti taas hyökkäykseen, hän kumartui ja löi miekanterällään piiskamaisen iskun La Châtaigneraien polvitaipeeseen (joidenkin lähteiden mukaan pohkeeseen). Tämä putosi välittömästi toisen polvensa varaan, kampesi itsensä vielä ylös jolloin Jarnac löi häntä uudestaan samalla tavalla. La Châtaigneraie putosi niille sijoilleen, hänen jalkansa jänteet olivat katkenneet ja hän oli taistelukyvytön.
Taistelun näin selkeästi ratkettua, Jarnac kääntyi kuningas Henrin puoleen ja pyysi tätä julistamaan hänet voittajaksi. Henri oli kuitenkin ilmeisen käärmeissään mestarinsa nopeasta tappiosta eikä sanonut mitään. La Châtaigneraie yritti säälittävästi taas pystyyn, mutta Jarnac poimi hänen aseensa maasta ja heitti ne kauemmaksi. Tämän jälkeen La Châtaigneraie pyysi Jarnacia antamaan hänelle armoniskun, mutta Jarnac vetosi edelleen kuninkaaseen samalla kun vastustaja makasi maassa verta valuen. Lopulta nuoren kuninkaan neuvonantajat saivat tämän taivuteltua lopettamaan kiusallisen tilanteen. Henri antoi Jarnacille varsin monitulkintaisen tunnustuksen: "Taistelit kuin Caesar ja puhuit kuin Aristoteles". La Châtaigneraie kannettiin kentältä pois. Väkijoukko ryntäsi aitojen yli kentälle, tunkeutui La Châtaigneraien paviljonkiin, ryöstäen sen ja ahmien tälle varatun juhla-aterian.
La Châtaigneraie menehtyi muutaman päivän sisällä ilmeisesti verenvuotoon. On arveltu että hän tahallaan repi siteensä auki päättääkseen päivänsä. Jarnacista tuli kuuluisa. Sen sijaan hänen hurskaudestaan taistelun jälkeiset lähteet eivät enää mainitse mitään. Hän kuoli 1584 - tiettävästi kaksintaistelussa. Kuningas Henri II:n käytös aiheutti skandaalin. Hän ei sallinut enää uusia laillisia taisteluita. Hän itse menehtyi turnajaisissa 1559, kun Montgomeryn kreivi Gabrielin peitsi osui häntä silmään. Kapteeni Caizo teki hyvän tilin katsomossa lyömällä vetoa Jarnacin puolesta.
"Jarnacin iskusta" tuli kuuluisa miekkailutekniikka (vaikka se oli toki jo tunnettu ennen tapausta) joka mainittiin monissa miekkailuoppaissa. Tarinasta voi toki löytää muitakin kuin miekkailuteknisiä opetuksia. Erilaisia "coup de Jarnaceja" on harrastettu taktiikassa ja strategiassa maailman sivu ja sitä voikin pitää taisteluteknillisenä esimerkkinä eräästä perustavanlaatuisimmasta strategisesta periaatteesta.
Ilmaisu on peräisin kuuluisasta kaksintaistelusta joka käytiin Saint-Germain-en-layen linnassa heinäkuun 10. vuonna 1547. Guy Chabot, Jarnacin paroni, oli nuori vaatimaton aatelismies Dauphinien dynastian hovissa: kerran kruununprinssi Henri juoruili hänen olevan vain äitipuolensa elätti (nykytermein gigolo). Tällainen juoru luonnollisesti loukkasi Jarnacin kunniaa verisesti. Ei kuitenkaan ollut mahdollista että alhainen paroni lähtisi vaatimaan hyvitystä kruununprinssiltä. Henri laittoi asialle oman hännystelijänsä, La Châtaigneraien seigneurin, Francoise de Vivonnen. Tämä otti vastuun prinssin puheista ja vakuutti osaltaan niiden todenperäisyyttä. Kuten tiukoissa, suljetuissa yhteisöissä usein käy, tästä sinänsä aika mitättömästä asiasta kasvoi iso lumipallo joka jakoi hovin väen leireihin. Kunniansa tyydyttämiseksi Jarnac haastoi La Châtaigneraien lailliseen taisteluun.
Tällainen laillinen taistelu ei ollut sellainen aatelismiesten välinen usein pikaistuksissa sovittu kaksintaistelu kuin mitä myöhempänä aikana harrastettiin, vaan lain ja tapaoikeuden tarkasti määrittelemä prosessi jossa juryn sijaan ratkaisu haettiin taistelussa. Sellaiseen ei voinut ryhtyä suinpäin vaan se vaati pitkälliset valmistelut ja rituaalit. Tuona aikana ne olivat jo myös erittäin harvinaisia: kuningas Frans I ei antanutkaan taistelulle lupaa. Mutta hän kuoli pian ja Henri nousi valtaistuimelle ja antoi haasteelle luvan.
Paroni Jarnacia ei pidetty minään suurena soturina: sen sijaan La Châtaigneraie oli veteraani ja tunnettu taistelija jolla oli kokemusta tällaisista taisteluista: hän oli mm. erittäin vahva painija, ja hän oli voittanut kaksintaisteluja taklaamalla vastustajat maahan ja nujertamalla heidät siellä, hiukan nykyajan vapaaottelijoiden tapaan, paitsi että hän lopetti vastustajansa tikarinpistolla. Yleisesti oltiinkin sitä mieltä että Jarnacista tulisi hakkelusta.
Jarnac tiesi La Châtaigneraien vahvuudet hyvin, koska aikaisemmin he olivat viettäneet aikaa samoilla harjoittelukentillä: hän palkkasi avukseen kuuluisan italialaisen miekkailunopettajan, kapteeni Caizon ja käytti kuukauden valmistautumisajan (jota hänen tiiminsä yritti vielä venyttää erilaisilla verukkeilla) kovaan harjoitteluun. Hän myös rukoili paljon ja käyttäytyi julkisuudessa erityisen hurskaasti. La Châtaigneraie sen sijaan vietti tuon ajan pitäen juhlia ja muutenkin hauskaa: hän jopa organisoi voittobanketin valmiiksi linnan viereen voidakseen juhlistaa voittoaan heti taistelun jälkeen.
Jarnac valitsi taisteluun aseet: sotilasmallin miekat (ei siis rapiirit), pieni kilpi, kaksi tikaria, kypärä, rengaspaita, kypärä ja jäykkä vasemman käden panssari joka piti kilpikäden suorassa. La Châtaigneraien tukijat vastustivat viimeksimainittua jonka tarkoitus oli selkeästi vähentää ennakkosuosikin etua lähitaistelussa: tämä kuitenkin hyväksyi aseet. Taistelulle oli varattu kenttä, ja sitä oli tullut seuraamaan kuningas, koko Dauphinien hovi ja paljon muutakin kansaa. Taistelijoilla oli auringonlaskuun asti aikaa selvittää kiistansa. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu.
Pitkällisten rituaalien ja valmistelujen jälkeen itse taistelu kesti aika lyhyen aikaa. Jarnac ja La Châtaigneraie vaihtoivat muutaman, ehkä tunnustelevan iskun. Sen jälkeen Jarnac toteutti manööverin jonka Caizo oli hänelle opettanut: kun vastustaja lähti taas hyökkäykseen, hän kumartui ja löi miekanterällään piiskamaisen iskun La Châtaigneraien polvitaipeeseen (joidenkin lähteiden mukaan pohkeeseen). Tämä putosi välittömästi toisen polvensa varaan, kampesi itsensä vielä ylös jolloin Jarnac löi häntä uudestaan samalla tavalla. La Châtaigneraie putosi niille sijoilleen, hänen jalkansa jänteet olivat katkenneet ja hän oli taistelukyvytön.
Taistelun näin selkeästi ratkettua, Jarnac kääntyi kuningas Henrin puoleen ja pyysi tätä julistamaan hänet voittajaksi. Henri oli kuitenkin ilmeisen käärmeissään mestarinsa nopeasta tappiosta eikä sanonut mitään. La Châtaigneraie yritti säälittävästi taas pystyyn, mutta Jarnac poimi hänen aseensa maasta ja heitti ne kauemmaksi. Tämän jälkeen La Châtaigneraie pyysi Jarnacia antamaan hänelle armoniskun, mutta Jarnac vetosi edelleen kuninkaaseen samalla kun vastustaja makasi maassa verta valuen. Lopulta nuoren kuninkaan neuvonantajat saivat tämän taivuteltua lopettamaan kiusallisen tilanteen. Henri antoi Jarnacille varsin monitulkintaisen tunnustuksen: "Taistelit kuin Caesar ja puhuit kuin Aristoteles". La Châtaigneraie kannettiin kentältä pois. Väkijoukko ryntäsi aitojen yli kentälle, tunkeutui La Châtaigneraien paviljonkiin, ryöstäen sen ja ahmien tälle varatun juhla-aterian.
La Châtaigneraie menehtyi muutaman päivän sisällä ilmeisesti verenvuotoon. On arveltu että hän tahallaan repi siteensä auki päättääkseen päivänsä. Jarnacista tuli kuuluisa. Sen sijaan hänen hurskaudestaan taistelun jälkeiset lähteet eivät enää mainitse mitään. Hän kuoli 1584 - tiettävästi kaksintaistelussa. Kuningas Henri II:n käytös aiheutti skandaalin. Hän ei sallinut enää uusia laillisia taisteluita. Hän itse menehtyi turnajaisissa 1559, kun Montgomeryn kreivi Gabrielin peitsi osui häntä silmään. Kapteeni Caizo teki hyvän tilin katsomossa lyömällä vetoa Jarnacin puolesta.
"Jarnacin iskusta" tuli kuuluisa miekkailutekniikka (vaikka se oli toki jo tunnettu ennen tapausta) joka mainittiin monissa miekkailuoppaissa. Tarinasta voi toki löytää muitakin kuin miekkailuteknisiä opetuksia. Erilaisia "coup de Jarnaceja" on harrastettu taktiikassa ja strategiassa maailman sivu ja sitä voikin pitää taisteluteknillisenä esimerkkinä eräästä perustavanlaatuisimmasta strategisesta periaatteesta.
Viimeksi muokattu: