Kirjat

[Herman30]

Muistelisin lukeneeni että tämä Remes asuu Belgiassa. Ehkä se vaikuttaa häneen?

 

[Iso-Mursu]

Joo luin. Näissä Remeksen viimeisimmästä on jäänyt päälimmäisenä mieleen miehen valtava epäusko Suomen kansaa kohtaan. Heti kun kakan murunenkaan osuu lähellekään tuuletinta niin anarkia on valloillaan ja iso osa kansasta on yhtä vihervassarilaumaa.

Onko todellisuus näin rankka? Eikö tähän kansaan voi luottaa? Olemmeko kuplassa täällä MPnetissä?

Olen Remeksen kanssa samaa mieltä.

Kovat kaverit tekee, muut itkee

 

[tulikomento]

Uutuuskirjan hurja tieto: Pahamaineinen Lavrenti Berija puhui Karjalan palauttamisesta Suomelle
Juha-Pekka Tikka
1 tunti ja 14 minuuttia sitten (päivitetty 1 tunti ja 13 minuuttia sitten)
Neuvostojohdossa oli valmiuksia aluepalautuksiin yllättävilläkin tahoilla.

• 
  
  Lavrenti Berija.
  
  (Lehtikuva/Arkisto)

Professori Kimmo Rentola kertoo uutuuskirjassaan Stalin ja Suomen kohtalo (Otava) uudesta tiedosta koskien pelättyä Josif Stalinin puhdistusten toimeenpanijaa Lavrenti Berijaa (1899-1953).

Kimmo Rentolan mukaan Berijan sihteeristön päällikkö eversti Boris Ljudvigov totesi, että Berijalla oli tapana esittää ”antautumishenkisiä ajatuksia [kapituljantskie idei]”.

– Esimerkiksi 23. kesäkuuta 1953 hän sanoi, että Karjalankannas pitäisi palauttaa Suomelle, ja vauhtiin päästyään lisäsi pottiin vielä Kuriilien saaret Japanille ja jopa Königsbergin (Kaliningradin alue) Saksalle, jotta suhteet näihin valtioihin saataisiin kuntoon, kirjassa todetaan.

Kaksi muuta luottomiestä vahvisti kirjan mukaan kuulustelupöytäkirjassa, että heidän päällikkönsä sanoi näin.

– Kun syyttäjä tiukkasi, että tosiaanko neuvostomaata kapitalistisille valtioille, Berija kiisti puheensa, kuten kaiken muunkin, missä oli vain sana sanaa vastassa.

– Berija kaatui vain viikko Karjala-puheidensa jälkeen, joten jäi näkemättä, olisiko hän todella koettanut toteuttaa valtionrajojen korjauksen. Se ei olisi ollut helppoa, mutta Suomesta olisi ollut helpoin aloittaa. Oli miten oli, on syytä panna merkille ajatuksen sinkoilu ja parhaiten informoidun neuvostojohtajan tietoisuus siitä, ettei Suomeen isketty haava ollut vielä arpeutunut. Jälleen yksi muistutus siitä, ettei Neuvostoliiton politiikka ollut niin suunniteltua ja järkähtämätöntä kuin se näytti olevan, vaan pinnan alla kupli, oli tilaa myös tempoilulle ja improvisoinnille.

http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/berija karjala-56349

Hesarin Unto Hämäläinen kehuu Rentolan uutuuskirjaa arvostelussaan.

http://www.hs.fi/paivanlehti/16102016/a1476497173569

Punaisena lankana näkyy olevan kysymys siitä, miksei Stalin hotkaissut koko Suomea vaikka tähän tarjoutui mahdollisuuksia. Rentolan mukaan Stalin kykeni tekemään jatkuvasti poliittisia suunnanmuutoksia tilanteen näin vaatiessa. Rentola myös lyttää kotimaisen äärivasemmiston vaaliman mielikuvan siitä, että Stalinin "suopeus" Suomea kohtaan olisi johtunut siitä, että tämä oli tsaarin vallan loppuvuosina saanut Suomessa hyvää kohtelua osakseen. Stalinin "kiitos" auttajilleen oli 30-luvun suurten puhdistusten yhteydessä nappi otsaan. Eli se siitä kiitollisuudesta.

Sen sijaan Suomen sitkeä vastarinta talvisodassa vaikuttaa tehneen aidosti vaikutuksen neuvostodiktaattoriin. Unto Hämäläisen mukaan Rentolan kirja on klassikkoainesta.

 

[John Hilly]

Rentola myös lyttää kotimaisen äärivasemmiston vaaliman mielikuvan siitä, että Stalinin "suopeus" Suomea kohtaan olisi johtunut siitä, että tämä oli tsaarin vallan loppuvuosina saanut Suomessa hyvää kohtelua osakseen. Stalinin "kiitos" auttajilleen oli 30-luvun suurten puhdistusten yhteydessä nappi otsaan. Eli se siitä kiitollisuudesta.

Tunsin Kimmo Rentolan 1970 -luvulla. Hän oli silloin pesunkestävä taistolainen. Muuttui sitten täydellisesti ja on nyt erinomainen historian tutkija ja Poliittisen historian professori. Täysin ansioista.

 

[tulikomento]

Tunsin Kimmo Rentolan 1970 -luvulla. Hän oli silloin pesunkestävä taistolainen. Muuttui sitten täydellisesti ja on nyt erinomainen historian tutkija ja Poliittisen historian professori. Täysin ansioista.

On suomalaisen kommunismin historian ekspertti. Asiantuntija myös NL:n / Venäjän tiedustelupalveluiden menneiden toimien suhteen. Toimi myös Supon leivissä tiedusteluanalyytikkona.

 

[vlad]

Olin jo keväällä lukenut viimeisiä kymmeniä sivuja lukuunottamatta Mihail Zygarin Putinin sisäpiiri - Nyky-Venäjän lyhyt historia -teoksen. Sattuneesta syystä johtuen viimeiset kymmenet sivut olivat lukematta tähän viikkoon saakka, nyt teos tuli sitten viimeisteltyä ja monella tapaa myös avautui se miksi Zygar on voinut teoksen kirjoittaa. Tai minä tulkistin kirjan viimeiset sivut siten, että niiden kautta selvisi myös se, että miksi hänen oli mahdollista kirjoittaa näennäisen kriittinen kirja Putinista ja nyky-Venäjästä.

Kokonaisuudessaan kirja summaa melkoisen hyvin Venäjän nykyisen tilan aina 90-luvun vuosista lähtien - siinä kerrataan, valtapiirin näkökulmasta tapahtumia, joita aiemmin on valotettu esim- Masha Gessen teoksessa Putinista, Bill Browderin "Red Noticessa" ja Alpo Rusin uusimmassa teoksessa. Näihin tapahtumiin viitattiin etenkin Ukrainan osilta Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen teoksessa "Silminnäkijät - Taistelu Ukrainasta". Aihepiiriä on käsitelty tavalla tai toisella lukemattomissa artikkeleissa, tutkimuksissa ja muissa teoksissa.

Monella tapaa on kiintoisaa se, kuinka demokratian huteria alkuaskeleita ottava Venäjä lopulta kääntyi sisäänpäin ja maahan muodostui suorastaan vainoharhainen ilmapiiri, jossa länsimaat - etenkin Yhdysvallat ja NATO - nähtiin vihollisena, joiden tarkoituksena on ryöstää Venäjä ja tuhota (vertauskuvallisesti) Venäjän kansa.Huomioitavaa Venäjän kehityksessä on se, että "Presidenttikautensa alussa Vladimir Putin keskusteli jokaisessa sopivassa tilaisuudessa George W. Bushin kanssa siitä, milloin Venäjä kutsutaan Natoon". Tämä siis tapahtui niihin aikoihin, jolloin Natossa neuvoteltiin Itä-Euroopan maiden liittymisestä Natoon. Vaikka kyse olisi ollut vain puheista, on tämä syytä huomioida kun arvioidaan Itä-Euroopan maiden liittymistä Natoon - myös Venäjällä haikailtiin jäsenyyden perään, mutta he kuvittelivat, että Venäjän suhteen tehdään poikkeus ja että heidät kutsutaan puolustusliittoon. Näin ei tehty, Venäjälle ei annettu erikoisasemaa - olisiko kannattanut antaa?

Koska 2000-luvun tapahtumat ovat monille monella tapaa tuttuja. En ryhdy niitä kertaamaan - kirjassa tuodaan yksi (tai useampia) näkökulmia suurimpaan osaan tämän vuosituhannen merkkitapahtumista - Georgian vuosituhannen alun vallanvaihdosta Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Kirjan perusteella voi vetää sen johtopäätöksen, jonka jo tiedämmekin, että Venäjä sotii myös Itä-Ukrainassa - länttä kusetettiin tarkoituksellisesti.

Mutta se miksi kirja nähdäkseni on kyetty tässä laajuudessa ja kriittisyydessä kirjoittaa käy mielestäni selville viimeisiltä sivuilta - etenkin viimeisen sivun lopusta.

"Putinin nykyinen hahmo - julma venäläinen tsaari - on keksitty hänen puolestaan ja usei ilman hänen osanottoaan seurueen, läntisten kumppanien ja toimittajien toimesta. Kaikkein tunnetuimmassa valokuvassa Putin näyttää korskealta valtiaalta, lähes "maailman sotakeisarilta". Mutta se ei ole Putin itse, se on vain kansi Time-lehdessä, joka julisti hänet 2007 vuoden mieheksi.

Me olemme kaikki keksineet oman Putinimme. Ja luultavasti hän ei ole vielä läheskään viimeinen". (s. 452).

Mielestäni Zygar lopussa likimain valkopesee Putinin - hän on uhri samalla tapaa kuin Venäjä on uhri. Putin = Venäjä.

vlad

 

[tulikomento]

Sain juuri luettua Koala Kustannuksen äsken julkaiseman ruotsalaishistorioitsija Christer Bergströmin teoksen Ässäpari.



Kertoo kahden Luftwaffen huippuässän, Hermann Grafin ja Alfred Grislawskin sotakokemuksista. Kirja kuvaa mielestäni erittäin hyvin itärintaman hävittäjäsotaa 1941-43 kummankin osapuolen, Luftwaffen hävittäjärykmentti 52:n ja neuvostoilmavoimien näkövinkkelistä. Kirjoittaja saa mukavasti lisätietoja irti myös venäläisistä arkistolähteistä ja onnistuu vertailemaan saksalaisten ja venäläisten ilmasotatoimia ja pudotusilmoituksia. Hyvää kuvausta löytyy myös länsirintaman ilmasodasta 1943-44 ja valtakunnanpuolustuksesta.

Erittäin pätevältä vaikutti myös kirjoittajan analyysi kummankin lentäjän mielenlaadusta. Upseerismies Graf oli velvollisuudentuntoinen ja tämä suhtautui alaisiinsa yleensä ymmärtäväisesti. Ei paljoa pannut painoarvoa sotilasarvoille eikä titteleille. Tuli hyvin toimeen aliupseeriohjaajiensa kanssa. Graf oli läpi elämänsä intohimoinen jalkapallomies ja ritariristin kantajana tämä käytti sumeilematta vaikutusvaltaansa ja hankki yksikköönsä Saksan huippupelaajia. Idea oli suojella näitä ja pitää porukka elossa sodan läpi. Monen muun Luftwaffen kilpailuhenkisen lentäjän tavoin myös Graf "sairasti kurkkukipua" kesällä ja syksyllä 1942 eteläisellä Venäjällä. Tavoitteena oli saada himoittu ritariristi hinnalla millä hyvänsä. Ajoi itsensä piippuun ja lähelle henkistä romahdusta. Kirjan erityisansio on myös Grafin sotavankeusajan kuvauksessa. Vastoin monia uskomuksia, ei Bergströmin mukaan tämä sen ihmeemmin osallistunut venäläisten nuoleskeluun. Tätä leimaa mies sai kantaa hautaan asti. Varsinkin monet muut Luftwaffen veteraanit katsoivat kieroon.

Mielenkiintoinen tapaus oli myös aliupseeriohjaajana aloittanut vasemmistolaisen kaivosmiehen poika Alfred Grislawski. Kieltäytyi nuorukaisena mm. liittymästä Hitlerjugendiin ja vältteli muutenkin läpi sodan natsien touhuihin sekaantumista. Tiukkaluonteinen kaveri. Ei kunnioittanut muuta kuin rintamakokemusta ja usein haukkui pystyyn surkeasti sotalentoja lentäneitä upseereita. Selvisi seuraamuksitta lähinnä siksi, että esimiehet pitivät tätä erittäin suuressa arvossa.

Suositeltava ilmasotakirja aiheesta kiinnostuneille. Hyvää ja asiallista tekstiä, kriittisyyttä unohtamatta.

Graf vas. Grislawski oikealla

 

[Ikarus]

^Hyvä kirja. Luetetuksi tuli. @tulikomento tuossa jo tärkeimmät kiteyttikin.

''Kurkkukipu'' oli useimmille kuin kuume, hinnalla millä tahansa äärimäisiä riskejä ottaen. Moni ässä tapattikin itsensä tavoitellessaan ritariristiin oikeuttavaa
ilmavoittomäärää täysin loppuun lentäneenä. Graf oli finaalissa tavoitessaan 200 ilmavoiton rajaa. Saavuttaessaan tämän hänet siirrettiin länteen.
Hartmannin suorituksen arvoa nostaa seikka, että hän tuli ''Karaya'' lentueeseen vasta kun Graf jo lähti ja vastus oli koko ajan kovempaa.

Grislawski opetti ''Bubille'', kuinka selvitä hengissä. Lujaluontoinen ja sanainen Grislavski läksytti ankarasti aliupseerina, taisi olla vielä silloin vääpeli, siipimiehenään ollutta majuri Hubertus von Boninia. Majuri töppäili ja sai kuulla maassa kunniansa. Luut läjässä vääpelin edessä.
Myös siipimies Hartmann sai kuulla aloittelijana selväsanaista palautetta ilmassakin. Siinä määrin, että välillä luutnantti Hartmannilta lipsahti: Kyllä herra vääpeli!

Rall muistelmissaan ei oikein arvostanut Grafia. Antipatia näkyy olleen molemminpuolista, Graf puhuu ''jäykkäniskaisesta'' Rallista, joka ei juuri kuppia vapaalla ottanut.

Grafille jalkapallo näyttää olleen lähes pakkomielle. Pantatessaan huippumiehiään taistelusta (jalkapallon pelaajia) sai syytteen joltain natsipampulta ''lopullisen voiton sabotoinnista''. Itse Göring joutui puuttumaan asiaan ja Göring kirjoitti kirjeen, jolla asia raukesi:- Jos Graf haluaa pelata jalkapalloa, antaa sen pelata.

Graf osin ilman omaa syytään tämän yhteistoimintamiehen leiman, joka ei häneltä koskaan pois lähtenyt. Hölmöyttään lähti mukaan johonkin probakanda juttuun, teksti muutettiin Grafin kirjoittamasta aivan toiseksi ja lehteen Grafin allekirjoituksella. Puna-ilmavoimien ylistys tai jotain sinne päin.

Steinhoff muistelmissaan oli mukana 5 miehisessä delegaadiossa, joka esitteli muutosehdotukset Göringille hävittäjälentäjien kapinassa. Graf oli mukana omissa muistelmissaan ja Steinhoff ei ollut. Steinhofin mukaan Graf ei ollut mukana. Mikä lie totuus. Esittelyssä ''Läski'' otti pulttia oikein kunnolla, puhemies Lutsow lähti pyörittelemään peukkuja Italian hävittäjäjohtajaksi. Pientä sanktiota tuli muillekin, paitsi ei Grafille.

 

[tulikomento]

^Hyvä kirja. Luetetuksi tuli. @tulikomento tuossa jo tärkeimmät kiteyttikin.

''Kurkkukipu'' oli useimmille kuin kuume, hinnalla millä tahansa äärimäisiä riskejä ottaen. Moni ässä tapattikin itsensä tavoitellessaan ritariristiin oikeuttavaa
ilmavoittomäärää täysin loppuun lentäneenä. Graf oli finaalissa tavoitessaan 200 ilmavoiton rajaa. Saavuttaessaan tämän hänet siirrettiin länteen.
Hartmannin suorituksen arvoa nostaa seikka, että hän tuli ''Karaya'' lentueeseen vasta kun Graf jo lähti ja vastus oli koko ajan kovempaa.

Grislawski opetti ''Bubille'', kuinka selvitä hengissä. Lujaluontoinen ja sanainen Grislavski läksytti ankarasti aliupseerina, taisi olla vielä silloin vääpeli, siipimiehenään ollutta majuri Hubertus von Boninia. Majuri töppäili ja sai kuulla maassa kunniansa. Luut läjässä vääpelin edessä.
Myös siipimies Hartmann sai kuulla aloittelijana selväsanaista palautetta ilmassakin. Siinä määrin, että välillä luutnantti Hartmannilta lipsahti: Kyllä herra vääpeli!

Rall muistelmissaan ei oikein arvostanut Grafia. Antapatia näkyy olleen molemminpuolista, Graf puhuu ''jäykkäniskaisesta'' Rallista, joka ei juuri kuppia vapaalla ottanut.

Grafille jalkapallo näyttää olleen lähes pakkomielle. Pantatessaan huippumiehiään taistelusta (jalkapallon pelaajia) sai syytteen joltain natsipampulta ''lopullisen voiton sabotoinnista''. Itse Göring joutui puuttumaan asiaan ja Göring kirjoitti kirjeen, jolla asia raukesi:- Jos Graf haluaa pelata jalkapalloa, antaa sen pelata.

Graf osin ilman omaa syytään tämän yhteistoimintamiehen leiman, joka ei häneltä koskaan pois lähtenyt. Hölmöyttään lähti mukaan johonkin probakanda juttuun, teksti muutettiin Grafin kirjoittamasta aivan toiseksi ja lehteen Grafin allekirjoituksella. Puna-ilmavoimien ylistys tai jotain sinne päin.

Steinhoff muistelmissaan oli mukana 5 miehisessä delegaadiossa, joka esitteli muutosehdotukset Göringille hävittäjälentäjien kapinassa. Graf oli mukana omissa muistelmissaan ja Steinhoff ei ollut. Steinhofin mukaan Graf ei ollut mukana. Mikä lie totuus. Esittelyssä ''Läski'' otti pulttia oikein kunnolla, puhemies Lutsow lähti pyörittelemään peukkuja Italian hävittäjäjohtajaksi. Pientä sanktiota tuli muillekin, paitsi ei Grafille.

Allekirjoitan kommenttisi täysin. Minusta kirja saa vielä plussaa siitä, että se ottaa esiin amerikkalaisten harrastaman hypänneiden saksalaislentäjien laskuvarjoihin ampumisen. Tästä ovat muuten vaienneet kaikki ne amerikkalaisässät joiden muistelmat olen tähän mennessä lukenut.

Ja hyvin Bergström osaa tuoda esiin tuon rintamalla sotalennosta toiseen lentäneiden miesten kasvavan taisteluväsymyksen sekä korkeampien esikuntien täysin epärealistiset tilannearviot, aina Göringiä myöten. Homma näyttää menneen niin pitkälle, että lännessä kesällä 1944 Grislawski oli lähellä sotaoikeuteen lähtemistä esimiehiä vastaan niskuroimisesta, tämä kun kieltäytyi toteuttamasta tyhminä pitämiään käskyjä. Joka tapauksessa kuvaa mainiosti Saksan ilmavoimien tuolloista epätoivoa.

 

[Deleted member 1262]

Sain juuri luettua Koala Kustannuksen äsken julkaiseman ruotsalaishistorioitsija Christer Bergströmin teoksen Ässäpari.

Katso liite: 11956

Kertoo kahden Luftwaffen huippuässän, Hermann Grafin ja Alfred Grislawskin sotakokemuksista. Kirja kuvaa mielestäni erittäin hyvin itärintaman hävittäjäsotaa 1941-43 kummankin osapuolen, Luftwaffen hävittäjärykmentti 52:n ja neuvostoilmavoimien näkövinkkelistä. Kirjoittaja saa mukavasti lisätietoja irti myös venäläisistä arkistolähteistä ja onnistuu vertailemaan saksalaisten ja venäläisten ilmasotatoimia ja pudotusilmoituksia. Hyvää kuvausta löytyy myös länsirintaman ilmasodasta 1943-44 ja valtakunnanpuolustuksesta.

Erittäin pätevältä vaikutti myös kirjoittajan analyysi kummankin lentäjän mielenlaadusta. Upseerismies Graf oli velvollisuudentuntoinen ja tämä suhtautui alaisiinsa yleensä ymmärtäväisesti. Ei paljoa pannut painoarvoa sotilasarvoille eikä titteleille. Tuli hyvin toimeen aliupseeriohjaajiensa kanssa. Graf oli läpi elämänsä intohimoinen jalkapallomies ja ritariristin kantajana tämä käytti sumeilematta vaikutusvaltaansa ja hankki yksikköönsä Saksan huippupelaajia. Idea oli suojella näitä ja pitää porukka elossa sodan läpi. Monen muun Luftwaffen kilpailuhenkisen lentäjän tavoin myös Graf "sairasti kurkkukipua" kesällä ja syksyllä 1942 eteläisellä Venäjällä. Tavoitteena oli saada himoittu ritariristi hinnalla millä hyvänsä. Ajoi itsensä piippuun ja lähelle henkistä romahdusta. Kirjan erityisansio on myös Grafin sotavankeusajan kuvauksessa. Vastoin monia uskomuksia, ei Bergströmin mukaan tämä sen ihmeemmin osallistunut venäläisten nuoleskeluun. Tätä leimaa mies sai kantaa hautaan asti. Varsinkin monet muut Luftwaffen veteraanit katsoivat kieroon.

Mielenkiintoinen tapaus oli myös aliupseeriohjaajana aloittanut vasemmistolaisen kaivosmiehen poika Alfred Grislawski. Kieltäytyi nuorukaisena mm. liittymästä Hitlerjugendiin ja vältteli muutenkin läpi sodan natsien touhuihin sekaantumista. Tiukkaluonteinen kaveri. Ei kunnioittanut muuta kuin rintamakokemusta ja usein haukkui pystyyn surkeasti sotalentoja lentäneitä upseereita. Selvisi seuraamuksitta lähinnä siksi, että esimiehet pitivät tätä erittäin suuressa arvossa.

Suositeltava ilmasotakirja aiheesta kiinnostuneille. Hyvää ja asiallista tekstiä, kriittisyyttä unohtamatta.

Graf vas. Grislawski oikealla

Katso liite: 11957

Pitääkin lukea tuo kirja! Oletteko muuten lukeneet Mike Spickin kirjoittamaa "Luftwaffe Fighter Aces"-kirjaa? Itse pistän heti työn alle suinkin kouluhommilta ennätän.

 

[Ikarus]

Pitääkin lukea tuo kirja! Oletteko muuten lukeneet Mike Spickin kirjoittamaa "Luftwaffe Fighter Aces"-kirjaa? Itse pistän heti työn alle suinkin kouluhommilta ennätän.

Nämä olen, molempia suosittelen.

 

[tulikomento]

Pitääkin lukea tuo kirja! Oletteko muuten lukeneet Mike Spickin kirjoittamaa "Luftwaffe Fighter Aces"-kirjaa? Itse pistän heti työn alle suinkin kouluhommilta ennätän.

Tuttu on ja löytyy hyllystäni. Kirjan yhtenä punaisena lankana on juuri tuo hävittäjälentäjien uskomaton kilpailuhenkisyys. Piti pyrkiä pudotustilastojen kärkeen ja piti saada ulkoisia tunnustuksia saavutuksista. Ja kaikkea tätä oli Luftwaffen ylin johto tuputtanut jo ihan alusta lähtien.

Monen lentäjän päähän iskostettiin ensimmäisen maailmansodan ja Manfred von Richthofenin perintö. Tätä suuntausta vahvisti myös se, että vielä sodan alkuvaiheessa rykmentinkomentajan vakansseja miehitti moni WW1:n veteraani. Pikkuhiljaa tilalle nostettiin Gallandin ja Möldersin kaltaisia hävittäjäjohtajia.

Minulla on tämä painos.

 

[EK]

Olin jo keväällä lukenut viimeisiä kymmeniä sivuja lukuunottamatta Mihail Zygarin Putinin sisäpiiri - Nyky-Venäjän lyhyt historia -teoksen. Sattuneesta syystä johtuen viimeiset kymmenet sivut olivat lukematta tähän viikkoon saakka, nyt teos tuli sitten viimeisteltyä ja monella tapaa myös avautui se miksi Zygar on voinut teoksen kirjoittaa. Tai minä tulkistin kirjan viimeiset sivut siten, että niiden kautta selvisi myös se, että miksi hänen oli mahdollista kirjoittaa näennäisen kriittinen kirja Putinista ja nyky-Venäjästä.

Kokonaisuudessaan kirja summaa melkoisen hyvin Venäjän nykyisen tilan aina 90-luvun vuosista lähtien - siinä kerrataan, valtapiirin näkökulmasta tapahtumia, joita aiemmin on valotettu esim- Masha Gessen teoksessa Putinista, Bill Browderin "Red Noticessa" ja Alpo Rusin uusimmassa teoksessa. Näihin tapahtumiin viitattiin etenkin Ukrainan osilta Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen teoksessa "Silminnäkijät - Taistelu Ukrainasta". Aihepiiriä on käsitelty tavalla tai toisella lukemattomissa artikkeleissa, tutkimuksissa ja muissa teoksissa.

Monella tapaa on kiintoisaa se, kuinka demokratian huteria alkuaskeleita ottava Venäjä lopulta kääntyi sisäänpäin ja maahan muodostui suorastaan vainoharhainen ilmapiiri, jossa länsimaat - etenkin Yhdysvallat ja NATO - nähtiin vihollisena, joiden tarkoituksena on ryöstää Venäjä ja tuhota (vertauskuvallisesti) Venäjän kansa.Huomioitavaa Venäjän kehityksessä on se, että "Presidenttikautensa alussa Vladimir Putin keskusteli jokaisessa sopivassa tilaisuudessa George W. Bushin kanssa siitä, milloin Venäjä kutsutaan Natoon". Tämä siis tapahtui niihin aikoihin, jolloin Natossa neuvoteltiin Itä-Euroopan maiden liittymisestä Natoon. Vaikka kyse olisi ollut vain puheista, on tämä syytä huomioida kun arvioidaan Itä-Euroopan maiden liittymistä Natoon - myös Venäjällä haikailtiin jäsenyyden perään, mutta he kuvittelivat, että Venäjän suhteen tehdään poikkeus ja että heidät kutsutaan puolustusliittoon. Näin ei tehty, Venäjälle ei annettu erikoisasemaa - olisiko kannattanut antaa?

Koska 2000-luvun tapahtumat ovat monille monella tapaa tuttuja. En ryhdy niitä kertaamaan - kirjassa tuodaan yksi (tai useampia) näkökulmia suurimpaan osaan tämän vuosituhannen merkkitapahtumista - Georgian vuosituhannen alun vallanvaihdosta Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Kirjan perusteella voi vetää sen johtopäätöksen, jonka jo tiedämmekin, että Venäjä sotii myös Itä-Ukrainassa - länttä kusetettiin tarkoituksellisesti.

Mutta se miksi kirja nähdäkseni on kyetty tässä laajuudessa ja kriittisyydessä kirjoittaa käy mielestäni selville viimeisiltä sivuilta - etenkin viimeisen sivun lopusta.

"Putinin nykyinen hahmo - julma venäläinen tsaari - on keksitty hänen puolestaan ja usei ilman hänen osanottoaan seurueen, läntisten kumppanien ja toimittajien toimesta. Kaikkein tunnetuimmassa valokuvassa Putin näyttää korskealta valtiaalta, lähes "maailman sotakeisarilta". Mutta se ei ole Putin itse, se on vain kansi Time-lehdessä, joka julisti hänet 2007 vuoden mieheksi.

Me olemme kaikki keksineet oman Putinimme. Ja luultavasti hän ei ole vielä läheskään viimeinen". (s. 452).

Mielestäni Zygar lopussa likimain valkopesee Putinin - hän on uhri samalla tapaa kuin Venäjä on uhri. Putin = Venäjä.

vlad

Arvionpa aikoinaan saman kirjan:
Kirjat

Yhteenvetosi valkopesusta on looginen ja täysin mahdollinen. Itse en ole ihan yhtä 100% varma asiasta, mutta tietysti esim. Ukrainan kriisin käsittelytapa (Venäjän armeija käytännössä häivytetään Ukrainasta pois) antaa vahvoja viitteitä yksisilmäisyydestä. Mistä se sitten johtuu, on tietysti arvoitus. Onko kyse näennäiskritiikistä, kuten oppositiopuolueet duumassa vai onko kyse "Venäjän kunniasta", eli patriotismin hengessä ikäviä asioita vältetään, vai onko kyse jopa pelosta, eli Ukraina olisi ollut liian kuuma peruna tutkivalle journalistille?

Silti kirja on mielestäni tutustumisen arvoinen. Se on harvinainen tirkistysreikä Venäjän sisäpiiriin. Niitä ei kuitenkaan ole liikaa tarjolla ja on hyvä miettiä, miksi meille halutaan näyttää se kuva, mikä näytetään.

 

[EK]

Allekirjoitan kommenttisi täysin. Minusta kirja saa vielä plussaa siitä, että se ottaa esiin amerikkalaisten harrastaman hypänneiden saksalaislentäjien laskuvarjoihin ampumisen. Tästä ovat muuten vaienneet kaikki ne amerikkalaisässät joiden muistelmat olen tähän mennessä lukenut.

Ja hyvin Bergström osaa tuoda esiin tuon rintamalla sotalennosta toiseen lentäneiden miesten kasvavan taisteluväsymyksen sekä korkeampien esikuntien täysin epärealistiset tilannearviot, aina Göringiä myöten. Homma näyttää menneen niin pitkälle, että lännessä kesällä 1944 Grislawski oli lähellä sotaoikeuteen lähtemistä esimiehiä vastaan niskuroimisesta, tämä kun kieltäytyi toteuttamasta tyhminä pitämiään käskyjä. Joka tapauksessa kuvaa mainiosti Saksan ilmavoimien tuolloista epätoivoa.

Tuota laskuvarjoihin ampumisesta vaikenemista ei kannata ihmetellä, eikä amerikkalaisia liikaa kivittää. Käytännössä kaikissa muisteluksissa pyritään unohtamaan omien tekemät töllöntyöt. Solženitsyn oli mielenkiintoinen poikkeus kertoessaan avoimesti saksalaisnaisten raiskauksista sodan loppuvaiheessa Vankileirien saaristossaan. Saksalaiset muistelmat unohtavat yleensä Itä-Euroopan naisväen kohtelun tai sitten tuovat tuohtuneina esiin jonkun yksittäisen törpön. Suomalaiset eivät hirveästi puhu partisaaniprikaatin tuhoamisen ikävämmistä lieveilmiöistä. Itä-Euroopasta liikkeelle lähteneen saksalaisväestön kohtelu sodan jälkeen loistaa yleensä poissaolollaan puolalaisten tai tsekkien muisteluksista. Tai ranskalaisten "sisällissota" saksalaisten poistuttua. jne.

Edit.
Ai niin. Siis sinänsä tarkoitus ei ole sanoa, että amerikkalaisten toiminta olisi ollut sen kummemmin hyväksyttävää. Tarkoitus oli vain todeta, että yleensä "kaikki" vaikenevat jostakin.

 

[vlad]

Arvionpa aikoinaan saman kirjan:
Kirjat

Yhteenvetosi valkopesusta on looginen ja täysin mahdollinen. Itse en ole ihan yhtä 100% varma asiasta, mutta tietysti esim. Ukrainan kriisin käsittelytapa (Venäjän armeija käytännössä häivytetään Ukrainasta pois) antaa vahvoja viitteitä yksisilmäisyydestä. Mistä se sitten johtuu, on tietysti arvoitus. Onko kyse näennäiskritiikistä, kuten oppositiopuolueet duumassa vai onko kyse "Venäjän kunniasta", eli patriotismin hengessä ikäviä asioita vältetään, vai onko kyse jopa pelosta, eli Ukraina olisi ollut liian kuuma peruna tutkivalle journalistille?

Silti kirja on mielestäni tutustumisen arvoinen. Se on harvinainen tirkistysreikä Venäjän sisäpiiriin. Niitä ei kuitenkaan ole liikaa tarjolla ja on hyvä miettiä, miksi meille halutaan näyttää se kuva, mikä näytetään.

Olen samaa mieltä siitä, että kirja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos - melkeinpä olen sitä mieltä, että siihen on syytä tutustua, jos tämän päivän Venäjä yhtään kiinnostaa. Kuvaus on kokolailla mielenkiintoinen ja avaa yhden puolen lisää nyky-Venäjästä, sellaisen johon aiemmin on harvemmin päästy kurkistamaan.

Yhteenvetoni teoksen lopun perusteella on ehkäpä hiukan jyrkkä - liiankin jyrkkä - jätin myös liian vähälle käsittelylle kirjan huomiot kokonaisuudessaan, tämä johtui osin "mielen velttoudesta". *grin* Mutta teos on täynnä huomioita, jotka ovat ajankohtaisia tänä päivänä, vaikka ne on nostettu esille vuosituhannen alkupuolella - kuten Suomea koskettava "energiansupervalta", jollaiseksi Putin halusi Venäjän kehittää (ja samalla energia tuli osaksi turvallisuuspolitiikkaa Venäjällä, tätä yhteyttä poliitikkomme eivät halua tunnustaa syystä tai toisesta).

vlad

 

[tulikomento]

Parin euron divarilöytö vuodelta 1961. Kustantajina Kansankulttuuri Oy ja Suomi-Neuvostoliitto-Seura

Juri kertoilee kosmonauttikoulutuksesta ja itse lennostaan. Kaikki oli harasoo ja ylivertainen neuvostoteknologia toimi täydellisesti. Luonnollisesti tästä käy myös ilmi se, että toveri Gagarin on itse todellinen neuvostoihminen. Tulisieluinen proletaari ja aito kommunisti. Tällaisten supermiesten edessä imperialistisortajat ja amerikkalaiset sodanlietsojat paskovat kauhuissaan housuihinsa.

 

[tulikomento]

Aamulehden (kulttuuri?)toimittaja listaa mielestään parhaimmat ilmasotakirjat.

http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/n...tajista/?_ga=1.47299111.1273376207.1477285205

TOP 4:

1. Rudel: Stuka-lentäjä

Toimittajan luonnehdinta itse miehestä: "Mies oli yhdistelmä vakaumuksellista natsia ja Kummeli-tyyppistä ääliötä."

2. Jaetulla kakkossijalla kolme kirjaa Illu Juutilaisesta

- Seppo Porvali: Ässien ässä: kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari hävittäjälentäjä Eino Ilmari Juutilainen

- Jukka Piipponen: Illu: lentomestari Ilmari Juutilaisen elämä

- Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Porvalia en itse arvosta lainkaan. Tuottelias kirjailija ja laatu on sitten mitä on. Paljon asiavirheitä tekstissä ja tämä sortuu lähes kaikissa kirjoissaan kritiikittömään sankarinpalvontaan. Piipponen on kirjoittajana parempi ja osaavampi, joskin sama kritiikki pätee osittain myös häneen. Illun omat sotamuistelmat onkin sitten klassikko. Kunhan muistaa lukiessa vaan suhtautua kuin muihinkin muistelmakirjoihin.

3. Heimo Lampi ja Yrjö Turkka: Viimeiset syöksykierteet

Tämä on hyvä valinta listalle. Taitavaa sanankäyttöä ja tarkastelee suomalaista sota-ajan hävittäjälentäjää kriittisesti kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Ennen kaikkea eroaa tyylillisesti esim. Joppe Karhusesta kuin yö päivästä. Ilmasota ei ollut pelkkää sankarillista ja ritarillista ilmataistelua.

4. Adolf Galland: Ensimmäiset ja viimeiset

No, klassikkohan tämä on, ei siitä mihinkään pääse.


Itse nostaisin listalle myös ranskalaisen Pierre Clostermannin teokset. Ranskalaisässän teksti on taitavaa ja kuvailevaa. Kertoo hyvin tunnelmallisesti länsirintaman ilmasodasta. Nykytutkimus on tosin osittain ampunut aukkoja Clostermannin näkemyksiin. Luftwaffen puolelta hyvä muistelija oli Julius Meimberg. Taitava kynämies.

 

[Ikarus]

Samaa mieltä Meimbergistä. Hänen kirjansa Viholliskosketus on lukemistani ww2-hävittäjäsota kirjoista eräs parhaista. Täysin lahjattomia kynämiehiä eikä lentäjiä
olleet myöskään Heinz Knoke ja Gunther Rall.

Edit: myös Geofrey Wellumilla pysyi kynä kädessä kuten myös Spitin sauva.

 

[StepanRudanskij]

Linkin takana on kirja, jota on harvempi tainnut käsissään pidellä. En ole minäkään.
Jossain lähitulevaisuudessa se sieltä katoaa, kyseessä on Hans Liskan luonnoskirja vuodelta 1943, suomenkielinen laitos, Saksassa toimitettu.

http://menec.fi/design/?sivu=detail&id=109632

 

[Sardaukar]

Tulipa juuri lukaistua tämä:

http://viattomuudenrajalla.fi/kirja/

Varsin viihdyttävä kokemus, suomalaiset erikoisjoukot ja Hornetit kyykyttämässä syyrialaisia. Eihän siitä voi kuin pitää!