Mikä sinusta teki kiinnostuneen sotimisesta?

Hyvä ketju!
Noin 15 vuotta kiinnostuin itsekin tästä kysymyksestä, mutta laajensin sen pohtimalla, miten minusta tuli minä.
Aloin systemaattisesti keräämään divareista niitä kirjoja, joita aikoinaan kyläkoulun kirjastosta ahmin. Pieni kirjasto, joten useimmat kirjat valehtelematta noin 20 kertaa tuli luettua per opus. Katson vasemmalle kirjahyllyyn, nyt:

Erkki Rekimies: Laatokan lentäjät, tositarina 30-luvun lentoseikkailusta.
Juuse Tamminen: Ensimmäinen Marathon/Salamiin voittajat, reipasta mättöä keihäillä ja puskureilla, pieni Kreikka voittaa pahikset.
Karl von Schoulz: Seikkailu Siinailla/Suezilla, YK-komppanian seikkailuja, etsitiin toora-rullia ja arabit pahiksia.
H. Rider Haggard: Kuningas Salomonin kaivokset, neek... anteeksi, zulut sotivat, valkoisten johdolla, luonnollisesti. Erittäin reipasta mättöä.
Simo Penttilä: Punavyö-sarja, tietäjät tietää, Tex Willer ei ole mitään Konfederaation everstin Martin Lemondin rinnalla.
Burroughs: John Carter, Marsin sotavaltias, Tars Tarkas ja kumpp. Kaikki ovat nynnyjä näiden jälkeen.
Henri Vernes: Bob Morane -sarja, hävittäjä-ässä, lensi paljon 40-50-luvulle sijoittuvissa tarinoissa. Sankarini, valitsin englannin alkaessa nimeksi Bob tämän ansiosta.
Viidakko kapinoi: suomalainen Matti-poika ampuu konekiväärillä mustat kumoon.
Uula Aapa: Yhteyspartio yllättää, tämä oli erityisen jännittävä, oikea nimi Akseli Väänänen, rajasotilas, joka kirjoitti kirjan nuorille ohjesäännöksi talvisodankäynnissä. Omistettu äideille, joiden pojat saivat partioretkillä sankarikuoleman. Aikuisena kun lukee, niin on todella kuin ohjesääntö, jännittävässä muodossa vain.
Joppe Karhusen koko tuotanto.
Siitä sitten WS:n Toinen maailmansota 1-5 ja Valittujen palojen Maailma palaa -sarja. Jo ekaluokalla sain kummitädiltä lahjaksi Toisen maailmansodan lentokoneet -albumin. Koska olin jo silloin niin kiinnostunut aiheesta. Albumissa oli valtava määrä sotahistoriaa, ja tämä oli taitekohta kiinnostuksessani.
Nämä kaikki olin lukenut ja paljon muuta tokaluokkaan mennessä, useimmat ties miten moneen kertaan. Minusta piti tulla lentäjä, mikä ohjasi lukukiinnostusta entisestään.

Joten, kiinnostus sotimiseen/maanpuolustustukseen/lentämiseen= kova maanpuolustushenki. Pidin itseäni antikommunistina yläasteikäisenä :).
Koko kylän lapset leikkivät sotaa, tehtiin puupyssyjä, puolustettiin ja hyökättiin, pihlajanmarjasotaa, kaivettiin jopa lumeen asemia ja juoksuhautoja, kaverilla oli puusta tehty Thompson, minulla oli Sten. Olin kateellinen kaverille, koska Tommy-gun oli hienompi. No siitä tuli isona puuseppä. Puks-sotaa. Iso mänty oli sotalentokone. Puusta tehty sota-aluksia. Tuo kaveri teki Graf Speen ja risteilijä Edinburghin... minun Southamptoni oli hieman... krouvimpi.
Vanhemmat eivät kenellekään koskaan puuttuneet tai kritisoineet. Kotona ei ollut mitenkään maanpuolustus esillä, isä oli pikemminkin sluiba tvälläri. Isän eno, veteraani, ja muut suvun kokemukset alkoivat kiinnostaa vasta teini-iässä.
Summa summarum: kun tämä Viljo-eno kysyi minulta noin 15-16-kesäisenä, että aionko käydä armeijan, niin pidin kysymystä vähän hölmönä. Vastaus: totta kai aion!

Edit: Esa Anttala unohtui, ja 400 Korkkaria, ja muovileikkisotilaat, ja lego-U-veneet.
Sotahullu? Kyllä. :D
 
@JR49 Punavyö!!!

Luettiin joskus sitten samoja juttuja ;) Tuota ei moni ehken tunnista. :)
 
Vissiin geenit. Muistan viis vuotiaana esitelleeni isälle ja sen kaverille etenemistä lyhyin syöksyin nallipyssyn kanssa.

Sotten oli Pappa jolta puuttui jalkaa pohkeesta alaspöin ja kertoi pikkusen sotajuttuja ja sen veli jonka korva oli jännän näköinen oli kuulemma ollut "jossain" suomussalmella ja sallassa. Ja sitten vielä ukki joka ei kertonut mitään muuta kuin olleensa sissi ja kessu. Oli taistellu talvisodassa ja jatkosodassa. Korpista kessuksi, lähetistä joukkueen varajohtajaksi.
 
Pistän paremmaksi:

Marton Taiga: Mustan lipun ritarit

:)
 
Sotahistorian kiinnostus alkoi joskus 3-5v paikkeilla. :D ensimmäiset piirustuksetkin mistä sai selvää koski sotimasta. liekö geenit kanssa
 
JR49 kirjoitti:
Erkki Rekimies: Laatokan lentäjät, tositarina 30-luvun lentoseikkailusta.
Karl von Schoulz: Seikkailu Siinailla/Suezilla, YK-komppanian seikkailuja, etsitiin toora-rullia ja arabit pahiksia.
H. Rider Haggard: Kuningas Salomonin kaivokset, neek... anteeksi, zulut sotivat, valkoisten johdolla, luonnollisesti. Erittäin reipasta mättöä.
Klikkaa laajentaaksesi...

Haha arvaa, kenellä ovat vielä tallella ja ehjinä. Tähän voisi lisätä Tauno Karilaan Surman loukun ja Erkki Rekimiehen Hannu Rautapaidan ja...
 
JR49 kirjoitti:
Hyvä ketju!
Noin 15 vuotta kiinnostuin itsekin tästä kysymyksestä, mutta laajensin sen pohtimalla, miten minusta tuli minä.
Aloin systemaattisesti keräämään divareista niitä kirjoja, joita aikoinaan kyläkoulun kirjastosta ahmin. Pieni kirjasto, joten useimmat kirjat valehtelematta noin 20 kertaa tuli luettua per opus. Katson vasemmalle kirjahyllyyn, nyt:

Erkki Rekimies: Laatokan lentäjät, tositarina 30-luvun lentoseikkailusta.
Juuse Tamminen: Ensimmäinen Marathon/Salamiin voittajat, reipasta mättöä keihäillä ja puskureilla, pieni Kreikka voittaa pahikset.
Karl von Schoulz: Seikkailu Siinailla/Suezilla, YK-komppanian seikkailuja, etsitiin toora-rullia ja arabit pahiksia.
H. Rider Haggard: Kuningas Salomonin kaivokset, neek... anteeksi, zulut sotivat, valkoisten johdolla, luonnollisesti. Erittäin reipasta mättöä.
Simo Penttilä: Punavyö-sarja, tietäjät tietää, Tex Willer ei ole mitään Konfederaation everstin Martin Lemondin rinnalla.
Burroughs: John Carter, Marsin sotavaltias, Tars Tarkas ja kumpp. Kaikki ovat nynnyjä näiden jälkeen.
Henri Vernes: Bob Morane -sarja, hävittäjä-ässä, lensi paljon 40-50-luvulle sijoittuvissa tarinoissa. Sankarini, valitsin englannin alkaessa nimeksi Bob tämän ansiosta.
Viidakko kapinoi: suomalainen Matti-poika ampuu konekiväärillä mustat kumoon.
Uula Aapa: Yhteyspartio yllättää, tämä oli erityisen jännittävä, oikea nimi Akseli Väänänen, rajasotilas, joka kirjoitti kirjan nuorille ohjesäännöksi talvisodankäynnissä. Omistettu äideille, joiden pojat saivat partioretkillä sankarikuoleman. Aikuisena kun lukee, niin on todella kuin ohjesääntö, jännittävässä muodossa vain.
Joppe Karhusen koko tuotanto.
Siitä sitten WS:n Toinen maailmansota 1-5 ja Valittujen palojen Maailma palaa -sarja. Jo ekaluokalla sain kummitädiltä lahjaksi Toisen maailmansodan lentokoneet -albumin. Koska olin jo silloin niin kiinnostunut aiheesta. Albumissa oli valtava määrä sotahistoriaa, ja tämä oli taitekohta kiinnostuksessani.
Nämä kaikki olin lukenut ja paljon muuta tokaluokkaan mennessä, useimmat ties miten moneen kertaan. Minusta piti tulla lentäjä, mikä ohjasi lukukiinnostusta entisestään.

Joten, kiinnostus sotimiseen/maanpuolustustukseen/lentämiseen= kova maanpuolustushenki. Pidin itseäni antikommunistina yläasteikäisenä :).
Koko kylän lapset leikkivät sotaa, tehtiin puupyssyjä, puolustettiin ja hyökättiin, pihlajanmarjasotaa, kaivettiin jopa lumeen asemia ja juoksuhautoja, kaverilla oli puusta tehty Thompson, minulla oli Sten. Olin kateellinen kaverille, koska Tommy-gun oli hienompi. No siitä tuli isona puuseppä. Puks-sotaa. Iso mänty oli sotalentokone. Puusta tehty sota-aluksia. Tuo kaveri teki Graf Speen ja risteilijä Edinburghin... minun Southamptoni oli hieman... krouvimpi.
Vanhemmat eivät kenellekään koskaan puuttuneet tai kritisoineet. Kotona ei ollut mitenkään maanpuolustus esillä, isä oli pikemminkin sluiba tvälläri. Isän eno, veteraani, ja muut suvun kokemukset alkoivat kiinnostaa vasta teini-iässä.
Summa summarum: kun tämä Viljo-eno kysyi minulta noin 15-16-kesäisenä, että aionko käydä armeijan, niin pidin kysymystä vähän hölmönä. Vastaus: totta kai aion!

Edit: Esa Anttala unohtui, ja 400 Korkkaria, ja muovileikkisotilaat, ja lego-U-veneet.
Sotahullu? Kyllä. :D
Klikkaa laajentaaksesi...
Tunnistan itseni tästä tekstistä :D Sielunveli?
 
Sardaukar kirjoitti:
@JR49 Punavyö!!!

Luettiin joskus sitten samoja juttuja ;) Tuota ei moni ehken tunnista. :)
Klikkaa laajentaaksesi...
- Valjaat ja vetimet!
- Kamelit tietävät kuolemaa, Dick! Jos näkee kamelin ja etenkin kuulee sen huutavan, niin on ilman muuta parasta valmistautua lähtemään tästä matoisesta maailmasta pois.
Pete Menken Dick Hillille.:)

Jostain syystä tuo Kamelit tietävät kuolemaa -kirjan huumori iski kuin miljoona volttia. Silloin. Luin koko Arizona-sarjan, ja 2000-luvulla metsästin ne divareista. Haluatko lainata:D
 
Olen kuulemma jo äiti-lapsi jumpassa marssinut kuin natsi. Minulle kiinnostuksen kipinän sotahistoriaan sekä militariaan antoi veteraani isoisäni.
Lisäksi kotona kirjahyllyssä oli/on edelleenkin toinen maailmansota tietokirja sarja.
Paljon muutakin mutta tuo kirjasarja sekä isoisäni varmasti päätekijät.
 
Charananges kirjoitti:
Varmaan ensimmäinen kokemus, että jotain on tapahtunut, kun olin serkkuni ristiäisissä 6-vuotiaana ja siellä oli sellainen pelottavan oloinen iso mies iso arpi naamassa. Kysyin sitten siitä ja setäni sanoi, että se on ollut SS-mies ja saanut rautasaappaasta naamaansa. No eihän tuo terminä vielä lapselle mitään kertonut ja tosiaan tätini veli palveli Wiking-divisioonassa, kun sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin asiasta uudelleen tiedustelleena sain kuulla. Esa Anttalan ja Reino Lehväslaihon kirjoja tuli luettuna ala-asteella (tai siis alakoulussa nykyään). Sieltä ne "jänittävät" tarinat jäi mieleen ja yleinen kiinnostus historiaan. Tokihan siinä oli osana vanhan Amigan Battle of Britain ja muut strategiapelit, jotta piti osata jotain, että niitä pystyi pelaamaan. Sellaisessa tuohirasiassa oli sitten kaikenlaisia mitaleja, mutta ei ollut vielä tietoa, mitä lie olivat. Sitten vasta jälkeenpäin ymmärsin, että siinä oli talvisodan sururisti ja muistomitali + joitain muita jatkosodan aikaisia. Jotenkin tuollainen polku se on ollut.

Edit: Isoisäni veli kaatui talvisodassa, joten siitä tuo merkki täytyy olla.

Edit2: 2./Er.P 6 Keljan taistelussa meni. https://fi.wikipedia.org/wiki/Keljan_taistelu
Klikkaa laajentaaksesi...
”Olin ensimmäisten joukossa syöksyessämme peltoaukean yli kohti venäläisten valtaamia JR 29:n entisiä ampumahautoja. Vihollisen kk-tuli oli kiivasta, ja sen tykistö keskitti Suvannon takaa. Kymmenet vihollishävittäjät parveilivat kirkkaassa ilmassa yläpuolellamme. Hyvässä kunnossa kun olin, minulla oli ilo ja kunnia ehtiä ensimmäisenä syöksymään ryssiä täynnä olevaan taisteluhautaan, sen toiseen päähän. Laskin siitä suoraan riviin ja näin viiden vanjan kaatuvan. Kun olin näin päässyt hyvään alkuun ja ampunut makasiinin tyhjäksi, ei ollut enää aikaa ladata, vaan sain tilaisuuden käyttää Sk-ajalla oppimaani ja kilpailussa harjaantunutta pistintaistelutaitoa. Sain hakata sekä kiväärin perällä että pistimellä päästäkseni eteenpäin haudassa. Tärkeintä oli pysytellä kiinni vastustajassa, jotteivät he olisi päässeet ampumaan. Tiesin olevani tällaisessa käsikähmäkamppailussa naapureita taitavampi. Tilanne alkoi helpottua, kun takaani alik. Jalmari Torikka tuikkasi käteeni konepistoolin. Kun sillä pääsin surauttelemaan pitkin hautaa, alkoi tie aueta. Perässäni tulijat viimeistelivät työn. Kun ampumahaudat oli tähän tyyliin muuallakin vyörytetty ja vihollinen alkoi vetäytyä jäälle, sain jostakin venäläisen reikätähtäin kiväärin. Se oli tarkka ase ja jälkeä jäällä rupesi näkymään. Torikka todisti vierelläni ammuntaani seuratessaan: ’laaki ja vainaa’. Olin sillä ehtinyt ampua noin 70 laukausta, kun jostain sivulta yksinäisestä vihollispesäkkeestä sain luodin selkääni, lapaluun alta sisään. Siihen päättyi sillä kertaa minun metsästysreissuni. Olin saanut siinä käyttää loppuun kaikki rauhanajan kouluissa hankkimani taistelutaidot.”
Kovimman luokan sotasankarin ainesta.
 
Ryssänpelko sai minut kiinnostumaan sotimisesta. Lapsena kun kuuli mitä kauheuksia ryssät olivat tehneet niin päätin kai, että pistetään kova kovaa vastaan. Periksi ei anneta tuumaakaan. Siitä se on minulla alkanut. Pappa vielä löi vähän löylyä lisää.
 
Pikkukundina aina leikittiin jotain aseleikkejä talon takametsässä..... joka saakelin päivä.
Kun lukemaan oppi, niin Korkeajännitys kiinnosti enemmän kuin koulukirjat. Kovempaa jäbää ei ollutkaan kuin toisessa lehdessä ollut Battler Britton.
Suvun äijät kun huomasivat mistä pikkumies on kiinnostunut niin alkoivat kertoa vanhoja juttuja ja äkkiä tuli selväksi, että puoli sukua oli ollut vankilassa sodan jälkeisessä asekätkennästä. Oli monella silti komeita mitalejakin. Sedät jo opetti että huolehdi vaan ilmakivääristä ja tähtää tarkasti, tee rauha kertaheitolla kun sellainen tilanne tulee.
Käsitystä sodan olemuksesta tuli sittemmin hankittua "Kansa taisteli" -nimisestä lehdestä. Kaikkien tuntemia kirjoja en niinkään lukenut, mutta dokumentit ja elokuvat kyllä tuli ahmittua.
Isän kanssa pääsin hänen virka-aseella kerran ampumaan ja huomasin mitä on onni elämässä: onnea on lämmin ase. Ei seittaans sentään mikä meininki!
Armeija-aika, metsät, pimeys, hippailu, you name it, I love it.

Mieheltä voi lähteä sijoitus, mutta mies ei koskaan lähde sijaltaan. "Autuaita ovat rauhantekijät" (Matteus 5:9)

.
 
Sotimisesta en ole pätkääkään kiinnostunut, maanpuolustuksesta nyt on vaan pakko olla kun Suomessa, Venäjän naapurissa asuu :cool:
Ukki oli sodassa 4v 7 kk ja 13 pv ,joten ei minusta oikein sivariksikaan ollut. Alokkaana kysyttiin että mitä aikoo varusmiespalveluksen suhteen ja sanoin että kun kerran faijakin on RUK:in käynyt niin kait sitten minäkin voisin yrittää. Sotilasurakaan ei siinä vaiheessa ollut poissuljettu idea.

Nhyt kun on varusmiespalveluksen jälkeen lähemmäs neljännesvuosisata kasvettu ihmisenä, oltu reservissä ja käyty kertaamassa ja kasvettu ressuna niin hommasta on saanut paremman kokonaiskäsityksen ja ymmärryksen siitä mikä on "big picture". Mutta edelleen olen äärimmäisen vähän kiinnostunut sotimisesta. Tieto lisää tuskaa, mutta kunhan sotaa ei vaan tulisi minun lasteni elinaikana, itsestä ei enää olisi niin väliä.

Ps. Korkkareita ja sotaromaaneja minäkin teininä luin sitten kun Tarzanit ei enää iskeneet.
 
Viimeksi muokattu:
Eihän sotimisessa ole periaatteessa mitään kiehtovaa. Päinvastoin, sehän on ollut kautta aikojen se ihmismielen "pimeä puoli". Mutta paradoksaalista kyllä, tämä historiallinen kehityskulku kiehtoo mieltä eli miksi ammoisista ajoista alkaen on omaa reviiriä ja ideologiaa puolustettu vaikka sitten tappavia aseita käyttäen. Pitkälle viety hierarkinen johtaminen, suurten joukkojen taitava organisointi, tunne siitä että on osa tätä isompaa kokonaisuutta jolla on yhteinen missio, päämäärä. On siinä vaan jotain mielenkiintoista mikä saa ihmisen kehittämään tällaisia järjestelmiä.

Kai se on joku evoluution pitkän kehityksen tuote, että rauhaa tahtovat yhteiskunnat vaan ajautuvat sotiin pitkällä aikajänteellä kuitenkin. Olen nyt 46 vuotias, iso-isovanhempani olivat tähän ikään mennessä kokeneet Suomessa jo periaatteessa kolme sotaa. Kiehtova, mutta myös pelottava ajatus jos olisi itse joutunut / saanut elää vastaavanlaisen ajan.
 
Viimeksi muokattu:
Sardaukar kirjoitti:
Jokinhan meidän geeneissä on että pyssyleikit ja sota kiinnostaa. Muutenhan kukaan meistä ei olisi tällä forumilla.
Klikkaa laajentaaksesi...

Suuri osa miehistä kantaa varmasti jotain sotageeniä soluissaan. Evoluution tulostahan sen pitää olla. Joskus tsiljardi vuotta sitten naapuriheimoa nakeltiin kivillä ja kepeillä jne.

Väitän olleeni koko ilmoisen ikäni varsin kätevä jätkä aseiden kanssa pelatessa....se vaan on luontunut. Tietty maastokelpoisuus on ollut varmasti myös "helppoa" kuin toinen luonto. En voi sietää ajatusta, että minun kotimaassani saapastelisi vieras komento, se herättää jo ajatuksena sietämättömän vitutuksen. Aivan se ja sama, mistä ilmansuunnasta tuo vieras komento saapuisi: se olisi vieras ja sillä siisti. Kritisoin kärkkäästi päättäjiä, mutta toisaalta voisin puolustaa heitäkin henkeni uhalla. Otappa tästäkin sitten selvää.

skärdistä komppaan vahvasti. Sota ja sotaan varautuminen ovat välttämätön paha. Samalla kun tiedostan itsessäni "soturi-baikalin" olen kuitenkin myös jonkin sortin pasifisti. Pasifisti, jonka huumorintaju loppuu siihen, jos MINUN kansani tai kotimaani aiotaan alistaa. Otappa tästäkin sitten selvä. Psykologit tekisivät varmasti melko moniselitteisen määritelmän. Ihmisessä on varmasti paljon eri kerroksia, joita oppii tiedostamaan vasta iän ja kokemusten myötä.
 
Olin ehkä kuuden vanha, kun töllöstä tuli Laineen Tuntematon. Siitä se lähti. Vaikka en tuollaisena polven korkuisena oikeastaan vielä mitään elokuvasta tai sen kuvaamista tapahtumista tai sen sanomasta ymmärtänytkään, niin jonkinlaisen kipinän se nuoren nassikan aivoissa sytytti. Isä fiksuna miehenä tunnisti sen, ja ohjasi sitä oikeamieliselle polulle. Alkoi urheiluharrastus, alkoi ampumaharrastus. Samana päivänä kun täytin 15 lähti eka aselupa-anomus nimismiehelle. Monella tapaa samalla tiellä ollaan vieläkin.
Inttiin menoa pidin täysin itsestäänselvänä, lukion jälkeen jo odotin sitä. Aukki käytiin, faija oli ylpeä natsoista. Kesäkessuksi houkuttelivat, mutta siviilipuolella oli jo tiedossa hyväliksainen duuni, joten se houkutti enemmän. Vieläkin, 30 vuotta myöhemmin, mietin että olisiko kuitenkin pitänyt jäädä.

Isänmaallisuus on aina ollut vahva. "Sinun puolestas elää ja kuolla" on aina ollut se vakaumus joka on ajanut tietynkaltaisia päätöksiä elämässäni. Nuorena, kun olin tulta ja tappuraa, hinku sotimaan oli kova. Harkitsin jo ihan tosissani muukalaislegioonaa, tai Jenkkien merijalkaväkeä, mutta ajatus lähtemisestä sotimaan toisten sotia kuitenkin torppasi sen. Omieni puolesta en epäröisi sekuntiakaan, mutta että lähtisin toiselle mantereelle, sotimaan minulle vieraiden ihmisten ja yhteiskuntien konflikteja... ei. Kaikki kunnia niille Suomalaisille jotka ovat sen tehneet, en vain tunnista itseäni tästä joukosta. Se Suomi- keskeisyys tulee tässäkin. Vihaan kaikkea, mikä uhkaa Suomea ja Suomalaisuutta. Nuorena se oli Neuvostoliitto, nyt, tässä iässä, se on Venäjä, EU ja islam.

Sitten tässä on sellainenkin ulottuvuus, että kaikki se treenaaminen ja ajatusaika jota olen käyttänyt tähän hommaan, on auttanut minua pitämään pääni kasassa. Elämä kun ei aina ole niin helppoa. Kun käyn vetämässä parin sadan laukauksen ampumatreenit, niin vaimokin kehuu kuinka hyväntuulinen olen aina sen jälkeen. Ammunta ja kaikki muu treeni, kertausharjoitukset, kamppailulajit, puntti, säkin hakkaaminen on minulle aivan loistavaa terapiaa, saan ruudin tai hien mukana poltettua stressiä ja paineita pois. Toiset vetävät viinaa, minä vedän ruudinsavua. Kaikki kehuvat aina kuinka rauhallinen ja tasapäinen kaveri olen, ja sitten kun kuulevat harrastuksistani niin ovat ihan huuli pyöreänä. Vaikka olen kalju, partainen ja aika skrode, niin silti minusta luullaan että harrastan jotain saatanan postimerkkeilyä. Minusta saa kuulemma sellaisen viban. No, ammunta ja kamppailulajit ovat loppujen lopuksi aika zen. Pään sisällä enimmäkseen.

Vaikka olenkin koko ikäni harrastanut väkivallan eri muotoja, niin en todellakaan halua sotaa, ja vihaan aitoa väkivaltaa. Jos, vastoin kaikkia odotuksiani, kuolenkin vanhuuteen omassa sängyssäni, niin hyvä niin. Mutta myönnän että pieni epäilyksen piru on mielessäni. Miten olisin pärjännyt? Kysymys jota varmasti aika moni tällä foorumilla on itseltään aika ajoin kysynyt...
 
Mainio ketju! Kyllä se geeneistä ja biologisesta sukupuolesta varmaan johtuu. Poikia kun keskimäärin enemmän tekniset ja sotimiset tuntuvat kiinnostavan. Kasvatuksesta tai perhekulttuurista se ei ainakaan johdu - isä kun ei ole ulkomaalaisena edes armeijaa käynyt ja äitikin harvinaisen rauhaa rakastava ihminen.

Aivan pikkupoikana aloiteltiin serkkujen kanssa pyssyleikit. Piti hyökätä ja puolustaa, ryöstää lippu tai vaikka mitä. Kun näki vastustajan ja huusi, että: "PAM Leevi kuoli", niin osuman saanut joutui jonnekin odottelemaan uudelleen peliin pääsemistä. Sitten 8v. alkoi omien bofferimiekkojen väsäily joilla sitten mätkittiin naapureiden kanssa toisiamme oikein olan takaa ja samaan aikaan aloin pelalailemaan tietokeneella strategiapelejä jotki liittyivät aina sotimiseen. Kirjoja ahmin 10 - 15 vaikka kuinka, lähinnä historiallisia romaaneja ja fantasiakirjallisuutta joissa sodittiin paljon, tosin toisilla vuosisadoilla. 14v. alkoi airsoft harrastus lähinnä lähimetsissä kaveriporukalla.

Inttiin mennessä en kuitenkaan tiennyt siitä paljoa mitään. Ei ollut isää tai vanhempia veljeksiä jotka olisivat kertoneet intistä tarinoita. Kaikki tuli uutena, mutta jotenkin sitä vain sopeutui hyvin ja loppujen lopuksi pärjäsikin ihan mainiosti. Jälkikäteen ajatellessa, niin olihan sitä sotimista kuitenkin tullut "harjoiteltua" koko pieni ikä. Eikä se johtunut ympäröivästä kulttuurista. Vanhemmat eivät siihen koskaan kannustaneet, mutta eivät puuttuneetkaan. Kyllä tämä on jotain sisäänrakennettua ja väitän, että jopa sukupuoleenkin liittyvää. Kuitenkin luonteeltani olen aina ollut aika rauhallinen ja hidas tulistumaan. Koskaan en ole edes tappeluun joutunut vaan yleensä olen pyrkinyt tilanteet puhumalla selvittämään.

Sotiminen on kiehtonut aina, mutta ei siihen oikeasti ole halua joutua.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top