"Viimeiseen mieheen" taistelut historiassa

Se klassisin viimeiseen mieheen-taistelu lienee tietty Thermopylai. Niiden kuuluisan kolmensadan spartalaisen lisäksi solaan jäi yli tuhat thespialaista ja thebalaista ynnä muita urhoja, mutta näitä harvemmin mainitaan.

Solan puolustaminen oli toinen puolisko yhtyneiden kreikkalaisten sotavoimien strategiasta puolustautua vuoden 480 e.a.a. persialaisinvaasiota vastaan. Jos sola kyettäisiin pitämään, ja Kreikan laivasto kykenisi puolustamaan Artemisiumin salmia, persialaisilla ei olisi mitään tietä syvemmälle Kreikkaan. Kapea sola ja kapeat salmet auttaisivat tasaamaan määrällistä epäsuhtaa, ja puolustuksen arveltiin hyvinkin onnistuvan.

Alunperin solaa puolusti noin 7000 kreikkalaista 100 000 - 150 000 persialaista vastaan. Aikalaiskertomusten ja arkeologien mukaan sola - oikeastaan jyrkällä rantakalliolla kulkenut polku - oli kapeimmillaan yksien vaunujen levyinen, joten taistelu sopi falangimuodostelmalle kuin nenä päähän. Oikealla kädellä jyrkkä pudotus mereen, vasemmalla kädellä jyrkkä kallio. Asemia vielä paranneltiin rakentamalla solan poikki matala muuri.

Persialaiset yrittivät ensin jousiampujilla, mutta hopliittien pronssivarjeet olivat riittäviä torjumaan ainakin sadan metrin päästä ammutut nuolet. Seuraavaksi jalkaväki hyökkäsi 10 000 miehen aaltoina, mutta falangin pitkät peitset ja suuret kilvet päihittivät lyhyemmillä aseilla varustautuneet persialaiset melko huokeasti. Muurin ansiosta kreikkalaiset pystyivät kierrättämään joukkojaan: ihan tarkkaan ei ole tiedossa, kuinka monta kreikkalaista tappeli kerrallaan eturivissä, mutta ilmeisesti suuri osa 7000 miehestä kykeni lepäämään koko ajan. Ensimmäisessä aallossa kaatuikin tiettävästi vain kolme spartalaista, kun taas persialaisten rivit leikattiin siivuiksi.

Toisena päivänä teurastus jatkui, persialaisten kannalta yhtä vaatimattomin tuloksin. Persialaisten onneksi kreikkalainen petturi Efialdes - jonka nimestä tuli myöhemmin kreikan kielessä synonyymi painajaiselle - paljasti suurkuningas Kserkseelle, että solan pystyisi kiertämään vuoristopolkua pitkin. Illalla ehkäpä 20 000 miehen persialaisjoukko kipusi vuorelle Efialdeen opastamana.

Kolmannen päivän aamuna kiertotietä vartioineet foikialaiset heräsivät persialaisten saapumiseen. Täällä maasto ei ollut yhtä suotuisaa puolustukselle kuin itse solassa, ja foikialaiset vetäytyivät läheiselle kukkulalle. Todettuaan, että kyseessä eivät olleet pelätyt spartiaatit, persialaiset sivuuttivat heidät ja jatkoivat matkaansa alas rinnettä.

Alhaalla solassa kreikkalaisia komentanut Spartan kuningas Leonidas sai juoksulähetin välityksellä sanan persialaisten tulosta ja piti sotaneuvottelun. Solaa ei ollut mahdollista puolustaa pitkään kahdesta suunnasta tulevaa hyökkäystä vastaan. Hän joko käski suurinta osaa joukoistaan vetäytymään, tai ne pakenivat oma-aloitteisesti - selvyyttä tähän ei tulla saamaan. Hän itse, ja spartalaiset, jäisivät jälkijoukoksi jotta Persian ratsuväki ei saisi vetäytyjiä kiinni avomaastossa. Tätä ainakin pidetään luultavimpana selityksenä: näyttää siltä, että nimenomaan Thermopylaissa syntyi spartalainen käsite siitä, että spartiaatti ei koskaan peräänny.

Spartalaisten lisäksi jälkijoukkoon jäi noin 1200 miestä - thespialaisia, joitain satoja muita vapaaehtoisia, ja koko Theban kaupungin hopliittivoima, 400 asemiestä.

Kun persialaiset hyökkäsivät, kreikkalaiset hylkäsivät puolustusmuurin ja ryntäsivät hyökkääjiä vastaan solan avarampaan osaan, toivoen surmaavansa mahdollisimman monta persialaista. Kun heidän peitsensä olivat kaikki murtuneet, he jatkoivat lyhyillä pronssimiekoillaan. Vaikka Leonidas kaatui nuolien uhrina melko varhaisessa vaiheessa taistelua, kamppailu jatkui kunnes vuoren rinnettä laskeutuvat persialaiset ehtivät hätiin. Kahdelta suunnalta ahdistettuina, henkiinjääneet kreikkalaiset vetäytyivät pienelle Kolonos-kukkulalle. Osa thebalaisista antautui; sitten persialaiset antoivat nuolten sataa kreikkalaisten päälle kunnes kaikki olivat kuolleet. Persian jalkaväellä kun ei enää ollut suurta intoa antautua lähitaisteluun spartalaisten kanssa.

Persialaisia arvellaan kaatuneen ehkä 20 000, joukossa suurkuninkaan kaksi veljeä. Kyseessä oli selvä tappio kreikkalaisille: nyt persialaiset pääsivät hävittämään suuren osan Kreikasta, ja huomattava osa yhtyneen Kreikan sotavoimien terävimmästä kärjestä oli tuhottu. Viivytyksellä ei edes ostettu mitenkään mainittavasti aikaa, vaikka onkin väitetty, että ajan voittaminen edesauttoi kreikkalaisia saavuttamaan kuukautta myöhemmin suuren merivoiton Salamiin salmessa. Tämä, ja myöhempi voitto Plataeian maataistelussa torjuivat viimein Persian invaasion. Moraalista hyötyä Thermopylain marttyyreistä kyllä oli.

Vaikka Persian joukot hävittivät suuren osan Kreikkaa, heidän laivastonsa tuhoutuminen ja Korintin ainoan maakäytävän suojaksi rakennettu valli estivät heitä alistamasta koko Kreikkaa valtansa alle. Myöhemmin on väitetty, että Thermopylaissa käytiin Lännen tärkein taistelu, jossa estettiin keskusjohtoista "orjavaltiota" hävittämästä orastavaa tieteiden ja demokratian kehtoa. Tästä asiasta voitaneen olla montaa mieltä, varsinkin siksi, koska tiettävästi Thermopylain lopputuloksella tai aikavoitolla ei ollut mainittavampaa vaikutusta Salamiin ja Plataeian taisteluiden valmisteluihin.

Herodotoksen Historiateoksessa taistelusta on jäänyt elämään kuuluisa kasku. Kun eräälle spartalaiselle kerrottiin, että Persian armeijan lukemattomat jousimiehet ampuvat ilmaan sellaisen nuolipaljouden, että se peittää auringon, hän vastasi: "Hyvä. Saammepahan taistella varjossa."
 
Tuosta on kyllä ihan kamalia tarinoita, kuten 2-vuotiaan lapsen heittelyä korkealle ilmaan äitinsä nähden, siten että lapsi tippuu maahan niin monta kertaa kunnes kuolee.

Mm. Disney-siloiteltunakin Pocahontas-versiona tunnetut Powhatan-intiaanit osasivat olla niin v-tumaisia että Kaukoidän ihmisiäkin varmaan olisi jo moinen raakuus ahdistanut.

Osa intiaaneista harjoitti tosiaan raakuuksia; toiset eivät. Raakuuksia harjoittaneista tosin osalla kyseessä ei ollut niinkään kiduttaminen kiduttamisen ilosta, vaan tarkoituksena oli tehdä palvelus vangiksi saadulle. Mitä kivuliaamman kuoleman vanki kykeni kestämään, sitä kunniakkaampaa se oli.

Vastaavaa logiikkaa löytyi tietääkseni esimerkiksi viikingeiltä.
 
Herodotoksen Historiateoksessa taistelusta on jäänyt elämään kuuluisa kasku. Kun eräälle spartalaiselle kerrottiin, että Persian armeijan lukemattomat jousimiehet ampuvat ilmaan sellaisen nuolipaljouden, että se peittää auringon, hän vastasi: "Hyvä. Saammepahan taistella varjossa."

Toinen taisteluun liittyvä kertomus on se, kun Xerxes käski alivoimaisia kreikkalaisia laskemaan aseensa, Leonidas vastasi: "Molon labe", joka tarkoittaa suunnilleen "tule hakemaan ne".
 
Toinen taisteluun liittyvä kertomus on se, kun Xerxes käski alivoimaisia kreikkalaisia laskemaan aseensa, Leonidas vastasi: "Molon labe", joka tarkoittaa suunnilleen "tule hakemaan ne".

Totta. Tämän jälkeen persialaiset vielä viivyttelivät neljä päivää ennen hyökkäystään, toivoen pelottavansa kreikkalaiset pois.

Vaikka Thermopylain kuuluisassa monumentissa lukee "...tässä uinumme käskyä noudattaen / Lakedaimonin lain," tarkkaan ottaen Leonidas ja hänen spartalaisensa rikkoivat Lakedaimonin lakia marssimalla Thermopylaihin: meneillään olivat Karneian juhlapyhät, ja sekä tapa että laki vaativat Spartan armeijan pidättäytyvän taistelemasta tai marssimasta tuona aikana. Niinpä valtaa pitävät eforit lähettivät Leonidaan "yksityiselle" retkelle vain "henkivartiosto" seuranaan.

Herodotuksen mukaan Leonidas oli saanut kuulla ennen lähtöään profetian, jonka mukaan Sparta tuhottaisiin - tai hän kuolisi. Hän oli varma lähtevänsä kuolemaan ja valitsi siksi mukaansa vain miehiä, joilla oli eläviä poikia. On tosin väitetty, että hän jäi solaan kuolemaan spartalaistensa kanssa nimenomaan profetian täyttääkseen.
 
Spartalaiset myöhästyivät Marathonin taistelustakin uskonnollisen juhlapyhän takia. Thermopylai ei luultavasti ollut kuin viivytystaistelu, liiton päävoima oli vielä kokoontumassa, mutta Persialaiset pääsivät sitten koukkaamaan.
 
...ja itse asiassa Thermopylaissa ei ollut suurempaa kreikkalaisarmeijaa pitkälti siksi, koska suurin osa Kreikan miehistä oli katsomassa olympialaisia. (!)

Ilmeisesti tarkoitus oli kyllä ollut puolustaa jäykästi nimenomaan Thermopylaissa: maasto oli siihen erinomaisen suotuisa, ja Thermopylain takana avautui Boiotian rikas tasanko ja Ateena - jonka persialaiset sitten polttivatkin. Plataia onnistui vain varasuunnitelman ansiosta.

Alunperin liittokunnan sotaneuvosto päätti kohdata persialaiset pohjoisempana kapeassa Tempen laaksossa, ja 10 000 hopliittia marssi jo sinne. Mutta heitä varoitettiin, että laakson pystyi kiertämään toisen solan kautta, jolloin kreikkalaiset vetivät armeijansa etelään - ja se hajaantui olympialaisten ajaksi. Uudeksi puolustuslinjaksi ehdotettiin ensin Korintin kapeikkoa, mutta tämä sai boiotialaiset ynnä muut kotinsa tässä tapauksessa tuhon omaksi asettavat hermostumaan. Niinpä päädyttiin puolustamaan Thermopylaita ja merellä Artemisiumia. Strategia oli sinänsä "soiva:" kreikkalaisten ei olisi tarvinnut tuhota Persian armeijaa ratkaisutaistelussa. Niin suuren armeijan huoltaminen pitkäaikaisesti oli tuohon aikaan mahdotonta, ja olisi riittänyt, jos persialaiset eivät olisi päässeet kiertämään puolustuslinjaa. Ja jos laivasto sai pidettyä Artemisiumin salmet, Persian laivasto ei voisi laivata joukkoja Thermopylain ohi.

Ongelma kuitenkin oli siinä, ehtisivätkö kreikkalaiset solaan ennen persialaisia, ja jos, niin millä joukoilla.

Tämän ohella sitten laadittiin varasuunnitelma, jonka mukaan mm. Ateenan väestö evakuoitiin lähisaarelle ja ryhdyttiin keräämään reserviarmeijaa ratkaisutaistelua varten, JOS persialaiset pääsevät Thermopylaissa tai Artemisiumissa läpi. Laivasto oli taistellut persialaiset tasapeliin Artemisiumissa, joten Thermopylain kaatuminen johti sitten varasuunnitelman käyttöönottoon. Loppujen lopuksi kreikkalaiset sitten puolustautuivatkin Korintin kannaksella, joskaan persialaisilla ei enää ollut intoa kokeilla hopliittifalangin murtamista kyseisessä kapeikossa.

Ei liene tietoa, tiedettiinkö sotaneuvostossa Thermopylain haavoittuvuudesta. Thermopylain haavoittuvuudesta vaan ei sotaneuvostossa tiedetty - Leonidas sai kuulla siitä läheisen kaupungin asukkailta vasta marssiessaan paikalle. Hän laittoi tuhat foikialaista sitä vartioimaan. Harmi vaan että polkua pitkin tulikin 20 000 eliittipersialaista...

Mitä olen tästä tappeluksesta lukenut, niin siitä on syntynyt vahva mielikuva hyvästä suunnitelmasta joka olisi ehkä hyvinkin ollut toteutettavissa, jos kreikkalaiset olisivat ehtineet saada solaan vaikka 10 000 miestä lisää. Mutta 7000 miehellä ei voitu pitää yhtäaikaa sekä solaa että vuoristopolkua.
 
Viimeksi muokattu:
Deeiii:ltä hyvää settiä Thermopylaista!!
Lähes jokainen tuntee Thermopylain käsitteenä ja 300 spartalaista - mutta mm. se että oli siellä "pari" muutakin mukana on kai aika harvalla tiedossa.
 
Osa intiaaneista harjoitti tosiaan raakuuksia; toiset eivät. Raakuuksia harjoittaneista tosin osalla kyseessä ei ollut niinkään kiduttaminen kiduttamisen ilosta, vaan tarkoituksena oli tehdä palvelus vangiksi saadulle. Mitä kivuliaamman kuoleman vanki kykeni kestämään, sitä kunniakkaampaa se oli.

Vastaavaa logiikkaa löytyi tietääkseni esimerkiksi viikingeiltä.
Näinhän se oli, ja kidutetun soturin rooliin kuului huudella herjoja kiduttajilleen niin kauan kuin kykeni. Toisaalta monien heimojen tapana oli adoptoida vangit jäsenikseen, koska omien kaatuneiden henkien uskottiin siirtyvän vankeihin. Tämä toimi hyvin, jos vangit kuuluivat samalla tavoin uskovaan heimoon jolloin he todella omaksuivat itselleen uuden identiteetin. Valkoisten vankien suhteen tämä ei ilmeisesti oikein toiminut.
 
Viimeksi muokattu:
Näinhän se oli, ja kidutetun soturin rooliin kuului huudella herjoja kiduttajilleen niin kauan kuin kykeni. Toisaalta monien heimojen tapana oli adoptoida vangit jäsenikseen, koska omien kaatuneiden henkien uskottiin siirtyvän vankeihin. Tämä toimi hyvin, jos vangit kuuluivat samalla tavoin uskovaan heimoon jolloin he todella omaksuivat itselleen uuden identiteetin. Valkoisten vankien suhteen tämä ei ilmeisesti oikein toiminut.

Paitsi, jos vangit olivat lapsia.
 
Waterloosta liikkuu liikuttava tarina, joka sinällään on aivan totta mutta samalla tarinaan kätkeytyy mahdollisesti pieni kunnian huijaus.

Keisarillinen kaarti (komentajinaan kenraalit Cambronne ja Michel) tuhoutui. Tämä tapahtui Belgiassa kesäkuussa 1815 osana Waterloon taistelua.

Yksi ranskalainen joukko-osasto (keisarillinen kaarti) marssi reservistä viimeisenä. Valtaosan Ranskan armeijaa ollessa sekasorrossa se asettui rintamaan ja etenikin. Rykmenttien liike pysähtyi aikanaan ja ne jauhaantuivat ylivoimaan. Muutamat neliöt kestivät myöhään iltaan saakka.

Historiikeissa ja muussa kirjallisuudessa esiintyy kaksi erilaista sankaritarinaa Cambronnesta. Virallinen versio ja kansanversio. Lisäksi ei tiedetä varmuudella, onko kumpikaan totta. Kerrotaan molemmat.

Englantilaiset liikuttuivat viimeisen pienen ranskalaisosaston taistelusta ja ehdottivat sille antautumista. Tähän Cambronne vastasi: La garde meurt, mais elle ne se rend pas. Kaarti kuolee, mutta ei antaudu.

Kansanversio lähti leviämään Victor Hugon romaanista Kurjat. Myös Edmund Rostand on esittänyt asian samalla tavalla kuin Hugo.

Hugon mukaan Cambronne kuitenkin vastasi vain yhdellä sanalla: "Paskaa".

Kun tässä legioonassa enää oli vain kourallinen miehiä, kun sen lippu ei ollut enää kuin riekale, kun sen kiväärit, luotien loputtua, eivät enää olleet kuin keppejä, kun kaatuneiden kasa oli suurempi kuin elävien joukko, syntyi voittajien keskuudessa näiden ylevien kuolonuhrien ympärillä jonkinlainen pyhä väristys, ja englantilainen tykistö vaikeni. Se oli jonkinlainen hengähdyshetki. Näillä sotureilla oli ympärillään kuin kummitusten vilinä ratsumiesten hahmoja ja tykkien mustat profiilit valoisan taivaan kajastaessa pyörien ja lavettien välistä; kuoleman jättiläispää, jonka sankarit aina näkevät häämöttävän savun seassa taisteluiden taustalla, tuli nyt katsomaan heitä lähempää. He saattoivat hämyssä kuulla, kuinka tykkejä ladattiin; palavat sytyttimet muodostivat piirin heidän ympärilleen kuin yössä kiiluvat tiikerinsilmät; englantilaisten patterien kaikki sytyttimet lähenivät tykkejä; silloin eräs englantilainen kenraali, toisten mukaan Colville, toisten mukaan Maitland, huusi heille liikutettuna, viivyttäen viimeistä hetkeä, joka nyt väikkyi näiden miesten pään yllä:

"Uljaat ranskalaiset, antautukaa!"

"Merde!"


Mutta mitäpä tapahtui todella?

Cambronne vangittiin haavoittuneena ja kuoli vasta 1842. Hän on itse kiistänyt yksisanaisen vastauksen. The Times -lehti joskus alkoi ihmetellä, miten Cambronne saattoi jäädä vangiksi, kun ranskalaisten kaartin vimeinen vastarintaa tehnyt osasto tuhottiin kokonaan. Toisaalta taas ranskalaisten vastaus (se pitempi) esiintyi englantilaisten kuvauksissa. The Times alkoi tutkia asiaa vanhoista kirjeistä ja epäilee hyvin voimakkaasti, että Cambronne jäi 3. Hannoverilaisrykmentin komentajan, englantilaisen eversti Hugh Halkettin, vangiksi jo ennen antautumiskehotusta ja vastauksen on kirjoittanut aivan toinen mies, kenraali Claude-Etienne Michel.

Kenraali Michel johti hyökkäystä La Haye Saintesta Mont-Saint-Jeaniin. Hän kaatui Waterloossa 18.6.1815. Hänen ruumistaan ei tunnistettu. Hänet on haudattu Waterloohon taistelutoveriensa kanssa.

Henkilökohtainen käsitykseni näistä kaikista ranskalaisten liikuttavista tarinoista on, että Michelin osasto todella taisteli viimeiseen mieheen. Mutta Cambronne ja todistettavasti pari pataljoonaa keisarillisesta kaartista jäivät henkiin.
 
Viimeksi muokattu:
Oli, nimeltään Comanche.
Ja koska hevosista on aina syytä kirjoittaa :) ,tässä vielä aiheesta pari sanaa:
Itse asiassa taistelun jälkeen löytyi useitakin hevosia, mutta tätä yhtä lukuunottamatta ne jouduttiin lopettamaan. Huonossa kunnossa oli Comanchekin, sillä siihenkin oli osunut peräti seitsemän luotia. Tämä nelijalkainen veteraani oli saanut nimensä haavoituttuaan kahdesti komanssien nuolista vuosina 1868 ja -70. Little Bighornilla sillä ratsasti kapteeni Myles Keogh, joka myös ammuttiin alas ratsunsa selästä. Hevonen löytyi kaksi päivää taistelun jälkeen ja se evakuoitiin jokilaivalla yhdessä haavoittuneiden sotilaiden kanssa. Tervehdyttyään se vietti loppuelämänsä pelkästään sotilaiden lemmikkinä ja rykmenttinsä maskottina ,jonka ainoa palvelustehtävä oli johtaa paraatia. Monen veteraanin tavoin myös Comanchen kerrotaan pitäneen alkoholista, jonka makuun se oli päässyt toipilasaikanaan, jolloin sitä ruokittiin viskimäskillä. Myöhemmin sen tapana oli kerjätä olutta varuskunnan kanttiinista, josta sotilaat sitä sille ämpärikaupalla tarjoilivat. Kaikesta huolimatta Comanche eli varsin korkeaan 28 vuoden ikään, jolloin se kuoli vuonna 1891 ja nykyisin se seisoo täytettynä Kansasin yliopiston museossa.
 
Back
Top