Hylkää huomautus
Liity mukaan keskusteluun!

Rekisteröityminen ei kestä kuin hetkosen ja pääset keskusteluun mukaan, tervetuloa!

>>> REKISTERÖIDY <<<

Uusi tutkimus, Mannerheim ja Walden

Viestiketju osiossa 'Menneet sodat ja sotahistoria' , aloittaja John Hilly, 28.08.2016.

  1. John Hilly

    John Hilly Majuri

    Liittynyt:
    24.11.2014
    Viestejä:
    1,425
    Tykkäykset:
    1,456
    Pisteet:
    156
    Mannerheim kenraalistaan: ”Walden väittää, ettei ole nukkunut 20 vuoteen, katsokaa, nytkin hän nukkuu”

    Sotamarsalkka, ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim katseli ympärilleen nenänvarttaan pitkin, harva pääsi hänelle läheiseksi, kenraali Rudolf Walden oli poikkeus.





      • [​IMG]
        Marski ja hänen varjonsa. Kahden miehen kolme sotaa ja rauhaa.

        (Docendo)

    Kuinka tämän kirjan keskushenkilöt, marski ja kenraali, suurliikemies Rudolf Walden kommunikoivat keskenään? Juhlallisesti, etäisesti, ei siinä veljellisesti hakattu selkään ja röhisty. Vaikka he olivat olleet tiiviissä yhteistyössä aina vapaussodan ajoista lähtien, marski toivotti kaverinsa tervetulleeksi pöytäänsä: ”Puolustusministeri kunnioittaa päämajaa läsnäolollaan. Kohotan lasini puolustusministerin kunniaksi”.

    Tuohon tyyliin jos tänään toivottaisin kaverini pitkälle lounaalle, hänen alkuannoksensa menisi väärään kurkkuun. Joissakin tilanteissa he saattoivat naljailla, etupäässä kuitenkin Mannerheim Waldenille.


    Puolustusneuvoston kokouksissa Walden vaikutti usein erittäin uupuneelta, johon Mannerheim pääsi toteamaan: ”Walden väittää, ettei ole nukkunut kahteenkymmeneen vuoteen, mutta katsokaa, nytkin hän nukkuu”.


    Walden katseli marsalkkaansa ylöspäin, mutta yllättävän usein tärkeitä päätöksiä tehdessään Mannerheim kuunteli ja otti huomioon Waldenin mielipiteen. Poliitikot käyttivätkin Waldenia välimiehenä halutessaan vaikuttaa marskiin tai kuulla tämän mielipiteitä. Vanhat yhteistyökumppanit olivat tottuneet toisiinsa, eikä merkityksetöntä ollut sekään, että tapa kommunikoida loi edellytykset yhteisymmärrykselle.


    Mannerheim ei ollut luonteeltaan helppo tapaus. Hän oli oman henkilöhistoriansa kautta kasvanut eräänlaiseksi hemmotelluksi diivaksi, joka ei pitänyt eriävistä mielipiteistä eikä yllätyksistä.


    Mainiona esimerkkinä tästä käy Keijo K. Kulhan kertoma siitä, kun presidentti Risto Ryti halusi järjestää päämajakaupunki Mikkelissä yllätysillalliset, palkita ja kunnioittaa marskia luovuttamalla tälle Mannerheim ristin nro 18. Harmistunut Mannerheim hyväksyi eleen kiitoksena koko Suomen sotavoimille.


    Marski eroaa ja ei eroa
    Koko vapaussodan ja talvisodan välisen ajan Suomi tuntuu eläneen merkillisen vihauhon vallassa. Ensin itäinen naapuri oli vallankumoustensa jäljiltä heikko, joten sitä kohtaan tehtiin sotilaallisia provokaatioita. Kun Vladimir Lenin pääsi niskan päälle, oikeistolaisten viha tuntui vain jatkuvan huolimatta Tarton rauhansopimuksesta vuonna 1920.


    Rauhanteon jälkeen Mannerheim asetti kovat ehdot suostumukselleen astua armeijan ylipäälliköksi. Presidentti K. J. Ståhlberg kauhistui.


    Mannerheim vaati, että hallituksen piti julistaa sotatila Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Puolustusministeri tuli valita hallituksen ja ylipäällikön kanssa. Pietaria vastaan oli valmisteltava sotilasoperaatio, joka sopivana hetkenä pantaisiin täytäntöön. Näin Mannerheimista tuli viraton kenraali, ylipäällikkö hänestä muotoutui vasta 1930-luvulla. Erouhkauksiaan marski jakeli liiankin kanssa, mutta usein kyllä se tehosi.


    Itsenäisyyden kaksi ensimmäistä vuosikymmentä Suomelle eivät olleet minkäänlaisen rauhanomaisen rinnakkaiselon aikaa. Suomi suhtautui naapuriinsa ja omiin kommunisteihinsa jääkylmästi. Tuossa ilmapiirissä Walden, Mannerheim ja armeijan ylin johto olivat jatkuvasti huolissaan Suomen valmiudesta joutua sotaan ja edellytyksistä kestää se.


    Vuodet kuluivat äärimmäisen uuvuttavien rahariitelyjen parissa.


    Poliitikon elivät unelmissaan, sotilaat olivat varmoja tulossa olevasta sodasta Neuvostoliiton kanssa. Tarvittiin suuria taloudellisia uhrauksia, jotka olivat pois kansalaisten hyvinvoinnista. Silti sotilasmenojen kasvua markkinoitiin sijoituksena tulevaisuuteen.


    Poliitikkojen säästämishalusta syntyi käsite ”malli Cajander”, säästäväisen pääministerin mukaan. Se kuvaili alkukantaista sotilasvarustusta talvisodan koittaessa. Keijo K. Kulha toteaa tuon rienauksen pelkäksi myytiksi ja todistelee, kuinka paljon Suomi 1920- ja 30-luvuilla uhrasi sotilasmenoihin suhteessa bruttokansantuotteeseemme.


    Tästä on tehty tutkimuksia viime vuosina, mutta laskennalliset lähtökohdat ovat aika hataria, jotta voitaisiin tehdä uskottavia johtopäätöksiä.


    Kyllä talvisodan alku kertoi vääjäämättömästi sen, että osa armeijastamme oli joutunut lähtemään rintamalle melkein kotivarusteissa. Kulha toteaa, että ”panosten riittävyyttä pitää arvioida sodan lopputuloksen perusteella”. Siihen voisi kysymyksen muodossa vastata: kuinkas se talvisota sitten osaltamme meni?


    Laskutoimitukset eivät aina kerro todellisuudesta. Meillekin jääkäriressukoille 1960-luvulla pataljoonan talousupseeri todisti numerotiedoin, että tarjolla oleva ruoka sisältää riittävästi kaloreja, joilla nälkä kyllä lähtee. Silti kun ilta koitti, ahmimme sotilaskodissa munkkeja ja kotoa lähetettyjä eväsleipiä. Nälkä oli kauhea. Tutkimus ja käytäntö voivat olla aika etäällä toisistaan.


    Onni onnettomuudessa
    Mannerheimin ja Waldenin yhteinen kokemus oli myös kohdata suomalaisen oikeistoradikalismin nousu 1930-luvulla. Kansakunta eli hetken huiman rotkon reunalla. Kyetäkö jatkamaan parlamentarismin ja demokratian tiellä, vai suistua oikeistodiktatuuriin, mikä 1930-luvun tunnelmissa oli italialais-saksalaisittain jopa syötillä ollut erikoistarjous.


    Rudolf Waldenin edustama elinkeinoelämä kustansi Pohjanmaalta liikkeelle lähteneen talonpoikaismarssin Helsinkiin. Vallankumous oli äärimmäisen lähellä. Onneksi valtiovalta oli sen verran lepsu siihen suhtautuessaan, ja Mannerheim eleetön, että hurmahenkiset palasivat rähinäretkeltään kotiseuduilleen vähän ihmeissään, jopa hämillään. Uhkaava tilanne kuivui kokoon.


    Miten lähellä oltiin lipsahdusta diktatuuriin? Walden tuntuu siihen olleen halukkaampi kuin Mannerheim – olihan marskilla tietynlainen perusinho tuolloista saksalaisuhoa kohtaan. Kirjan julkistamistilaisuudessa tohtori Martti Häikiö lupasi asiaa koskevaa lisätietoa, kunhan hänen presidentti P.E. Svinhufvudia koskeva elämänkertansa ensi vuonna ilmestyy.


    Joiltakin osin Keijo K. Kulhan Waldenia ja Mannerheimia käsittelevä kirja jää ulkokohtaiseksi. Heistä ei tule teoksessa ihmisiä, kirjoittavia ja puhuvia henkilöitä, eläviä. Nyt historia kulkee paljolti viileänä tapahtumien luettelona.


    Ja ne hienot, vanhat mustavalkokuvat! Parin sanan selostus ei niitä avannut. Tilanne, tunnelma, paikat, henkilöiden hetket ja henki jäävät lukijalta saavuttamatta.


    Keijo K. Kulha: Marski ja hänen varjonsa. Kahden miehen kolme sotaa ja rauhaa. Docendo 2016.


    Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII

    http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/marski_walden_nukkuu-54466
     
    Vonka tykkäsi tästä.
  2. Mainos Google AdSense



  3. Vonka

    Vonka Ylipäällikkö Lahjoittaja ELSO 3.0

    Liittynyt:
    14.08.2013
    Viestejä:
    16,469
    Tykkäykset:
    24,003
    Pisteet:
    1,286
    Pitääpä lukea!

    Jotenkin pidän Mannerheimin huumorista, mikä noista jutuista välittyy. Walden oli tärkeä. Teollisuusmies sotaministerinä. Köyhässä maassa kannattava rooli.
     
    John Hilly tykkäsi tästä.

Jaa tämä sivu