Kaukopartioiden toiminta

Rovaniemi 18.2.2010 klo 18:00 | päivitetty 1.6.2012 klo 8:45
Mestarihiihtäjät iskivät vihollisen selustaan
Partiomatkat vihollisen selustaan vaativat rohkeuden lisäksi neuvokkuutta ja hyvää hiihtotaitoa. Partiot miehitettiin siksi menestyneillä hiihtäjillä. Yksi Rovaniemen pataljoonan sisseistä oli mestarihiihtäjä Olavi Alakulppi.

Mestarihiihtäjä Olavi Alakulppi toimi talvisodassa vaativissa sissitehtävissä. Kuva: SA-kuva

Partiomatkat olivat usein tuhotehtäviä. Viholliset ammuttiin ja kolonnat hävitettiin. Sitten partiot vetäytyivät nopeasti tukikohtiinsa. Kunto ja hiihtotaito pitivät partiot usein hengissä.



Rovaniemen pataljoonassa oli hiihto-osaamista. Tähtihiihtäjiin kuuluivat res. vääpeli Olavi Alakulppi, kersantti Pekka Niemi ja sotamies Kalle Jalkanen. Alakulppi kunnostautui sissipartioiden johtajana.



Alakulppi oli voittanut kultaa Suomen viestijoukkueessa hiihdon MM-kisoissa Garmisch Partenkirchenissä. Pekka Niemi ja Kalle Jalkanen olivat 50 kilometrin maailmanmestareita. Lisäksi heillä oli pussillinen muita MM- ja olympiamitaleita.



Reservin vääpeli Olavi Alakulpista Rovaniemen pataljoonan komentajalla kapteeni E. Ahoniuksella oli vain hyvää sanottavaa. Kirjelmässään Lapin rajavartioston esikunnalle Ahonius kehuu Alakulppia käskyjen tinkimättömänä täyttäjänä; ” Hän suorittaa tehtävänsä loppuun saakka.”



Vihollisen korsualueella



Joulukuussa Olavi Alakulppi hiihti partionsa kanssa vihollisen rintamalinjan taakse kymmenen kilometrin päähän rintamasta. Tarkoituksena oli tuhota tiellä liikkuvia vihollisia ja kolonnia. Venäläisen huoltotien varrella oli tiensuuntaisesti kolme varmistuslatua, joita vihollinen hiihteli. Ladut olivat noin sadan metrin päässä toisistaan.



Alakulpin partio pääsi sissitaidoillaan varmistuslatujen läpi ja tuli tien varteen, noin sadan metrin päähän vihollisen korsusta. Korsun suunnalle Alakulppi jätti automaattikiväärivarmistuksen ja odotti sopivaa tuhottavaa kolonnaa.



Pari tyhjää kuorma-autoa ja henkilöauto päästettiin menemään, kunnes paikalle saapui kaksi kuorma-autoa. Toisessa oli ampumatarvikkeita ja toisen lavalla miehiä.



Partio ampui ensin kuljettajat. Etummainen auto jumiutui ja miehistöauto pysähtyi sopivasti partion kohdalle. Nopea tulitus ensin rinnan korkeudelle ja sitten lavan reunaan. Miehistö oli tuhottu. Myös moottorit ammuttiin hajalle.



Alakulpin partio vetäytyi nopeasti tulojäljilleen ja suuntasi majapaikkaansa. Kukaan ei saanut naarmuakaan.



Suomea puhuva vihollispartio



Partioreissullaan rintamalinjojen takana Alakulppi tuli vihollisladulle, joka oli varmistettu ohuella langalla. Partio huomasi asian ja langat jäivät katkomatta. Partio, jossa oli 30 miestä, lasketteli vihollislatua kunnes kuului melskettä. Vihollinen lähestyi samaa latua.



Alakulppi vei partionsa asemiin ladun varteen. Vihollisosaston kärkiryhmä pysähtyi suomalaispartion väijytyspaikalle. Suomeksi partion johtajat keskustelivat siitä, onko latuja kuljettu ja lankoja katkaistu.



- Ei ole käyty, miehet päättelivät.



Alakulpille vihollisen suomen kieli oli liikaa. Tuli avattiin samanaikaisesti ja Alakulpin kertoman mukaan ennen kuin ensimmäinen mies kaatui hangelle, oli koko 30-40 miehen etuosasto ammuttu.



Partio kääntyi paluumatkalle. Kiivaan hiihtämisen jälkeen erään partiomiehen mäystin katkesi. Alakulppi komensi miehet kumpareelle asemiin ja mäystin korjattiin.



Vihollinen ei kuitenkaan seurannut vetäytyvää partiota ja miehet saivat hiihdellä omille linjoilleen ilman tappioita.



Sotilasura jatkui Yhdysvalloissa



Olavi Alakulppi taisteli jatkosodassa ja yleni kapteeniksi. Hänet palkittiin vuonna 1942 Mannerheim-ristillä.

Sodan jälkeen hänet pidätettiin epäiltynä osallisuudesta asekätkentään. Aseita varastoitiin eri puolille Suomea. Niillä varustauduttiin sissisotaan tilanteessa, jossa Neuvostoliitto miehittäisi maan.

Alakulppi nujersi vartijansa Oulussa ja pakeni Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin. Siellä hän värväytyi sotamiehenä Yhdysvaltain armeijaan. Hän pääsi pian talvisodankäynnin kouluttajaksi.

Alakulppi osallistui Korean sotaan. Hän siirtyi eläkkeelle everstiluutnanttina vuonna 1968. Samana vuonna hänen ainoa elossa ollut poikansa kaatui Vietnamin sodassa.



YLE Lappi / Pekka Lintula
 
Talvella tarkkailtiin vihollisten liikkeitä selustassa mm. varmistusladuin, puolin jos toisinkinvarmistuslatu.jpg ;tämän ylittäessään vihollinen järjesti itselleen oikeat ampumahiihtokilpailut, ja silloin hiihdettiin ns. henkensä edestä, suunnan määräsi edellä hiihtävät ja vauhdin takaa-ajajat.
 
No onneksi oli latumiinoja ja Pervitiiniä... Niihin aikoihin jos olisi ollut valtion johdossa Haloska, niin olisi aika moni kaukopartiomies jäänyt palaamatta. Ja moni muukin sotamies.
 
MIKÄ OLI ERP4

Erillinen pataljoona 4 oli vuonna 1943 perustettu pääesikunnan tiedusteluosaston alainen erikoisyksikkö, joka vastasi Suomen Päämajan kaukopartiotoiminnasta neuvostojoukkojen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana.

Yksikköön koottiin komppanioina aiemmat kaukopartio-osastot 1. komppania (osasto Vehniäinen) päällikkö majuri Johannes...
Lue lisää »

http://www.erp4.fi
 
Kalevan verkkolehti julkaisee joulun kunniaksi lukupaketin kaukopartiomiehistä. Juttupaketti on julkaistu Kalevan sunnuntai-liitteessä 1.12.2013.



Väinön sota

Loppuvuodesta 1939 Majoolan taloon Leppävirralle saapui kirje, joka sai silloin seitsemänvuotiaan Aarre Nyyssösen ajattelemaan, että minusta ei tuohon olisi. Väinö-sedästä oli tullut kaukopartiomies.


”Sillä tehtäväni on juuri sellainen, että kun kerran lähden tästä majapaikastani, en tule enää koskaan takaisin.”

Nämä sanat kirjoitti 30.11.1939, talvisodan ensimmäisenä päivänä, 23-vuotias Väinö Nyyssönen, maanviljelijän poika Leppävirralta. Kirje oli osoitettu hänen sisarelleen Hilkalle. Siinä luki ”Kotijoukoille!”, mutta lopussa Väinö kielsi siskoa näyttämästä kirjettä vanhemmille ja kehotti vain kertomaan, että hänellä oli kaikki hyvin.


Nyyssösen mainitsema tehtävä tarkoitti kaukopartiomiehenä toimimista. Suomessa oli aiemmin syksyllä aloitettu niin sanotut ylimääräiset harjoitukset – käytännössä sodan uhan väijyessä toteutettu liikekannallepano – ja kutsu oli käynyt myös Nyyssöselle. Kun YH:n aikaan oli kysytty vapaaehtoisia kaukopartiotehtäviin, hän oli astunut rivistä esiin.

Se ei ollut mikään ihme. Kaukopartiomiehet lähetettiin tiedustelu- ja tuhoamistehtäviin kauas vihollisen selustaan, ja siellä pärjäsivät vain kovakuntoisimmat. Väinöllä oli urheilutaustaa. Kotitilaltakin löytyi omatekoinen urheilukenttä, jolla Nyyssösen sisarukset mittelivät voimiaan milloin kuulantyönnössä, milloin pituushypyssä.

Metsämieskin Väinö oli, tottunut liikkumaan luonnossa. Se, miten huomaamattomasti kykeni maastossa etenemään, oli kaukopartiossa usein elämän ja kuoleman kysymys.

Koska tehtävä oli sotaoloissakin huomattavan vaarallinen, kaukopartiomiesten tuli olla vapaaehtoisia.

Kun astui rivistä esiin, tiesi mihin ryhtyi.

Melkein seitsemänkymmentäneljä vuotta kirjeen kirjoittamisen jälkeen Väinön veljenpoika Aarre Nyyssönen istuu nojatuolissaan Oulun Kuivasjärvellä ja muistaa, mitä aina ajatteli: minusta itsestäni ei tuohon koskaan olisi, niin paljon luonnetta se vaatii.

Syksyllä 1939 hän oli seitsemänvuotias. Hänen isänsä, Väinön isoveli, oli rakentamassa Petsamon Nikkeliä perhe mukanaan. Marraskuun viimeisenä päivänä isä tuli kotiin kesken päivän ja sanoi äidille, että pakkaa kaksi matkalaukkua äläkä yhtään enempää, toiseksi viimeinen linja-auto Petsamosta lähtee.

Lähtö oli niin pikainen, että pyykitkin jäivät narulle. Perhe suuntasi kohti Leppävirtaa ja isän kotitaloa Majoolaa. Siellä asui Väinökin – joka tosin sinä päivänä kirjoitti kirjettä siellä jossain.

Majoolan talo oli myös Aarren synnyin- ja lapsuuskoti. Hänen isällään oli neljä veljeä ja neljä siskoa, ja koska isä oli rakennusmestarin toimensa vuoksi paljon poissa kotitilalta, sedät olivat Aarrelle usein miehen malleina.

Häntä 16 vuotta vanhempi Väinö oli taitava laulaja, josta olisi kenties pitänyt tulla kanttori. Väinön vanhemmat olivat syvästi uskonnollisia, ja Majoolan talo oli tunnettu seurapaikka. Väinökin oli nuorempana askarrellut valkoisesta pahvista liperit kaulaansa ja saarnannut antaumuksellisesti kylän lapsille.

Innokas valokuvaajakin Väinö oli. Perheestä otetuissa kuvissa hän oli harvinainen ilmestys, koska tapasi aina itse seisoa kameran takana.

Ja mitä vielä? Aina pieni virne suupielessä ja kujeita hautumassa. Sellainen poika, joka kerran tyrkkäsi pyykkiä pesevän veljen vaimon takapuolesta lampeen.

Mutta ennen kaikkea sellainen, josta myöhemmin sanottiin, että aina parhaat pojat menevät.

Väinö Nyyssönen palveli Kainuun alueella toimineessa Osasto Marttinassa, jonka partiointisuuntia olivat Rukajärvi, Repola, Uhtua, Seesjärvi ja Kiestinki.

Talvisodan aikana partiotoiminta oli vielä kovin vähäistä, sillä sitä ei sodan alkaessa käytännössä ollut vielä ehditty käynnistää. Välirauhan aikana se organisoitiin toden teolla. Myös Väinö päätti talvisodan loppuessa jäädä palvelukseen ja partioi rauhan aikana rajan toisella puolella siviiliasuisena.

Kun Väinö pääsi partiointitehtävistä lomille, Majoolan talossa ei kuultu kynttilän loimussa kerrottuja sankaritarinoita.

Joitain kertomuksia Aarre Nyyssösen mieleen on jäänyt: esimerkiksi se, että kun sisseillä oli tullut vihollisen selustassa puutetta ruoasta, he olivat ryömineet eloaitan alle ja kaivertaneet aitan pohjaan reiän, jonka kautta olivat sitten saaneet jyviä syödäkseen.

Jos lomilla oli samaan aikaan joku toinenkin viidestä veljeksestä, Aarre saattoi kyllä lymytä korvat höröllä nojatuolin takana salakuuntelemassa heidän juttujaan.

Se, mitä hän tänä päivänä tietää Väinö-setänsä sodasta, on kuitenkin pääosin peräisin toisten kertomuksista.

Ne seisovat rivissä hänen kirjahyllyssään, ja niillä on nimet, jotka kertovat oleellisen: Valiosissit kaukopartiossa, Olimme Päämajan kaukopartiomiehiä, Siviilisissit Stalinin kanavalla, Sissi rajan takaa, Marttinan sissit, Päämajan kaukopartiot jatkosodassa.

Niiden kautta veljenpoika on voinut tutustua tapahtumiin, joista Väinö itse – kaukopartiomiehille tyypilliseen tapaan – oli kovin vaitonainen.

Kirjoista useampi tuntee erään kesällä 1941 tehdyn poikkeuksellisen partiomatkan, jolla Väinö Nyyssönen oli mukana.

Kuudentoista miehen partio lähetettiin siiviiliasuissa 22. kesäkuuta, kolme päivää ennen jatkosodan alkua, Stalinin kanavalle tehtävinään tiedustelun lisäksi kanavan sulkujen räjäyttäminen ja Muurmannin radan katkaiseminen.

Tarkoituksena oli häiritä asekuljetuksia ja siten auttaa samana päivänä Neuvostoliittoon hyökänneitä saksalaisia.

Epäonni vainosi matkalla alusta asti. Saksalaiset kuljettivat partion toiminta-alueelle lentokoneilla, mutta lentäjät suunnistivat harhaan ja pudottivat partion erehdyksessä yli sata kilometriä liian kauas – alueelle, jolle mukana olevat kartatkaan eivät ulottuneet. Miesten piti taivaltaa metsässä viikko, jotta pääsivät omalle karttalehdelleen. Tuon helteisen taipaleen aikana alkoi myös sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Partion saavuttua Stalinin kanavalle joukosta piti löytää etevin mies hiippailemaan vartiomiesten ohi sulkua panostamaan. Tehtävä uskottiin Väinölle. Kun hän hiipi trotyylipanokset repussaan kohti kanavaa, hän joutui painiotteluun yhtäkkiä eteensä ilmestyneen vartijan kanssa. Väinö voitti kamppailun puukkoa käyttämällä.

Kun hän ui kohti sulkua trotyylireppu selässään, iski suonenveto, ja hän joutui uimaan takaisin rannalle. Samassa näkyviin ilmestyi laiva. Ei auttanut kuin palata leiriin.

Sulun panostus epäonnistui toisellakin yrittämällä, ja sen päätteeksi partio joutui tulitaisteluun. Paon jälkeen partio otti Kyynel-radiolla yhteyden omalle puolelle ja sai käskyn siirtyä Muurmannin radalle ja suistaa juna raiteilta.

Siellä panostusta ei ehditty naamioida loppuun asti ja juna ehti jarruttaa juuri ennen paikkaa, jossa olisi räjähtänyt.

Rataa tutkimaan lähtenyt venäläisupseeri nykäisi kuitenkin vahingossa sytyttimeksi asetetun käsikranaatin sokan irti ja panos räjähti. Junasta ulos hyppivät venäläiset kärsivät partion tulituksessa tuntuvia tappioita.

Paluumatkasta tuli raskas. Venäläiset seurasivat niin lähellä kintereillä, että tulojäljille lepotaukoa turvaamaan asetettu panos räjähti hetikohta sen jälkeen, kun oli ehditty asettua huilimaan.

Partio palasi reissultaan 11. heinäkuuta, 20 vuorokauden taivalluksen jälkeen. Tilastoihin merkittiin seuraavaa: 375 kuljettua kilometriä, kolme tulikosketusta, yksi kuollut ja yksi kadonnut, 22 kuollutta ja 30 haavoittunutta vihollista.

Tällaista oli kaukopartiomiehen sota: pitkiä taipaleita, piileskelyä ja paljastumista, tulitaisteluja, pakomatkoja.

Partioita liikkui vihollislinjojen takana taukoamatta: Osasto Marttina, joka oli yksi Päämajan neljästä kaukopartio-osastosta, teki vuosina 1941–44 lähemmäs 80 partiomatkaa.

Väinö Nyyssönen oli mukana kolmellatoista. Suurin osa niistä kesti viikosta kahteen, mutta mukaan mahtui myös yksi 42 vuorokauden matka, jolla hän toimi osapartionsa johtajana. Tämä kesä–heinäkuussa 1942 tehty matka jäi osasto Marttinan sissien kaikkien aikojen pisimmäksi partioreissuksi.

Partiomatkojen välissä Väinö ehti myös naimisiin. Hän ja kolme hänen partiotoveriaan ottivat vaimoikseen neljä lottaa.

Väinö avioitui ylivieskalaisen Aino Pehkosen kanssa.

Majoolan talossa aika kului odotellen, milloin kukakin veljeksistä pääsisi lomille. Aarre Nyyssösen isä siirrettiin kesken sodan rintamalta muihin töihin, ja perhe muutti Hankoon. Kesät vietettiin yhä Leppävirralla.

Puolustuslaitoksen kirjeitä pelättiin kaikkialla. Aarre Nyyssönen muistaa, kuinka Majoolaan kerran tuli sellainen. Se oli osoitettu evakkoon tulleelle karjalaisrouvalle, jonka mies soti rintamalla. Rouva pani kirjeen esiliinaansa, parahti itkuun ja itki tuntikaupalla. Kun ukki kysyi, mitä kirjeessä sanottiin, nainen vastasi, ettei ollut lukenut sitä vielä.

Ukki luki kirjeen. Sen oli aviomiehen sijasta kirjoittanut sotilassairaalan työntekijä, koska mies oli haavoittunut käteen eikä pystynyt kirjoittamaan itse. Itku vaihtui kuin seinästä nauruun.

Loppukesällä 1944 Majoolaan tuli sitten toisenlainen kirje.

Aarre Nyyssönen muistaa sen yhä. Tavallinen lämmin kesäpäivä, joka yhtäkkiä muuttui. Kirjeen saapuessa ei mietitty mitä – vaan kuka.

Ukki otti kirjeen ja meni pihalle, tuli takaisin sisään ja ilmoitti: Väinö.

Väinö Nyyssösen viimeiseksi partiomatkaksi jäi Rukajärven koillispuolelle heinäkuun jälkipuoliskolla 1944 tehty reissu. Tehtävänä oli ottaa selustassa vanki ja selvittää, pitikö tieto uuden komennuskunnan saapumisesta alueelle paikkansa.

Väinö oli keväällä käynyt Reserviupseerikoulun (sodan aikana Upseerikoulu), ja hänet oli ylennetty vänrikiksi. Hän johti partiota nyt toista kertaa.

Viikon jälkeen miehet olivat paluumatkalla. He olivat kuunnelleet puhelinliikennettä mutta epäonnistuneet vangin sieppauksessa. Venäläisten kanssa oli jouduttu tulitaisteluun. Radioyhteyden kautta partio oli saanut selville, että sitä ajettiin takaa.

Väinön partiokaveri, myöhemmin partioreissujen tallentamiseen aktiivisesti osallistunut Jorma Tikkanen kertoi myöhemmin, että kun päivällä oli juotu teetä hongan päällä, Väinö oli tuumannut, että tämä olisi hänen viimeinen partioreissunsa ja että omien puolelle päästyään hän kehottaisi osaston johtajaa Paul Marttinaa kävelemään itse nämä reissut.

Aamuyöstä pari miestä kuuli käen kukuntaa. Loppukesän äänimaailmaan kuulumaton elementti sai heidät epäilemään väijytystä. Partionjohtajaa ei kuitenkaan ehditty varoittaa, kun tulitus alkoi.

Tikkanen oli parinkymmenen metrin päässä Väinöstä ja näki, että tähän osui. Hän huusi tulevansa apuun. Mutta Väinö heilautti kättään torjuvasti kaksi kertaa ja kierähti kyljelleen.

Tulitus pakotti partion vetäytymään.

Väinö Nyyssösen sota loppui suon reunassa kohoavan harjun rinteeseen 22.7.1944 – aamuyöstä, vain tunteja sen jälkeen, kun partio oli napannut Kyyneleellä viestin: Päämaja onnittelee Väinöä kaksoslasten syntymästä.

Sodan jälkeen Aarre Nyyssösen mielen valtasi aina toisinaan sellainen ajatus, että onhan maailma ihmeitä täynnä.

Kun partio joutui vetäytymään paikalta, Väinön kaatumista ei voitu varmaksi todentaa.

Järki kuitenkin sanoi muuta: ei Väinö olisi antautunut. Kaukopartiomiehelle se vaihtoehto oli erityisen hankalasti kuviteltavissa. Venäläiset olivat usein huudelleet Väinön nimeä kovaäänisiinsä.

Huhuja kuitenkin liikkui. Väitettiin, että sotavangiksi joutunut Väinö olisi lähettänyt viestin Neuvostoliiton propagandaradiossa, maininnut sanojensa vakuudeksi jonkin koodinkin.

Isä yritti lähetystöjen välityksellä selvittää, oliko Väinö vankina. Mitään siihen viittaavaa ei löytynyt.

Väinön vaimo Aino asui lastensa kanssa Majoolassa vielä vuosia. Hän sanoi, ettei usko Jumalaankaan, jos ei Väinö tule takaisin – niin koville menetys otti.

Väinö julistettiin kuolleeksi vuonna 1959, ja hänet siunattiin kentälle jääneenä sankarihautaan Leppävirralla.

Vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen Väinöstä kuultiin uutta. Aarre Nyyssösen isä oli silloin urakoimassa Sotkamossa ja tutustui siellä urheiluvälinekauppias Jorma Tikkaseen, partiotoveriin, joka venäläisten avattua tulen oli yrittänyt lähteä Väinöä hakemaan.

Tikkanen kertoi merkillisen tapauksen vuodelta 1970. Hän oli saanut aamuöisen puhelinsoiton, jossa väitettiin, että Väinö Nyyssönen olisi lammaspaimenena Torremolinoksessa.

Soitto tuli Yhdysvalloista. Langan päässä oli kaksi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin muuttanutta Osasto Marttinan kaukopartiomiestä. Heidän kanssaan samaan upseerikerhoon kuuluneet amerikkalaisupseerit olivat lomailleet Torremolinoksessa ja tavanneet miehen, joka oli esittäytynyt kaukopartiomies Väinö Nyyssöseksi.

Soittajat esittivät, että Tikkanen matkustaisi Espanjaan ottamaan asiasta selvää, minkä tämä sitten tekikin.

Torremolinoksessa kävi ilmi, että Nyyssösenä esiintyi väärä mies. Miehen henkilöllisyyttä tai sitä, oliko tällä hallussaan Väinön paperit, Tikkanen ei koskaan saanut selville.

Väinön tarinassa on ollut jotain, joka on kerännyt sen tunteneita yhteen. Aarre Nyyssönen piti aikanaan yhteyttä muutamaan Väinön partiokaveriin, jotka halusivat myös tulla käymään Väinön kotitalolla. Tänä päivänä he eivät enää ole kokemuksiaan muistelemassa.

Aarre Nyyssönen käy aina toisinaan Majoolassa, jossa taloa pitää nykyisin serkku. Siellä pihalla seisoo edelleen Väinön aitta.

Etenkin itsenäisyyspäivänä Väinön kohtalo yhä palaa Aarre Nyyssösen mieleen. Hän sanoo, että sota on mielettömyyttä, jota tulisi välttää aina ja kaikkialla. Jotta se ei unohtuisi, Nyyssönen toivoi Väinön lähettämää kirjettä julkaistavaksi.

”Ehkä se voisi olla jonkinlaisena ajatusten herättäjänä.”


Väinön kirje:

Kotijoukoille!

Täällä vain jossakin (luultavasti viimeistä yötä)
30/XI-39.

Jaha, sitä ollaan siis paljon puhutun naapurimaan kanssa, kuului juuri kahdenkymmenenkahden uutiset, ja ne tietenkään ei ollut ilahtuttavampia. Mutta täytyy ne ottaa vastaan kaikki, mikä on meidän osaksemme sallittu.

Ihmeen rauhallinen mieliala on täällä kaikkialla, minä itsekkin olen ollut niin kauhean rauhallinen, että minä en itsekkään ymmärrä. Tätä tilannetta kun on kestänyt jo niin kauan, että tähänkin tottuu.

Siellä saatte olla vain rauhallisia siitä, että kyllä vielä kaikki kääntyy meidän hyväksemme, joskin emme me, jotka tällä kertaa olemme täällä, saa sitä nähdä, mutta me teemme sen, että te jotka jäätte tänne tulette näkemään jälleen itsenäisen ja vapaan Suomenmaan, jota ei voi idän halla eikä pohjan pakkaset taivuttaa ikeensä alle.

Pakolaisille olen vain yllyttänyt menemään sinne meidän puolen, rauhallisille rantamille. Pakettia en ole vielä saanut, jonka sanoitte laittavanne, ja luultavasti se jää saamatta, sillä huomena luultavasti lähtetään sinne, mitä varten täällä on pari viikkoa oltu. Ja minä pyydän, ettette lähettäisi minkäänlaisia lähetyksiä, ainakaan arvopostia, eikä kirjeitäkään, sillä niitä en tule enää saamaan.

Nimittäin olen myynyt itseni, Suomen vapauteksi ja teidän tulevaisuutenne parhaaksi. Sisäinen kutsumus pakotti minut vapaaehtoisena antamaan kaikkeni, mitä mulla on rakkaan isänmaamme hyväksi, ja mitä mulla vähäisesä itsessäni on, sen annan, ja tietysti sen tekee jokainen suomalainen, ja tulos tulee olemaan, että, Vapaan Suomen uusi huomen koittaisi yli koko Suomenmaan.

Tehkää vain edelleen rauhan töitä kyntäkää ja kylväkää, kyllä me koitamme puolestanne järjestää asiat niin, että saatte rauhassa koota niitä, joita minäkin sinne pellolle kylvin.

Muistakaahan, että joulukuun kuudes päivä vetätte Suomenlipun salkoon ja pitäkää pieni hiljainen hetki lippusalon pystyttäjän muistoksi, sillä en voi sanoa, voinko vaikuttaa olemassa olollani enää sanottuna päivänä. Sillä tehtäväni on juuri sellainen, että kun kerran lähden tästä majapaikastani, en tule enää koskaan takaisin.

Elä näytä tätä Isälle – Äidille, sillä heidän ei tarvitse kohtalostani tietää mitään, sano vain että poika voi hyvin. Jos on tilaisuus kirjoitan huomena tähän lisää, mutta jos tulee niin äkki lähtö, niin jätän tälläiseksi.

Sano vain kaikille kotijoukoille terveiseni ja kaikille tutuille.

I/XII-39 Vielä täällä...

Väinö.



Jutussa on käytetty lähteinä seuraavia teoksia:

Jaana Janhila: Sissisotaa kaukopartiossa
Eero Marttinen & Jorma Tikkanen: Olimme Päämajan kaukopartiomiehiä
Lassi Saressalo: Päämajan kaukopartiot jatkosodassa
Pentti H. Tikkanen: Valiosissit kaukopartiossa

-----

Kaukopartiomies oli ennen kaikkea tiedustelija

Hanna Kuonanoja, teksti

Kaukopartiomiehistä käytetään arkikielessä ja alan kirjallisuudessakin yleisesti nimitystä sissi. Eri puolilla maailmaa ja eri konflikteissa sanalla on kuitenkin usein kuvattu varsin toisenlaista toimintaa. Suomalaisten kaukopartiomiesten ensisijainen tehtävä oli tiedustelu.

Kymmenien, jopa satojen kilometrien päässä rintamalinjasta liikkuvat partiot hankkivat tietoa esimerkiksi vihollisen vahvuudesta, joukkojen sijoittelusta, liikenteestä, huoltoreiteistä – kaikesta siitä, millä oli sodankäynnin kannalta merkitystä. He tähystivät teitä, kuuntelivat puhelin- ja radioliikennettä ja kuulustelivat ottamiaan vankeja.

Kaukopartiomiehet toimivat Päämajan alaisuudessa ja suorittivat tiedustelua suoraan ylimmän sodanjohdon tarpeisiin.

Yhteydenpito hoitui Kyyneleellä, joka oli nimenomaan partiotiedustelua varten Suomessa kehitetty radio. Koska Kyyneleellä pystyi aluksi ainoastaan lähettämään viestejä, partiot tarvitsivat sen lisäksi Töpö-radion, jolla pystyivät kuuntelemaan Yleisradion uutisten yhteyteen sijoitettuja, heille tarkoitettuja salasanomia.

Kahteen suuntaan toimiva Kyynel tuli käyttöön loppukesästä 1941.

Tiedustelun ohella partiomatkoihin kuului toisinaan tuhoamistehtäviä, joiden tarkoituksena oli ennen kaikkea häiritä vihollisen huoltoa.

Tiedustelutehtäviä suorittivat tyypillisesti pienet, alle kymmenen miehen partiot, kun taas tuhoamistehtävissä partiot saattoivat olla hyvinkin suuria. Helmikuussa 1942 tehdyllä maineikkaalla partiomatkalla, jolla tuhottiin Petrovski Jamin kylässä sijainnut huoltokeskus, oli mukana peräti sata miestä.

Partiomatkat kuljettiin vuodenajasta riippuen jalkaisin tai hiihtäen, ja niiden pituudeksi tuli tavallisesti satoja kilometrejä.

Raskas ladunavaus vaati vaihtomiehiä, joten talviaikakin kasvatti partioiden kokoa. Hankeen jäävä latu myös lisäsi paljastumisen riskiä, ja suuremmalla partiolla oli taistelutilanteessa paremmat selviytymismahdollisuudet.

Osasto Marttinan kesäkuussa 1941 Stalinin kanavalle ja Muurmannin radalle suunnannut partio – jossa Väinö Nyyssönenkin oli mukana – oli ensimmäinen partio, joka kuljetettiin toiminta-alueelleen lentokoneella. Kuljetukset osoittautuivat niin aikaa ja voimia säästäviksi, että sodan jatkuessa niitä järjestelmällisesti lisättiin ja niistä tuli ratkaisevan tärkeä osa kaukopartiotoimintaa.

Kuljetusten lisäksi koneilla voitiin toimittaa partioille muona- ja varustetäydennyksiä.

Lähde: Jaana Janhila: Sissisotaa kaukopartiossa
 
Leaderdog kirjoitti:
Kalevan verkkolehti julkaisee joulun kunniaksi lukupaketin kaukopartiomiehistä. Juttupaketti on julkaistu Kalevan sunnuntai-liitteessä 1.12.2013.



Väinön sota

Loppuvuodesta 1939 Majoolan taloon Leppävirralle saapui kirje, joka sai silloin seitsemänvuotiaan Aarre Nyyssösen ajattelemaan, että minusta ei tuohon olisi. Väinö-sedästä oli tullut kaukopartiomies.


”Sillä tehtäväni on juuri sellainen, että kun kerran lähden tästä majapaikastani, en tule enää koskaan takaisin.”

Nämä sanat kirjoitti 30.11.1939, talvisodan ensimmäisenä päivänä, 23-vuotias Väinö Nyyssönen, maanviljelijän poika Leppävirralta. Kirje oli osoitettu hänen sisarelleen Hilkalle. Siinä luki ”Kotijoukoille!”, mutta lopussa Väinö kielsi siskoa näyttämästä kirjettä vanhemmille ja kehotti vain kertomaan, että hänellä oli kaikki hyvin.


Nyyssösen mainitsema tehtävä tarkoitti kaukopartiomiehenä toimimista. Suomessa oli aiemmin syksyllä aloitettu niin sanotut ylimääräiset harjoitukset – käytännössä sodan uhan väijyessä toteutettu liikekannallepano – ja kutsu oli käynyt myös Nyyssöselle. Kun YH:n aikaan oli kysytty vapaaehtoisia kaukopartiotehtäviin, hän oli astunut rivistä esiin.

Se ei ollut mikään ihme. Kaukopartiomiehet lähetettiin tiedustelu- ja tuhoamistehtäviin kauas vihollisen selustaan, ja siellä pärjäsivät vain kovakuntoisimmat. Väinöllä oli urheilutaustaa. Kotitilaltakin löytyi omatekoinen urheilukenttä, jolla Nyyssösen sisarukset mittelivät voimiaan milloin kuulantyönnössä, milloin pituushypyssä.

Metsämieskin Väinö oli, tottunut liikkumaan luonnossa. Se, miten huomaamattomasti kykeni maastossa etenemään, oli kaukopartiossa usein elämän ja kuoleman kysymys.

Koska tehtävä oli sotaoloissakin huomattavan vaarallinen, kaukopartiomiesten tuli olla vapaaehtoisia.

Kun astui rivistä esiin, tiesi mihin ryhtyi.

Melkein seitsemänkymmentäneljä vuotta kirjeen kirjoittamisen jälkeen Väinön veljenpoika Aarre Nyyssönen istuu nojatuolissaan Oulun Kuivasjärvellä ja muistaa, mitä aina ajatteli: minusta itsestäni ei tuohon koskaan olisi, niin paljon luonnetta se vaatii.

Syksyllä 1939 hän oli seitsemänvuotias. Hänen isänsä, Väinön isoveli, oli rakentamassa Petsamon Nikkeliä perhe mukanaan. Marraskuun viimeisenä päivänä isä tuli kotiin kesken päivän ja sanoi äidille, että pakkaa kaksi matkalaukkua äläkä yhtään enempää, toiseksi viimeinen linja-auto Petsamosta lähtee.

Lähtö oli niin pikainen, että pyykitkin jäivät narulle. Perhe suuntasi kohti Leppävirtaa ja isän kotitaloa Majoolaa. Siellä asui Väinökin – joka tosin sinä päivänä kirjoitti kirjettä siellä jossain.

Majoolan talo oli myös Aarren synnyin- ja lapsuuskoti. Hänen isällään oli neljä veljeä ja neljä siskoa, ja koska isä oli rakennusmestarin toimensa vuoksi paljon poissa kotitilalta, sedät olivat Aarrelle usein miehen malleina.

Häntä 16 vuotta vanhempi Väinö oli taitava laulaja, josta olisi kenties pitänyt tulla kanttori. Väinön vanhemmat olivat syvästi uskonnollisia, ja Majoolan talo oli tunnettu seurapaikka. Väinökin oli nuorempana askarrellut valkoisesta pahvista liperit kaulaansa ja saarnannut antaumuksellisesti kylän lapsille.

Innokas valokuvaajakin Väinö oli. Perheestä otetuissa kuvissa hän oli harvinainen ilmestys, koska tapasi aina itse seisoa kameran takana.

Ja mitä vielä? Aina pieni virne suupielessä ja kujeita hautumassa. Sellainen poika, joka kerran tyrkkäsi pyykkiä pesevän veljen vaimon takapuolesta lampeen.

Mutta ennen kaikkea sellainen, josta myöhemmin sanottiin, että aina parhaat pojat menevät.

Väinö Nyyssönen palveli Kainuun alueella toimineessa Osasto Marttinassa, jonka partiointisuuntia olivat Rukajärvi, Repola, Uhtua, Seesjärvi ja Kiestinki.

Talvisodan aikana partiotoiminta oli vielä kovin vähäistä, sillä sitä ei sodan alkaessa käytännössä ollut vielä ehditty käynnistää. Välirauhan aikana se organisoitiin toden teolla. Myös Väinö päätti talvisodan loppuessa jäädä palvelukseen ja partioi rauhan aikana rajan toisella puolella siviiliasuisena.

Kun Väinö pääsi partiointitehtävistä lomille, Majoolan talossa ei kuultu kynttilän loimussa kerrottuja sankaritarinoita.

Joitain kertomuksia Aarre Nyyssösen mieleen on jäänyt: esimerkiksi se, että kun sisseillä oli tullut vihollisen selustassa puutetta ruoasta, he olivat ryömineet eloaitan alle ja kaivertaneet aitan pohjaan reiän, jonka kautta olivat sitten saaneet jyviä syödäkseen.

Jos lomilla oli samaan aikaan joku toinenkin viidestä veljeksestä, Aarre saattoi kyllä lymytä korvat höröllä nojatuolin takana salakuuntelemassa heidän juttujaan.

Se, mitä hän tänä päivänä tietää Väinö-setänsä sodasta, on kuitenkin pääosin peräisin toisten kertomuksista.

Ne seisovat rivissä hänen kirjahyllyssään, ja niillä on nimet, jotka kertovat oleellisen: Valiosissit kaukopartiossa, Olimme Päämajan kaukopartiomiehiä, Siviilisissit Stalinin kanavalla, Sissi rajan takaa, Marttinan sissit, Päämajan kaukopartiot jatkosodassa.

Niiden kautta veljenpoika on voinut tutustua tapahtumiin, joista Väinö itse – kaukopartiomiehille tyypilliseen tapaan – oli kovin vaitonainen.

Kirjoista useampi tuntee erään kesällä 1941 tehdyn poikkeuksellisen partiomatkan, jolla Väinö Nyyssönen oli mukana.

Kuudentoista miehen partio lähetettiin siiviiliasuissa 22. kesäkuuta, kolme päivää ennen jatkosodan alkua, Stalinin kanavalle tehtävinään tiedustelun lisäksi kanavan sulkujen räjäyttäminen ja Muurmannin radan katkaiseminen.

Tarkoituksena oli häiritä asekuljetuksia ja siten auttaa samana päivänä Neuvostoliittoon hyökänneitä saksalaisia.

Epäonni vainosi matkalla alusta asti. Saksalaiset kuljettivat partion toiminta-alueelle lentokoneilla, mutta lentäjät suunnistivat harhaan ja pudottivat partion erehdyksessä yli sata kilometriä liian kauas – alueelle, jolle mukana olevat kartatkaan eivät ulottuneet. Miesten piti taivaltaa metsässä viikko, jotta pääsivät omalle karttalehdelleen. Tuon helteisen taipaleen aikana alkoi myös sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Partion saavuttua Stalinin kanavalle joukosta piti löytää etevin mies hiippailemaan vartiomiesten ohi sulkua panostamaan. Tehtävä uskottiin Väinölle. Kun hän hiipi trotyylipanokset repussaan kohti kanavaa, hän joutui painiotteluun yhtäkkiä eteensä ilmestyneen vartijan kanssa. Väinö voitti kamppailun puukkoa käyttämällä.

Kun hän ui kohti sulkua trotyylireppu selässään, iski suonenveto, ja hän joutui uimaan takaisin rannalle. Samassa näkyviin ilmestyi laiva. Ei auttanut kuin palata leiriin.

Sulun panostus epäonnistui toisellakin yrittämällä, ja sen päätteeksi partio joutui tulitaisteluun. Paon jälkeen partio otti Kyynel-radiolla yhteyden omalle puolelle ja sai käskyn siirtyä Muurmannin radalle ja suistaa juna raiteilta.

Siellä panostusta ei ehditty naamioida loppuun asti ja juna ehti jarruttaa juuri ennen paikkaa, jossa olisi räjähtänyt.

Rataa tutkimaan lähtenyt venäläisupseeri nykäisi kuitenkin vahingossa sytyttimeksi asetetun käsikranaatin sokan irti ja panos räjähti. Junasta ulos hyppivät venäläiset kärsivät partion tulituksessa tuntuvia tappioita.

Paluumatkasta tuli raskas. Venäläiset seurasivat niin lähellä kintereillä, että tulojäljille lepotaukoa turvaamaan asetettu panos räjähti hetikohta sen jälkeen, kun oli ehditty asettua huilimaan.

Partio palasi reissultaan 11. heinäkuuta, 20 vuorokauden taivalluksen jälkeen. Tilastoihin merkittiin seuraavaa: 375 kuljettua kilometriä, kolme tulikosketusta, yksi kuollut ja yksi kadonnut, 22 kuollutta ja 30 haavoittunutta vihollista.

Tällaista oli kaukopartiomiehen sota: pitkiä taipaleita, piileskelyä ja paljastumista, tulitaisteluja, pakomatkoja.

Partioita liikkui vihollislinjojen takana taukoamatta: Osasto Marttina, joka oli yksi Päämajan neljästä kaukopartio-osastosta, teki vuosina 1941–44 lähemmäs 80 partiomatkaa.

Väinö Nyyssönen oli mukana kolmellatoista. Suurin osa niistä kesti viikosta kahteen, mutta mukaan mahtui myös yksi 42 vuorokauden matka, jolla hän toimi osapartionsa johtajana. Tämä kesä–heinäkuussa 1942 tehty matka jäi osasto Marttinan sissien kaikkien aikojen pisimmäksi partioreissuksi.

Partiomatkojen välissä Väinö ehti myös naimisiin. Hän ja kolme hänen partiotoveriaan ottivat vaimoikseen neljä lottaa.

Väinö avioitui ylivieskalaisen Aino Pehkosen kanssa.

Majoolan talossa aika kului odotellen, milloin kukakin veljeksistä pääsisi lomille. Aarre Nyyssösen isä siirrettiin kesken sodan rintamalta muihin töihin, ja perhe muutti Hankoon. Kesät vietettiin yhä Leppävirralla.

Puolustuslaitoksen kirjeitä pelättiin kaikkialla. Aarre Nyyssönen muistaa, kuinka Majoolaan kerran tuli sellainen. Se oli osoitettu evakkoon tulleelle karjalaisrouvalle, jonka mies soti rintamalla. Rouva pani kirjeen esiliinaansa, parahti itkuun ja itki tuntikaupalla. Kun ukki kysyi, mitä kirjeessä sanottiin, nainen vastasi, ettei ollut lukenut sitä vielä.

Ukki luki kirjeen. Sen oli aviomiehen sijasta kirjoittanut sotilassairaalan työntekijä, koska mies oli haavoittunut käteen eikä pystynyt kirjoittamaan itse. Itku vaihtui kuin seinästä nauruun.

Loppukesällä 1944 Majoolaan tuli sitten toisenlainen kirje.

Aarre Nyyssönen muistaa sen yhä. Tavallinen lämmin kesäpäivä, joka yhtäkkiä muuttui. Kirjeen saapuessa ei mietitty mitä – vaan kuka.

Ukki otti kirjeen ja meni pihalle, tuli takaisin sisään ja ilmoitti: Väinö.

Väinö Nyyssösen viimeiseksi partiomatkaksi jäi Rukajärven koillispuolelle heinäkuun jälkipuoliskolla 1944 tehty reissu. Tehtävänä oli ottaa selustassa vanki ja selvittää, pitikö tieto uuden komennuskunnan saapumisesta alueelle paikkansa.

Väinö oli keväällä käynyt Reserviupseerikoulun (sodan aikana Upseerikoulu), ja hänet oli ylennetty vänrikiksi. Hän johti partiota nyt toista kertaa.

Viikon jälkeen miehet olivat paluumatkalla. He olivat kuunnelleet puhelinliikennettä mutta epäonnistuneet vangin sieppauksessa. Venäläisten kanssa oli jouduttu tulitaisteluun. Radioyhteyden kautta partio oli saanut selville, että sitä ajettiin takaa.

Väinön partiokaveri, myöhemmin partioreissujen tallentamiseen aktiivisesti osallistunut Jorma Tikkanen kertoi myöhemmin, että kun päivällä oli juotu teetä hongan päällä, Väinö oli tuumannut, että tämä olisi hänen viimeinen partioreissunsa ja että omien puolelle päästyään hän kehottaisi osaston johtajaa Paul Marttinaa kävelemään itse nämä reissut.

Aamuyöstä pari miestä kuuli käen kukuntaa. Loppukesän äänimaailmaan kuulumaton elementti sai heidät epäilemään väijytystä. Partionjohtajaa ei kuitenkaan ehditty varoittaa, kun tulitus alkoi.

Tikkanen oli parinkymmenen metrin päässä Väinöstä ja näki, että tähän osui. Hän huusi tulevansa apuun. Mutta Väinö heilautti kättään torjuvasti kaksi kertaa ja kierähti kyljelleen.

Tulitus pakotti partion vetäytymään.

Väinö Nyyssösen sota loppui suon reunassa kohoavan harjun rinteeseen 22.7.1944 – aamuyöstä, vain tunteja sen jälkeen, kun partio oli napannut Kyyneleellä viestin: Päämaja onnittelee Väinöä kaksoslasten syntymästä.

Sodan jälkeen Aarre Nyyssösen mielen valtasi aina toisinaan sellainen ajatus, että onhan maailma ihmeitä täynnä.

Kun partio joutui vetäytymään paikalta, Väinön kaatumista ei voitu varmaksi todentaa.

Järki kuitenkin sanoi muuta: ei Väinö olisi antautunut. Kaukopartiomiehelle se vaihtoehto oli erityisen hankalasti kuviteltavissa. Venäläiset olivat usein huudelleet Väinön nimeä kovaäänisiinsä.

Huhuja kuitenkin liikkui. Väitettiin, että sotavangiksi joutunut Väinö olisi lähettänyt viestin Neuvostoliiton propagandaradiossa, maininnut sanojensa vakuudeksi jonkin koodinkin.

Isä yritti lähetystöjen välityksellä selvittää, oliko Väinö vankina. Mitään siihen viittaavaa ei löytynyt.

Väinön vaimo Aino asui lastensa kanssa Majoolassa vielä vuosia. Hän sanoi, ettei usko Jumalaankaan, jos ei Väinö tule takaisin – niin koville menetys otti.

Väinö julistettiin kuolleeksi vuonna 1959, ja hänet siunattiin kentälle jääneenä sankarihautaan Leppävirralla.

Vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen Väinöstä kuultiin uutta. Aarre Nyyssösen isä oli silloin urakoimassa Sotkamossa ja tutustui siellä urheiluvälinekauppias Jorma Tikkaseen, partiotoveriin, joka venäläisten avattua tulen oli yrittänyt lähteä Väinöä hakemaan.

Tikkanen kertoi merkillisen tapauksen vuodelta 1970. Hän oli saanut aamuöisen puhelinsoiton, jossa väitettiin, että Väinö Nyyssönen olisi lammaspaimenena Torremolinoksessa.

Soitto tuli Yhdysvalloista. Langan päässä oli kaksi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin muuttanutta Osasto Marttinan kaukopartiomiestä. Heidän kanssaan samaan upseerikerhoon kuuluneet amerikkalaisupseerit olivat lomailleet Torremolinoksessa ja tavanneet miehen, joka oli esittäytynyt kaukopartiomies Väinö Nyyssöseksi.

Soittajat esittivät, että Tikkanen matkustaisi Espanjaan ottamaan asiasta selvää, minkä tämä sitten tekikin.

Torremolinoksessa kävi ilmi, että Nyyssösenä esiintyi väärä mies. Miehen henkilöllisyyttä tai sitä, oliko tällä hallussaan Väinön paperit, Tikkanen ei koskaan saanut selville.

Väinön tarinassa on ollut jotain, joka on kerännyt sen tunteneita yhteen. Aarre Nyyssönen piti aikanaan yhteyttä muutamaan Väinön partiokaveriin, jotka halusivat myös tulla käymään Väinön kotitalolla. Tänä päivänä he eivät enää ole kokemuksiaan muistelemassa.

Aarre Nyyssönen käy aina toisinaan Majoolassa, jossa taloa pitää nykyisin serkku. Siellä pihalla seisoo edelleen Väinön aitta.

Etenkin itsenäisyyspäivänä Väinön kohtalo yhä palaa Aarre Nyyssösen mieleen. Hän sanoo, että sota on mielettömyyttä, jota tulisi välttää aina ja kaikkialla. Jotta se ei unohtuisi, Nyyssönen toivoi Väinön lähettämää kirjettä julkaistavaksi.

”Ehkä se voisi olla jonkinlaisena ajatusten herättäjänä.”


Väinön kirje:

Kotijoukoille!

Täällä vain jossakin (luultavasti viimeistä yötä)
30/XI-39.

Jaha, sitä ollaan siis paljon puhutun naapurimaan kanssa, kuului juuri kahdenkymmenenkahden uutiset, ja ne tietenkään ei ollut ilahtuttavampia. Mutta täytyy ne ottaa vastaan kaikki, mikä on meidän osaksemme sallittu.

Ihmeen rauhallinen mieliala on täällä kaikkialla, minä itsekkin olen ollut niin kauhean rauhallinen, että minä en itsekkään ymmärrä. Tätä tilannetta kun on kestänyt jo niin kauan, että tähänkin tottuu.

Siellä saatte olla vain rauhallisia siitä, että kyllä vielä kaikki kääntyy meidän hyväksemme, joskin emme me, jotka tällä kertaa olemme täällä, saa sitä nähdä, mutta me teemme sen, että te jotka jäätte tänne tulette näkemään jälleen itsenäisen ja vapaan Suomenmaan, jota ei voi idän halla eikä pohjan pakkaset taivuttaa ikeensä alle.

Pakolaisille olen vain yllyttänyt menemään sinne meidän puolen, rauhallisille rantamille. Pakettia en ole vielä saanut, jonka sanoitte laittavanne, ja luultavasti se jää saamatta, sillä huomena luultavasti lähtetään sinne, mitä varten täällä on pari viikkoa oltu. Ja minä pyydän, ettette lähettäisi minkäänlaisia lähetyksiä, ainakaan arvopostia, eikä kirjeitäkään, sillä niitä en tule enää saamaan.

Nimittäin olen myynyt itseni, Suomen vapauteksi ja teidän tulevaisuutenne parhaaksi. Sisäinen kutsumus pakotti minut vapaaehtoisena antamaan kaikkeni, mitä mulla on rakkaan isänmaamme hyväksi, ja mitä mulla vähäisesä itsessäni on, sen annan, ja tietysti sen tekee jokainen suomalainen, ja tulos tulee olemaan, että, Vapaan Suomen uusi huomen koittaisi yli koko Suomenmaan.

Tehkää vain edelleen rauhan töitä kyntäkää ja kylväkää, kyllä me koitamme puolestanne järjestää asiat niin, että saatte rauhassa koota niitä, joita minäkin sinne pellolle kylvin.

Muistakaahan, että joulukuun kuudes päivä vetätte Suomenlipun salkoon ja pitäkää pieni hiljainen hetki lippusalon pystyttäjän muistoksi, sillä en voi sanoa, voinko vaikuttaa olemassa olollani enää sanottuna päivänä. Sillä tehtäväni on juuri sellainen, että kun kerran lähden tästä majapaikastani, en tule enää koskaan takaisin.

Elä näytä tätä Isälle – Äidille, sillä heidän ei tarvitse kohtalostani tietää mitään, sano vain että poika voi hyvin. Jos on tilaisuus kirjoitan huomena tähän lisää, mutta jos tulee niin äkki lähtö, niin jätän tälläiseksi.

Sano vain kaikille kotijoukoille terveiseni ja kaikille tutuille.

I/XII-39 Vielä täällä...

Väinö.



Jutussa on käytetty lähteinä seuraavia teoksia:

Jaana Janhila: Sissisotaa kaukopartiossa
Eero Marttinen & Jorma Tikkanen: Olimme Päämajan kaukopartiomiehiä
Lassi Saressalo: Päämajan kaukopartiot jatkosodassa
Pentti H. Tikkanen: Valiosissit kaukopartiossa

-----

Kaukopartiomies oli ennen kaikkea tiedustelija

Hanna Kuonanoja, teksti

Kaukopartiomiehistä käytetään arkikielessä ja alan kirjallisuudessakin yleisesti nimitystä sissi. Eri puolilla maailmaa ja eri konflikteissa sanalla on kuitenkin usein kuvattu varsin toisenlaista toimintaa. Suomalaisten kaukopartiomiesten ensisijainen tehtävä oli tiedustelu.

Kymmenien, jopa satojen kilometrien päässä rintamalinjasta liikkuvat partiot hankkivat tietoa esimerkiksi vihollisen vahvuudesta, joukkojen sijoittelusta, liikenteestä, huoltoreiteistä – kaikesta siitä, millä oli sodankäynnin kannalta merkitystä. He tähystivät teitä, kuuntelivat puhelin- ja radioliikennettä ja kuulustelivat ottamiaan vankeja.

Kaukopartiomiehet toimivat Päämajan alaisuudessa ja suorittivat tiedustelua suoraan ylimmän sodanjohdon tarpeisiin.

Yhteydenpito hoitui Kyyneleellä, joka oli nimenomaan partiotiedustelua varten Suomessa kehitetty radio. Koska Kyyneleellä pystyi aluksi ainoastaan lähettämään viestejä, partiot tarvitsivat sen lisäksi Töpö-radion, jolla pystyivät kuuntelemaan Yleisradion uutisten yhteyteen sijoitettuja, heille tarkoitettuja salasanomia.

Kahteen suuntaan toimiva Kyynel tuli käyttöön loppukesästä 1941.

Tiedustelun ohella partiomatkoihin kuului toisinaan tuhoamistehtäviä, joiden tarkoituksena oli ennen kaikkea häiritä vihollisen huoltoa.

Tiedustelutehtäviä suorittivat tyypillisesti pienet, alle kymmenen miehen partiot, kun taas tuhoamistehtävissä partiot saattoivat olla hyvinkin suuria. Helmikuussa 1942 tehdyllä maineikkaalla partiomatkalla, jolla tuhottiin Petrovski Jamin kylässä sijainnut huoltokeskus, oli mukana peräti sata miestä.

Partiomatkat kuljettiin vuodenajasta riippuen jalkaisin tai hiihtäen, ja niiden pituudeksi tuli tavallisesti satoja kilometrejä.

Raskas ladunavaus vaati vaihtomiehiä, joten talviaikakin kasvatti partioiden kokoa. Hankeen jäävä latu myös lisäsi paljastumisen riskiä, ja suuremmalla partiolla oli taistelutilanteessa paremmat selviytymismahdollisuudet.

Osasto Marttinan kesäkuussa 1941 Stalinin kanavalle ja Muurmannin radalle suunnannut partio – jossa Väinö Nyyssönenkin oli mukana – oli ensimmäinen partio, joka kuljetettiin toiminta-alueelleen lentokoneella. Kuljetukset osoittautuivat niin aikaa ja voimia säästäviksi, että sodan jatkuessa niitä järjestelmällisesti lisättiin ja niistä tuli ratkaisevan tärkeä osa kaukopartiotoimintaa.

Kuljetusten lisäksi koneilla voitiin toimittaa partioille muona- ja varustetäydennyksiä.

Lähde: Jaana Janhila: Sissisotaa kaukopartiossa
Klikkaa laajentaaksesi...


Tuosta edellä kerrotulta Stalinin kanavan -retkeltä harva olisi päässyt ehjänä takaisin ilman Pekka Savinaista, joka oli muuten harvinainen yksilösoturi: jo viisikymppinen sissi. Pekan poikakin oli jo kaukopartiomies.
 
Petrovskij Jamiin2.jpg

escription
Special long range patrol on it's way to destroy large Soviet logistics center of Petrovskij Jam. The trip on skiis to there and back lasted from February 8 - February 16, 1942, the raid itself only lasting for 2 hours.

-------------

Petrovskij Jamiin 2.jpg


Description

This special patrol of 100 men was led by Lt. Ilmari Honkanen and it consisted of 7 officers, 37 NCO's and 56 privates. 52 of them were from long range patrol detachments (Kuismanen & Marttina) and 48 were jaegers and combat engineers from Detachment Lagus.

The raid to Petrovskij Jam took place on the night of February 13, 1942.(00:45-02:50)

35 cars and trucks were destroyed and 50 disabled. 300 horses were killed, 5000 kilos of hay and 6000 liters of fuel was burned. 70 buildings were destroyed including all food and ammunition storages and a storage full of winter clothing, tents etc. During the raid the patrol also freed prisoners from local labor camp.

Finnish casualties were 5 dead and 6 wounded.

The Soviet casualties were estimated atleast 500 KIA and 5 POW.

After the raid the Soviet troops in the whole region barely had any supply for 2 weeks, in the middle of cold winter, forcing them to cancel a planned offensive.





WW2color
 
jokilautta:Koplukka.jpg

Description
This is an interesting picture. This is not Tom Sawer on Missisipi. Finnish soldiers get a ride along a brook.

WW2color

Koplukka.
 
Operation_Hokki_ill_Cpt_Honkanen_Aug1944.jpg
Description
Operation Hokki, August/September 1944. The mission leader Captain Ilmari Honkanen (middle) fell sick during the mission, so badly that he was barely able to remain conscious by the time this picture was taken. Rubber boots also made abrasion to his foot which became badly infected, and he was unable to return from the mission on foot and had to be secretly evacuated with floatplane after armistice of september 1944.

WW2color

Tästä on myös tehty mielenkiintoinen kirja; Operaatio Hokki / Mikko Porvali
Myös iBook iPad:lle
+ eräästä kirjan tapahtumasta asiallista selvitystyötä Fight foorumilla:

http://www.flightforum.fi/forum/index.php/topic,101083.0.html
 
^Liittyen edelliseen:

OperationHokki_LongRangePatrol_Cpt_Honkanen_crossing_Nurmenjoki_river_ Aug29_1944.jpg

Description
Operation Hokki. Long range patrol is crossing a wide river and their leader Captain Honkanen, who is ill and in high fever, is packed into a rubber boat. August 29, 1944.

The mission objective was to destroy railway yard of Petroskoi to prevent enemy from supplying it's troops in Battle of Ilomantsi. Due to many setbacks the objective was changed and they destroyed large parts of a railroad track used to supply the troops in Ilomantsi. Operation Hokki is the only known Finnish airborne operation in WWII.

WW2color
 
Täällä on ollut keskustelua siitä, miten hyödyllisiä kokonaisuuden kannalta kaukopartiomiesten saavuttamat tiedustelutiedot ja tuhot ovat olleet Suomen armeijalle. Tätä voitaneen suurin piirtein arvioda sillä, miten paljon vihollinen käytti resursseja kaukopartioiden jahtaamiseen ja toiminnan ehkäisemiseen. Lähes järjestään paljastuneen partion perään lähetettiin pataljoonakaupalla miehiä liikkeelle ja lisäksi käytettiin valtavasti vielä lisää miesvoimaa esim. ulottuvilla olevien teiden, junaratojen ja lentokenttien vartioimiseen. Kaukopartiomiehet olivat hyvin vihattuja vihollisupseerien keskuudessa ja tavallinen vanjasotilas pelkäsi "haamusotilaita". Tässä tullaankin varmaankin kaukopartioiden tärkeimpään vaikutukseen: ne sitoivat tärkeitä vihollisjoukkoja (mm. NKVD:n valiojoukkoja) jopa vain 6:n suomalaissotilaan partioiden jahtaamiseen. Nämä jahti- ja varmistussotilaat olivat kaikki pois rintamilta. Toki ajoittain tiedustelu- ja tuhotyötkin olivat sinänsä venäläisille kipeitä: junaratojen jatkuvat katkaisut aiheuttivat paitsi tappioita, myös huoltotoiminnan yskimistä. Yksittäisestä pienen kannakselaisen kaukopartion tiedustelutiedosta on mainittava -44-suurhyökkäyksen aikana rintaman taakse jättäytyneen pikkupartion elokuinen havainto, että puna-armeija alkoi yhtäkkiä tuoda itään päin junalasteittain panssarivaunuja, tykkejä ym. raskasta kalustoa vähän Tali-Ihantalan taistelujen jälkeen. Tämä oli valtavan merkityksellinen tieto päämajalle, joka pyysikin toistamaan tiedon niin moneen kertaan, että kaukopartiomiehet ehtivät jo tuskastua. Aseleponeuvotteluihin saatiin suuri henkinen selkänoja, kun oli saatu tietää Stalinin uusin strateginen liike Suomen rintamalla.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top