Oikeiston harhalaukaus
TUUKKA KURU
Helsingin mielenosoitusviikonlopun jälkeen lukuisat päättäjät ovat esittäneet omia näkemyksiään vihapuheen vahingollisuudesta suomalaiselle yhteiskunnalle. Voimakkaimmin tätä taistelua on johtanut kokoomus, jonka miehittämä sisäministeriö pohtii tällä hetkellä tehokkaimpia keinoja vaarallisen puheen kitkemiseksi. Kokoomuksen puheenjohtaja
Petteri Orpo kommentoi asiaa 24.9 seuraavasti:
Vihapuhe on osa ääriliikkeiden kasvualustaa. Pitkällä aikavälillä vihapuhe lisää vastakkainasettelua ja väkivaltaa. Siksi siihen on puututtava nykyistä tarmokkaammin ja johdonmukaisemmin.
Ministeri Risikko on antanut poliisijohdolle tehtäväksi valmistella nopeasti käyttöön otettavia toimintamalleja, joilla voidaan entistä tehokkaammin puuttua vihapuheeseen. Nämä toimintamallit tarkoittavat esimerkiksi vihapuhetta paljastavien, tutkivien ja ennalta ehkäisevien ryhmien entistä tiiviimpää yhteistyötä. Tämän lisäksi arvioidaan tarvitaanko lainsäädännöllisiä muutostarpeita vihapuheeseen puuttumiseksi.
Anarkistien kanssa yhteiseen rasisminvastaiseen rintamaan liittynyt Orpo vaatii kannanotossaan entistä kovempia otteita vihapuhetta vastaan. Orpon ja monen muun kokoomuslaisen vaikuttajan tukemassa mielenosoituksessa vaadittiin vihapuheen kitkemisen lisäksi esimerkiksi perussuomalaisten eristämistä hallitusyhteistyöstä. Kyseisen vaatimuksen tapahtumassa esitti vasemmistoaktiivi
Mikael Brunila, joka on aiemmin mahdollisesti syyllistynyt laittoman henkilörekisterin keräämiseen. Kyseiseen rekisteriin kerättiin 612-kulkueeseen osallistuneiden tietoja, jotka epäilemättä oltiin koottu radikaalimpien antirasistien myöhempää käyttöä varten. Osallistumalla yhteiseen rintamaan näiden vasemmistolaisten vaikuttajien kanssa, kokoomus käytännössä tukee kyseisten järjestöjen esittämiä tulkintoja vihapuheesta ja rasismista. Hallitusvastuussa olevalle puolueelle nämä tulkinnat ovat tosin hieman kiusallisia, sillä Brunilan puhe käytännössä yllytti kansalaistottelemattomuuteen istuvan hallituksen tekemiä päätöksiä vastaan.
Kokoomukselle, kuin myös muille miedoille oikeistopuolueille vasemmistolaisen narratiivin tukeminen on kuitenkin ajan mittaan äärimmäisen haitallista, sillä se kääntyy väistämättä oikeistolaisten omia arvoja vastaan. Vasemmistolaisten vaatimuksille alistuminen ei tee järjestäytyneestä vasemmistosta yhtään sen oikeistolaisempaa, saati halukkaampaa tukemaan oikeistolaisia ihanteita. Ne rasismisyytökset, joilla pyritään tällä hetkellä epätoivoisesti halvaannuttamaan ulkoparlamentaarista kansallismielistä liikehdintää voidaan esittää myös oikeistopuolueiden ajamaa politiikkaa vastaan. Kyseisiä syytöksiä on jo esitetty niin maahanmuuton tiukennuksia, kansallista itsehallintoa ja suuressa määrin myös oikeistolaista talouspolitiikkaa kohtaan. Rasismisyytösten pelossa nämä oikeistopuolueet käytännössä antavat määrittelyvallan omasta toiminnastaan poliittiselle vastapuolelleen, joka on valmis käyttämään tätä asemaa röyhkeästi hyväkseen. Kaikessa onttoudessaan oikeisto alistuu siten taistelemaan vasemmistopuoleiden kanssa siitä, kumpi osapuoli kykenee ajamaan vasemmistolaisempaa politiikkaa. Tässä epäreilussa ottelussa oikeisto jää myös väistämättä tappiolle, vaikka vasemmistopuolueiden nimellinen kannatus ei kasvaisikaan merkittävästi.
Emansipoituneen oikeiston tunnistaa helposti sen käyttämästä retoriikasta. Tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja kansainvälisyyttä edistävä oikeisto ei suuremmin eroa sosialistisen internationaalin edustajista, vaikkakin lippujen värit ja symbolit saattavat vielä kieliä menneisyyden loistosta. Alistuminen vasemmiston vaatimuksille johtaa myös väistämättä sisäisiin puhdistuksiin, joilla pyritään savustamaan puolueesta ulos jäljelle jääneitä vanhaoikeistolaisia arvoja kannattavia isänmaallisia ihmisiä. Vaikka oikeisto tekisi kaikkensa tullakseen poliittisesti korrektiksi, se ei saa radikaaleilta vasemmistoryhmittymiltä yhtään enempää kunnioitusta. Kyseinen kehitys vain tuhoaa mahdollisuudet oikeistolaiseen politiikkaan ja halventaa samalla sitä kannattajaryhmää, joka jakaa puolue-eliittiä huomattavasti konservatiivisemmat arvot.
Oikeiston hengellinen kuihtuminen on jokaisessa länsimaassa havaittu ilmiö. Maltillisen säyseät keskustaoikeistolaiset puolueet ovat monissa maissa menettäneet kannatustaan kansallismielisille järjestöille, joiden edustamat arvot ovat lähempänä kyseisten puolueiden ruohonjuuritason kannattajia. Löperön maahanmuuttopolitiikan synnyttämät ongelmalähiöt tuskin edustavat monenkaan valtavirtaoikeistolaisen utopiaa, vaikkakaan tätä näkökulmaa ei uskalleta sanoa ääneen. Perinteisesti virkavaltaa ja järjestystä kannattaneet oikeistopuolueet ovatkin useissa länsimaissa seuranneet oikeutetulla kauhulla sitä kehitystä, jonka heidän ajama politiikkansa on saanut aikaiseksi. Samaan aikaan nämä puolueet suhtautuvat kuitenkin mustasukkaisesti niiden populistipuolueiden kasvuun, jotka uhkaavat kaapata valtavirtaoikeiston omaa kannattajakuntaa puolelleen.
Valtavirtaoikeistoa edustavat puolueet ovat monesti hyväksyneet listoilleen muutamia yksittäisiä maahanmuuttokriitikoita, joiden tehtävänä on kärpäspaperin lailla imeä konservatiivisen kentän hupenevia ääniä. Aiemmin mukamas suorasanainen kokoomuslainen maahanmuuttokriitikko
Kai Pöntinenkin paljastui huijariksi, sillä maahanmuuttokriittisestä retoriikastaan huolimatta hän ryhtyi välittömästi
kannattamaan vastaanottokeskuksen perustamista Lapualle, kun mahdollisuus tähän avautui. Samaa sanojen ja tekojen ristiriitaa on havaittavissa myös
Wille Rydmanin toiminnassa, sillä hän ei suostunut äänestämään omien sanojensa mukaisesti silloin, kun Helsingin kaupunki oli hyväksymässä omaa
”Globaalin vastuun strategiaansa”
Vaikka Rydmanin tapausta voidaankin ehkä pitää harmillisena yksittäisenä lapsuksena, se pitää sisällään tuhon siemenen. Jos kaikki kansallismieliset toimisivat samoin, mitään maahanmuuttokriittisiä kannaottoja ei kannattaisi edes esittää. Päättämättömyyden ja ”
kyllä minä muuten, mutta…” -heittojen ansiosta poliittinen vastapuoli saa aina tahtonsa läpi. Monikulttuuria, sosialismia, feminismiä ja kansallisvaltion tuhoa ajavat ihmiset eivät koskaan häpeä omia mielipiteitään, vaan toteuttavat julistamaansa oppia ylpeästi kirkkaassa päivänvalossa. Tämä sama päättämättömyys kostautuu kansallisen ajattelun lisäksi myös oikeistolaisessa talousajattelussa, jonka tulisi lähtökohtaisesti perustua markkinatalouteen ja julkisen vallan rajattuun rooliin. Empiminen ja yleinen apaattisuus normalisoi vasemmistolaisen vastapuolen edustamat ihanteet, samalla kun isänmaallisuudesta ja oikeistolaisuudesta kannetaan häpeää.
Mikäli oikeistolaiset haluavat saada äänensä kuuluviin myös tulevaisuudessa, heidän tulee pyrkiä popularisoimaan arvopohjansa koko yhteiskuntaa ohjaavaksi normiksi. Taistelu kansallisesta identiteetistä ja poliittisista vaikutusmahdollisuuksista ei perustu yhteen vaalikauteen tai yksittäiseen poliittiseen päätökseen, vaan yhteiskunnallisen arvopohjan perustavanlaatuiseen muutokseen. Tätä poliittisen vaikuttamisen ulottuvuutta voidaan kutsua metapolitiikaksi, joka perustuu puoluerakenteiden sijasta yleiseen ajan henkeen. Se pitää sisällään yhteiskunnassa esiintyvät arvot, ihanteet, asenteet, käytetyn kielen ja symboliikan. Käytännössä tämä taso määrittää sen, miltä pohjalta kaikki poliittinen debaatti lopulta syntyy.
Julkisen keskustelun pohjarakenteiden muuttaminen mahdollistaa omien ihanteiden ja arvojen nostamisen osaksi julkista keskustelua. Mikäli näihin ihanteisiin kuuluvat esimerkiksi ydinperhe, kansallismielisyys, sananvapaus, yksityinen aseenomistus tai markkinatalous, niistä tulisi tehdä koko valtakuntaa koskeva puheenaihe. Tämä tarkoittaisi sitä, että poliittinen vasemmisto pakotettaisiin ottamaan selkää seinää vasten kantaa niihin kysymyksiin, jotka oikeistolaiset itse nostavat esiin. Niin kauan kun oikeistolla ei ole riittävästi rohkeutta ja selkärankaa haastaa vasemmiston imeliä puheita ”ihmisarvosta”, ”tasa-arvosta” tai ”monikulttuurista”, sillä ei ole myöskään mahdollisuuksia kääntää julkista keskustelua omaksi edukseen.
Jos tunnet olevasi nykyiseen tilanteeseen kyllästynyt oikeistolainen, sinun tulisi muistaa, että kaikki muutos lähtee sinusta itsestäsi. Ole rohkea, haasta vastapuolta aktiivisesti, verkostoidu, älä välitä siitä mitä muut sinulle sanovat ja usko vakaasti niihin arvoihin, jotka ovat sinulle tärkeitä. Eriävässä mielipiteessäsi ei ole mitään hävettävää.
Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt insinööriopiskelija ja Suomen Sisun Lapin piirin päällikkö.
https://sarastuslehti.com/2016/10/07/oikeiston-harhalaukaus/
