Masennus ja mieliala

Ei tarvitse sortua vittuiluun, tosiasia nyt vaan on niin että todennäköisyys sairastua masennukseen on alhaisempi niillä ihmisillä jotka syystä tai toisesta pystyvät työstämään stressireaktionsa niin etteivät tee niillä itseään sairaaksi.
Minkä kohdan tulkitsit vittuiluksi? Ei kyllä ollut tarkoitus vittuilla. Tuon jossa sanoin että hieno asia että nousit montustasi? Se ei ollut vittuilua vaan kirjoitin mitä vilpittömästi tarkoitin. Mutta, luotan kyllä tässä asiassa lääketieteelliseen yhteisöön ja siihen, että masentumiseen ei ole mitään yksittäistä syytä joka sen selittää.

Jos joku haluaa kiistää esimerkiksi perintötekijöiden tai lapsuuden kokemuksien merkityksen, niin siitä vain, en tosin ymmärrä miksi kukaan niin tekisi.

Edit. Pidän kyllä erityisen alhaisena käytöksenä sitä jos joku vittuilee jonkun masennuksesta. Sellainen olisi täydellinen osoitus kyvyttömyydestä käyttäytyä.
 
Viimeksi muokattu:
Vaikeaasteinen masennus tietääkseni on vakava sairaus ja vaati jo sairaalahoitoa.

Edit. aikaisempi (poistettu) kirjoitus ja "neuvot" koskevat kuitenkin lievia tapauksia.
 
Viimeksi muokattu:
No, okei, masennuksen voi laukaista jokin traumatisoiva kokemus, läheisen kuolema, väkivallan uhriksi joutuminen, avioero, työttömyys tai jokin vastaava. Ei ole mikään häpeä jos tuommoiset vievät pohjan jalkojen alta ja avun hakeminen noissa tilanteissa on viisasta. Mutta kaikki eivät masennu rankoisakaan vastoinkäymisissä. Miksiköhän? Miksi toiset onnistuvat ajamaan itsensä tilttiin normaalissa yhdeksästä viiteen konttorityössä niin että tarvitsevat sairaalahoitoa?

Väitän, että jokin alleviivatuista on taustalla (syy-yhteys) enemmistössä masennuspotilaista. Jokin osa on masennuspotilaista ehkä on 320 h duunia kuussa -uraohjuksia, tosin niissäkin tapauksissa kyseenalaistaisin sen, kuinka monessa tapauksessa on kyse pelkästä asenneongelmasta ja kuinka monessa jostakin sairaudesta (persoonallisuushäiriöt lähinnä).

Psykoterapiat ym. ei-lääkkeelliset ovat tietysti hieno keksintö hoitokeinona, mutta teholtaan nekin valitettavan vajaita. Oman kokemukseni perusteella kaikille asioille nyt vain ei voi tehdä mitään. Niitä voi työntää taka-alalle, mutta ne palaavat helposti, liian helposti, pinnalle ns. heikon hetken koittaessa. Eikä kyse ole poikkeustapauksesta, tai muuten masennuksen uusiutumisriski ei olisi sitä luokkaa kuin se on.

Loppuun hieman musiikkia, jotta ei menisi liian synkäksi (Cheek - Niille joil on paha olla):
 
Uupumus ja masennus voivat olla vaikeita tunnistaa. Kuten @Huhta sanoo, niin jos tuuppaa 320 tuntia kuukaudessa duunia, niin voi uupumus iskeä ja sitä voinee olla vaikea erottaa masennuksesta!?!?!
 
Yleltä tuli hyvä tiededokumentti masennuksesta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa katsoa. Masennuksen synnyn ymmärtämisestä voi olla apua myös reserviläisjohtajille.
http://areena.yle.fi/1-2361100
 
Suomen nykyiset jääkiekko- ja jalkapallojoukkueet tuntuvat olevan hälyyttävästi kansakunnan esiasteita.

Tappelusta nyt ei vain voiteta ottamalla jatkuvasti turpaan.
 
Nyt on niin hirveet masikset, että tuun tähän avautumaan ihan vaan jos vaikka kirjoittaminen helpottaisi.

Eronnut 4v sitten, lasteni äiti kutakuinkin teurasti mut henkisesti 12 vuoden suhteen päätteeksi. Lopputulos oli täysin arvoton ihmisjäte. Kesti aika pitkään päästä jotenkin sinuiksi itteni kanssa ja sitten kävi niin, että tajusin minäkuvani olleen todella pahasti vinossa. Kun sitä ihminen näkee peilistä täysin arvottoman olennon ja samaan aikaan 15 vuotta nuoremmat helvetin kauniit naiset tulee iskemään liukuhihnalta. Ja sitten mä sorruin määrittelemään itseäni sitä kautta kun ei mulla muutakaan ollut täyttämään tyhjiötä sisälläni. No niitä tuli ja meni, trail of broken hearts. En mä halunnut loukata ketään, mutta lopulta kukaan ei vaan tuntunut miltään.

Mä aloin inhoamaan itseäni, mä tavallaan en ymmärrä ihmisiä, jotka arvostaa mua. Mä oon melkein vihainen niille, jotka näkee mun läpi. Siellä on ihan helvetin herkkä ihminen, joka ei kykene antamaan mitään takaisin. Mulle on kotoisempaa se että muhun sattuu tai mua vihataan kuin se että olisin onnellinen. Enkä mä enää osaa ollakaan, paitsi silloin kun mun lapset on mun luona.

Välillä tulee käyttäydyttyä aika itsetuhoisesti. Mä rankutan itseäni vetämällä pään täyteen, kusemalla kaiken, pettämällä ystävät. Silloin millään ei ole mitään väliä, mutta kun se puuska on ohi mä olen aivan henkisesti riekaleina siitä kaikesta ja ihan helvetin pahoillani. Ja kerta toisensa jälkeen ajaudun samaan kun se henkinen vapaapudotus alkaa. Ja se henkinen pudotus tulee mun tunteettomuudesta, vaikka mä olen niin tunteita täynnä etten välillä tiedä mihin ne laittaisin.

Mulla on eron jälkeen diagnosoitu ptsd oireita ja epävakaita persoonallisuuden piirteitä. Mä menin rikki. Elämä on välillä sellaista vuoristorataa. Mä tarvitsin kiintopisteen, päämäärän ja turvasataman toisesta ihmisestä, mutta mä päädyn työntämään kaikki pois. Enkä mä voi edes ulkoistaa kontrollia itsestäni.

Mä en enää halua olla tälläinen. Musta tuntuu, etten hallitse itteäni aina. Ajaudun sellaiseen shokkitilan kaltaiseen olotilaan, jota korjaan dokaamalla. Yritän unohtaa, lakata olemasta, edes hetkeksi. Todellisuuspakoa.

Klisee sanoo, että ihmisen pitää rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Se taitaa pitää paikkaansa. Kuinka sitä oppisi rakastamaan taas.

image.jpeg
 
Viimeksi muokattu:
Nyt on niin hirveet masikset, että tuun tähän avautumaan ihan vaan jos vaikka kirjoittaminen helpottaisi.
Ensiksi ruokavalio kuntoon, ellei jo ole. Hotki runsaasti hedelmiä, tai mitä tahansa puoliterveellistä mikä nostattaa mielialaa. Kokeile uusia ruokia kuten narkkari kokeilee uusia huumeita. Syö niitä reippaasti ja tutkaile tuntoja pitkin päivää. Tarvitset samurain sisua ja keskittymiskykyä. Älä jää vellomaan negatiivisiin menneisiin tapahtumiin vaan napsauta itsesi irti niistä vaikka 1000 kertaa päivässä, siirtäen huomion mielekkäämpiin asioihin. Ota myös kunnon sauna, niin että sattuu. Sauna on ns. terapeuttista kipua.

Hoe myös sillointällöin vanhaa viisautta: Fuck bitches, get money. Eli suomeksi "Naiset vittuun, tahko rahaa."

Aikaa myöten asiat helpottavat, halusit sitä tai et. :)
 
Nyt on niin hirveet masikset,
Ei tämä nyt oikeutta tee näin nettipalstalla tämmöistä pohtia, mutta. Ensimmäiseksi tulee mieleen liikuntaharrastus - se tuulettaa pääkoppaakin. Toinen tekijä on valo - käytä nyt lyhyt päiväsaika hyödyksi jos vain voit. Kolmas on musiikki, sekin voitelee mieltä. Rutiinit - ne auttavat myös ns etenemään hallitusti. Noudata vuorokausirytmiäsi. Sitten puhuminen - jos joku vain kuuntelee niin puhu. Tai hae ammatikseen kuunteleva vaikka ne vähän himmeitä ovatkin. Ja vielä, vaikka olet hajalla niin joku on vielä enemmän. Jos voit auttaa muita millä tahansa foorumilla, nuorisotyössä tmv niin autat samalla itseäsi.
 
Yritä tehdä joka päivä ainakin yksi hyvä työ. Yritä oppia jotain uutta. Katsele ympärillesi ja yritä keksiä jotain positiivista sanottavaa. Jos tunnet olosi levottomaksi tai ahdistuneeksi, mene kuntosalille tai lenkille ja anna lihasten kärsiä pääsi sijaan. Tärkeintä on uskoa, että voit olla parempikin ihminen ja tehdä työtä sen eteen. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta samoja virheitä ei ole pakko toistaa. Menneitä ei kannata murehtia liian kauan, tänä päivänä niistä voi parhaimmillaan oppia. Tulevaisuus voi olla mitä vain, mutta siihen vaikuttaa se mitä teet tässä ja nyt. Tärkein ihminen, jonka kanssa sinun on opeteltava tulemaan toimeen olet sinä itse. Kaikki muukin lähtee siitä. Yritä oppia ajattelemaan itseäsi koskevista asioista niinkuin sanoisit niistä parhaalle ystävällesi. Älä stressaa tai uuvuta itseäsi, maailmaa ei pelasteta yksin. Etene määrätietoisesti pienin askelin pitkällä aikavälillä. Jokainen positiivinen ajatus tai teko on kuin laittaisi rahaa pankkiin.
 
Mä rankutan itseäni vetämällä pään täyteen, kusemalla kaiken, pettämällä ystävät.

Itse asiassa tilanne on ehkä parempi kuin tunne on. Tuosta voi aloittaa korjausta ihan konkreettisesti, koska brännvin tunnetusti "hoitaa" mutta sitten laukaisee voimakasta alakuloa.
 
Lopputulos oli täysin arvoton ihmisjäte.

Wanhan sotilaan neuvo: älä koskaan never anna toisten määritellä sitä, mikä sinä olet. Sinä olet sinä ja sinun elämäsi on sinun elämäsi. Naiset sitäpaitsi aloittavat kasvattaa sarvia päähänsä justi sillä siunaamalla, kun kantaa väkellät Hänet onnellisena sulhona kynnyksen yli tyrä nivusesta pullottaen. Siitä se alkaa ja suunnilleen kaikkea inhimillistä on odotettavissa. Ihmiset sanovat ja tekevät toisilleen kaikkea paskaa, mutta niihin ei ole aihetta jäädä vellomaan. Virheiden toistaminen on taas sitten oma lukunsa.
 
Wanhan sotilaan neuvo: älä koskaan never anna toisten määritellä sitä, mikä sinä olet. Sinä olet sinä ja sinun elämäsi on sinun elämäsi. Naiset sitäpaitsi aloittavat kasvattaa sarvia päähänsä justi sillä siunaamalla, kun kantaa väkellät Hänet onnellisena sulhona kynnyksen yli tyrä nivusesta pullottaen. Siitä se alkaa ja suunnilleen kaikkea inhimillistä on odotettavissa. Ihmiset sanovat ja tekevät toisilleen kaikkea paskaa, mutta niihin ei ole aihetta jäädä vellomaan. Virheiden toistaminen on taas sitten oma lukunsa.

Allekirjoitan. Wanha sotilas on elämässä möyräissyt monet juoksuhaudan pohjat ja joskus mennyt pohjasta läpikin. Sieltä sitä on syvyyksistä noustu kuin sukelluskello, hitaasti mutta päättäväisesti.
 
Tassa olen nyt parisen kuukautta viettanyt aikaa solttujen kanssa jotka ovat nahneet enemman taikka vahemman toimintaa, osalta puuttuu osia, osa ei tieda mita puuttuu, osalla vaan vaikeaa olla siviilissa. Jokainen heista on omalla tavallaan kokenut masennuksen ja myos siita pois paasemisen.

Veimme ystavani veteraani sairaalaan, jossa koko piha kirjaimellisesti on taynna inva paikkoja. Vaikka Iowa cityn sairaala ei ole suurimmasta paasta, on se kookas ja kuhina on kova. Siella on miesta ja naista saamassa hoitoa, ja vain auttamassa toisiaan.
Ystavani menetti toisen jalan polvesta alaspain, afganistanissa. Han silti sanoo olevansa aina terve, koska menetti vain jalan, ei mitaan tarkeaa... Toinen ei nukunut kunnolla, kun naki painajaisia kaatuneista ystavistaan. Han ei osannut eika voinut antaa anteeksi itselleen sita, etta tuli ehjana kotiin ja se etta hanella oli moraalinsa.

Heita kaikkia on auttanut se, etta heilla on jotain mihin uskoa. Heilla se on merijalkavaki, lojaalisuus ikuisesti. Sairaalassa ja sen ulkopuolella on jalattomia auttamassa kadettomia, iasta riippumatta. Onpa sitten korean veteraani, taikka irakin, kaikki ovat valmiita tukemaan veljea.
Odottaessamme ystavaa aulassa, siella alkoi eras mies vain itkemaan, ei mennyt kovinkaan montaa hetkea, kun ymparilla oli veteraaneja laidasta laitaan lohduttamassa. Kukaan ei huutanut hoitsua, eika haroillyt, jokainen oli lasna, eika miehien itku ollut paha kenellekaan. Eika hanta vaheksytty.
Hiljaa kiitti kaikkia kun oli saanut sielunsa tyhjaksi. Kukaan ei nauranut, ilkkunut, painvastoin! Miehet ja naiset juttelivat, ja huomasimme olevamme keskella kertomusta sodista ja kohtaloista.


Itse olen ollut hautaamassa ystaviani, vaimoni ja ollut onnellinen, etta psyykkeeni on kestanyt sen. Silti niin perheeni, aseveljet, kuin jopa tuntemattomat tulivat juttelemaan. Sotilas saa itkea ja surra. Sinua halataan, mika suomalaiselle on kauhistus, mutta sinusta pidetaan huolta. Silloin jaksaa pidemmalle ja terveempana. Kukaan ei koskaan jaksa yksin, ei edes suomessa. Jokaisella sotilaalla on arpensa, ja niiden kanssa me elamme. En minakaan aina hymyile, mutta yleensa kyn hymy hyytyy, muistan varoittaa, etta kipeaa tulossa.

Koskaan ei kannata vaheksya sotilasta jolla on PTSD, silla sina et valttamatta voi tietaa mita mies/nainen on kokenut. Mekin saimma vasta nyt tietaa mita ystavamme oli kokenut, ja sita ei toivo kenellekaan. Elokuvissa elama on helppoa, mutta se on vain elokuvissa.
 
Tassa olen nyt parisen kuukautta viettanyt aikaa solttujen kanssa jotka ovat nahneet enemman taikka vahemman toimintaa, osalta puuttuu osia, osa ei tieda mita puuttuu, osalla vaan vaikeaa olla siviilissa. Jokainen heista on omalla tavallaan kokenut masennuksen ja myos siita pois paasemisen.

Veimme ystavani veteraani sairaalaan, jossa koko piha kirjaimellisesti on taynna inva paikkoja. Vaikka Iowa cityn sairaala ei ole suurimmasta paasta, on se kookas ja kuhina on kova. Siella on miesta ja naista saamassa hoitoa, ja vain auttamassa toisiaan.
Ystavani menetti toisen jalan polvesta alaspain, afganistanissa. Han silti sanoo olevansa aina terve, koska menetti vain jalan, ei mitaan tarkeaa... Toinen ei nukunut kunnolla, kun naki painajaisia kaatuneista ystavistaan. Han ei osannut eika voinut antaa anteeksi itselleen sita, etta tuli ehjana kotiin ja se etta hanella oli moraalinsa.

Heita kaikkia on auttanut se, etta heilla on jotain mihin uskoa. Heilla se on merijalkavaki, lojaalisuus ikuisesti. Sairaalassa ja sen ulkopuolella on jalattomia auttamassa kadettomia, iasta riippumatta. Onpa sitten korean veteraani, taikka irakin, kaikki ovat valmiita tukemaan veljea.
Odottaessamme ystavaa aulassa, siella alkoi eras mies vain itkemaan, ei mennyt kovinkaan montaa hetkea, kun ymparilla oli veteraaneja laidasta laitaan lohduttamassa. Kukaan ei huutanut hoitsua, eika haroillyt, jokainen oli lasna, eika miehien itku ollut paha kenellekaan. Eika hanta vaheksytty.
Hiljaa kiitti kaikkia kun oli saanut sielunsa tyhjaksi. Kukaan ei nauranut, ilkkunut, painvastoin! Miehet ja naiset juttelivat, ja huomasimme olevamme keskella kertomusta sodista ja kohtaloista.


Itse olen ollut hautaamassa ystaviani, vaimoni ja ollut onnellinen, etta psyykkeeni on kestanyt sen. Silti niin perheeni, aseveljet, kuin jopa tuntemattomat tulivat juttelemaan. Sotilas saa itkea ja surra. Sinua halataan, mika suomalaiselle on kauhistus, mutta sinusta pidetaan huolta. Silloin jaksaa pidemmalle ja terveempana. Kukaan ei koskaan jaksa yksin, ei edes suomessa. Jokaisella sotilaalla on arpensa, ja niiden kanssa me elamme. En minakaan aina hymyile, mutta yleensa kyn hymy hyytyy, muistan varoittaa, etta kipeaa tulossa.

Koskaan ei kannata vaheksya sotilasta jolla on PTSD, silla sina et valttamatta voi tietaa mita mies/nainen on kokenut. Mekin saimma vasta nyt tietaa mita ystavamme oli kokenut, ja sita ei toivo kenellekaan. Elokuvissa elama on helppoa, mutta se on vain elokuvissa.
Hieman tyhmä kysymys mutta kysynpä kuitenkin. Miltä veteraanisairaalassa näyttää potilaiden kannalta? Paljonko on potilaista valkoihoisia, mustia tai latinoja taustaltaan?
 
Siella oli ihan kaikkia, mutta paasaantoisesti valkoisia. Iowa taitaa olla aika valkoinen paikka.
 
Back
Top