Realistisesta ampumaharjoittelusta

Eräässä ketjussa keskustelu kääntyi ampumaharjoittelun realismiin. Laitan tähän kaksi aikanaan Kontrollissa ilmestynyttä kirjoitustani aiheesta. Tekstejä ei ole editoitu blogimuotoon sopivammaksi, vaan ne on leikkaa-liimattu kokolalla sellaisinaan. Tekstit on kirjoitettu poliisin näkökulmasta.

Ensimmäinen teksti on 2-osainen ja se on julkaistu numeroissa 3/2009 ja 4/2009.

***

Ampumaharjoittelu virka-aseella: teoria

Teksti ja kuvat: Seppo Vesala

Poliisimies seisoo ampumaradalla kymmenen metrin viivalla rivissä kollegoidensa kanssa. Hän tähtää huolellisesti, käyttäen reilusti aikaa jokaisen laukauksen ampumiseen. Kun määrätyt viisi laukausta on puolen minuutin kuluttua ammuttu, kouluttaja toteaa poliisimiehen ampuneen mukavan, tiiviin kasan keskelle pahvitauluun liimattua A4-paperia. Kouluttaja kehaisee poliisimiestä ja antaa vinkkejä, joiden avulla kasaa saa kurottua vähän pienemmäksi.

Vaikka edellä kuvattu tilanne kuvaa tavanomaista poliisin ampumaharjoittelutilannetta, siinä on jotain pahasti vialla: se ei vastaa tarkoitustaan. Poliisi ei harjoittele ampumista sen takia, että ampuminen on mukavaa. Poliisin aseenkäsittelyharjoittelun tulisi valmistaa poliisimiestä jossain vaiheessa työuraa mahdollisesti kohdalle osuvaa ampumistilannetta, jopa tulitaistelua varten. Ei varmaankaan ole poliittisesti korrektia sanoa asiaa suoraan, mutta poliisin ampumaharjoittelun tulee valmistaa harjoittelijaa ihmisen ampumiseen.

Tässä artikkelissa puhutaan poliisin aseenkäsittelyn harjoittelusta ja asiaa tarkastellaan poliisin näkökulmasta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjoittaja on poliisi. Myös muut ampuma-asetta työssään kantavat kontrolliammattilaiset voivat käyttää artikkelissa esiteltyjä asioita vähintäänkin soveltaen omassa harjoittelussaan.

Nykytila
Poliisin ampumaharjoittelu alkaa Poliisiammattikorkeakoulussa, osana poliisin perusopintoja. Tällöin harjoittelu lähtee siitä olettamuksesta, että kukaan harjoittelijoista ei ole aikaisemmin pitänyt kädessään pistoolia, eivätkä kaikki ole välttämättä ampuneet minkäänlaisella aseella. Näin täytyy toki ollakin, sillä harjoitusturvallisuuden tulee olla ykkössijalla. Poliisin perustutkinto sisältää varsin vähän ampumaharjoittelua, ja ampumaharjoittelun jatkaminen jää virkamiehen oman harrastuneisuuden ja työpaikkakoulutuksen varaan.

Vapaa-ajallaan jokainen voi harrastaa mitä haluaa, ja jos poliisimies haluaa harrastaa esimerkiksi jotain toiminta-ammuntalajia, ei harjoittelun sisältöä säädellä. Poliisiyksiköissä annettavan työpaikkakoulutuksen tulee kuitenkin kulkea käsi kädessä hyväksyttyjen toimintamallien sekä lakien ja asetusten kanssa. Kun tähän tosiseikkaan yhdistää koulutukseen käytettävissä olevien resurssien rajallisuuden, poliisimiesten varsin kirjavan aseenkäyttötaidon, ainakin joissakin laitoksissa henkilöstön suuren vaihtuvuuden, perinteen painolastin, ja monet muut tekijät, on helppo ymmärtää miksi poliisin aseenkäyttöharjoittelu ei ole niin realistista kuin mitä sen ehkä kuuluisi olla.

Kokemukseni ja käsitykseni mukaan myös poliisiyksiköissä kokeneille poliisimiehille annettavaan työpaikkakoulutukseen liittyvä aseenkäsittelyharjoittelu on useimmiten melko perusammuntamaista. Koska koulutukseen käytettävissä oleva aika on usein varsin rajallinen, on säädösten vaatimat koulutusmäärät helpoin täyttää perusammunnan avulla. On toki myös huomattava, että mikäli yksittäinen poliisimies pääsee ampumaan vain kaksi kertaa vuodessa 50-100 laukausta kerrallaan, ei välttämättä ole edes järkevää lähteä kehittämään harjoittelua liian vaativaan suuntaan. Toisaalta, mikäli harjoittelu ei ole haastavaa, ei se myöskään kehitä. Jos kuntosalilla treenatessaan käyttää vuodesta toiseen samoja painoja ja samaa harjoitusohjelmaa, ei kannata odottaa kovin suurta kehittymistä. Sama pätee kaikkeen harjoitteluun.

Aseenkäsittelyn vaatimukset
Oma näkemykseni poliisin aseenkäyttötaidon vaatimuksista perustuu seuraaviin seikkoihin: Poliisi käsittelee asetta huomattavasti useammin kuin ampuu sillä. Poliisimies saattaa kohdata vuoden aikana useita tilanteita, jossa kohdehenkilöä uhataan aseella, mutta hän ei välttämättä joudu ampumaan laukaustakaan ampumaradan ulkopuolella koko virkauransa aikana. On myös huomattava, että oikeaan kohteeseen osumista tärkeämpää on olla osumatta väärään maaliin, esimerkiksi sivustakatsojaan. Tämän lisäksi aseenkäyttötilanne saattaa tulla eteen hyvinkin äkillisesti – erityisesti puhuttaessa virka-aseesta, mikä on tämän artikkelin aiheena. Toisaalta, poliisimiehen on tiedettävä ja tiedostettava omat rajansa, ja osattava pidättäytyä aseenkäytöstä, mikäli tilanne ylittää hänen osaamisensa.

Asetan aseenkäsittelyn osa-alueet seuraavanlaiseen tärkeysjärjestykseen:
  1. turvallisuus
  2. tasaisuus
  3. nopeus
  4. tarkkuus
Turvallisuus sisältää myös ammattimaisuuden, eli aseenkäsittely on turvallista ja sen näköistä, että aseenkäyttäjä tietää mitä on tekemässä. Kuten yllä todettiin, kenttätilanteessa asetta käsitellään ja sillä esimerkiksi uhataan kohdehenkilöä huomattavasti useammin kuin ammutaan. Näin ollen on ensiarvoisen tärkeää, että asetta käsitellään turvallisella tavalla myös stressitilanteessa. Ammattimaisuus on tärkeää paitsi poliisin uskottavuuden, myös työturvallisuuden kannalta: Jos kohdehenkilö huomaa että poliisi käsittelee asetta epävarmasti, tämä voi tulkita tämän yleiseksi epävarmuudeksi ja saattaa pyrkiä karkuun, tai jopa hyökätä poliisimiehen kimppuun.

Tasaisuus tarkoittaa tulosten tasaisuutta ja sitä, että poliisimies tietää oman taitotasonsa ja osaa arvioida kykyjensä riittämisen käsillä olevassa tilanteessa. On tärkeää voida todeta ”en pysty toimimaan”, sen sijaan että vaikeassa tilanteessa yritettäisiin riskillä, joka saattaa vaarantaa jopa sivullisten hengen. Näin ollen on parempi, että poliisimies ampuu tasaisesti maalitaulun 8-rinkiin, kuin että yhdeksän laukausta kymmenestä osuu napakymppiin, ja kymmenes karkaa taulun laidalle.

Nopeus tarkoittaa riittävää nopeutta sellaisissa tilanteissa joissa ei ole paljoa aikaa käytettävänä. Tämän artikkelin ensimmäisessä kappaleessa kuvattu tilanne, jossa viiden laukauksen sarjan ampumiseen käytetään puoli minuuttia, ei palvele äkillisestä hätävarjelutilanteesta selviämistä. Toki työtehtävissä saattaa tulla tilanteita, joissa laukauksen tähtäämiseen on kymmenen sekuntia aikaa, mutta varmaankin lähtökohtaisesti tällaisissa tilanteissa tukiasemies on määrätty ensisijaiseksi aseenkäyttäjäksi.

Tarkkuus on tiettyyn pisteeseen saakka tärkeää, mutta poliisin ei tarvitse olla tarkka-ampuja, varsinkaan virka-aseen kanssa toimittaessa. Miestäni riittää, että kaikki osumat saadaan mahtumaan A5-kokoiseen maaliin; ainakin tämä on parempi kuin ampua tiukka kasa maalitaulun viereen. Mikäli maali todellisessa tilanteessa on A5-paperia pienempi, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voidaanko kyseisessä tilanteessa käyttää virka-asetta lainkaan. Samaan hengenvetoon on todettava, että todellisessa aseenkäyttötilanteessa A5-osuma on huomattavasti haastavampi tehtävä kuin saman osuman ampuminen rauhallisissa ampumarataolosuhteissa. Näin ollen ampumataitoa ei lähtökohtaisesti edes pitäisi mitata ampumarataolosuhteissa, vaan tässäkin tulisi pyrkiä kohti mahdollisimman suurta realismia.

Partiokohtainen ammuntakoulutus
Aseenkäsittelyn kehittäminen tapahtuu kahdella rintamalla: on parannettava harjoittelun laatua, ja samalla lisättävä harjoitusmääriä. Äkkiseltään ajateltuna vaikuttaisi siltä, että kumpikaan ei ole mahdollista ilman merkittäviä lisäresursseja, mutta onneksi tämä ei pidä paikkaansa. Sain aivan yksin, kahden kuukauden ajanjaksolla, nostettua oman kenttäryhmäni vuosittaisen ammuntakertojen määrän kaksin- tai kolminkertaiseksi normaaliin verrattuna, ja uskallan väittää että kyseisenä jaksona myös harjoittelun laatu parani, tai ainakin monipuolistui. Tämä ei vaatinut työnantajalta mitään ylimääräistä rahallista tai materiaalista panostusta, lukuun ottamatta ylimääräisen harjoittelun vaatimia patruunoita ja muita ampumaratatarvikkeita. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa esittelen tapoja joiden avulla tämä onnistuu.

Harjoittelun määrän lisääminen onnistui järjestämällä ampumaradalla partiokohtaista ammuntakoulutusta. Työskentelen Helsingissä, missä partiomäärät ovat luonnollisesti suuremmat kuin muualla Suomessa, joten pienemmissä laitoksissa työskenteleville tämä saattaa vaatia ylimääräisiä järjestelyjä. Toisaalta, Helsingin ampumarata sijaitsee noin 15 kilometrin päässä omasta yksiköstäni, mikä vaikeuttaa harjoittelun toteuttamista verrattuna tilanteeseen jossa ampumarata sijaitsisi omalla laitoksella, kuten toivottavasti ainakin useimmissa uusissa poliisitaloissa on asia.

Toteutin ampumakoulutuksen siten, että valitsin etukäteen hiljaisiksi odotettuja yövuoroja ja varasin ampumaradan käyttööni. Kutsuin yhden partion kerrallaan ampumaan, jolloin ampumakerran pituudeksi tuli noin 30 minuuttia / partio. Ammuntasession aikana ammuttiin 2-3 erilaista harjoitetta, ja patruunoita kului korkeintaan 50 / henkilö. Mikäli tilanne kentällä alkoi vaikuttamaan siltä että partioita tarvitaan lisää, lopetin ammuntaharjoittelun siltä yöltä kesken, vaikka kaikki partiot eivät olisikaan ehtineet käydä harjoittelemassa.

Harjoittelun laadun parantaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että käytetään harjoitteita jotka vastaavat kouluammuntaa paremmin todellisia käyttötilanteita. Tällaisten harjoitusten toteuttaminen saattaa vaatia enemmän vaivaa kuin perinteisen kouluammuntaharjoittelun järjestäminen, mutta se on toisaalta kouluttajallekin huomattavasti antoisampaa. Partiokohtaisen harjoittelun etuna on myös se, että tällä tavalla voidaan toteuttaa sellaisia harjoituksia jotka eivät olisi suuremmalla harjoittelijamäärällä turvallisia tai käytännöllisiä toteuttaa, kuten liikkumisen yhdistämisen ampumiseen.

Jotkut partiokohtaisen ammuntakoulutuksen avulla toteuttamistani harjoituksista ovat ensi kuulemalta kuulostaneet melko hurjilta ja jopa työturvallisuuden kannalta arveluttavilta. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että ampujat ovat omaksuneet ampumaratamentaliteetin, joka korostaa turvallisuutta realismin kustannuksella. Kyse on kuitenkin suurelta osin harhasta, joka johtuu ajattelutavasta jonka mukaan kaikki totutusta poikkeava on väärin.

Ampumarataturvallisuus on ehdottoman tärkeää, ja näitä harjoitteita käytettäessä onkin oleellisen tärkeää, että kaikki osallistujat hallitsevat turvallisen aseenkäsittelyn myös stressitilanteessa. Partiokohtaisen ampumakoulutuksen etuna on kuitenkin myös se, että mikäli harjoituksiin osallistuu eritasoisia ampujia, voidaan harjoitteita skaalata kunkin osallistujan taitoja vastaaviksi. Näin ollen, jos jonkun harjoittelijan aseenkäsittelyssä on parantamisen varaa, voidaan harjoittelussa hänen osaltaan keskittyä aseenkäsittelyn parantamiseen, tai harjoitteet voidaan käydä läpi aluksi tyhjällä aseella ennen varsinaiseen ampumaharjoitteluun siirtymistä.

Ampumaharjoittelun tulee sisältää myös erilaisia dynaamisissa tilanteissa mahdollisesti eteen tulevia tilanteita, kuten esimerkiksi lähitilanteessa ampumista, tai toimimista sen jälkeen kun yllätyshyökkäys on kaatanut ampujan maahan. Näitä tilanteita voidaan harjoitella skenaarioharjoitteiden lisäksi myös ampumaradalla, kovilla patruunoilla. Tosin eri tilanteisiin tulee totutella pikku hiljaa, lähtien puikotetuilla aseilla suoritettavasta kylmäharjoittelusta.

Turvallisen aseenkäsittelyn neljä perussääntöä ovat: käsittele asetta aina kuin se olisi ladattu, älä laita sormea liipasinkaaren sisälle ennen kuin olet valmis ampumaan, älä koskaan osoita aseella mitään sellaista mitä et halua tuhota, sekä tunnista maali ja varmista tausta.

Poliisimiehet kulkevat normaaleja työtehtäviään suorittaessaan jatkuvasti aseistettuina muiden ihmisten joukossa, ja aseenkäyttötilanne saattaa syntyä millaisissa olosuhteissa tahansa. Vaikka turvallisen aseenkäsittelyn perusvaatimuksista ei tule tinkiä, tulee harjoittelussa ottaa huomioon se, että todellisessa tilanteessa aseenkäyttötilanne ei todennäköisesti vastaa olosuhteiltaan ampumaratatilannetta. Aseenkäyttötilanteesta puhtain paperein selviämistä edistääkin, jos edes osa harjoittelusta on toteutettu normaaleista rataolosuhteista poikkeavissa olosuhteissa. Onkin parempi, että äärimmäisen stressaavaa tilannetta vasten on harjoiteltu turvallisissa olosuhteissa, verrattuna tilanteeseen jossa kaikki harjoittelu on ollut normaalia ampumarataharjoittelua ja ensimmäinen kosketus dynaamisessa tilanteessa ampumiseen tulee vastaan tosipaikassa. Todellinen tilanne on muutenkin riittävän stressaava; tätä stressiä ei kannata kasvattaa sillä että todellisen vaaran lisäksi myös itse tilanne on sellainen, jota ei ole koskaan harjoiteltu.

Mitä kauempana harjoittelutilanteen olosuhteet ovat todellisesta käyttötilanteesta, sitä vähemmän harjoittelusta on hyötyä. Tämä pätee sitä paremmin, mitä stressaavammassa tilanteessa taitoja käytetään. Toki myös kliinisissä olosuhteissa harjoiteltaessa tapahtuu oppimista, mutta tällaisen oppimisen aivoihin jättämä muistijälki on erilainen verrattuna stressaavassa tilanteessa opittuihin taitoihin. Stressitilanteessa aivot eivät pysty hyödyntämään stressittömissä olosuhteissa opittuja taitoja yhtä hyvin kuin niitä taitoja, joissa oppimistilanteen stressitaso on lähempänä käyttötilanteen stressitasoa.

Partiokohtainen ammuntaharjoittelu mahdollistaa ampujan stressin nostamisen paremmin kuin suuremmalla joukolla ammuttaessa. Lisäksi tällainen harjoittelu mahdollistaa realistisempien tilanteiden ja olosuhteiden luomisen ampumaradalle. Näin ollen, harjoittelija saa kaksinkertaisen hyödyn: harjoittelun stressitaso on normaalia harjoittelua lähempänä aseenkäyttötilanteen stressitasoa, ja harjoittelija tottuu ampumaan tavanomaisista ampumaratatilanteista poikkeavissa olosuhteissa.


Artikkelin tässä osassa käsiteltiin ongelmaa lähinnä yleisellä tasolla. Seuraavassa osassa kerrotaan, miten harjoittelua saadaan muutettua enemmän todellisuutta vastaavaksi varsin pienellä vaivalla.
 

YJT

Ylipäällikkö
Ampumaharjoittelu virka-aseella, osa 2: käytäntö

Teksti ja kuvat: Seppo Vesala

Edellisessä numerossa käsiteltiin virka-aseharjoittelussa esiin tulevia ongelmia. Artikkelin jälkimmäisessä osassa haetaan tapoja, joiden avulla harjoittelua saadaan vastaamaan paremmin todellisuutta.

Harjoittelun todenmukaistamiseksi pitää tietoisesti murtautua ulos totutuista kaavoista ja miettiä, miten asiat voitaisiin tehdä enemmän todellisuutta vastaavalla tavalla. Pienikin muutos realismin suuntaan on omiaan parantamaan harjoittelijan valmiuksia toimia todellisessa tilanteessa.

Realistiset maalitaulut
Yksi keino harjoittelun todenmukaistamiseksi on tehdä maalitauluista realistisemman näköisiä. Olen toteuttanut tätä mm. uhraamalla omia, kuluneita T-paitojani ja pukemalla IPSC-taulut niihin, sekä liimaamalla maalitaulujen pään kohdalle lehdistä leikkaamiani ihmisten kasvokuvia. Ammunnan aikana suorittajalla saattoi olla useita maalitauluja edessään, ja pelkän ”start” -komennon sijasta kouluttaja kuvasi kohteen. Ampujan piti siis pelkän mekaanisen suorituksen lisäksi tunnistaa oikea maali. Lisäksi samalla komennolla saatettiin antaa käsky ampua useampaa maalia: ”sininen paita” -komennolla ammuttiin maalitaulua joka oli puettu tumman siniseen paitaan, mutta komento ”tumma paita” sisälsi tämän lisäksi myös mustaan paitaan puetun maalin. Luonnollisesti myös hämäyskomentojen antaminen on mahdollista, eli kouluttaja voi huutaa ”vihreä”, vaikka sen väristä maalitaulua ei ole käytössä.

Maalitaulujen kasvokuvat antoivat paitsi mahdollisuuden kuvata kohdetta vaihtelevasti (komennot ”parrakas mies” ja ”nainen” saattoivat molemmat sisältyä komentoon ”tummatukkainen”), ne myös totuttivat ampujia siihen karuun totuuteen että todellisessa tilanteessa ei ammuta maalitaulua vaan ihmistä. Tämä on asia, joka itsestäänselvyydestään huolimatta saattaa tuottaa ongelmia tilanteessa, jossa siihen ei olisi varaa.

Harjoittelun realismia on myös se, että maalitaulua ei välttämättä pyritä ampumaan keskelle rintaa vaan joissakin tilanteissa esimerkiksi raajaan, vaikka termi ”pysäyttävä alaraajalaukaus” onkin onneksi poistumassa poliisin sanavarastosta. Raajalaukausten tai osittain suojan takana olevan kohteen ampuminen ei kuitenkaan ole uutta, ja näitä asioita on helppo harjoitella myös perusmuotoisessa harjoittelussa.

Mielestäni suurin virhe poliisin virka-aseharjoittelussa on pyrkiä ampumaan tarkkuusammuntamaisesti pieni kasa keskelle maalitaulua ilman aikapainetta. Vaikka tarkkuusammunta on hyvää perusharjoittelua, siihen ei tulisi kiinnittää huomiota enää siinä vaiheessa, kun siirrytään perusharjoittelusta soveltavaan harjoitteluun. Harjoitteissa itsessään tulisi olla sisäänrakennettuna jonkinlainen riittävän tarkkuuden mittari, mutta tavoitteena ei tulisi enää soveltavassa vaiheessa olla kolikon kokoisen kasan ampuminen.

Tarkkuudesta ei tietenkään ole haittaa yksittäisiä laukauksia ammuttaessa, mutta tarkkuuden parantaminen ei saa tapahtua tärkeämpien seikkojen (turvallisuus, luotettavuus, nopeus) kustannuksella. Toisaalta, liian pienen kasan ampuminen ei välttämättä ole eduksi ainakaan silloin kun ammutaan useita laukauksia samaan kohteeseen: Jos kohdetta joudutaan ampumaan useita kertoja, tämä johtuu siitä että edeltävillä laukauksilla ei ole saavutettu haluttua lopputulosta. Tällöin ei välttämättä ole edullista, jos kaikki laukaukset osuvat kolikon kokoiselle alueelle, vaan sopivalla hajonnalla – jossa kaikki osumat tulevat kuitenkin halutulle osuma-alueelle – saavutetaan todennäköisemmin pysäyttävä vaikutus. Jos ensimmäinen luoti ei ole osunut mihinkään kohdehenkilön pysäyttämisen kannalta oleelliseen, hieman eri kohtiin tulevat seuraavat luodit saattavat tässä onnistua.

Helpoimmat keinot tarkkuusammuntamentaliteetin kitkemiseksi ovat aikarajan asettaminen sekä tehokkaan osuma-alueen määritteleminen. Riittävän tiukan aikarajan asettaminen palvelee myös nopeaan aseenkäyttöön valmistautumista, ja pakottamalla harjoittelijat ampumaan nopeasti, nämä todennäköisesti huomaavat että pitkään tähtääminen on itse asiassa täysin turhaa eikä se käytännössä paranna osumatarkkuutta silloin kun ampumamatka on lyhyt ja vaadittava tarkkuus on A5-luokkaa.

Tehokas osuma-alue voidaan määritellä yksinkertaisesti sanomalla, että kaikki paperille (esim. A5 tai A6) tulevat osumat ovat samanarvoisia. Tätä voi vielä tehostaa käyttämällä negatiivisia tauluja, joissa osuma-alue on leikattu pois. Luodinreikien ilmestyminen maalitauluun on merkki siitä että joku laukauksista on karannut aiotun osuma-alueen ulkopuolelle, mutta toisaalta ampuja ei voi tavoitella pientä kasaa koska osumat eivät jätä jälkiä osuessaan halutulle alueelle.

Tarkkuusammuntamentaliteetista eroon pääsemiseksi voidaan myös käyttää maalitaulua, joissa ei ole selkeää tähtäyspistettä, tai jossa osumat eivät näy muuten kuin läheltä tarkasteltuna. Ilman tähtäyspistettä – esim. merkitsemättömään IPSC-tauluun – ammuttaessa ampuja joutuu itse arvioimaan, mihin tähtääminen on järkevintä. Omien osumien tarkkailu maalitaulusta ja tähtäyksen korjaaminen sen mukaisesti ei kuulu virka-aseella harjoitteluun, koska todellisessakaan tilanteessa näin ei voisi tehdä. Tämän voi estää paitsi käyttämällä negatiivisia tauluja, esimerkiksi käyttämällä maalitauluna mustaa paperiarkkia, tai pukemalla maalitaulun tummaan T-paitaan.

Tosielämän realiteetit
Koska aseenkäyttöä harjoitellaan tositilannetta varten, olisi harjoittelussa pyrittävä karsimaan perinteiseen ampumaratatoimintaan liittyvät tavat, ja tutkia toimintamalleja siltä kantilta, miten todellisessa tilanteessa toimittaisiin, tai olisi järkevää toimia.

Yleisiä ampumaradalla havaitsemiani virheitä ovat, että ampuja asettelee tarkasti jalkansa tietynlaiseen asentoon, potkii hylsyt ja muut epätasaisuudet pois jalkojensa alta, tekee harjoitusnostoja tarkastaakseen ampuma-asentonsa, ja niin edelleen. Todellisessa aseenkäyttötilanteessa ei liene mahdollista tehdä yhtäkään näistä asioista, joten miksi tehdä niin harjoiteltaessa? Ampujan olisi kyettävä ampumaan lähes minkälaisessa asennossa tahansa; jalkojen asennolla ei pitäisi olla merkitystä siihen miten asetta pidetään. Toimittaessa epätasaisessa maastossa tai vaikkapa rappukäytävässä, jalkoja ei voida muutenkaan asetella itselle mieluisaan asentoon, vaan maasto määrittelee sen missä asennossa ampuja voi seistä. Tämä tulee hyvin esiin myös silloin, kun ampumiseen yhdistetään ampujan liike: jalat ovat siinä asennossa missä ne sattuvat olemaan sillä hetkellä kun aseenkäyttötilanne syntyy. Jos tilanne on nopea, ajan voi käyttää paremminkin kuin jalkojen asetteluun.

Ampumaharjoittelussa on huomioitava myös ulkomaailman olosuhteet, sekä taktiset näkökohdat. Olosuhdemuuttujista ainakin valaisuolosuhteisiin on helppo vaikuttaa sisäradalla ammuttaessa, ja valaisimen kanssa ampumista on yksinkertaista harjoitella myös normaalin harjoitustilanteen puitteissa. Taktiikan osalta ainakin suojan takaa ampuminen on helposti toteutettavissa myös normaalin ampumarataharjoituksen yhteydessä.

Harjoittelussa on otettava huomioon, että todellisessa tilanteessa kohdehenkilö ei välttämättä seiso suoraan rintamasuunta poliisimiestä kohti. Kohde saattaa olla totutusta poikkeavassa kulmassa tai asennossa, ja harjoituksissa käytettävien maalitaulujen tulisi heijastaa tätä. Lisäksi on muistettava, että ihminen on pahvisesta maalitaulusta poiketen kolmiulotteinen. Näin ollen puoliksi kyljittäin kohti seisovaa maalia pitää ampua kylkeen, eikä keskelle rintaa, kuten normaalisti on totuttu tekemään. Sivulta ammuttu, keskelle rintaa tuleva osuma aiheuttaa korkeintaan matalan haavan jolla ei riittävällä varmuudella saavutettaisi haluttua pysäytysvaikutusta. Sen sijaan kylkeen tulevan luodin lentorata kulkee käytännössä koko vartalon lävitse, ja se vastaa pysäytysvaikutukseltaan suoraan edestä keskelle rintaa ammuttua laukausta. Tätä asiaa on helppo harjoitella taivuttamalla maalitaulut vartalon muotoa mukaileviksi ja sijoittamalla taulut vaihteleviin asentoihin.

Jos kouluttajalla riittää asiantuntemusta, voi hän pyrkiä määrittelemään anatomisesti oikeaoppiset tähtäyspisteet pysäyttävien - tai kohteelle mahdollisimman pienen riskin aiheuttavien - laukausten ampumiseksi. Asia ei ole mitenkään yksinkertainen, eikä tällaista määrittelemistä tulisi tehdä MuTu-pohjalta. Esimerkiksi taannoin poliisihallinnossa markkinoitu lantioon suunnattu laukaus on edestä katsottuna huonompi vaihtoehto kuin sivulta ammuttaessa. Edestä ammuttaessa on suuri riski, että selkäranka tai lantion alueella kulkevat suuret verisuonet vahingoittuvat, joten edestäpäin katsottuna lantio-osuma ei ole kohteen kannalta juuri rintaan tähdättyä laukausta vaarattomampi. Sen sijaan sivulta katsottuna lantio muodostaa huomattavasti turvallisemman, luun suojaaman osuma-alueen, jonka keskelle tuleva osuma saattaa kaiken lisäksi rikkoa reisiluun ja lantion toisiinsa kiinnittävän mekaanisen rakenteen ja täten aiheuttaa kohdehenkilön välittömän pysähtymisen – jos ei toiminnan, niin ainakin liikkumisen osalta.

Todellisessa elämässä toimitaan ympäristössä jossa uhka saattaa tulla mistä suunnasta tahansa, kun normaalisti ampumaradalla voidaan ampua vain yhteen suuntaan. Onneksi tähän asiaan on helppo puuttua esimerkiksi myöhemmin tässä artikkelissa esiteltävän kahdeksikkoharjoituksen avulla.

Ampumaharjoittelussa olisi muistettava jatkuvan käskyttämisen lisäksi myös voimankäytön porrastamisen harjoittelu. Tämä tarkoittaa mm. ammuntaharjoitteluun yhdistettyä voimankäyttövälineen vaihtoharjoittelua. Välineen vaihtamista tulee harjoitella paitsi lievemmästä voimankäyttövälineestä ylöspäin, myös kovemmasta voimakeinosta lievempään. Jos aseistettua henkilöä uhataan ampuma-aseella ja kohde hylkää aseen hyökätäkseen poliisimiehen kimppuun paljain käsin, ei pelkkä voimakeinoissa ylöspäin siirtymisen harjoittelu valmista tällaista tilannetta varten ainakaan kovin tehokkaasti.

Harjoituksia
Seuraavassa esitän muutaman harjoituksen, joiden avulla voidaan pyrkiä kohti realismia. Osa harjoituksista on helppoa toteuttaa normaalin ampumarataharjoittelun yhteydessä, mutta jotkut harjoitteet soveltuvat parhaiten partiokohtaiseen harjoitteluun. Kaikki esitellyt harjoitukset ovat ainakin jossain määrin velkaa Rob Pincusille, jonka Combat Focus Shooting –systeemi esiteltiin Kontrollin numerossa 3/2009.

Riittävä tarkkuus, maksiminopeus – harjoitus:
Taulupohjalle liimataan erikokoisia maalitauluja; itse käytän A4, A5, A6 ja A7–papereita. A5 on tuttu ”puolikas A4”, ja muut taulut ovat aina puolet edellisen paperin koosta. Maalit numeroidaan näkyvästi numeroin 1-4. Ampumamatka on noin viisi metriä ja jokainen suoritus alkaa ase kotelossa.

Tavoitteena on ampua mahdollisimman nopeasti yksi laukaus kouluttajan nimeämään maaliin siten, että kaikki paperille tulevat osumat ovat samanarvoisia, eikä ampujalla ole tarvetta osua paperin keskelle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että isoimpaan maaliin ammuttaessa laukauksen pitää lähteä lähes välittömästi kun ase on suunnattu kohteeseen; näin lyhyeltä matkalta pitää osua näin isoon maaliin ilman varsinaista tähtäämistä. Mitä pienempään maaliin ammutaan, sitä enemmän aikaa voidaan käyttää tähtäämiseen.

Kahdeksikkoharjoitus:
Harjoitus suoritetaan yksi ampuja kerrallaan. Radalla on yksi maalitaulu, ja noin viiden metrin etäisyydellä siitä, muutaman metrin etäisyydellä toisistaan radan lattialla on kaksi pientä esinettä; esimerkiksi patruunarasiat tai hylsyjen keräysämpärit. Suorittaja alkaa kävellä kahdeksikkoa näiden esineiden ympärillä. Kouluttajan merkistä ampuja kääntyy maalitaulua kohti, vetää aseen kotelosta ja ampuu riittävän määrän laukauksia. Tämän jälkeen suorittaja rikkoo putkinäön ja tarkistaa alueen muiden uhkien varalta ennen aseen koteloimista ja kävelyn jatkamista.

”Riittävä määrä” vaihtelee; on parempi vaihdella kerralla ammuttavien laukausten määrää kuin että opettelisi ampumaan aina vain kerran. Paras tapa määritellä ”riittävä määrä” on, että tauluun pitää saada yksi suurella todennäköisyydellä pysäyttävä osuma, esim. osuma IPSC-taulun A-alueelle. Ampujan on itse kyettävä määrittelemään, koska vaadittava osuma on saatu aikaiseksi.

Recopal-mies:
Recopal-mies jatkaa kahdeksikkoharjoituksesta, mutta siihen on otettu paljon lisäelementtejä. Lattialla olevat patruunarasiat korvataan esim. seinäelementeillä, joiden takaa haetaan ammuttaessa suojaa. Maalitauluja on useita, ne on tehty mahdollisimman elävän näköisiksi, ja ampujan pitää tunnistaa maali kouluttajan kuvauksesta. Harjoitukseen on lisätty välineenvaihtoa.

Harjoituksen nimi tulee siitä, että keskelle suorittajan kävelyreittiä (lähelle sitä kohtaa, missä kävelyreitit leikkaavat toisensa) on sijoitettu maalitaulu jonka jalat on tehty Recopal-tiilistä (tai vastaavasta ampumaradan suojavallirakenteesta), ja henkilön ylävartaloa kuvaava maalitaulu on kiinnitetty näiden jalkojen päälle.

Harjoituksen kulku on muuten sama kuin edeltävässä kahdeksikkoharjoituksessa, mutta ampumakomentona kouluttaja huutaa maalitaulun kuvauksen (esim. ”tummatukkainen”). Ampumisen lisäksi suorittaja voi joutua käyttämään muita voimankäyttövälineitä Recopal-mieheen. Tällöin kouluttaja huutaa ”patukka” tai ”sumutin”, jolloin suorittaja käyttää käskettyä välinettä Recopal-mieheen, ja toimii jälkitilanteessa kuten ko. välineen käyttäjäkoulutuksessa on opetettu (esimerkiksi OC:tä käytettyään suorittaja ottaa etäisyyttä ja jää odottamaan aineen vaikutusta, valmiina vaihtamaan toiseen voimankäyttövälineeseen). Tästä voidaan jatkaa joko jatkamalla kävelemistä, mikäli voimankäyttöväline on tehonnut halutulla tavalla, tai mahdollisesti käytetään toista välinettä.

Recopal-miehen jalat kannattaa vielä suojata esimerkiksi potkutyynyillä, jotta patukalla voidaan lyödä täydellä voimalla ilman pelkoa välineen vaurioitumisesta.

Riittävä tarkkuus, maksiminopeus –testi:
Kyseessä ei ole harjoitus, vaan testi jolla voidaan tarkkailla omaa kehittymistä. Testin voi uusia muutaman kerran vuodessa, mutta sitä ei ole syytä erityisesti harjoitella. Testin tarkoituksena on osoittaa harjoittelijan edistyminen, ja mikäli testitapahtumaa harjoitellaan erikseen, testaaminen mittaa enemmän kyseisen testin harjoittelun onnistumista eikä se välttämättä mittaa yleistä aseenkäsittelytaidon kehittymistä.

Testi ammutaan viiden metrin matkalta; ase lähtee kotelosta ja ammutaan kolme laukausta. Aikaa aseen vetämiseen ja laukausten ampumiseen on viisi sekuntia. Maalitauluna on A4-kokoinen paperi jossa on 2-4 sisäkkäistä rengasta. Sisin rengas on arvoltaan kymmenen pistettä, seuraava yhdeksän ja niin edelleen. Uloimman renkaan tulisi olla halkaisijaltaan lähes A4-paperin levyinen. Paperin laidalle tuleva osuma joka ei kuitenkaan ole maalitaulun renkaiden sisällä, on arvoltaan yhden vähemmän kuin taulun uloin rengas. Jokaisesta täydestä sekunnista jolla ylitetään käytössä oleva aika, tulee yksi sakkopiste, ja jokainen täysi sekunti joka jää yli, tuo yhden lisäpisteen. Ampumatta jäänyt, tai taulusta ohi ammuttu laukaus on arvoltaan nolla pistettä.

Pistelasku on seuraava: otetaan huomioon ainoastaan huonoin osuma. Tähän perustulokseen lisätään mahdolliset aikasakot tai bonuspisteet. Testi ammutaan kullakin testikerralla kahdesti, ja huonompi tulos merkitään muistiin.

Kun edellinen testi on ammuttu kahdesti, ammutaan muuten sama ammunta, mutta nyt käytössä on kaksi maalitaulua. Ampuja jakaa laukaukset näiden kahden taulun kesken siten, että molempiin tauluihin ammutaan vähintään yksi laukaus, ja huonoin osuma määrittelee testin pistemäärän. Myös tämä testi ammutaan kahdesti, ja huonompi tulos jää voimaan.

Testissä ei ole mitään tavoitepistemäärää, vaan ampuja kilpailee itsensä kanssa, tavoitteena parantaa omaa tulostaan. Jotta tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia, tulee testin olosuhteiden olla mahdollisimman samankaltaiset.

Jotta testi mittaisi työssä tarvittavien taitojen kehittymistä, se tulisi suorittaa - kuten kaikki voimankäyttöharjoittelu - samanlaisissa varusteissa kuin mitä käytetään työtehtävissä. Jos ampuja käyttää työtehtävissä erityyppisiä varusteita tai vaatteita (esimerkiksi toisinaan virkapukua ja toisinaan siviilivaatteita), hänen tulisi harjoitella kaikissa erityyppisissä varusteissa.

Lopuksi
Olen pyrkinyt esittelemään erilaisia tapoja palvelusaseella tapahtuvan ampumaharjoittelun todenmukaistamiseksi tavoilla, jotka ovat yksittäisen voimankäyttökouluttajan toteutettavissa. Näin ollen harjoittelun järjestelyt eivät saa vaatia kohtuuttoman suuria ponnistuksia, ja se on oltava mahdollista laitoksen olemassa olevia resursseja hyödyntämällä. Tehtävä olisi huomattavasti helpompi, mikäli käytettävissä olisi ylimääräistä rahaa - alkaen kaupallisesti saatavina olevista fotorealistisista maalitauluista ja päättyen tietokoneohjattuihin, osumaan reagoiviin maalilaitteisiin.

On muistettava, että ampumaharjoittelun tulisi muodostaa vain pienen osan aseenkäsittelyharjoittelusta. Harjoittelun toisessa ääripäässä ovat tyhjällä aseella yksin tehtävät käsittelyharjoitukset, kuten häiriönpoistoharjoittelu tai kotelosta vetämisen harjoittelu. Toisessa ääripäässä ovat simulaatioaseilla toteutettavat, usein raskaita harjoitusjärjestelyjä vaativat harjoitukset. Näitä harjoittelumuotoja tullaan mahdollisesti käsittelemään joissakin tulevissa Kontrollin numeroissa.
 

YJT

Ylipäällikkö
Tämä 3-osainen kirjoitus on ilmestynyt Kontrollin numeroissa 2/2011 - 4/2011.

***

Realistinen ampumaharjoittelu, osa 1

Perinteinen ampumarataharjoittelu ei valmista kovinkaan hyvin todelliseen tulitaisteluun. Aseiden laulaessa erehtymisen varaa ei juurikaan ole, joten harjoittelu tulee rakentaa mahdollisimman realistiseksi.

Teksti ja kuvat: Seppo Vesala


Kontrollin numeroissa 4/2009 ja 5/2009 oli kaksiosainen juttu ampumaharjoittelun muuttamisesta realistisemmaksi. Juttu keskittyi harjoittelutavan ja asenteen muuttamiseen. Nyt aiheeseen palataan uuden, useampiosaisen jutun myötä, ja painopiste on tällä kerralla harjoittelun teknisessä toteuttamisessa. Nyt alkavassa juttusarjassa kerrataan joitakin vuoden 2009 jutussa esitettyjä asioita, mutta paljon jätetään myös käsittelemättä uudelleen. Aiheesta kiinnostuneita lukijoita kehotetaankin hankkimaan nuo vuoden 2009 numerot itselleen.

Tämä juttu on kolmiosainen. Ensimmäisessä osassa esitellään yksinkertaisia, periaatteessa jokaisella ampumaradalla käytettäväksi sopivia keinoja realismin lisäämiseksi ampumaharjoitteluun. Toinen osa keskittyy esittelemään enemmän työtä vaativia tai tiettyjä rakenteellisia vaatimuksia ampumaradalle asettaviin harjoittelutapoihin. Jutun kolmannessa osassa käsitellään muun muassa oikean ihmisen käyttämistä maalitauluna.

Tässä jutussa puhutaan yksikertaisuuden vuoksi poliisien ampumaharjoittelusta, mutta samoja keinoja voidaan luonnollisesti käyttää kaikkien asetta kantavien turvallisuusalan ammattilaisten harjoitteluun. Toki myös harrastusmielessä ampumista harjoittelevat voivat pyrkiä harjoittelussaan mahdollisimman suureen realismiin, ja tällainen harjoittelu onkin pelkkää perusammuntaa mielenkiintoisempaa. Näitä ohjeita voidaankin soveltaa myös harrastaja-ampujien harjoitteluun.

Tarkkuuden vaatimuksista työtehtävissä
Vuoden 2009 jutussa puhuttiin muun muassa ampumisen nopeudesta ja riittävästä tarkkuudesta – mutta ei kuitenkaan tarkkuusammuntamaisen tarkasta ampumisesta. Ampumisen ja ennen kaikkea aseenkäsittelyn varmuus nostettiin tärkeimmäksi ominaisuudeksi aseenkäyttötilanteissa.

Lähtökohtaisesti virka-aseella ammuttaessa ei ole tarvetta saada kaikkia laukauksia kolikon kokoiselle alueelle – ja jos tällaista tarkkuutta vaaditaan tositilanteessa, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voidaanko tilanteessa ylipäätään käyttää virka-asetta. Jos tilanne vaatii korostettua tarkkuutta, on esimerkiksi tukiase virka-asetta parempi vaihtoehto. Ja jos tällaisessa tilanteessa mahdollisen ohilaukauksen seurauksena jonkun toisen henki tai terveys vaarantuu, voi toimenpiteestä luopuminen olla paras vaihtoehto.

Ammuttu luoti päätyy aina jonnekin. Koska todellisessa elämässä ei välttämättä ole samanlaisia turvallisia ampumasektoreita ja takavalleja kuin ampumaradalla, on tärkeää että ampujan suoritustaso on tasaisen varma, ja että ampuja tuntee omat kykynsä. Jos ampujan päivän kunto heittelee paljon päivästä toiseen, on tosipaikan tullen arvioitava oma suoritustaso alimman tason mukaiseksi. Tämä ei luonnollisestikaan edesauta tehtävän suorittamista eikä ole omiaan nostamaan suorittajan itseluottamusta. Vaikka tarkkuudesta on aina hyötyä, omien rajojen tunteminen on huipputarkkuutta tärkeämpi taito.

Aseenkäytötilanteessa myös nopeus saattaa olla ensiarvoisen tärkeää. Tämän takia ampumaharjoittelu ei saa olla perusammuntamaista, jo varusmiespalveluksesta tuttua ”omaan tauluun, omaan rauhalliseen tahtiin” ampumista, vaan ammattimaisen aseenkäsittelijän on kyettävä osumaan myös tilanteissa, joissa vaaditaan nopeaa toimintaa.

Edellä kuvattuja ominaisuuksia – ampumisen varmuutta ja kykyä osua nopeasti ammuttaessa – ei kehitetä pahaiten perusammuntamaisella riviammunnalla, vaikka sellainen koulutus lieneekin yleistä järjestelyjen helppouden takia. Realistinen, vaihtelevissa olosuhteissa tapahtuva ampumaharjoittelu on tärkeää haettaessa kykyä toimia realistisissa, vaihtelevissa olosuhteissa. Tällaisen harjoittelun järjestäminen vaatii lähtökohtaisesti kouluttajalta enemmän vaivannäköä kuin perusammuntasession toteuttaminen. Lopputulos on kuitenkin huomattavasti parempi; myös kouluttajan oman motivaation ylläpitämisen kannalta.

Realistisen harjoittelun etuja
Poliisihallinnossa on ollut aika, jolloin ampumaharjoittelua haluttiin etäännyttää voimankäyttötilanteista, ja harjoittelun tarkoituksena oli kehittää ampumista yksinomaan teknisenä suoritteena; tarkkuusammuntana. Tällöin ei saanut korostaa, että poliisi kantaa asetta potentiaalisia sosiaalisia tilanteita silmällä pitäen, eikä ampumaharrastuksen takia. Esimerkiksi IPSC-maalitaulun päätä ei saanut kutsua pääksi, vaan siitä saatettiin käyttää esimerkiksi nimitystä ”yläneliö”. Nämä ajat ovat onneksi takana päin, ja nykyään pyrkimys on tuoda harjoitteluun lisää realismia.

Harjoittelijan on opittava tähtäämään anatomisesti oikeaoppisiin tähtäyspisteisiin, joihin osuttaessa saadaan mahdolisimman aikaan mahdollsimman nopea ja varma pysäytysvaikutus. Kontrollissa käsitellään tätä aihetta lähitulevaisuudessa tarkemmin, mutta tässä yhteydessä voidaan lyhyesti todeta, että parhaan tuloksen saavuttamiseksi kohdehenkilöä ei tule ampua massakeskipisteeseen, eli ”maalitaulun keskelle”.

Todellisissa tilanteissa ei voida luottaa siihen, että kohdehenkilö ilmoittautuu vapaaehtoisesti poliisille tai muulle kenttäsialle. Kohteen tunnistaminen onkin tosielämässä äärimmäisen tärkeää paitsi toimenpiteiden kohdistamiseksi oikeaan henkilöön, mutta ennen kaikkea jotta voimankäyttö ei erehdyksessä kohdistu väärään henkilöön. Normaalissa ampumaharjoittelussa ei tätä elementtiä ole, joten sen lisääminen tuo ampumaharjoittelua lähemmäs tosielämää.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä syynä on harjoittelijan totuttaminen ihmisen ampumiseen. Jos harjoittelija on harjoitellut ainoastaan perusammuntaa tarkkuusammuntatauluihin, ei pelkkä tekninen ampumataito valmista todelliseen aseenkäyttötilanteeseen. Sen sijaan ampuja joka ei välttämättä ole yhtä tarkka ampuja mutta joka on harjoitellut realistisesti, luultavasti pärjää stressaavassa aseenkäyttötilanteessa edellistä paremmin. Joidenkin tutkimusten mukaan epärealistisesti harjoitellut kenttäsika ei välttämättä pystyisi lainkaan ampumaan kohdehenkilöä vaan tilanne voisi olla henkisesti liian kova paikka.

Taulujen tuunausta
Realismia voidaan lisätä jo pelkästään käyttämällä mahdollisimman aidon näköisiä maalitauluja. Ohessa on kuvattu useita tapoja taulujen muuttamiseksi realistisemmiksi, kaiken lisäksi suurin osa näistä keinoista ei vaadi paljoa vaivaa tai käytännössä lainkaan rahallista panostusta.

Jos käytössä on vain neliön muotoisia tarkkuusammuntatauluja, kannattaa lähteä siitä, että taulujen siluetti muokataan IPSC-taulujen mukaiseksi, eli muistuttamaan karkeasti ihmisen siluettia. Riippuu käytettävien taulujen koosta, kannattaako muokkaus toteuttaa leikkaamalla olemassa olevaa taulua, vai lisäämällä siihen osia, esimerkiksi pää. Lopputuloksena kannattaa kuitenkin tavoitella osapuilleen luonnollisen kokoista ihmisen ylävartaloa. Jatkossa oletetaan, että käytettävät taulut ovat IPSC-tauluja tai vastaavia, osapuilleen luonnollisen kokoisia ihmisen siluettia muistuttavia tauluja.

Maalitaulun ääriviivojen rikkominen paitsi vaikeuttaa oikean tähtäyspisteen löytämistä, se myös auttaa luomaan illuusiota siitä, että nyt ei ammutakaan maalitaulua vaan jotain muuta. Vaatteiden pukeminen maalitaululle rikkoo sen ääriviivoja, mutta jos vaatteita ei ole käytössä, voidaan rikkominen tehdä esimerkiksi maalaamalla maalitauluun naamiointikuvioita spray-maalilla, tai vielä helpommin liimaamalla tauluun sanomalehteä.

Ehkä yksinkertaisin tapa maalitaulun realismin lisäämiseksi on pukea ihmisen muotoiselle maalitaululle paita päälle. Tällöin maalitaulu paitsi näyttää realistisemmalta, ampujan on myös vaikeampi korjata tähtäystään edellisten laukausten osumakohtien perusteella – tapa, josta tulee kaikin tavoin hankkiutua eroon. Myös oikean tähtäyspisteen määritteleminen vaikeutuu, koska vaatteet rikkovat maalitaulun ääriviivoja.

Vaatteet mahdollistavat myös oikean kohteen tunnistamisen lisäämisen ampumaharjoitteluun: sen sijasta että kouluttaja vain huutaa ampumiskomennon, tämä kertookin, mihin tauluun on ammuttava: Esimerkiksi komennolla ”vihreä paita” ammutaan kaikkiin tauluihin jotka on puettu vihreään paitaan, ja komennolla ”tumma paita” ammutaan esimerkiksi tumman vihreään ja mustaan paitaan puettua maalia, mutta ei vaalean vihreään paitaan puettua.

Maalitaulun tunnistamisharjoituksia voidaan toteuttaa myös maalaamalla maalitauluihin erilaisia ja eri värisiä kuvioita. Spray-maaleilla erilaisten kuvioiden tekeminen on nopeaa, ja kuviot ovat helposti tunnistettavissa. Myös esimerkiksi tusseja, tai maalitauluihin liimattavia värillisiä papereita voi käyttää. Käytännössä on havaittu, että kaksi tai kolme eri väriä ja kolme symbolia – esimerkiksi ympyrä, neliö ja kolmio – ovat riittävä määrä vaihtelua useimpiin harjoituksiin. Kun tauluihin maalaa ensin esimerkiksi sinisellä ympyrä- ja neliötaulut, sen jälkeen punaisella kolmio- ja ympyrätaulut, ja lopuksi valkoisella neliö- ja kolmiotaulut, niin käytössä on kuusi erilaista taulua, joissa esiintyy kolmea eri väriä ja kolme erilaista symbolia. Kouluttaja voi huutaa ampumakomennoksi värin, symbolin tai näiden yhdistelmän, jolloin ampuja ampuu jokaiseen maalitauluun joka vastaa tuntomerkkejä.

Pelkän paidan lisäksi maalitaululle voidaan pukea myös muita vaatteita, kuten housut. Jotta housut saadaan istumaan hyvin, puntteihin voidaan laittaa jotain täytettä, esimerkiksi pahvirullat. Tällöin voidaan harjoitella myös alaraajalaukauksien ampumista, edellyttäen että taulut voidaan ripustaa siten että jalkoihin ampuminen on mahdollista. Kouluttaja voi myös kuvata ampujaa kohtaavan tilanteen, jolloin tämä joutuu tekemään itse ratkaisun tähtäyspisteen valinnasta kouluttajan kuvauksen perusteella.

Jotta totuus ei unohtuisi, on ampujaa hyvä muistuttaa, että ampumaharjoittelun tarkoitus on antaa valmiuksia ihmisen ampumiseen. Tämä on helppo toteuttaa liimaamalla taulun pään kohdalle ihmisen kasvokuva. Itse olen etsinyt vaihtelevalla menestyksellä sopivia, sopivan kokoisia ja suurin piirtein kameraan katsovia kasvokuvia sekä erilaisista lehdistä että Internetistä. Sopivien kuvien löytäminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kontrolli päästää lukijan etsimisen tuskalta, sillä Kontrollin nettikaupassa (www.kenttasika.fi) on tarjolla juuri tähän käyttöön suunniteltuja kasvokuvia.

Kasvokuvia käyttämällä päättömiin taulupohjiin saadaan helposti ihmisen siluettia: taulun yläreunaan yksinkertaisesti liimataan tai nidotaan kasvokuva, jolloin tuloksena on karkeasti ihmisen muotoinen maalitalu. Tällä tavalla saadaan lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: maalitaulu muistuttaa ääriviivoiltaan enemmän oikeaa ihmistä, ja samalla kohdehenkilö saa kasvot.

Samalla kun maalitaulut muuttuvat entistä enemmän ihmisen näköiseksi, persoonallisten taulujen käyttäminen antaa kouluttajalle mahdollisuuden tehostaa kohteen tunnistamiseen liittyvää harjoittelua. Kun maalitaululle annetaan kasvot ja se puetaan vaatteisiin, ampuja saa huomattavasti normaalia vahvemman kokemuksen siitä, mitä varten ampumista ylipäätään harjoitellaan. Lisäksi kouluttaja voi kuvailla kohdehenkilöä melko tarkasti, esimerkiksi ”mies, tumma tukka, vaalea paita”. Ammunnan vaikeutta voidaan lisätä huomattavasti jo sillä, että maalin tunnistaminen tehdään hankalaksi ja tunnistettavia määreitä on paljon – kuten todellisuudessakin saattaisi olla.

Maalitauluihin voidaan lisätä myös erilaisia ”asusteita”, kuten ampuma- tai teräaseen kuva. Harjoituksen kulku voidaan kuvata vaikkapa sellaiseksi, että kouluttaja kuvaa maalin johon ammutaan, mutta jos ampuja havaitsee aseistetun kohdehenkilön, tätä pitää ampua välittömästi ilman eri komentoa. Tällainen ammunta toimii luonnollisesti parhaiten silloin, jos ampuja ei näe koko ajan maalitauluja edessään. Keinoja tällaisten ammuntojen järjestämiseen käsitellään artikkelin seuraavissa osissa.

Ammuntaa voidaan vaikeuttaa kiinnittämällä joihinkin maalitauluihin viattomia hämäysesineitä, kuten matkapuhelimen. Täten ampuja ei voi ampua automaattisesti aina, kun näkee maalitaulun ”kädessä” jonkin esineen. Harjoitusta voidaan edelleen vaikeuttaa liittämällä maalitaulun rintapieleen poliisin logo, jolloin taulua ei voi ampua vaikka sillä onkin ase. Samoin kuin kasvokuvia, myös maalitaulujen asusteita voi hankkia Kenttäsika-kaupasta.

Maalitaulut voidaan kiinnittää eri korkeuksille. Tällöin saadaan vaihtelua sillä, että kohde ei aina ole samalla tasolla ampujan kanssa, kuten ei todellisessa tilanteessakaan välttämättä olisi. Normaalisti ampumaradat eivät salli kovin suuria korkeuseroja, mutta jos radan takavalli on riittävän korkea, voidaan maalitaulu sijoittaa selvästi ampujaa korkeammallekin, mikä asettaa omat haasteensa ampuma-asennolle. Tämän lisäksi maalin kuvauksen voidaan ottaa mukaan kohdehenkilön pituus, vaikka ampumarataolosuhteet eivät sallisikaan kovin suuria variaatioita taulujen korkeudelle.

Ampujan tulee opetella ampumaan anatomisesti oikeaoppisiin tähtäyspisteisiin sen sijaan, että ammuttaisiin yleensä vain maalitauluun, tai maalitaulun keskelle. Nämä tähtäyspisteet voidaan esimerkiksi piirtää tussilla maalitaulun takapuolelle. Maalitaululle voidaan myös pukea paita päälle, jolloin ampuja ei voi tähdätä suoraan merkityille alueille vaan hänen tulee osata arvioida itse, mihin kohtaan kohdehenkilössä on tähdättävä. Osumat tulee tarkastaa usein, jotta ampuja voi tehdä tarvittavat korjaukset tähtäyspisteisiinsä mahdollisimman nopeasti, eikä väärien toimitatapojen oppimista pääse tapahtumaan.

Ampumajärjestelyjä
Realististen maalitaulujen käyttämisen lisäksi harjoittelua voidaan todenmukaistaa harjoittelutapoja kehittämällä. Alla on esitelty useita tapoja, ja kuten oli maalitaulujenkin kohdalla, näiden tapojen käyttäminen ei käytännössä maksa mitään. Laukausmäärät saattavat toki laskea verrattuna perusammuntaan, mutta se mikä laukausten määrässä hävitään, otetaan moninkertaisesti takaisin harjoittelun tehokkuuden paranemisessa.

Käskyttäminen lienee yleisin voimankäytön muoto, mutta sitä harjoiteltaneen kaikkein vähiten. Erillisiä käskyttämisharjoituksia ei varmaankaan juuri järjestetä, ja muun voimankäytön yhteydessäkään sitä ei aina muisteta harjoitella. Erityisesti ampuma-aseharjoittelun yhteydessä käskyttäminen lienee varsin harvinaista. Tämä johtunee osittain käytännön syistä: kuulosuojainten käyttäminen yhdessä voimakkaan käskyttämisen kanssa tekevät kouluttajan komentojen kuulemisen vaikeaksi, ja toisaalta käskyttämisen mukaan ottaminen väistämättä hidastaa harjoittelua ja täten vähentää laukausmäärää. Kyseessä on kuitenkin niin oleellinen taito, että sitä tulisi harjoitella säännöllisesti.

Erityisen tärkeää käskytysharjoittelu on siksi, että kohdehenkilöä on voimankäyttösäädösten mukaan varoitettava voimakeinojen käytöstä etukäteen, mikäli se on tilanteessa käytännössä mahdollista. Tämä varoittamisvaatimus on vielä erityisen korostettu ampuma-asetta käytettäessä. Jos käskyttämistä ei ikinä harjoitella ampumaharjoittelun yhteydessä, ei sitä välttämättä tule tehtyä myöskään tosipaikan tullen. Kaiken lisäksi käskyttäminen vaikeuttaa ampumista huomattavasti: Yleensä osumat huononevat, kun ampuja joutuu keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa. Myös nopeiden laukausten ampuminen vaikeutuu huomattavasti. Käskyttämisharjoittelun perusmuoto on se, että kohdetta käskytetään lyhyesti samalla kun ase vedetään kotelosta. Harjoitteluun tulee yhdistää myös tilanne, jossa ampuja tähtää kohdehenkilöä ja on valmis kosta tahansa ampumaan laukauksen. Ampuja käskyttää jatkuvasti kohdehenkilöä, ja ampuu välittömästi kouluttajan pillin vihellyksen jälkeen. Tyypillisesti ampuja pyrkii sanomaan sanan tai jopa koko lauseen loppuun ennen laukauksen ampumista. Todellisessa tilanteessa saattaisi kuitenkin olla hyvin kiire saada laukaus lähtemään; kouluttajan pillin vihellys saattaa kuvata esimerkiksi tilannetta jossa kohdehenkilö nostaa asetta kohti harjoittelijaa.

Harjoiteltaessa käskyttämistä on hyvä huomata, että yleensä aseella uhkaaminen ei päädy laukauksen ampumiseen, vaan kohdehenkilö useimmiten luopuu vastarinnasta. Tätä on syytä kuvata myös harjoittelussa, jotta koulutettavia ei vahingossa ehdollisteta käyttämään voimaa aina kun väline otetaan käteen. Erityisen tärkeää tämä on ampuma-aseen käyttöä harjoiteltaessa, koska voimankäytön odotettavissa olevat seuraukset ovat vakavat.

Kohdehenkilön ampuminen on kovin poliisin keinovalikoimassa oleva voimakeino, jolla voi olla vakavat seuraukset. Näin ollen on tärkeää, että ampuja osuu siihen kohteeseen mihin tarkoittikin, koska ammuttu luoti päätyy aina jonnekin. Tämän takia turvallisen aseenkäsittelun pääsäännöissä on kohta “tunnista maali, varmista tausta”. Tavanomaisessa ampumarataharjoittelussa ei taustan varmistamista ole täysin vaivatonta ottaa mukaan harjoitteluun, tosin juttusarjan myöhemmissä osissa tätäkin aihetta käsitellään. Normaaleissa rataolosuhteissa voidaan kuitenkin vaatia, että jokainen laukaus osuu kohteeseen. On kouluttajasta ja koulutettavista kiinni, minkälaisia sanktioita ohilaukauksista määrätään, mutta koulutettaville olisi syytä iskostaa mieliin se, että jokaisella ohilaukauksella voi olla vakavia seurauksia. Lisäksi tällainen virheettömyyden vaatimus luo painetta ampujile, mikä osaltaan totuttaa toimimaan stressin alla.

Aseenkäsittelyharjoitteluun kannattaa yhdistää myös muiden voimankäyttövälineiden käyttö. Nomaalissa ampumarataharjoittelussa tämä on helppo toteuttaa siten, että harjoitelijat vaihtavat voimankäyttövälinettä kouluttajan komentojen mukaan; juttusarjan seuraavissa osissa annetaan lisää keinoja välineenvaihdon harjoittelemiseen. Välineenvaihtoja tulee harjoitella sekä lievemmistä ankarampiin voimakeinoihin – esimerkiksi OC-sumuttimesta ampuma-aseeseen – mutta myös toisin päin. Todellisessa tilanteessa kohdehenkilö saattaa luopua esimerkiksi puukosta, mutta käyttäytyä edelleen aggressiivisesti. Jos välineenvaihtoharjoittelussa ollaan menty aina vain lievemmistä voimakeinoista kovempiin, eikä aseen nopeaa koteloon laittamista ole harjoiteltu lainkaan, saattaa stressaavassa voimankäyttötilanteessa kulua turhaan sekunteja aseen koteloon laittamiseen. Pahimmillaan aseen nopea koteloon laittaminen saattaa aiheuttaa vahingonlaukauksen, joka voi johtaa kenttäsian tai jonkun muun henkilön loukkaantumiseen.

Aseenkäyttötilanteet eivät aina tai edes useimmiten ala tilanteesta, jossa voimankäyttäjä ja kohdehenkilö seisovat vastakkain tietyn, joka kerta vakion etäisyyden päässä toisistaan. Tilanteet voivat alkaa esimerkiksi siten, että kohdehenkilö on kenttäsian takana tai sivulla, tai että osapuolet seisovat rintamasuunnat vastakkain, mutta eivät kohdakkain. Kenttäsialla saattaa olla käsissä tavaraa kuten muistiinpanovälineet tai alkometri, tai tämä saattaa olla liikkeessä, tai jossain muussa asennossa kuin seisomassa. Kaikkia näitä variaatioita on hyvä ja varsin helppokin ottaa mukaan harjoitteluun. Pienin variaatio lähtötilanteeseen on, että suorittajan kädet eivät ole ammunnan alkaessa aina samassa asennossa – esimerkiksi puhutteluasennossa – vaan kädet voivat välillä olla vaikkapa ristissä rinnalla, tai selän tai niskan takana, vaikka asiakasta ei tietenkään tällasissa asennoissa tulisikaan kohdata.

Jos ampumaharjoittelussa ammutaan aina tietty määrä laukauksia – esimerkiksi yksittäinen laukaus, tai kaksi nopeaa laukausta – ampujaa ehdollistetaan toimimaan aina samalla tavalla riippumatta siitä, miten tilanne kehittyy. Yhdellä komennolla tai nostolla ammuttavien laukausten määrää onkin syytä vaihdella esimerkikiksi välillä yhdestä kolmeen laukausta. Tätä harjoittelutapaa voidaan vielä tehdä huomattavasti realistisemmaksi muuttamalla yhtä sanaa: ei ammuta esimerkiksi kahta laukausta, vaan kaksi osumaa vaaditulle osuma-alueelle. Tämä pakottaa ampujan arvioimaan, osuivatko laukaukset maaliin sen sijaan, että vain ammutaan mekaanisesti. Ampuja jatkaa ampumista, kunnes on saanut aikaiseksi vaadittavat osumat , tai kunnes patruunat loppuvat. Kouluttajan tulee kuitenkin huomata, että jos ampujien joukossa on huomattavasti eri tasoisia ampujia, hiekommat ampujat saattavat turhautua harjoituksessa. Ammunnan vaativuus onkin syytä tasapainottaa esimerkiksi siten, että paremmilta ampujilta vaaditaan suurempaa tarkkuutta.

Osumien tarkkailua helpottaa, jos käytössä on osumaan reagoivia maaleja. Tyypillinen ratkaisu on ampua kaatuvia metallitauluja, mutta kimmokevaaran takia se edellyttää riittävää etäisyyttä maaleihin. Lisäksi jatkuva taulujen nostaminen hidastaa harjoittelua huomattavasti, ellei käytössä ole itsestään nousevia tauluja. Metallitaulujen sijasta olen käyttänyt keilailussa käytettäviä keiloja, jotka on ripustettu narulla roikkumaan ratalaitteisiin. Jotta osuma hyväksytään, keilan täytyy heilahtaa kunnolla. Tämä pakottaa ampujan tarkkailemaan kohdetta ja osuman vaikutuksia siihen, aivan kuten oikeassakin elämässä. Kaatuvat maalitaulut tarjoavat vain joko/tai -vaihtoehdon, eli maali joko kaatuu tai ei kaadu, mutta narusta roikkuvan keilan käyttäytyminen on huomattavasti monisyisempää. Sen lisäksi ammuntaa voidaan tarpeen vaatiessa vaikeuttaa huomattavasti vaatimalla kaksi osumaa keilaan; jälkimmäisen osuman saaminen rajusti heiluvaan keilaan lisää laukauksen vaikeustasoa melkoisesti.

Keilailukeilojen käytäminen ampumaharjoittelussa voi kuulostaa kalliilta, mutta soitto paikalliselle keilahallille saattaa tuottaa iloisen yllätyksen: Keilahallit vaihtavat keilansa noin kerran vuodessa, ja oman kokemukseni mukaan ne luovuttavat mielellään huonokuntoisia keiloja poliisin käyttöön ilmaiseksi. Vaikka keilat ovat liian huonokuntoisia keilailukäyttöön, ne ovat täysin passeleita ammuttaviksi.

Jos keiloja on käytössä paljon ja ammutaan ulkoradalla, keiloja voi käyttää sellaisinaan. Tällöin keilat hajoavat melko nopeasti (ja näyttävästi), ja levittävät sisuksistaan uskomattoman määrän puusilppua. Jos keilojen halutaan kestävän pidempään tai halutaan vähentää sisäradan siivoustarvetta, keilat kannattaa teipata kauttaaltaan ilmastointiteipillä. Tällöin keilat kestävät pidempään mutta mielestäni niiden käyttäytyminen muuttuu tylsemmäksi ja vähemmän arvaamattomaksi. Teippaamattomat keilat kestävät 9 mm pistoolilla ammuttaessa noin 20-30 laukausta kunnes niistä on vain kuoret jäljellä, mutta teippaaminen lisää niiden elinikää moninkertaiseksi.

Keiloja käytettäessä on syytä huomata, että kimmokevaara lisääntyy huomattavasti verrattuna normaaleihin pahvitauluihin, mikäli takavallina on esimerkikiksi luotiloukkuseinä jonka peittona on kumimattoja, kuten tämän jutun kuvissa. Luodin liike-energia pienenee sen lävistäessä keilan, ja jos kumimatto joustaa luodin osuessa, luoti ei välttämättä läpäise mattoa ja mene siitä luotiloukkuun, vaan saattaa kimmota takaisin. Tällöin luodin liike-energia on tosin jo hyvin pieni, ja vastaa lähinnä käsin heitettyä vastaavan kokoista kiveä. Kimmokevaara on siis joka tapauksessa pienempi kuin metallitauluihin ammuttaessa, ja sitä ei käytännössä esiinny ulkoradoilla ammuttaessa.

Ammunnan realismia voidaan lisätä myös sillä, että kouluttaja ei kerro montako patruunaa lippaaseen laitetaan, tai määrää erikseen koska aseeseen vaihdetaan uusi lipas. Sen sijaan noudetetaan niin kutsuttua kuuman radan periaatetta: ampujat lataavat lippaaseen ja varalippaisiin sen määrän patruunoita, joita kantavat oikeastikin aseessa, ja tekevät lippaanvaihdot oma-aloitteisesti aina kun tuntevat sen tarpeelliseksi. Lippaanvaihtojen kanssa tulee olla huolellinen, eli asetta ei oteta pois kotelosta silloin kuin se ei ole turvallista, joten kuumaa rataa ei tule käyttää elleivät kaikki ampujat ole huolellisia aseenkäsittelijöitä.

Todellisissa tilanteissa kohdehenkilö sen enempää kuin poliisimieskään ei välttämättä seisoisi aukealla paikalla hakematta suojaa – ampujan suojan käyttöä käsitellään jutun seuraavassa osassa. Maalitaulut kannattaa toisinaan sijoittaa osittain suojan tai toisten maalitaulujen taakse, jolloin ampujalla on käytössään normaalia huomattavasti pienempi maalitaulu. Tällöin tilanne voi kuvata lähinnä kolmea erilaista suojankäyttötilannetta, tai näiden yhdistelmää: maalitaulu on kovan suojan takana, piiloutuneena toisen henkilön taakse, tai osittain piilossa näkösuojan takana.

Suojan takana olevaan maalitauluun ampumisen perusmuoto on, että maalitaulu on vain yksinkertaisesti suojautunut kovan suojan taakse. Tällöin ainoastaan näkyvissä olevaan taulun osaan tulevat osumat huomioidaan, ja taulun käyttämään suojaan osuvat luodit pysähtyvät suojaan. Tämä harjoittelumuoto on myös suojan takana olevaan maaliin ammuttaessa kaikkein helpoin muoto, sillä ampujan ei tarvitse kantaa huolta muusta kuin siitä, että osuma-alue on normaalia pienempi.

Jos kohdehenkilöä kuvaava taulu on sijoitettu toisen, sivullista henkilöä kuvaavan taulun taakse, on kyseessä practical-ammunnasta tuttu tilanne jossa edessä olevaan tauluun ei saa osua. Practical-ammunnassa tähän niin kutsuttuun no shoot -tauluun osumisesta seuraa aikasakko, ja myös virka-aseammunnassa siitä olisi syytä seurata jonkinlainen sanktio.

Kolmas tilanne, jossa maalitaulu on näkösuojan takana, on harjoittelun kannalta kaikkein kiinnostavin vaihtoehto, mitä luultavasti kuitenkin harjoitellaan vähiten. Taulujärjestely kuvaa tilannetta, jossa kohdehenkilö on suojautunut esimerkiksi lännenelokuvista tuttuun tyyliin kumolleen nostetun pöydän taakse. Toisin kuin elokuvissa, luodit luonnollisesti läpäisevät tällaisen ohuen puukerroksen helposti. Taktisesti voikin olla järkevämpää ampua tarkoituksella kohdehenkilön käyttämän suojan läpi sen sijaan että tähdättäisiin esimerkiksi suojan yli pilkistävään päähän. Koska tositilanteessa aseenkäyttäjän on tunnistettava maali varmuudella, näkösuojassa olevaan kohteeseen ampuminen sisältää riskin siitä, että luodit osuvatkin suojan takana piilossa olevaan kolmanteen henkilöön, jonka olemassaolosta ei ollut tietoa. Joissakin tilanteissa tällainen ratkaisu voi kuitenkin olla paras vaihtoehto, joten tätäkin tilannetta varten kannattaa joskus harjotella – ja aina kun harjoitteluun tuodaan lisäelementtejä, se tuo harjoitteluun lisää mielenkiintoa.

Pienin harppauksin
Tässä jutussa on kerrottu parisenkymmentä keinoa realismin lisäämiseksi ampumaharjoitteluun. Vaikka kaikki keinot eivät olekaan uusia, jokainen lukija varmaankin löytää joukosta jotain uutta ja kokeilemisen arvoista. Kaikkia keinoja ei kannata ottaa käyttöön kerralla, vaan erityisesti jos ampujat ovat harjoitelleet aikaisemmin lähinnä vain perusammuntaa, uusia elementtejä kannattaa ottaa mukaan vain yksi tai korkeintaan kaksi kerrallaan. Liian suuret ja liian nopeasti harjoitteluun tehdyt muutokset saattavat hämmentää ampujaa liikaa hyvän lopputuloksen aikaansaamiseksi.

Näillä muutoksilla saadaan tuotua harjoitteluun lisäelementtejä ja lisää kiinnostavuutta, mutta jos kaikki kortit paljastetaan kerralla, niiden uutuudenviehätys karisee nopeasti. Mikäli uusia elementtejä otetaan hallitusti mukaan harjoitteluun, näillä keinoilla rikastetaan harjoittelua pitkän aikaa, ja ennen kuin kaikki on käytetty, on Kontrollin seuraavassa numerossa ilmestyvä juttusarjan toinen osa jo nähnyt päivänvalon.
 

YJT

Ylipäällikkö
Realistinen ampumaharjoittelu, osa 2

Ampumaharjoittelun realismia käsittelevä juttusarja on päässyt toiseen osaansa. Tällä kerralla painopiste on edellistä osaa enemmän työtä vaativissa ratajärjestelyissä.

Teksti ja kuvat: Seppo Vesala


Tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa kerrottiin helppoja tapoja ampumaharjoittelun realismin kasvattamiseksi muun muassa tekemällä maalitauluista realistisemman näköisiä. Tässä osassa mennään hieman enemmän työtä vaativiin järjestelyihin.

Parhaimpaan realismiin päästään silloin, kun ampumaratajärestelyissä yhdistetään useita eri realismia lisääviä tapoja. Kuitenkin asiassa kannattaa edetä maltillisesti siten, että realismiasetuksia ei vedetä heti tappiin, vaan realismia lisätään vähän kerrallaan ja kikkoja vaihdellen. Tällä tavalla harjoittelun haastavuutta voidaan lisätä vähän kerrallaan, ja toisaalta kaikkia kikkoja ei kuluteta kerralla loppuun.

Tässä juttusarjan toisessa osassa viitataan useita kertoja jutun ensimmäiseen osaan, joten se kannattaa lukea kertauksen vuoksi uudelleen läpi ennen toisen osan lukemista.

Tavallisella radalla toteutettavia harjoituksia
Aluksi tarastellaan erilaisia harjoitusjärjestelyjä, jotka vaativat hieman työtä mutta soveltuvat myös tavallisella, yhteen suuntaan ammuttavalla radalla käyttäväksi.

Eri etäisyyksiltä ampuminen on ampumaharjoittelun perusasioita, joka eivät oikeastaan edes kuulu tämänkaltaiseen, ampumaharjoittelua perusammunnasta eteenpäin vievään artikkeliin. Se kuitenkin mainitaan lähinnä sen takia, että erityisesti pitkillä aseilla harjoiteltaessa voidaan saman harjoituksen aikana ampua useilta eri matkoilta siten, että ampujan täytyy itse arvioida ampumamatka ja sen aiheuttamat muutokset tähtäyspisteeseen. Myös käsiaseella voidaan ampua yllättävä kaukaa. Silhuettiammunnassa eräs vakiomatkoista on 150 metriä, ja olen nähnyt samalta matkalta ammuttavan kohtuullisen hyviä osumia myös palvelusaseella.

Eri matkoilta ampumiseen on helppo yhdistää myös ampujan liikkuminen ampumapaikalta toiselle, jolloin taulut voivat sijaita samassa rivissä mutta ampumapaikat on sijoitettu siten, että ampuja joutuu ampumaan maaleihin useilta eri matkoilta. Tällöin on järkevää, että jokaiselta etäisyydeltä ammutaan eri tauluihin, tai osumat tarkastetaan aina ennen ampumaetäisyyden vaihtamista. Tällä tavoin ampuja saa parhaiten palautetta siitä, onko tämä osannut ottaa oikein huomioon etäisyyden vaikutuksen luodin lentorataan.

Eri matkoilta ampumiseen on luontevaa yhdistää myös eri asennoista ampuminen ja mahdollisesti etäisyyden mukaan muuttuva aikaraja. Kauempaa ammutaan makuulta ja tähtäämiseen käytettävissä oleva aika on pidempi, kun lähietäisyydeltä voidaan vaatia osumaan lyhyen tähtäämisen jälkeen seisaalta tai jopa liikkeestä.

Eri kokoisten maalien käyttäminen on myös ampumaharjoittelun perusteita, jonka avulla voidaan harjoitella paitsi tarkkuusammuntaa, myös esimerkiksi sitä, miten maalin koko vaikuttaa tähtäämiseen käytettävään aikaan. Ei ole tarkoituksenmukaista harjoitella ampumista pelkästään ilman aikapainetta, vaan harjoittelussa on pyrittävä siihen että ampuja pystyy ampumaan riittävän hyviä osumia mahdollisimman nopeasti. Tällöin on osattava arvioida, kuinka kauan kuhunkin maaliin tähtäämiseen on käytettävä aikaa, tai paremminkin opittava luottamaan siihen, että lyhyelläkin tähtäämisellä saadaan aikaan hyviä osumia.

Virka-asetta käytettäessä on osattava arvioida, milloin ei voida taata osumaa ja ampujan on odotettava parempaa tilaisuutta, tai toimenpiteestä joudutaan luopumaan kokonaan. Tätä voidaan harjoitella helposti yhdistelemällä eri kokoisia maaleja ja eri ampumamatkoja siihen vaatimukseen, että kaikkien laukausten on osuttava maaliin, tai sijoittamalla maalitaulu osittain toisten maalitaulujen taakse, kuten artikkelin ensimmäisessä osassa oli puhetta. Jos ohilaukauksesta aiheutuu ampujalle jokin sanktio, se tuo painetta ja lisää ampujalle stressiä, mikä osaltaan voi kehittää toimintakykyä stressitilanteessa.

Eräs helppo tapa tarkkuusammuntamentaliteetista eroon hankkiutumiseksi on negatiivisten taulujen käyttäminen. Taulusta yksinkertaisesti leikataan keskikohta tai muu tavoiteltu osuma-alue pois. Niin kauan kun osumat pysyvät tavoitealueella, tauluun ei tule yhtään reikiä, mutta ohilaukaukset näkyvät taulussa. Ampuja ei voi lähteä hakemaan pientä kasaa, jolloin huomio on helpompi keskittää harjoiteltavaan asiaan. Saman asian ajaa edellisessä osassa käsitelty T-paidan pukeminen maalitaulun päälle, koska se vaikeuttaa osumien näkemistä taulussa. Tällöin tosin myös ohilaukausten havaitseminen on hankalampaa. Jos kesken harjoituksen havaitaan, että jollakin ampujista on vaikeuksia irrottautua tarkkuusammuntamerntaliteetista, voidaan tavoiteltu osuma-alue merkata mustalla paperilla, eli tauluun teipataan sopivan kokoinen musta paperiarkki. Tällöin osumia ei näe kuin aivan lähietäisydeltä, mutta ohilaukaukset näkyvät kuitenkin pahvissa. Tällä tavalla on mahdollista siirtyä negatiivitauluharjoitteluun lennosta, hidastamatta liikaa ammunnan kulkua vaikka negatiivitauluja ei olisikaan valmiiksi tehtynä. .

Maalitaulujen sijoittaminen kyljittäin ampujaan nähden opettaa ampujia pois tavasta tähdätä aina keskelle maalitaulun rintaa. Todellisissa tilanteissa on hyvin todennäköistä, että maalitaulu ei seiso rintamasuunta suoraan kohti ensisijaista aseenkäyttäjää, joten miksi kaikki ampumaharjoittelu tapahtuu tästä asetelmasta? Jos aina keskelle rintaa ampumaan ehdollistettu kenttäsika ampuu kyljittäin sijoittunutta kohdehenkilöä keskelle rintaa, luoti aiheuttaa luultavasti vain matalan haavan jolla ei ole juurikaan pysäyttämisvaikutusta. Sen sijaan jos ampuja tähtää kohdetta kylkeen, luoti lävistää tämän rintakehän ja luultavasti matkallaan läpi rintaontelon kohtaa joitakin tärkeitä elimiä ja suuria verisuonia ennen pysähtymistään vastakkaisen puolen kylkiluihin. Asetta käyttävän poliisin tavoitteena ei ole satuttaa kohdehenkilöä, vaan pysäyttää vaarallisen henkilön vaarallinen toiminta, ja se onnistuu virka-aseella luotettavimmin ampumalla syvälle rintakehään porautuva osuma. Jos luoti osuu keskelle rintaa mutta tulokulmasta johtuen vain raapaisee pintaa, osuman pysäytysvaikutus on hyvin kyseenalainen, mikä antaa kohdehenkilölle mahdollisuuden jatkaa sitä toimintaa, jonka johdosta hän on ylipäätään joutunut poliisin voimakeinojen kohteeksi. Lisäksi on muistettava, että ammuttu luoti päätyy aina jonnekin. Jos luoti vain raapaisee pintaa, se jatkaa matkaansa suuren osan liike-energiastaan säilyttäneenä mutta mahdollisesti kurssiaan muuttaneena, ja on vaaraksi muille ihmisille. Sen sijaan jos luoti läpäisee koko rintakehän, se luultavasti jää kohdehenkilön sisälle; tämä ainakin on ollut tavoitteena patruunaa suunniteltaessa ja kriteerinä virkapatruunaa valittaessa. Tähtäyspisteen valintaa kolmiulotteisessa maalissa käsitellään tarkemmin lähiaikoina Kontrollissa, taktisesta anatomista puhuttaessa.

Litteää pahvitaulua on vaikeaa ampua sivulta, eikä se muutenkaan vastaa kolmiulotteisen ihmisen ampumista. Tämän takia maalitaulusta kannattaa tehdä ihmisen rintakehän kaarevuutta mukaileva, kolmiulotteinen taulu. Helpoiten tämä onnistuu taittamalla IPCS-taulua hieman rullalle käyttäen apuna A- ja C- alueiden reunoja kulkevia katkoviivoja. Jos halutaan, että kaikki taulut ovat yhtä kaarevia tai että ne säilyttävät kaarevuutensa koko ammuntasession ajan, taulun takapuolelle voi kiinnittää esimerkiksi sopivan kokoisen pahvinpalan ikään kuin taulun taustaksi ja teipata taulun taaksepäin taivutetut reunat kiinni pahviin.

Kolmiulotteisia, ihmisen muotoisia maalitauluja on saatavilla myös kaupallisesti. En kuitenkaan ole kuullut, että tällaisia maalitauluiksi alun perin suunniteltuja tauluja myytäisiin missään Suomessa. Ulkomailta tilattaessa taas postituskustannukset kasvanevat melko koviksi maalitaulujen suuren koon takia, mikä nostaa jo lähtökohtaisesti kalliiden maalitaulujen hintaa melkoisesti. Eräs tapa päästä harjoittelemaan tällaisilla ihmisen muotoisilla kolmiulotteisilla tauluilla on tehdä niitä itse.

Somistustarvikkeita myyvät liikkeet ovat pullollaan erilaisia mallinukkeja ja ylävartalotorsoja. Lisäksi esimerkiksi nettihuutokaupoista voi löytää varsin kohtuullisella hinnalla tällaisia mallinukkeja. Käyttämällä mallinukkea tai torsoa muottina, noheva ampuja tai kouluttaja voi tehdä paperisilpun ja tapettiliisterin avulla paperimassatauluja, joiden kokonaiskustannus jää varsin alhaiseksi mutta toki vaatii jonkin verran työtä. Taulujen valmistamisen vaatiman työn takia paperimassataluja ei olekaan mielekästä käyttää jatkuvasti harjoittelussa vaan ainoastaan silloin, kun maalin kolmiulotteisuus on tärkeää harjoituksen kannalta, tai kun pyritään mahdollisimman suureen realismiin.

Luonnollisesti mallinukkeja voi käyttää myös sellaisinaan maalitauluina, edellyttäen että ampumamatka on riittävän suuri sirpalevaaran takia, ja että radan siivoaminen ei ole kynnyskysymys. Riippuu paljon mallinuken materiaalista (esimerkiksi kova muovi tai styroksi), kuinka suuri vaara sirpaleista muodostuu, ja toisaalta kuinka paljon ne lisäävät radan siivoistarvetta. Joka tapauksessa kumpaakin voi vähentää oleellisesti teippaamalla mallinukke kauttaaltaan teipillä, samalla tavalla kuin jutun edellisessä osassa neuvottiin tekemään keilailukeilojen kanssa. Ja samalla tavalla kuin keiloja, huonokuntoisia ja sen takia somistuskäyttöön soveltumattomia mallinukkeja saattaa saada jopa ilmaiseksi esimerkiksi soittelemalla tavaratalojen somistamoihin.

Jos käytössä oleva rata on leveä, ja erityisesti jos radalla on mahdollista ampua kahteen tai kolmeen suuntaan, voidaan ampua yksi ampuja kerrallaan siten, että maaleja ei sijoiteta pelkästään suoraan ampujan eteen vaan koko radan leveydeltä. Tällöin saadaan paitsi helposti muunneltua ammuttavaa matkaa, voidaan myös harjoiteltua tähtäyspisteen sijoittamista tilanteen mukaiseksi. Lateraaliammuntarataa suunniteltaessa on varmistettava, että radan reunoille jää riittävät turva-alueet.

Kuten edellisessä numerossa jo mainittiin, maalitauluille voi rakentaa myös kädet ja jalat. Jos taulun voi sijoittaa siten, että myös jalkoihin voi ampua ilman vaaraa ratalaitteisiin osumisesta, kouluttaja voi kuvata ampujalle tilanteen, ja ampuja valitsee tähtäyspisteen tilanteen mukaan. Esimerkiksi jos kohde on varustautunut teräaseella ja lähestyy hitaasti harjoittelijaa, tämä voi päättää ampua kohdetta reiteen tai lonkkaan estääkseen veitsimiestä tulemasta lyöntietäisyydelle. Jos kohdehenkilöllä on ampuma-ase, ei alaraajaosuma pysäytä kohteen toimintaa tarpeeksi luotettavasti niin nopeasti, että tämä ei ehdi käyttää asetta, jolloin tähtäyspiste on järkevintä valita jostain muualta.

Maalitaululle kiinnitettävät housut on helppo täyttää esimerkiksi rullalle käärityllä pahvilla, jolloin jalkoihin saadaan oikeanlaista muotoa. Kädet voi rakentaa esimerkiksi vesiputkien eristämiseen tarkoitetuista solumuovisista eristeputkista. Kun eristeputki vastaa paksuudeltaan käsivartta, maalitaulu puetaan T-paidan sijasta pitkähihaiseen paitaan ja käsiksi laitetaan vaikkapa sanomalehtipaperilla täytetyt näppylähanskat, lopputulos on melko uskottava.

Turvallisuusalan ammattilaiset työskentelevät ympäri vuorokauden, joten myös pimeässä toimimista on tärkeää harjoitella. Pimeäharjoittelu on kuitenkin paljon muutakin kuin muutaman laukauksen ampumista eri valaisinotteista. Pimeäammunnan perusteita voi toki kerrata erikseen ennen varsinaiseen pimeäharjoitteluun siirtymistä, mutta pimeässä toimimista varten ei välttämättä tarvitse kehittää erillisiä, omia harjoitteitaan. Pimeätoimintaa voikin harjoitella käyttämällä samoja harjoitteita kuin millä harjoitellaan valoisassa toimimista; ainoa ero on että nyt on pimeää. Esimerkisi sisäampumaradoilla ammuttaessa voidaan ampua jokin harjoite ensin valoisassa, ja sen jälkeen vedetään sama harjoite mutta valot laitetaan pois päältä. Kun pimeätoimintaa ei erikseen kokoonnuta harjoittelemaan teemalla ”nyt ammutaan pimessä”, harjoittelijat ja kouluttajat havaitsevat helpommin, jos harjoittelijan valoisalla käyttämät toimintamallit eivät toimi pimeällä. Ehkä tyypillisin esimerkki tästä on patukan sijoittaminen vyölle siten, että se on otettava esille vaseta kättä käyttämällä – samalla kädellä jossa pidetään valaisinta.

Vaikka pimeäharjoittelua ei tarvitse suunnitella erikseen, kouluttajan on kuitenkin huomattava että pimäessä toimiminen asettaa erityisvaatiumuksia harjoitusturvallisuudelle. Kouluttajalla on esimerkiksi oltava mahdollisuus pystyä tarkkailemaan harjoittelijan toimintaa jatkuvasti. Tätä tarvetta lisää se, että valaisimen käsitteleminen yhdessä ampuma-aseen kanssa saattaa tuoda asiaan tottumattomalle ampujalle liikaa liikkuvia osia harjoitukseen.

Toinen harjoittelun lisäelementti, jota ei ole mielekästä perusharjoittelun jälkeen harjoitella erikseen, on raskaiden suojavarusteiden kanssa toimiminen. Samat harjoitteet voidaan käydä läpi kevyessä ja raskaassa varustuksessa. Sen lisäksi että harjoitteet ammutaan raskaat suojaliivit ja kypärä puettuna, suojavarusteiden pukeminen voidaan liittää itse harjoitteeseen. Tämä voidaan toteuttaa kilpailuna siten, että merkistä aletaan pukea varusteita ja sen jälkeen siirrytään ampumaan. Huono ammunta voi tuoda lisäsekunteja suorituksen kokonaisaikaan, tai nopea varusteiden pukeminen tuo helpotusta ammuntaan. Toinen, ehkä järkevämpi tapa on harjoitella partiona toimimista joko siten, että partiokaverit auttavat toisiaan pukemisessa, tai niin että toinen suojaa toisen pukiessa varusteita, minkä jälkeen vaihdetaan osia. Omasta kokemuksestani olen havainnut, että kovan keikan iskiessä päälle, partiotoiminta unohtuu helposti ja sooloilu alkaa, vaikka nimenomaan kovilla keikoilla johdetun partiotoiminnan merkitys korostuu.

Harjoittelua tulee toteuttaa kaikissa varusteissa, missä harjoittelija toimii työtehtävissä. Jos ampuja työskentelee siviilivaatetuksessa, on harjoiteltava kaikenlaisissa sellaisissa vaatteissa ja varusteissa, joita käyttää työtehtävissä. On yllättävän yleistä, että ampuja ilmaantuu ampumaradalle täysin erilaisissa varusteissa kuin missä hän todellisuudessa tekee töitä, jopa asekotelo saattaa olla harjoituksissa erilainen kuin mitä käytetään työtehtävissä. Myös virkapuvussa työskentelevien olisi harjoiteltava ampumista talvitakki päälllä ja käsineet kädessä.

Suojan käyttäminen
Suojan takaa ampuminen eli kanttaaminen on virka-aseammunnassa käskyttämisen lisäksi ehkä tärkein soveltavan harjoittelun muoto, sillä aseenkäyttötilanteissa tulee lähtökohtaisesti pyrkiä toimimaan suojan takaa. Suojan takaa ampumisen ei tulekaan olla silloin tällöin mukaan otettettava harjoittelun mauste, vaan soveltavan harjoittelun perusharjoittelumuoto, jota ei välttämättä edes harjoitella erikseen, vaan suojan käyttäminen vain on mukana yhtenä, kiinteänä elementtinä kaikessa harjoittelussa.

Kuten käskyttämisen mukaan ottaminen, suojan takaa ampuminen on harjoitusteknisesti ongelmallista sen takia, että se hidastaa harjoittelua paitsi lisäämällä yleensä laukausten ampumisen vaatimaa aikaa, mutta myös lisäämällä yhden ampujan tilavaatimusta radalla. Tämä saattaa johtaa siihen että ammuntaosasto joudutaan jakamaan kahteen tai kolmeen osaan. Toisaalta, jossain vaiheessa harjoittelua saavutetaan hetki, jossa harjoittelun painopistettä tulee siirtää laatuun, ammuttujen laukausten määrän kustannuksella. Mielestäni tämä hetki sijoittuu luontevasti siihen, kun harjoittelija siirtyy peruskoulutuksesta – esimerkiksi poliisin perustutkinnosta – työpaikkakoulutuksen piiriin.

Suojan takaa ampumisessa tulee huomata se, että ampuma-asentoa ei voida rakentaa suojan takana valmiiksi, vaan ammunnan on lähettävä siitä että ampuja tähystää suojan takaa ase joko kotelossa tai valmiusotteessa. Vasta kun ampuja on havainnut kohteen ja todennut että kyseessä on aseenkäyttötilanne, ampuja nostaa aseen tähtäyslinjalle. Jos ampuja rakentaa ampuma-asennon valmiiksi suojan takana ja alkaa etsiä kohdehenkilöä aseen tähtäimien läpi, ampuja aiheuttaa itselleen putkinäköä, mikä hidastaa kohdehenkilön löytämistä. Lisäksi tällainen toimintamalli altistaa vahingonlaukauksille, mikäli näkökenttään eli tähtäyslinjalle ilmestyykin yllättäen sivullinen henkilö – tai mikäli kohdehenkilö on esimerkiksi luopunut aseestaan.

Suojan takaa ampumisessa nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että ampuja on sen verran etäällä suojasta, että ei ylety koskettamaan edessään olevaa suojaa. Tähän nyrkkisääntöön on joitakin poikkeuksia, kuten jos kohdehenkilö on sijoittunut kenttäsikaa korkeammalle – esimerkiksi talon katolle. Tällöin kenttäsian tulee mennä mahdollisimman lähelle suojaa, jotta lintuperspektiivistä katseleva kohdehenkilö ei näe kettäsikaa suoraan suojan yli. Ehkä merkittävin poikkeus nyrkkisääntöön on valaisimen kanssa ampuminen.

Mitä kauempaa suojan takaa ampuja valaisee kohdetta, mitä pimeämpää on, ja mitä leveämpi ja kirkkaampi lampun valokeila on, sitä suurempi on riski että kenttäsika sokaisee itse itsensä, koska lampun valokeila osuu edessä olevaan suojaan ja heijastuu siitä silmiin. Asiaan voidaan vaikuttaa muun muassa valitsemalla tilanteeseen sopiva lampputekniikka eli tapa, jolla valaisinta pidetään ammunnan aikana. Helpoin tapa häikäisyn välttämiseksi on kuitenkin se, että ampuja menee riittävän lähelle suojaa. Pimeätoimintaa on käsitelty enemmän esimerkiksi Kontrollin numeroiden 4/2011 – 1/2012 Kenttäkouluttajissa.

Kenttätilanteissa suojat voivat olla hyvin vaihtelevan kokoisia ja muotoisia. Tämän takia käytettävien suojien tulee samoin olla vaihtelevan kokoisia ja muotoisia. Ulkoradalla ammuttaessa voi olla mahdoillsta käyttää myös ajoneuvoja suojina, mutta tällöin ongelmaksi saattaa muodostua se, että ampujat alkavat varoa omiin autoihin ampumista enemmän kuin vastapuolen tulitusta. Tällöin aseen piippulinja tuodaan liikaa suojan ohi, jolloin ampuja ei pysty käyttämään suojaa optimaalisesti hyväkseen ja saattaa jopa omaksua vääränlaisia toimintamalleja. Autojen takaa ammuttaessa on huomioitava myös kimmokevaara, mikäli ampuja osuu suojana käyttämäänsä ajoneuvoon. Käytännössä on havaittu, että alle metrin päästä 9 mm pistoolikarbiinilla ammuttaessa luoti ei välttämättä läpäise VW Transporterin A-pilaria, vaan luoti saattaa kimmota takaisin ampujan suuntaan.

Suojan takaa ammuttaessa ei tule harjoitella vain tilanteita, joissa ollaan valmiiksi suojan takana, vaan myös suojan taakse siirtymistä sekä suojasta toiseen liikkumista. Suojan vaihtaminen saattaa olla tärkeää esimerkiksi silloin, kun kohdehenkilö ei tee yhteistyötä ja pyrkii itse liikkumaan. Tällöin jääräpäisesti saman suojan takana pysyvä kenttäsika saattaa havaita joutuneensa tilanteeseen, jossa ei enää pysty ampumaan kohdehenkilöä, tai kohdehenkilö pääsee jopa kiertämään kenttäsian selustaan. Jos kaikki harjoittelu keskittyy tilanteisiin, joissa linnottaudutaan yhden ja saman suojan taakse, syntyy voimakkaasti yliopittu toimintamalli jonka rikkominen tositilanteessa saattaa olla hyvin hankalaa.

Harjoiteltaessa suojan takaa ampumista on tärkeää havainnoida toimintaa kohdehenkilön näkökulmasta. Tämä onnistuu esimerkiksi kanttaamalla tyhjillä ja puikotetuilla aseilla harjoituskaverin esittäessä kohdehenkilöä. Tällöin ongelmana on se, että ampuja saattaa toimia tiedostamattaan (tai jopa tietoisesti) eri tavalla tyhjillä aseilla harjoiteltaessa ja kovilla ammuttaessa. Eräs tapa kiertää tämä ongelma on hankkia pieni, muutaman kympin maksava videokamera joka kiinnitetään radan ratalaitteisiin ampujan kohdalle, tai jopa suoraan maalitaulun reunaan. Kamera ei juurikaan valehtele, ja ampuja voi havaita omasta suorituksestaan seikkoja, jotka kouluttajankin voi olla vaikeaa havaita ampujan takana seisten. Ehdottomasti paras keino on kuitenkin ampua harjoituskaveria. Tätä harjoitusmuotoa käsitellään juttusarjan seuraavassa osassa.

Sermien rakentaminen
Harjoitussuojia eli sermejä rakennettaessa tai hankittaessa huomio tulee kiinnittää paitsi hintaan, myös käyttöturvallisuuteen, liikuteltavuuteen ja erityisesti ulkoradalla ammuttaessa tukevuuteen, jotta sermit eivät kaadu tuulen voimasta. Lähtökohtaisesti sermeissä ei tule käyttää sellaisia materiaaleja, joista aiheutuu kimmokevaara. Edes sermien jalustoissa ei ole suotavaa käyttää metallia, sillä jos sermi halutaan asettaa kyljelleen matalaksi suojaksi, tai jos ampuja ampuu makuulta suojan vierestä, on olemassa vaara että ammuttu luoti osuu metalliin ja joko luodista tai sermin jalustasta muodostuu vaarallisia sirpaleita. Käytännössä täysin metallittomia sermejä lienee hyvin vaikeaa valmistaa, sillä esimerkiksi täysin puurakenteinenkin sermi täytyy koota nauloja tai ruuveja käyttämällä.

Sermejä on helppo valmistaa, mikäli käytössä on valmiita maalitaulun jalkoja: Jalkoihin kiinnitetään pystyrimat tai mieluummin puinen kehikko, johon kiinnitetään esimerkiksi pahvia tai läpinäkymätöntä muovia, jota myydään rullissa esimerkiksi rautakaupoissa. Tukevamman ja kestävämmän sermin saa käyttämällä ohutta puulevyä, esimerkiksi vaneria. Jos käytössä ei ole maalitaulun jalkoja, ne voidaan korvata esimerkiksi 2x4 -lankusta sahatuilla pätkillä jotka ruuvataan pitkittäin yhteen siten, että sermilevy jää niiden väliin. Lähinnä metallitonta sermiä vastaa puisista pystyrimoista ja pahvista tai muovista nitomalla rakennettava kevytrakenteinen sermi, jonka pystyrimat kaivetaan maahan. Tällainen sermi tosin on käytössä hankala, koska sen liikuttaminen ei ole helppoa, eikä se välttämättä kestä kovassa tuulessa. Eräs keveytensä ansiosta harkitsemisen arvoinen materiaali on talojen eristämisessä käytettävät uretaanilevyt. Tällaisia levyjä käyttämällä saadaan nopeasti rakennettua helposti siirrettäviä sermejä.

Jos sermejä ei haluta rakentaa itse, esimerkiksi käytettyjä toimistokalusteita myyvistä liikkeistä voi löytyä kohtuuhintaisia kevyitä seinäelementtejä, joita käytetään kun avokonttoriin rakennetaan työpisteitä. Tällaisissa seinissä tosin on metallisia osia, mutta metalli on luultavasti alumiiniputkea tai vastaavaa kevytmetallia, josta aiheutuva sirpalevaara on melko pieni. Tällainen kevytmetalli saattaa kuitenkin osuman vaikutuksesta revetä osumakohdasta, mistä syntyy teräviä palkeenkieliä. Helppo tapa parantaa tällaisen sermin käyttöturvallisuutta on nitoa sermin molemmille pystysivuille – missä metalluputket luultavasti kulkevat – pahvisia maalitauluja siten että ne leventävät sermiä, jolloin metalliputket eivät enää kulje sermin reunoja pitkin, ja riski putkeen osumisesta pienenee.

Kahdeksikkoharjoitus
Kahdeksikkoharjoitus on niin tärkeä ja monimuotoinen harjoitus, että olen eriyttänyt sen omaksi kappaleekseen, vaikka se ei vaadikaan ampumaradalta mitään erityisiä rakenteellisia muutoksia.

Todellisessa maailmassa toimittaessa kohdehenkilö ei ole aina sijoittunut kenttäsian etupuolelle, mistä oli puhetta jutun ensimmäisessä osassa. Jos ampumaharjoittelu toteutetaan kahdeksikkoharjoituksena, saadaan harjoitteluun huomattavasti lisää realismia. Kahdeksikkoharjoituksen perusmuodossa käytetään yhtä maalitaulua, johon ampuja ampuu merkistä. Maahan ampumalinjan tasalle sijoitetaan kaksi esienettä – esimerkiksii patruunarasiaa – muutaman metrin etäisyydelle toisistaan. Ampuja lähtee liikkeelle ja kävelee kahdeksikkoa rasioiden ympärillä. Kouluttajan merkistä ampuja vetää aseen kotelosta ja ampuu maalitauluun esimerkiksi yhden laukauksen tai osuman. Ampujan on oltava huolellinen, että ei vedä asetta kotelosta ennen kuin on kääntänyt rintamasuuntansa kohti taulua, sillä muussa tapauksessa on suuri vaara vaarantaa muiden radalla olijoiden turvallisuus. Tämä liittyy paitsi ampumarataturvallisuuteen, myös toimintaan todellisessa tilanteessa. Edistyneemmät harjoittelijat toki osaavat tarpeen vaatiessa liikkua ase kädessä siten, että aseen piippu osoittaa ainoastaan turvalliseen suuntaan, mutta ase kädessä liikkumisen tekniikka ei kuulu tämän artikkelin aihepiiriin.

Seuraava vaihe kahdeksikkoharjoituksessa on lisätä maalitaulujen määrää ja merkitä ne esimerkiksi jutun edellisestä osasta tutulla tavalla värein ja symbolein. Kouluttajan merkistä ampuja tunnistaa maalin tai maalit ja ampuu niihin harjoituksessa määritellyn määrän laukauksia tai osumia. Ampujan on syytä muistaa myös ympäristön tarkkailu, sillä radalla saattaa olla useita kuvausta vastaavia tauluja, johin kaikkiin on saatava riittävä määrä osumia. Seuraava vaihe on käyttää maalitauluihin kiinnitettäviä luonnollisen näköisiä kasvokuvia, joiden avulla harjoittelu muuttuu todellisemman tuntuiseksi, ja toisaalta harjoitteluun tulee uutena elementtinä kohteen tunnistamisen harjoittelu, mikä etäännyttää ampumaharjoittelua pelkästä mekaanisesta suorittamisesta ja tekee siitä enemmän ajatustyötä vaativaa.

Kognitiivisen harjoittelun yhdistäminen kahdeksikkoharjoitukseen nostaa harjoittelun vaikeustasoa huomattavasti. Maalit voidaan esimerkiksi merkitä numeroilla, väreillä tai kirjaimilla. Kouluttaja voi kuvata halutun maalin laskutoimituksen avulla; esimerkiksi ”seitsemän miinus neljä!” -komennolla ammutaan maalitauluun numero kolme. Värejä voidaan käyttää esimerkiksi kuvaamalla maalitaulun väri kahden värin yhdistelmänä; esimerkiksi ”sininen ja keltainen!” -komennolla ammutaan vihreää taulua. Vain mielikuvitus on rajana; taulut voidaan merkitä kirjaimin ja kouluttaja voi huutaa kaksi kirjainta, jolloin ammutaan aakkosissa niiden väliin jäävällä kirjaimella merkittyä taulua, ja niin edelleen. Käytettäessä fotorealistisia tauluja, kouluttaja voi kuvata taulua päinvastaisilla adjektiiveilla, mikä pakottaa ampujan ajattelemaan pelkän reagoimisen sijasta. Esimerkiksi komennolla ”Tumma tukka!” ammutaan vaaleatukkaista taulua, ja ”kalju mies” tarkoittaa pitkähiuksista naista, ja niin edelleen.

Kahdeksikkoharjoitukseen on helppo yhdistää suojan takaa ampuminen yksinkertaisesti käyttämällä sermejä kahdeksikon kääntöpisteinä, joiden ympärillä harjoittelija kävelee. Aina ampumakomennon kuullessaan, ampuja hakeutuu välittömästi suojan taakse, etsii maalin ja ampuu riittävän määrän osumia. Liikkeelle lähdetään, kun ampuja on varma että kaikki uhat on saatu neutraloitua. Vaihtelun vuoksi rata-alueelle voidaan sijoittaa myös ylimääräisiä suojia, tai rakentaa kahdeksikkorata patruunarasoista ja sijoittaa suojat siten että ampuja joutuu erityisesti hakeutumaan suojaan sen sijaan, että kävelyreitti kulkisi kahden suojan välistä rataa.

Jutun edellisessä osassa oli puhetta ampumaharjoitteluun yhdistettävästä välineenvaihtoharjoittelusta. Kun kahdeksikkoharjoitukseen lisätään yksi lisäelementti, voidaan harjoitukseen lisätä paitsi välineenvaihtoa, myös vähemmän vaarallisten voimankäyttövälineiden käytön harjoittelua, sekä pakotetaan ampuja kiinnittämään huomionsa turvallisiin ampumasektoreihin, aivan kuten todellisessakin elämässä. Kutsun tätä lisäelementtiä nimellä Recopal-mies; nimi tulee ampumaradalla käytettävistä Recopal (TM) suojatiilistä joita käytetään Recopal-miehen rakentamisessa. Recopal-miehen jalkoina käytetään esimerkiksi kahta pystyssä olevaa Recopal-tiiltä ja niiden alla yhtä tai kahta vaakatasossa olevaa Recopal-tiiltä; tiiliä käytetään sen verran että Recopal-mies saadaan sopivan pituiseksi. Pystyssä olevien tiilien väliin kiilataan paitaan puettu IPSC-ampumataulu, johon on liimattu kasvot. Recopal-mies sijoitetaan radalle lähelle ampujan kulkeman kahdeksikkoradan leikkauspistettä, jolloin ampuja kulkee joka kierroksella kaksi kertaa Recopal-miehen ohitse.

Kouluttajan huutaessa kohdetaulua kuvaavia komentoja, Recopal-miestä käsitellään samanarvoisena maalitauluna kuin kaikkia muitakin radalla olevia tauluja. Kouluttajan huutaessa ”patukka!” tai ”sumutin”, kohteena on aina Recopal-mies, jolloin harjoittelija käyttää kuvattua välinettä koulutetulla tavalla joko sumuttamalla kohdehenkilöä harjoitussumuttimella ja ottamalla sen jälkeen etäisyyttä, tai lyömällä patukalla reiteen. Vaikka Recopal-tiilet ovatkin joustavia, luja lyönti tiiliin voi kuitenkin vahingoittaa teleskooppipatukkaa. Onkin suositeltavaa peittää Recopal-miehen jalat iskutyynyillä, jolloin harjoittelija voi huoletta lyödä kohdetta täydellä voimalla ilman pelkoa TKP:n rikkoontumisesta.

Harjoittelija saattaa joutua ensin sumuttamaan kohdetta, ottamaan oikeaoppisesti etäisyyttä ja vaihtamaan patukkaan tai ainakin varautumaan patukan esille ottamiseen, ja vielä sen jälkeen ampumaan Recopal-miestä, ja tämä kaikki on tehtävä siten että muut radalla olevat, sivullisia henkilöitä esittävät taulut eivät joudu vaaraan, eikä ampuja vaaranna myöskään muita radalla olijoita tähtäämällä ampumaradan takavallin ohi. Myös Recopal-mies toimii vuorollaan sivullisena henkilönä, jolloin ampuja saattaa joutua vaihtamaan ampumapaikkaa: ampujan tähdätessä kuvattua maalitaulua ampumaradan poikki, Recopal-mies saattaa jäädä ampumasektorille. Käytännössä on havaittu, että jotkut ampujat kiinnittävät huomionsa liikaa pelkkään kohteeseen, eivätkä osaa huomioida aivan ampumalinjan vieressä pönöttävää Recopal-miestä.
 

YJT

Ylipäällikkö
[Edellinen teksti jatkuu; oli liian pitkä yhdessä pätkässä julkaistavaksi]

Järjestelyä vaativat harjoitukset
Edellä kuvattiin harjoitustapoja, jotka eivät pääsääntöisesti vaadi kouluttajalta kovin paljoa järjestelyä. Seuraavassa käsitellään sellaisia harjoittelumuotoja, jotka edellyttävät hieman raskaampia ratajärjestelyjä, mutta eivät edellytä radalta mitään erityisiä rakenteita kuten kääntyviä taululaitteita.

Liikkuvien taululaitteiden rakentaminen on mahdollista myös kengännauha- tai oikeammin laskuvarjonarubudjetilla; oikeastaan ainoa vaatimus on, että radalla on riittävän tukevat ja korkeat telineet joihin tauluja kiinnitetään, tai joku kiinnityspisteeksi soveltuva rakenne, kuten katossa taulujen etupuolella kulkeva valokisko.

Ampumaradan poikki kulkeva taulu voidaan rakentaa pingottamalla mieluiten sileäpintainen naru tai vaijeri kulkemaan radan laidasta toiseen sopivalle korkeudelle. Taulu tulee kulkemaan ampumaradan poikki tästä vaijerista roikkuen. Taulun yläreunaan tehdään esimerkiksi narusta tai nippusiteestä lenkki, jonka läpi radan poikki menevä vaijeri kulkee. Taulun reunoihin tehdään reiät joiden läpi pujotetaan riittävän pitkät ohjausnarut, jotta kouluttaja voi ohjata taulun liikettä niiden avulla ampujien takaa. Ampumaradan reunoihin tehdään vielä liukaspintaisesta narusta tai nippusiteistä lenkit, joiden läpi taulun ohjausnarut vedetäään. Lenkit voidaan kiinnittää esimerkiksi samoihin pisteisiin radan poikki kulkevan narun kanssa. Ohjausnarujen vapaat päät viedään ampumalinjan taakse, jolloin kouluttaja – tai mieluummin apukouluttaja – voi naruista vetämällä liikutella vaijerista roikkuvaa taulua sivusuunnassa. Tällaisen rakennelman toimivuuden kannalta on tärkeää, että vaijeri ja sen kiinnityspisteet ovat riittävän tukevia, että vaijeri voidaan pingottaa tarpeeksi tiukalle. Toinen, vielä tärkeämpi sekka on että narut ovat liukaspintaisia ja riittävän pitkiä, jotta naruja ei tarvitse solmia useasta pätkästä, sillä naruissa olevat solmut tai liika kitka jumittavat taulun liikettä, mikä haittaa harjoittelua. Olen havainnut, että paracord eli laskuvarjonaru on tällaiseen käyttöön hyvää narua, sillä se on liukaspintaista, sen vetolujuus on hyvä, ja sitä myydään jopa useiden kymmenien metrien rullissa, jolloin narusta saadaan yhtenäinen.

Astetta pienemmillä järjestelyillä voidaan rakentaa kurkistavia tauluja. Kurkistava taulu ei liiku radan poikki vaan pysyy muuten paikallaan, lukuunottamatta sitä että taulu osaa käyttää suojaa hyväkseen. Taulu voi kurkistaa joko taululaitteisiin kiinnitettävän suojan sivulta tai ampumaradan etuvallin ylitse, ja palata kurkistuksen jälkeen takaisin suojaan. Rakennettaessa ratavallin takaa nousevaa taulua, tarvitaan kiinnityspiste maalitaulun yläpuolelta, ja tähän pisteeseen laitetaan liukaspintainen lenkki esimerkiksi nippusiteestä. Taulun yläreunaan kiinnitetään ohjausnaru, joka kulkee lenkin läpi, ja josta vetämällä taulu nousee esiin. Taulun molempiin alakulmiin tehdään reiät joista pujotetaan kuminauhat läpi, ja kuminauhojen alapäät kiinnitetään maassa olevaan tukipisteeseen. Kuminauhojen tarkoituksena on paitsi vetää maalitaulu takaisin alas, myös estää taulua pyörimästä nurun varassa roikkuessaan. Tämän takia kuminauhat kannattaa kiinnittää mahdollisimman lähelle taulun kulmia, ja maassa olevat tukipisteet kannattaa sijoittaa vielä tätä hieman leveämälle. Kuminauhat voi tehdä normaaleista kumilenkeistä, joita voidaan tarpeen vaatiessa yhdistää riittävän pitkäkäsi ketjuksi. Maassa olevaksi kiinnityspisteeksi kelpaa esimerkiksi lauta, joka pujotetaan kumilenkkien läpi. Suojan sivulta kurkistava taulu rakennetaan samalla periaatteella.

Kurkistavia tauluja voidaan käyttää esimerkiksi siten, että ampujan täytyy reagoida ilman eri komentoa heti, kun näkee suojan takaa kurkistavan taulun. Jos kouluttaja nostaa taulua ilman varoitusta kesken muun ammunnan, tämä pakottaa ampujaa tarkkailemaan ympäristöä. Kurkistava taulu toimii erityisen hyvin kahdeksikkoharjoitukseen yhdistettynä. Kurkistavia tauluja voidaan rakentaa useampia, jolloin ampuja ei opi tarkkailemaan vain yhtä tiettyä kohtaa radalla, mistä taulu saattaa kurkistaa esiin. Kurkistavien taulujen lukumäärää rajoittaa lähinnä se, kuinka monta lankaa kouluttaja voi pitää käsissään yhtä aikaa. Turvallisuussyistä on parempi, jos radalla on yksi kouluttaja joka keskittyy pelkästään taululaitteiden liikuttamiseen, ja yksi tai useampi kouluttaja huolehtii kouluttamisesta ja rataturvallisuuden säilymisestä.

Osumaan reagoivat taulut lienevät perusmuodossaan tuttuja useimmille harjoittelijoille, ja juttusarjan edellisessä osassa puhuttiin tavanomaista kaatuvaa maalitaulua paremmasta, roikkuvasta maalista jollaisena käytettiin narusta roikkuvaa keilailukeilaa. Jos ammuntaharjoitteen todentuntua halutaan lisätä entisestään, voidaan rakentaa realistisen näköisiä maalitauluja, jotka kaatuvat maahan saatuaan osuman ylävartaloon. Tällainen putoava taulu voidaan rakentaa esimerkiksi ilmapalloa käyttämällä: IPSC-taulun taakse kiinnitetään laidasta laitaan kulkeva löysä naru, jonka alle pujotetaan täyteen puhallettu ilmapallo, joka puolestaan laitetaan narusta roikkumaan maalilaitteisiin. Taulun vakautta voidaan parantaa esimerkiksi käyttämällä taulun alareunassa samanlaista kuminauhaviritelmää jota käytettiin kurkistavissa tauluissa. Jos maalitaululle puetaan T-paita, ei edes narua tarvita vaan paidan kaulus pitää pallon aloillaan. Kun maalitauluun ammutaan, ilmapallo puhkeaa ja taulu pääsee putoamaan maahan Jos maalitaululle on puettu vaatteet ja sille on liimattu kasvot, maalitaulu muistuttaa melko paljon oikeaa ihmistä ja kokemus on yllättävän todentuntuinen. Pelkkien pahvitaulujen sijasta voidaan käyttää esimerkiksi mallinukkea muottina käyttäen tehtyjä kolmiulotteisia paperimassatauluja, joista oli puhetta jo aiemmin. Tällaisia putoavia tauluja kannattaa käyttää vain silloin tällöin mausteena, kun halutaan tehdä mahdollisimman realistinen harjoite, sillä putoavien taulujen uudelleen virittäminen ampumakuntoon vaatii aikaa ja hidastaa harjoittelua.

Radalle eritysivaatimuksia asettavat harjoitusmetodit
Artikkelisarjan tämän osan lopuksi käsitellään vielä ratajärjestelyjä, jotka asettavat ampumaradalle joitakin erityisvaatimuksia. Nämä vaatimukset eivät välttämättä ole kovia, mutta esimerkiksi eräitä harjoituksia ei voi ampua sisäradalla.

Joillakin ampumaradoilla on kauko-ohjaimella tai ajastimella toimivat kääntyvät taulut. Kääntyviä tauluja käyttämällä ampujat voidaan pakottaa nopeuttamaan ammuntaansa, sillä ampujan on mahdollisesti vedettävä ase kotelosta ja sen jälkeen ammuttava vaadittavat laukaukset sen muutaman sekunnin aikana, kun taulut ovat näkyvissä. Ammuntaa voi vaikeuttaa lisäämällä harjoitukseen maalin tunnistamiselementin: jokaisella ampujalla on edessään muutama erilainen taulu, ja taulujen ollessa kääntyneenä piiloon, kouluttaja kuvaa seuraavaksi ammuttavan taulun. Ampujien on tunnistettava oikea maalitaulu ja saatava siihen vaadittavat osumat niiden muutaman sekunnin aikana kun taulut ovat kääntyneinä näkyviin. Parhaimmillaan ampuja ehtii tunnistaa kohdetaulun aseen kotelosta vetämisen aikana, ja pystyy suuntaamaan aseen suoraan kohteeseen. Tunnistettavia elementtejä kannattaa olla niin paljon, että ampujat eivät opi ulkoa, missä mikäkin taulu on. Tämä vähentää harjoituksen arvoa, sillä ideana on nimenomaan se, että ampujat joutuvat tunnistamaan ja ampumaan maaleja lyhyen ajan puitteissa.

Ampumaradalla saattaa olla myös kelkka, johon maalitaulun voi kiinnittää ja ampuja voi harjoitella liikkuvaan maaliin ampumista. Ampumaratojen taulukelkoissa on se puute, että taulut liikkuvat niissä tasaisesti radan reunasta toiseen, toisin kuin oikea ihminen tekisi. Kelkan liikettä voi tehdä hieman arvaamattomammaksi vaihtamalla kelkan suuntaa kesken matkan radan toiselle reunalle.

Joillakin radoilla on mahdollista ampua kahteen tai kolmeen suuntaan. Tätä mahdollisuutta ei kannata jättää käyttämättä, vaan tauluja kannattaa sijoitella koko ampumasektorin leveydeltä. Erityisesti alhaalta nouseva kurkistava taulu soveltuu hyvin radan reuna-alueilla käytettäväksi. Kouluttaja voi nostaa kurkistavan taulun esiin ammunnan yhteydessä aina, jos vaikuttaa siltä että ampuja ei riko kunnolla putkinäköä ammunnan jälkeen. Sivuvalleihin voi sijoittaa myös kiinteitä perustauluja, ja niiden avulla voidaan harjoitella pareittain partiotoimintaa. Ampujat ampuvat normaalisti komentojen mukaan, pääasiassa suoraan edessä oleviin tauluihin. Kouluttajan komennosta ”oikea” tai ”vasen”, ampujat kääntyvät kouluttajan ilmoittamaan suuntaan ja ampuvat sillä vallilla olevia tauluja. Ennen ampumista kauimmaiseksi jäänyt ampuja luonnollisesti liikkuu siten, että seisoo samalla tasalla partiokaverinsa kanssa, eikä jätä tätä omaan ampumasektoriinsa. Sama harjoitus voidaan toteuttaa myös suojan takaa ampuen siten, että ampujat liikkuvat aina sellaisen suojan taakse, joka antaa suojaa uhan suuntaan. Tällainen ammunta vaatii harjoittelijoilta kokemusta ja ennen kaikkea rauhallisuutta aseenkäsittelijöinä, sekä kouluttajalta valppautta. Hötkyilemällä aiheutetaan vaaratilanteita ja saatetan jopa ampua harjoituskaveria.

Ampumasektoreita voidaan kasvattaa paitsi horisontaalisella, myös vertikaalisella tasolla. Todellisuudessakaan kohdehenkilö ei välttämättä ole samalla tasolla kenttäsian kanssa, esimerkiksi jos konstaapeli on kadulla ja ampuja talon katolla, kuten taannosessa Hyvinkään ampumatapauksessa. Jos radan takavalli on hyvin korkea, tauluja voidaan sijoittaa yläviistoon ampujista, mutta tällöin tulee varmistaa että tauluja ei sijoiteta liian ylös. Käytännössä korkeusarosta ei useinkaan tule niin merkittävä, että ampujan täytyisi esimerkiksi muuttaa radikaalisti ampuma-asentoaan. Parempi vaihtoehto onkin harjoitella simulaatioaseita – esimerkiksi FX-aseita – käyttämällä, jolloin sisäradalla ammuttaessa maalitauluja voidaan jopa teipata radan kattoon. Tällöin harjoituksessa on enemmän pointtia, ja ampujat joutuvat ampumaan radikaalisti normaalista poikkeavasta ampuma-asennosta.

Alaviistoon ampuminen on ylös ampumista helpompaa, mutta harjoitustilanteita ei ole yhtä helppo järjestää ainakaan sisäampumaradalla. Eräs tapa on tuoda radalle tukevia pöytiä, sijoittaa taulut lattialle makaamaan ja käyttää harjoituksessa simulaatioaseita. Ulkoradalla myös oikeilla aseilla ampuminen on mahdollista, kunhan tauluja ei sijoiteta aivan jalkojen juureen, jotta omiin jalkoihin ampumisen vaara on vähäinen.

Kokemukseni mukaan ylä-tai alaviistoon ammuntaa harjoitellaan huomattavasti vähemmän kuin potentiaalisten ampumatilanteiden yleisyys edellyttäisi. Esimerkiksi itse olen ollut useita kertoja tilanteessa, jossa olen tähdännyt rappukäytävässä itseäni ylempänä tai alempana ollutta kohdehenkilöä. Aidot harjoitusympäristöt ovatkin paras tapa harjoitella epäkonventionaalisissa asennoissa ja tilanteissa ampumista. Aihetta käsitellään lisää jutturasarjan seuraavassa osassa.

Eräs kiinnostava harjoitusmuoto on ampujaa kohti tulevan maalitaulun ampuminen. Amerikkalaisissa poliisielokuvissa näkee usein ampumaratoja, joissa voidaan käyttää tällaisia syöksyviä tauluja. Itse en kuitenkaan ole koskaan ampunut radalla, jossa on tällainen mahdollisuus. Syöksyvä taulu voidaan rakentaa samalla periaatteella kuin sivuttain liikkuva maalitaulu. Tällöin ongelmana on saada maalitaulu pysymään vakaana. Eräs ratkaisu on käyttää kolmiulotteista paperimassataulua, jolloin ampuja joutuu myös huomioimaan oikean tähtäyspisteen valinnan taulun pyöriessä akselinsa ympäri. Toinen vaihtoehto voisi olla käyttää kahta, riittävän kaukana toisistaan pingotettua vaijeria joiden varassa syöksyvä taulu roikkuu.

Olen joskus ulkoradalla ammuttaessa käyttänyt pit bull -simulaattoria ammunnan piristäjänä. Se kuvaa tilannetta, jossa vihainen koira hyökkää kohti ampujaa, ja se on saatava pysäytettyä ennen puremisetäisyydelle pääsemistä. Hyökkäävänä koirana voidaan käyttää esimerkiksi osittain hiekalla täytettyä maitotölkkiä, joka kuvaa sitä aluetta koirassa, johon osumat on saatava jotta hyökkäys saadaan pysäytettyä ajoissa. Tölkkiin sidotaan riittävän pitkä naru, joka kulkee ampujan jalkojen välistä ampujan takana seisovan kouluttajan käteen. Ammunta alkaa kun koira lähtee hyökkäämään kouluttajan alkaessa vetämään narusta. Jos koira saa esimerkiksi kaksi osumaa, se lopettaa hyökkäämisen, ja jos se pääsee turvarajan ylitse,ampuja ei saa enää ampua. Turvarajan tarkoituksena on estää ampujaa ampumasta omien jalkojensa välissä olevaa koiraa, jollion omiin jalkoihin osuminen on todellisena vaarana. Käytännössä on todettu, että pelkkä maahan piirretty viiva ei ole riittävä turvaraja, sillä ammuntaan kunnolla eläytyvä ampuja ei välttämättä noteeraa viivaa. Kouluttajan onkin rakennettava jokin fyysinen este, joka estää ampujaa näkemästä turvarajan ylittänyttä maalia. Tällaisen esteen voi rakentaa vaikkapa asettamalla sermin maahan makaamaan siten, että koira mahtuu sukeltamaan sen alitse.

Suojan takaa ampumisen yhteydessä oli puhetta autojen käyttämisestä suojana. Autoja voi käyttää muutenkin ampumaharjoittelussa apuna; esimerkiksi harjoitus alkaa siten että harjoittelijat istuvat autoissa ampumaradan toisessa päässä. Autoilla lähestytään ampumapaikkaa, ne sijoitetaan halutulla tavalla ja ampujat käyttävät omia autoja suojana ammunnassa. Lähinnä mausteeksi voidaan myös harjoitella ampumista auton sisältä käsin; harjoitus voi kuvata esimerkiksi tilannetta jossa joudutaan yllättävään aseenkäyttötilanteeseen ennen kuin on ehditty nousta autosta ulos. Kuten suojan käyttämisen yhteydessä oli puhetta, pelko auton vaurioittamisesta saattaa hankaloittaa harjoittelua. Tämän takia ainakin ne harjoitukset joissa ammutaan auton sisältä käsin, kannattaa mieluummin ampua simulaatioaseita käyttämällä. Paitsi että tällöin ei tarvitse pelätä niin paljoa auton vaurioittamista, myös harjoittelijoiden liikkuminen auton sisällä ja ympärillä voi olla vapaampaa, kun oman kaverin tai työkaverin ampumista ei tarvitse jännittää niin paljoa.

Armeijasta tuttu kissanpolku-rata on mielenkiintoinen tapa harjoitella yhdellä kertaa liikkumista aseen kanssa, havainnointia, kohteen tunnistamista, ampumista vaihtelevista asennoista ja monia muita asioita. Rata edellyttää vähintään riittävän leveää ampumarataa, jotta sille voidaan rakentaan joitakin kymmeniä metrejä pitkä kävelyreitti. Maalit sijoitetaan radan takavallille, ja kävelyreitti rakennetaan radan poikki, laidasta laitaan. Vielä parempi on, jos käytettävissä on U-kirjaimen muotoinen, riittävän pitkä rata jolloin maaleja voidaan sijoittaa molemmille puolille. Joka tapauksessa rata on rakennettu sermejä ja muita näköesteitä käyttämällä siten, että käveltäessä reittiä pitkin, ampujan silmien eteen paljastuu vähän kerrassaan maalitauluja jotka ampujan on tunnistettava joko kohteiksi tai sivullisiksi, ja toimittava sen mukaisesti. Jos taulut on sijoiteltu hyvin, ampuja joutuu myös jatkuvasti arvoimaan, onko ampumasektorilla sivullisia maaleja, jolloin ampuja saattaa joutua vaihtamaan paikkaa ennen kuin pystyy ampumaan kohdetaulua.

Kissanpolku-radan edistyneempi versio on rakennus jossa on mahdollista ampua kovilla patruunoilla ainakin kolmeen suuntaan, ja ampujien yläpuolella kulkee parvi, jolta käsin kouluttajat voivat seurata suorittajien toimintaan radalla. Suuressa maailmassa tällaisia shoot houseja on eri viranomaistahojen lisäksi jopa yksittäisillä aseenkäyttökoulutusta tarjoavilla kaupallisilla toimijoilla, mutta Suomessa tällaisia rakennuksia ei liene ainakaan montaa. Kovilla ammuttaessa ja erityisesti useamman harjoittelijan toimiessa radalla samaan aikaan, täytyy kaikkien olla kokeneita ja varmoja aseenkäsittelijöitä. Vastaavanlaista harjoittelua voidaan kuitenkin toteuttaa myös simulaatioaseilla, jolloin harjoituspaikoille ja harjoittelijoille ei tarvitse asettaa niin kovia vaatimuksia. Simulaatioaseilla tapahtuvaa harjoittelua käsitellään juttusarjan seuraavassa osassa.
 

YJT

Ylipäällikkö
Realistinen ampumaharjoittelu, osa 3

Ampumaharjoittelun realismi vedetään nyt tappiin, kun juttusarjan viimeisessä osassa taistellaan eläviä ihmisiä vastaan.

Teksti ja kuvat. Seppo Vesala

Juttusarjan kahdessa ensimmäisessä osassa on esitelty keinoja tuoda ympäröivä maailma ampumaradalle siten, että harjoitteluturvallisuus säilyy. Sarjan viimeisessä osassa mennään vieläkin realistisempaan suuntaan, kun ampumarata viedään ympäröivään maailmaan. Tärkeimpiä harjoitteluvarusteita ovat erilaiset simulaatioaseet, joista osa on myös siviilien saatavilla. Myös vähemmän vaarallisten voimakeinojen ja ampuma-aseiden välisen kuilun umpeen kurominen tuo harjoitteluun huomattavasti lisää realismia.

Harjoitusturvallisuudesta
Kun ampuma-aseiden käyttämistä harjoitellaan siten, että maalina käytetään maalitaulujen sijasta eläviä ihmisiä, harjoitusturvallisuuteen tulee kiinnittää vielä normaaliakin enemmän huomiota. Suurin osa vahingonlaukauksista tapahtuu tyhjillä – eli tyhjiksi luulluilla – aseilla, ja pystyn nimeämään suoralta kädeltä useita harjoittelijan kuolemaan tai loukkaantumiseen johtanutta tilannetta, jotka johtuivat siitä, että ladattua asetta luultiin tyhjäksi. Harjoitusaseita tulee käsitellä samalla tavalla kuin oikeita, ja yksi turvallisen aseenkäsittelyn perussäännöistä onkin: käsittele aseita aina kuin ne olisivat ladattuja.

Pelkkä huolellinen käsittely ei riitä estämään harjoitteluonnettomuuksia, sillä harjoituksessa on tarkoitus ampua maalimiestä. Tämän takia kaikilla harjoitteluun osallistuvilla on oltava harjoittelun aikana vähintään suojaliivit ja silmäsuojat, ellei harjoittelumetodi edellytä raskaampaa suojavarustusta. Joillekin harjoitusaseille on määritelty pakollisia lisäsuojia, esimerkiksi FX-aseilla harjoiteltaessa on käytettävä FX-pää-, kaula- ja alasuojaa.

Ampuma-aseilla harjoiteltaessa harjoituksella on aina oltava johtaja, ja simulaatioaseilla harjoiteltaessa tämä vaatimus korostuu. Harjoituksen johtaja on tyypillisesti joku kouluttajista; ihanteellista olisi, jos kouluttajia olisi niin monta, että vähintään yksi voisi keskittyä pelkästään harjoituksen turvallisuuteen. Harjoituksen johtaja määrittelee harjoitusalueen sekä ilmoittaa harjoituksen alkamisen ja päättymisen. Harjoitusalueella ei käsitellä eikä edes pidetä hallussa oikeita aseita tai ampumatarvikkeita, ja kaikki harjoitukseen osallistujat tarkastetaan niiden varalta – myös kouluttajat. Jos harjoittelijalle tulee tarve poistua harjoitusalueelta harjoituksen aikana, hän pyytää siihen luvan, ja palatessaan pyytää jälleen harjoituksen johtajalta luvan. Harjoitukseen palaavalle henkilölle suoritetaan uusi tarkastus, jolla varmistetaan, että harjoitusalueelle ei vahingossa päädy kovia aseita tai ampumatarvikkeita. Harjoitus päättyy, kun siitä erikseen ilmoitetaan, minkä jälkeen harjoittelijat palauttavat harjoitusaseet ja ottavat oikeat ampuma-aseensa haltuunsa. Tämän jälkeen harjoittelua ei enää jatketa.

Ennen harjoittelun alkua kaikkien kouluttajien on varmistettava, että harjoituspaikka on mahdollisimman turvallinen. Mikäli harjoitusympäristössä on joitain turvallisuusriskejä, vaaralliset alueet on merkittävä selvästi tai mieluimmin eristettävä pois harjoituskäytöstä. Tämän lisäksi harjoittelijoita on varoitettava mahdollisista turvallisuusriskeistä, joita ei ole saatu eliminoitua. Erityisesti purkutaloissa ja vastaavissa paikoissa harjoiteltaessa ympäristö saattaa olla hyvinkin petollinen. Mikäli olosuhteet vaativat, on harjoitusalueen vaaranpaikat kartoitettava yhteisesti kävelemällä koko harjoitusalue läpi ennen harjoituksen alkua.

Joillekin harjoitusvälineille on määritelty erillisiä turvasääntöjä, esimerkiksi pienin sallittu ampumaetäisyys. Näistä turvasäännöistä on syytä pitää kiinni. Tärkein turvasääntö on kuitenkin maalaisjärjen käyttäminen: kaikenlainen leikkiminen ja harjoitusvastustajan tahallinen loukkaantumiselle altistaminen ovat ehdottoman kiellettyjä, ja harjoituksen johtajan on puututtava tällaiseen käyttäytymiseen välittömästi.

Kylmät aseet
Erilaisia kylmillä eli harjoitusaseilla tapahtuvan harjoittelun mahdollistavia järjestelmiä tai tapoja on useita. Työpaikkaharjoittelussa harjoittelijoilla ei välttämättä ole paljoakaan sananvaltaa siinä, mitä harjoitusvälineitä käytetään, mutta joiltakin osin valinnanvaraa voi olla paljonkin. Jos työnantaja on hankkinut harjoitusvälineitä, on järkevintä käyttää niitä, sillä onnettomuuden sattuessa asiat sujuvat mutkattomammin, jos onnettomuus sattuu työnantajan hyväksymiä harjoitusvälineitä käytettäessä.

Ampuma-aseharjoittelussa on olemassa neljä pääasiallista harjoitteluteknologiaa: Oikeiden aseiden muotoiset mutta toimimattomat harjoitusaseet eivät luonnollisestikaan sovellu ampumaharjoitteluun, mutta toimivat hyvin taktiikka- ja voimankäyttöharjoittelussa, jossa ei ole tarkoitus ampua laukauksia. Tällaisista aseista tunnetuin lienee ASP:n valmistama Red Gun -aseiden sarja. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että Red Gunit istuvat asekoteloihin turhan napakasti, jolloin aseen vetäminen kotelosta voi olla hankalaa.

Hyvä vaihtoehto Red Guneille on käyttää aitoja ampuma-aseita, joihin on asennettu latauksenestopuikko tai harjoituspiippu, joka estää patruunan pesittymisen aseen patruunapesään. Lisäksi puikotetut aseet toimivat projektiilin ampumista lukuun ottamatta samalla tavalla kuin oikeat aseet, joten niillä voidaan harjoitella aseenkäsittelyä, esimerkiksi häiriönpoistoja ja lippaanvaihtoja.

Suomessa 1990-luvulla yleistyneet värikuula-aseet eivät ole kovin hyvä vaihtoehto, sillä ne eivät yleensä muistuta aitoja aseita ulkonäöltään eivätkä ennen kaikkea toiminnaltaan. Ne eivät myöskään ole kovin tarkkoja yli 20 metrin päähän ammuttaessa – aseiden välillä on tosin huomattavasti eroavaisuuksia. Värikuula-aseilla voi kuitenkin ampua oikeasti, ja osumat jättävät useimmiten selvän maalijäljen osumakohtaan. Koska aseet eivät muistuta erehdyttävän paljon oikeita ampuma-aseita, riski, että joku tuo harjoitusalueelle erehdyksessä oikean ampuma-aseen tai käyttää sellaista harjoituksessa, pienenee. Värikuula-aseilla tapahtuvat, kaveriporukalla lähimetsissä järjestetyt epäviralliset harjoitukset eivät myöskään altista yhtä helposti väärinkäsityksille kuin aidomman näköisiä aseita käytettäessä. Aseet eivät kuitenkaan ole kovin halpoja, ja sama pätee myös ammuksiin. Lisäksi aseilla harjoittelu jättää runsaasti maalijälkiä ympäristöön, mikä rajoittaa harjoituspaikkojen valintaa.

Muovikuula-aseet ovat värikuula-aseita realistisempia harjoitteluvälineitä, sillä aseet muistuttavat hyvin paljon aitoja esikuviaan sekä ulkoisesti että toiminnaltaan. Muovikuula-aseita hankittaessa kannattaa huomata, että vaikka aseet ovat muuten hyvin paljon aitojen aseiden näköisiä, ne saattavat olla hitusen esikuviaan suurempia, jolloin ne eivät mahdu oikeiden aseiden asekoteloihin. Tämä ongelma liittyy käsittääkseni lähinnä japanilaisvalmisteisiin aseisiin. Koska aseet ovat aidon näköisiä, sivustakatsojat saattavat saada väärän käsityksen harjoittelusta, samoin riski oikean aseen harjoitukseen eksymiseen kasvaa.

Muovikuula-aseiden hinnat vaihtelevat huomattavasti: halvimmat aseet maksavat vain muutamia kymppejä, mutta kunnollisten harjoitusaseiden hinnat mitataan sadoissa euroissa. Harjoittelu sen sijaan on käytännössä ilmaista, sillä useita tuhansia kuula-ammuksia sisältävä purkki maksaa kympin verran, minkä lisäksi jo ammuttuja kuulia voi vallan mainiosti käyttää uudelleen. Kuulien osuma ei kuitenkaan välttämättä tunnu harjoituksen nostaman adrenaliinitason takia, eikä osumasta myöskään jää mitään jälkeä.

Realistisimmat simulaatioasejärjestelmät ovat oikeisiin ampuma-aseisiin asennettavia, ainoastaan simulaatiopatruunoita ampuvia sisäpiippujärjestelmiä. Näistä tunnetuin on Simunition-yhtiön valmistama FX-järjestelmä, joka on Suomessakin yleisesti viranomaiskäytössä. Vastaavia järjestelmiä on myös muiden valmistajien tekemänä, ja toisaalta Simunition valmistaa myös muita simulaatiopatruunajärjestelmiä. Ne eivät kuitenkaan sovellu ihmisten ampumiseen, vaan niillä voidaan harjoitella ampumista maalitauluihin esimerkiksi paikoissa, joissa ei ole riittäviä turva-alueita oikeilla patruunoilla ampumista varten. Tällaiset harjoitusasejärjestelmät ovat sekä hankinta- että käyttökustannuksiltaan melko kalliita, sillä harjoitusaseet eivät ole halpoja, ja patruunatkin maksavat enemmän kuin kovat patruunat. Lisäksi tällaisia asejärjestelmiä myydään ainoastaan viranomaisorganisaatioille. Tällaisesta harjoitusaseteknologiasta kiinnostuneita lukijoita kehotetaan lukemaan Kenneth Murrayn kirja Training at the Speed of Life, joka on arvosteltu Kontrollin numerossa 1/2006.

Edellä lueteltujen harjoitusjärjestelmien lisäksi on olemassa muun muassa tietokoneohjattuja laitteistoja, joissa valkokankaalle heijastetaan joko etukäteen filmattua elokuvaa tai tietokoneen tuottamaa kuvaa, jota harjoittelija ampuu esimerkiksi laser-sädettä ampuvalla harjoitusaseella. Tällaiset järjestelmät ovat kuitenkin hyvin kalliita, ja harvalla lienee mahdollisuutta harjoitella niillä.

Ampuma-aseiden lisäksi on olemassa simulaatioaseita lyömä-aseista; yleisimmin aseet ovat harjoitusveitsiä, mutta myös harjoituspatukoita sekä erilaisia harjoituskäyttöön tarkoitettuja improvisoituja aseita on olemassa. Lyömäaseita on kahta päätyyppiä, pehmeät ja kovat harjoitusaseet. Pehmeät aseet ovat turvallisempia, ja niitä käytettäessä loukkaantumiset eivät ole yhtä suuri riski kuin kovilla aseilla. Pehmeitä aseita voi helposti tehdä itsekin; esimerkiksi harjoituspatukan voi valmistaa leikkaamalla sopivan pituisen pätkän vesiputkien eristämiseen tarkoitetusta solukumisesta putkesta. Tarpeen vaatiessa patukkaa voi jäykistää pujottamalla sen sisälle esimerkiksi sopivan paksuisen pahvisen putken.

Harjoitusveitsiä voi valmistaa yksinkertaisimmillaan teippaamalla sanomalehdistä sopivan kokoisia putkenomaisia kääröjä. Kovat aseet – esimerkiksi alumiinista valmistetut tylsäteräiset harjoitusveitset – ovat aidon näköisiä, ja niitä voi käsitellä kuten oikeita aseita. Esimerkiksi harjoituskääntöveitsen voi avata ja sulkea samalla tavalla kuin oikean, terävän kääntöveitsen. Lisäksi harjoitteluun tulee aivan uudenlaista tunnelmaa, kun harjoitusvastustaja voi painin tiimellyksessä kaivaa taskustaan kätkössä olevan kääntöveitsen ja napsauttaa sen auki – ja puolustautuja tietää, että veitseniskun myös tuntee. Kovilla aseilla harjoittelu vaatiikin harjoittelijoilta järjen pitämistä mukana harjoittelussa, minkä lisäksi vähintään silmäsuojien käyttäminen on pakollista.

Markkinoilla on lukuisia erilaisia harjoitussumuttimia. Sumuttimen valinnassa on tärkeää, että se vastaa toiminnaltaan mahdollisimman paljon sitä sumutinta, jota harjoittelija käyttää työtehtävissään. Jos työssä kannetaan useaa erilaista sumutinta, jokaista vastaavalla harjoitussumuttimella tulee harjoitella. Harjoitussumuttimen tärkeimpiä ominaisuuksia ovat se, että sumutuskuvio ja ylipäätään sumuttimen toiminta vastaavat harjoittelijan kantamaa kovaa sumutinta sekä se, että harjoitussumutin sopii harjoittelijan käyttämään sumutinkoteloon. Harjoitussumuttimia on testattu Kontrollin numerossa 3/2009.
(Kuva: harjoitussumutin)

Käsirautojen kuten muidenkin voimankäyttövälineiden käyttöä tulee harjoitella. Perusharjoittelun jälkeen rautojen käyttöä ei ole mielekästä treenata yksinään, vaan harjoittelu kannattaa yhdistää muuhun voimankäyttöharjoitteluun. Tätä varten kannattaa varata erilliset harjoitusraudat, jotka on merkitty selvästi, jotta harjoituksiin ei vahingossa tuoda työkäytössä narkomaanin vereen tahriintuneita rautoja. Jotkut valmistajat tekevät värikoodattuja käsirautoja, jotka kaikki toimivat keskenään samalla tavalla, mutta käyttäjän on värin avulla helppo muistaa, että esimerkiksi pinkkejä rautoja ei ole tarkoitus ottaa mukaan työtehtäviin.

Kuten muidenkin voimankäyttövälineiden, harjoitusrautojen tulee olla mahdollisimman samanlaiset kuin työkäytössä olevien välineiden. On olemassa erikseen harjoituskäyttöön suunniteltuja harjoituskäsirautoja, jotka saa avattua vipua tai nappia painamalla, ilman avainta. Tällaisten harjoitusvälineiden käyttäminen kyllä nopeuttaa harjoittelua hieman, mutta samalla menetetään mahdollisuus esimerkiksi rautojen takalukituksen käytön harjoitteluun. Parempi vaihtoehto onkin käyttää tavallisia – mutta vain harjoituskäyttöön varattuja – käsirautoja, mutta varmistaa, että jokaisella harjoittelijalla on rautojen avain nopeasti saavutettavissa, jolloin harjoittelu ei hidastu avaimien etsimisen takia. Perusharjoittelussa harjoittelun tempoa voidaan lisätä sillä, että kohdehenkilö pitää rautojen avainta nyrkissään, mistä avain on nopeasti saatavissa, kun rautojen avaaminen on ajankohtaista.

Suojat
Paitsi oikeanlaisiin harjoitusaseisiin, myös suojiin kannattaa kiinnittää huomiota. Riittävät suojat vähentävät vammojen syntymisen riskiä ja tekevät harjoittelusta mielekkäämpää. Liian paksut toppaukset tosin saattavat vaikeuttaa harjoittelua ja tehdä jotkin asiat ja liikeradat mahdottomiksi, esimerkiksi käsirautojen laittaminen kunnolla topatulle maalihenkilölle voi olla hyvin vaikeaa. Suojukset ovatkin aina kompromissi suojaavuuden ja liikkuvuuden välillä. Lisäksi kannattaa muistaa, että paksutkaan suojukset eivät yleensä suojaa niveliä esimerkiksi liian kovaa tehdyiltä lukoilta. Vähimmillään harjoittelussa tulee suojata silmät, minkä lisäksi tulee noudattaa eri harjoitusaseiden valmistajien asettamia vähimmäisvaatimuksia.

Lisäsuojuksia hankittaessa kannattaa tarkistaa urheiluvälinekauppojen valikoimat, sillä eri kamppailulajeihin suunnitellut suojukset saattavat soveltua myös voimankäyttöharjoitteluun sen lisäksi, että suojuksia voidaan käyttää voimankäyttöharjoitusten oheisharjoitteluna tehtävässä sparriharjoittelussa. Kaikki suojukset eivät kuitenkaan sovellu voimankäyttöharjoitteluun, ja jokaisen yksittäisen suojuksen sopivuus tuleekin varmistaa erikseen. Jotkin voimankäyttövälineitä myyvät liikkeet myyvät myös voimankäyttöharjoitteluun suunniteltuja suojuksia. Näissä suojuksissa on etuna se, että ne on nimenomaan suunniteltu tämänkaltaiseen harjoitteluun. Ne saattavat toisaalta olla melko kalliita, sillä tällaisten välineiden valmistusmäärät ovat huomattavasti kamppailulajisuojusten valmistusmääriä pienempiä.

Harjoituspaikat
Tarkkuusammuntaa ja rekyylinhallintaa lukuun ottamatta käytännössä kaikkea muuta aseenkäsittelyä voidaan harjoitella oikeiden aseiden ohella myös simulaatioaseilla. Normaali ampumaharjoittelu kannattaa kuitenkin mahdollisuuksien mukaan toteuttaa oikeilla aseilla niin pitkälle kuin se on mahdollista, sillä oman työkalun käyttäminen antaa paremman tuntuman ja rutiinin sen käsittelyyn verrattuna lähes samanlaisella simulaatioaseella harjoittelemiseen. Toisaalta on yleisesti hyväksytty fakta, että kun ampumaharjoittelussa on saavutettu tietty perustaso, suurin osa aseenkäsittelyharjoittelusta tulisi olla muuta kuin laukausten ampumista. Tätä harjoittelua voidaan hyvin toteuttaa käyttämällä toiminnoiltaan mahdollisimman paljon aidon kaltaista muovikuula-asetta.

Ampumarataolosuhteet asettavat rajoituksia, mitä ja millä tavalla voidaan harjoitella. Kun ampumaharjoittelua halutaan todenmukaistaa, jossain vaiheessa on pakko siirtyä pois ampumaradalta. Tällöin simulaatioaseet pelastavat päivän. Yksinkertaisin tapa siirtää ampumaharjoittelu pois radalta on rajata sopiva alue jostain sisätilasta ja merkitä tilaan esimerkiksi lippusiimaa käyttämällä reitti, jota harjoittelijat kulkevat yksi kerrallaan. Reitin varrelle sijoitetaan maalitauluja sellaisiin paikkoihin, että taulut ilmestyvät yllättävästi ampujan näkökenttään esimerkiksi ovia avattaessa tai kulman ympäri käveltäessä. Suorittajan on reagoitava eteen ilmestyviin maaleihin ja ammuttava mahdollisimman nopeasti riittävä määrä osumia, ennen kuin etenemistä jatketaan. Reitti voidaan suunnitella niin, että taktisesti oikeaoppisesti etenemällä ampuminen on helpompaa tai että väärin toimimalla suorittaja voi jopa joutua kahden maalitaulun väliin, ikään kuin ristituleen. Koska harjoittelijat käyttävät simulaatioaseita, maalitauluja voi sijoittaa hyvinkin vapaasti ilman pelkoa esimerkiksi seinän läpäisevistä luodeista. Tauluja voidaan sijoittaa myös siten, että ne jäävät suorittajan taakse esimerkiksi tämän kulkiessa oviaukosta. Tämä pakottaa ampujan ampumaan tulosuuntaansa, mikä on hyvin vaikeasti toteutettavissa oikeilla ampuma-aseilla ammuttaessa. Myös maalitaulujen sijoittaminen normaalista poikkeavalle korkeudelle tai esimerkiksi portaikkoon on ehdottomasti muistamisen arvoinen variaatio.

Todenmukaiseen ympäristöön rakennettua rataa voidaan edetä sekä yksin että pareittain, jopa ryhmissä, jos se kuuluu harjoittelijan työnkuvaan. Erityisesti pimeällä harjoiteltaessa pari- ja ryhmätoiminta on haastavaa, sillä valokurin säilyttäminen tuottaa omia haasteitaan sen lisäksi, että omien sijainnista on vaikeampaa pysyä kartalla kuin valoisan aikaan. Valokuri tarkoittaa muun muassa sitä, että valoa käytetään vain sen verran kuin on tarpeen ja varotaan omien joutumista valokeilaan, sekä varotaan sokaisemasta itseä valaisemalla heijastavaan pintaan siten, että valo heijastuu omiin silmiin. Pimeätoimintaa on käsitelty muun muassa Kontrollin numeroissa 4/2009 sekä 4/2011 – 1/2012.

Ihanteellisia harjoituspaikkoja ovat esimerkiksi purettavaksi määrätyt rakennukset, joita ainakin viranomaiset saavat käyttöönsä yleensä ilmaiseksi. Huonokuntoisten autiotalojen, osittain purettujen rakennusten ja vastaavien käyttäminen sen sijaan on riskialtista, sillä niiden rakenteellinen turvallisuus on kyseenalaista. Lattialla saattaa esimerkiksi olla purkujätettä ja nauloja, jotka ovat erityisen vaarallisia koirille, mikäli niitä käytetään harjoituksissa. Portaikoista saattaa puuttua kaiteita, lattioissa saattaa olla reikiä tai niiden kantavuus on huono, ja niin edelleen. Ongelmana on yleensä löytää oikeat tahot, joiden kautta tiloja saa käyttöön, mutta kun suhteet on luotu, jatkossa tilojen käyttöön saaminen on helpompaa. Kyselykierros kannattanee aloittaa kaupungin hallitsemista kiinteistöistä vastaavalta taholta; kunnan puhelinkeskus osaa ohjata soittajan oikean ihmisen puheille. Myös suurilla yksityisillä, useita kiinteistöjä omistavilla kiinteistösijoitusyhtiöillä saattaa olla hallinnassaan esimerkiksi tyhjillään oleva toimistorakennus, joka odottaa asemakaavamuutosta, jotta rakennus voidaan muuttaa hotelliksi. Jos rakennuksessa ollaan tekemässä perusteellinen remontti, tai esimerkiksi homekoulu odottaa purkamista, kiinteistön haltija saattaa antaa luvan esimerkiksi sisäovien murtamiseen, jolloin harjoitteluun saadaan lisää elementtejä. Myös bussiyhtiöt ja kunnalliset liikennelaitokset saattavat pystyä tarjoamaan harjoituspaikkoja, esimerkiksi bussivarikolla saattaa seistä liikenteestä poistettu linja-auto, joka on varattu poliisin ja pelastuslaitoksen harjoituskäyttöön. Myös liikennekäytössä edelleen olevia kulkuvälineitä saattaa saada harjoituskäyttöön, mutta tällöin simulaatioaseiden käyttäminen lienee poissa laskuista.

Koska simulaatioaseita käytettäessä vahingonlaukaukset eivät vaaranna muita ihmisiä – mikäli turvasäännöistä pidetään kiinni – harjoittelussa voidaan tehdä sellaisia asioita, joiden toteuttaminen oikeilla aseilla olisi riskialtista. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi ampuminen porrastetuista asemista, eli niin että osa harjoittelijoista on toisten takana, tai dynaamiset sisäänmenot huonetilaan, jossa on useita kohteita eri puolilla huonetta. Toki tällaisiakin asioita voidaan harjoitella myös kovilla ammuttaessa, mutta se edellyttää harjoittelijoilta poikkeuksellisen hyvää aseenkäsittelytaitoa ja kylmäpäisyyttä. Tässäkin asiassa täytyy punnita riskejä: onko harjoittelematta jättämisen sisältämä riski niin suuri, että se oikeuttaa riskien lisäämisen harjoittelussa? Simulaatioaseita käyttämällä tämä riskien punnitseminen on huomattavasti helpompaa.

Sen lisäksi, että simulaatioaseilla ampuminen dynaamisissa tilanteissa vähentää riskejä, se myös nopeuttaa pääsemistä harjoittelemaan kovilla aseilla. Turvallisuussyistä kaikki dynaamisissa tilanteissa ampumista sisältävät harjoitukset ja varsinkin uusien toimintamallien sisään ajaminen on hyvä aloittaa kylmillä aseilla tehtävällä kuivaharjoittelulla, ennen kuin siirrytään ampumaan kovilla. Simulaatioaseiden käyttäminen lyhentää tätä siirtymäaikaa, ja jo ensimmäinen suoritus voidaan mennä läpi ampuen, kun väärä suoritus ei vaaranna kenenkään henkeä.
 

YJT

Ylipäällikkö
[Ja jälleen teksti oli liian pitkä yhdessä pätkäss julkaistavaksi]

Ampumaharjoittelu
Simulaatioaseilla voidaan harjoitella lähes kaikkea muuta ampumista paitsi tarkkuusammuntaa, sillä simulaatioaseiden ja ennen kaikkea patruunoiden tarkkuus ei riitä siihen. Lähtökohta kuitenkin on, että käytännössä kaikkea toiminnallista ampumista, jota harjoitellaan ampumaradalla, voidaan harjoitella myös simulaatioaseilla. Edellytyksenä toki on, että pysytellään simulaatioaseiden tarkan kantaman sisäpuolella. Näin ollen esimerkiksi ampumista ja siihen liittyvää aseenkäsittelyä on mahdollista harjoitella vaikkapa kotiloissa muovikuula-aseita käyttämällä.

Sen lisäksi, että simulaatioaseiden käyttäminen helpottaa harjoituspaikkojen löytämistä, niitä käyttämällä voidaan harjoitella sellaisia asioita, joita oikeilla aseilla ei voisi turvallisuutta vaarantamatta tehdä. Esimerkiksi liikkumisen ja ampumisen yhdistäminen siten, että radalla on yhtä aikaa monta suorittajaa, on riskialtista kovilla aseilla ammuttaessa, mutta simulaatioaseita käytettäessä harjoittelu on turvallista. Myös jotkin yhdellä kädellä – esimerkiksi haavoittuneena – tehtävät aseen manipulointitekniikat saattavat olla riskialttiita, mikäli ase on ladattu kovilla patruunoilla. Aseen käsittelyn harjoitteleminen luonnollisesti edellyttää, että harjoitusase toimii samalla tavalla kuin oikea. Koska esimerkiksi häiriönpoiston tai lippaanvaihdon harjoittelu ei välttämättä edellytä laukausten ampumista, ainakin osa tällaisesta harjoittelusta voidaan toteuttaa puikotetuilla aseilla.

Harjoitusaseita käyttämällä voidaan myös harjoitella sellaisia asioita, joita ampumaradan turvamääräykset eivät sallisi kovilla patruunoilla ammuttaessa. Simulaatioaseilla voidaan harjoitella esimerkiksi ampujaa korkeammalla olevaan maaliin ampumista, jolloin maalitaulu voidaan kiinnittää vaikkapa ampumaradan kattoon. Juttusarjan edellisessä osassa esitelty pit bull -simulaattori voidaan toteuttaa sisäampumaradalla simulaatioaseita käyttämällä. Harjoitusaseilla voidaan harjoitella myös esimerkiksi lähitaistelutilanteessa toimimista tai kosketusetäisyydeltä ampumista, esimerkiksi jos ampumaradan turvasäännöt kieltävät ampumisen liian lähellä maalitauluja. Jos käytössä on paininukke tai vaikkapa tavaratalon somistamosta ampumaratakäyttöön saatu mallinukke, voidaan harjoitella esimerkiksi maassa vastustajan alle joutuneena ampumista. On kuitenkin syytä huomata, että tällainen nukke saattaa aiheuttaa kimmokkeita, joten kaikkien paikalla olijoiden on syytä käyttää vähintään silmäsuojia.


Eräs mielenkiintoinen harjoittelumuoto on yhdistää samaan ammuntasessioon sekä oikeilla että simulaatioaseilla ampumista. Esimerkki: Ensin harjoitellaan oikeilla aseilla suojan takaa ampumista perinteisesti maalitauluun. Sen jälkeen viedään oikeat aseet ja ampumatarvikkeet pois ja vaihdetaan FX-aseisiin, joilla harjoittelijat ampuvat maalitaulujen sijasta toisiaan siten, että molemmat yrittävät pysyä suojan takana piilossa samalla kun yrittävät osua harjoitusvastustajaansa. On mielenkiintoista havaita, kuinka paljon tarkemmin harjoittelijat käyttävät suojaa silloin, kun he tietävät, että vastapuolella on oikea ihminen, joka ampuu takaisin – vaikkakin pelkällä FX-aseella. Lopuksi voidaan vielä palata ampumaan kovilla patruunoilla maalitauluun, jolloin voidaan siirtää FX-osiossa havaittuja toimintatapoja perinteiseen suojankäyttöharjoitteluun.

Tällaisessa harjoittelussa tulee kiinnittää erityistä huomiota harjoitusturvallisuuteen, jotta harjoitusaseet ja oikeat aseet eivät pääse missään olosuhteissa menemään sekaisin. Harjoittelijoilta ei tule suvaita minkäänlaista oma-aloitteisuutta harjoitusvälineisiin koskemisessa, ja oikeat ampuma-aseet patruunoineen tulee varmuuden vuoksi siirtää kokonaan toiseen huoneeseen, jonne harjoittelijoilla ei ole mitään asiaa harjoituksen aikana. Lisäksi ennen simulaatioaseilla aloitettavaa harjoittelua tarkistetaan vielä kerran, että kenelläkään harjoittelijoista ei ole mitään aseita mukanaan, ennen kuin heille jaetaan harjoitusaseet.

Harjoitukseen voidaan yhdistää myös suorituksen kuvaaminen videokameralla. Perinteisesti takaa tai takaviistosta kuvaaminen on toki huomattavasti tyhjää parempi, mutta tätä vielä paljon kiinnostavampaa on kuvata suoritus maalitaulun näkökulmasta. Tällöin kamera tallentaa tilanteen sellaisena kuin se näkyisi kohdehenkilön silmin katsottuna. Erityisesti suojan käyttöä harjoiteltaessa tämä näkökulma paljastaa konkreettisesti sen, kuinka tehokasta suojan käyttäminen on. Kameraa voidaan käyttää esimerkiksi siten, että harjoittelijan suoritus kuvataan sekä harjoituksen alussa että lopussa suoritettavan, oikeilla aseilla tehtävän harjoitusosion aikana. Tallenteita vertailemalla toivottavasti huomataan, että harjoituksen lopussa suojaa käytetään huomattavasti tarkemmin kuin alussa.

Tällaisessa käytössä kannattaa käyttää halpaa, miniatyyrikokoista videokameraa, jonka saa kiinnitettyä vaikkapa maalitaulun reunaan tai maalilaitteisiin. Miniatyyrivideokameroita saa muutamalla kympillä, ja kamera on helppo kiinnittää maalitauluun. Koska kamera on pienikokoinen, sen saaman osuman riski on melko pieni. Ja koska kamerat ovat halpoja, kameran hajoaminen ei ole katastrofi. Tällaisia miniatyyrivideokameroita on esitelty Kontrollin numeroissa 4/2010 ja 2/2012.



Ampuma-aseen tuominen veitsitappeluun
Poliisin voimankäyttökoulutuksessa on yleistä, että fyysistä voimankäyttöä, vähemmän vaarallisia voimankäyttövälineitä ja ampuma-aseita harjoitellaan erikseen; korkeintaan vähemmän vaaralliset voimakeinot ja fyysinen voimankäyttö saattavat kohdata voimankäyttöjatkumon osina. Olisi kuitenkin tärkeää yhdistää koko voimankäytön skaala samaan harjoitukseen siten, että harjoittelijat voisivat vaihtaa välineestä toiseen oman tilannearvionsa mukaan dynaamisesti, tilanteen kehittyessä.

Dennis Tueller teki 1980-luvulla kuuluisan kokeensa, jossa todettiin, että siinä ajassa, jossa poliisi saa vedettyä aseen kotelosta ja ammuttua kaksi laukausta, ihminen ehtii juosta keskimäärin noin seitsemän metriä. Tästä kokeesta on vedetty johtopäätös, jonka mukaan ”turvallinen” etäisyys veitsellä varustautuneeseen hyökkääjään on noin seitsemän metriä. Asia ei luonnollisestikaan ole näin yksioikoinen, vaan Tuellerin oli alun perin tarkoitus vain havahduttaa poliisit siihen tosiasiaan, että käytännön tilanteissa ei ole mahdollista pitää riittävää turvaetäisyyttä kentällä kohdattaviin henkilöihin.

Koska kohdehenkilöön ei voida pitää niin suurta turvaetäisyyttä, että tämän hyökätessä poliisi ehtisi vetää aseen esille ja pysäyttää ampumalla, on hyökkäys pystyttävä ensin pysäyttämään jollakin muulla tavalla ja sen jälkeen siirryttävä tarpeen mukaan ampuma-aseen käyttöön. Tässä tilanteessa simulaatioaseet astuvat kuvaan mukaan.

Kosketusetäisyydeltä tapahtuvaa ampumista voidaan helposti harjoitella oikeilla ampuma-aseilla staattisesti, seisomalla maalitaulun edessä kosketusetäisyydellä ja ampumalla hätälaukausotteesta, tai aloittamalla samasta asemasta, mutta aloitusmerkistä taulun silmiä kohti lyödään esimerkiksi nopea sormenpäälyönti, minkä jälkeen peräännytään nopeasti, perääntymisen aikana vedetään ase kotelosta ja ammutaan välittömästi riittävä määrä laukauksia. Tällaista etukäteen askelmerkitettyä harjoittelua voidaan kuitenkin pitää lähinnä tilannekohtaisena perusharjoitteluna, jonka tarkoituksena on harjoitella joitakin toimintamalleja ja tottua ajatukseen, että kaikissa aseenkäyttötilanteissa ampuma-ase ei ole ensisijainen voimankäyttöväline.


Eräs hyvä tietää ja tiedostaa -toimintamalli liittyy ampuma-aseen käyttämiseen lähikamppailutilanteessa. Nyrkkisääntö on, että fyysisen kamppailun aikana ei tule ottaa asetta esille kotelosta, vaan ensin kamppaillaan irti vastustajasta, otetaan riittävä etäisyys käyttäen ympäristöstä löytyvää suojaa hyväksi, ja sen jälkeen – mikäli ampuma-aseen käytön edellytykset edelleen täyttyvät – ammutaan tarpeellinen määrä laukauksia, mieluimmin osumia.

Lähikamppailutilanteesta irti pääseminen ei kuitenkaan aina ole mahdollista, esimerkiksi jos veitsellä varustautunut hyökkääjä on saanut kenttäsian kaadettua maahan tai ahdistettua seinää vasten. On myös mahdollista, että ase on valmiiksi ollut ulkona kotelosta, ja hyökkääjä yrittää saada kenttäsian aseen haltuunsa. Kyseessä on äärimmäinen hätävarjelutilanne, jolloin voi olla järkevää ampua kosketuslaukaus hyökkääjän vartaloon – kosketuslaukaus siksi, että kun asetta painetaan voimakkaasti kiinni vastustajan kehoon, tämän on vaikeaa kääntää aseen piippua syrjään. Lisäksi tällä tavalla ammuttaessa luodin synnyttämään haavakanavaan pääsee suuri määrä ruutikaasua, joka suurentaa luodin aiheuttamaa tilapäistä haavakanavaa, mikä puolestaan lisää laukauksen pysäytysvaikutusta.

Jos pistoolilla yritetään ampua normaalista ampumaotteesta siten, että aseen piippua painetaan kohdehenkilön vartaloon kiinni, aseen luisti pääsee liikkumaan taaksepäin eikä ase laukea. Lähikamppailussa onkin harkitsemisen arvoinen vaihtoehto se, että asekäden peukalo siirretään luistin taakse ja peukalolla painetaan voimakkaasti luistia eteenpäin. Tämä estää luistin siirtymisen taaksepäin, kun aseen piippua painetaan kiinni kohdehenkilön kehoon. Kun ase laukaistaan, peukalo estää luistia liikkumasta taaksepäin. Tämä aiheuttaa aseeseen toimintahäiriön, joka tosin on nopea selvittää yksinkertaisesti tekemällä luistilla latausliike. Koska kontaktilaukauksen pysäytysvaikutus on normaalia luotia huomattavasti suurempi, on luultavaa, että yksi laukaus riittää pysäyttämään kohdehenkilön hyökkäyksen. Ja yhtä kaikki, jos luistia ei painettaisi eteenpäin, olisi suuri riski, että ase ei laukeaisi lainkaan.

Tämä toimintamalli kuulostaa hurjalta, ja se herättää poikkeuksetta epäluuloa kuulijoissa. Luistin liike-energia ei kuitenkaan ole kovin suuri eikä se repäise peukaloa irti kämmenestä tai edes aiheuta peukalon murtumista. Jos luistia painaa kunnolla niin, että se ei pääse liikkumaan eteenpäin, rekyyli ei tunnu juuri suuremmalta kuin normaalistikaan ammuttaessa. On kuitenkin syytä huomata, että pistooleja ei ole yleensä suunniteltu tällaiseen käyttöön, joten tällainen ammunta rasittaa asetta normaalia enemmän. Tätä toimintamallia ei olekaan syytä harjoitella kovin paljoa, ainakaan laukauksia ampumalla. Sen sijaan esimerkiksi puikotetuilla aseilla harjoittelu on mahdollista. Toinen huomionarvoinen seikka on, että tämä toimintamalli ei toimi pistooleissa, joissa on ulkoinen iskuvasara. Revolvereilla ammuttaessa taas peukalon paikkaa ei tarvitse muuttaa normaalista ampumaotteesta, sillä peukalon tarkoituksena on yksinomaan estää luistia liikkumasta taaksepäin. Koska revolvereissa ei ole luistia, ei tätä vaaraakaan ole.


Harjoittelua ei ole syytä rajoittaa pelkästään teräaseilla varustautuneita hyökkääjiä vastaan puolustautumiseen. Vaikka toimintamallit ovat ainakin pääosin samanlaisia riippumatta siitä, minkälaista lyömäasetta hyökkääjä käyttää, harjoittelun rajoittaminen tietynlaista asetyyppiä koskevaksi saattaa aiheuttaa tositilanteessa ongelmia: miten toimia, kun vastustajalla on pesäpallomaila, kun harjoittelu on rajoittunut pelkästään veistä vastaan puolustautumiseen? Harjoittelussa ei ole kyse pelkästään fyysisten suoritusten oppimisesta, vaan myös toimintamallien harjoittelemisesta. Stressitilanteessa tiettyyn tilanteeseen harjoitellun toimintamallin soveltaminen toiseen, sinänsä samankaltaiseen tilanteeseen ei välttämättä suju aivan ongelmitta, koska stressi heikentää päätöksentekokykyä ja muita kognitiivisia toimintoja.

Elävät tilanneharjoitukset
Kaikkea voimankäyttöä kannattaa harjoitella myös elävästi, eli niin, että lähtötilanne on etukäteen määrätty, mutta tilanteen kehittymistä ei ole rajoitettu. Elävissä tilanneharjoituksissa voidaan lisäksi esimerkiksi rajata joko hyökkääjän tai puolustajan keinovalikoimaa, jolloin voidaan määritellä tarkasti, mitä harjoitteella harjoitellaan. Tilanneharjoittelussa harjoittelevat henkilöt voivat joko olla tasa-arvoisia suorittajia tai toinen toimii maalimiehenä eli harjoitusvastustajana suorittajalle, mutta jonka tarkoituksena ei ole harjoitella itse. Voidaankin sanoa, että kamppailulajeista tuttu sparriharjoittelu on hyvin samankaltaista kuin elävä tilanneharjoittelu. Suurimpana erona näiden välillä on konteksti: sparriharjoittelu liittyy kamppailuun, elävä tilanneharjoittelu voimankäyttöön. Tilanneharjoittelussa voi myös olla useita suorittajia, ja onkin yleistä, että voimankäyttöä harjoitellaan paritoimintana yhtä tai useampaa kohdehenkilöä vastaan.

Elävää harjoittelua ei tule rajoittaa ainoastaan fyysiseen voimankäyttöön, vaan mukaan tulee ottaa kaikki voimankäyttövälineet, joita voidaan turvallisesti simuloida harjoitteluympäristössä. Rajoitetummassa muodossa voidaan keskittyä vain yhteen voimankäyttövälineeseen kerrallaan, mutta erityisesti edistyneemmässä harjoittelussa tulee pitää kaikki vaihtoehdot mahdollisimman avoimina, eikä harjoittelijoita tule ohjata liikaa esimerkiksi kertomalla, minkä välineen käyttämistä tällä kerralla on tarkoitus harjoitella. Ihanteellisesti harjoittelijoilla on käytössään kaikki samat voimankäyttövälineet, joita he kantavat työtehtävissään, ja maalimies on pukeutunut sekä iskusuojapukuun että FX-suojiin, mikäli harjoituksessa käytetään FX-aseita.

OC-sumuttimen käyttöä harjoiteltaessa on syytä huomata, että käytetään samanlaista ja samalla sumutuskuviolla varustettua harjoitussumutinta kuin töissä. Aina harjoiteltaessa ei ole käytettävissä täyttä harjoitussumutinta, ja toimintamalliharjoittelussa voidaankin vallan hyvin käyttää muussa harjoittelussa tyhjentyneitä harjoitussumuttimia. Tällöin on tärkeää muistaa, että tyhjää sumutinta käytetään täsmälleen samalla tavalla kuin täyttä, eli esimerkiksi peukalo laitetaan sumuttimen painonapille suojaläpän alle, jolloin ollaan valmiina sumuttamaan välittömästi sen sijaan, että peukalo jätettäisiin suojaläpän päälle. Kun harjoituksissa toimitaan oikein – vaikka harjoiteltaisiin tyhjillä harjoitussumutinpurkeilla – vältetään väärien toimintamallien iskostumista selkäytimeen. Sumuttimen käytöstä on kerrottu tarkemmin Kontrollin numerossa 3/2010.

Elävä harjoittelu voidaan rajata koskemaan pelkkää ampuma-aseharjoittelua, jolloin voidaan helpommin keskittyä joidenkin tiettyjen asioiden harjoittelemiseen. Esimerkiksi aikaisemmin mainittu suojankäyttöharjoitus, jossa harjoittelijat yrittävät ampua toisiaan suojan takaa, on tällainen elävä harjoite, jossa harjoittelijoiden toimintamahdollisuuksia rajoitetaan, jotta voidaan keskittyä ampuma-aseharjoittelun yhteen osa-alueeseen. Jos tätä harjoitusta halutaan laajentaa antamalla harjoittelijoille vapaammat kädet, voidaan rakentaa eräänlainen sermisokkelo, jossa harjoittelijat voivat liikkua suojan takaa suojan taakse samalla kuin yrittävät ampua harjoitusvastustajaansa. Tällaista harjoitusta käytettäessä on kuitenkin syytä varmistua, että harjoittelijat hallitsevat suojan käyttämisen perusteet. Esimerkiksi Kontrollin numerossa 3/2008 arvosteltu Gabe Suarezin DVD Force-on-Force Handgun Drills sisältää paljon esimerkkejä muovikuula-aseilla tehtävistä elävistä harjoitteista. Samassa numerossa arvosteltu Rich Danielin DVD Defensive Handgun Drills esittelee, miten muovikuula-aseilla tehtävä harjoittelu voidaan yhdistää perinteisemmän ampumarataharjoittelun kanssa.

Skenaarioharjoittelu
Skenaarioharjoittelusta käytetään ainakin poliisihallinnossa usein myös nimitystä maalimiesharjoittelu, mikä ei kuitenkaan ole kovin hyvä nimitys muun muassa sen takia, että myös elävässä tilanneharjoittelussa voidaan käyttää maalimiestä. Ilmaus ei siis tarkoita pelkästään skenaarioharjoittelua. Toisaalta kaikessa elävässä harjoittelussa ei tarvita maalimiestä, vaan elävässä tilanneharjoittelussa kaikki osallistujat voivat olla tasaveroisia suorittajia. Maalimiesharjoittelu onkin sana, joka ei oikeastaan tarkoita mitään muuta kuin että harjoittelussa käytetään maalimiestä.

Skenaarioharjoittelu eroaa elävästä tilanneharjoittelusta siinä, että kun tilanneharjoittelu alkaa suoraan jostain tilanteesta, skenaarioharjoittelu alkaa kauempaa ja antaa näin ollen mahdollisuuden ratkaista tilanne monilla eri tavoilla. Skenaarioissa on – tai kuuluisi olla – ainakin jonkinlainen juoni, suorittajilla jokin tavoite ja kohdehenkilöillä jokin motiivi toimia siten kuin toimii. Tilanneharjoittelun alkuasetelma saattaa olla hyvinkin pelkistetty, esimerkiksi ”käytetään sumutinta kohdehenkilöön”. Jos haetaan vertailukohtaa elokuvista, niin skenaarioharjoittelu vastaa koko elokuvaa, ja tilanneharjoittelu yhtä toimintakohtausta. Skenaarioharjoittelu soveltuukin paremmin taktiikkaa sisältäviin harjoituksiin, kun yksittäisiä taitoja on järkevämpää harjoitella elävän tilanneharjoittelun avulla.

Skenaarioharjoittelu on niin laaja kokonaisuus, että sitä ei käsitellä enempää tässä lehdessä, vaan aiheesta ilmestyy lähitulevaisuudessa erillinen artikkeli tai artikkelisarja.
 

YJT

Ylipäällikkö
Ampumaharjoittelusta on juttua myös foorumin puolella, esim. tässä ketjussa:
 
Top