Antti Turunen. Georgian sodan jälkipyykki - Ukrainan ennakkokaikuja. Omakustanne 2022.
Antti Turunen on pitkän linjan ulkoministeriön virkamies, joka on toiminut diplomaattitehtävissä etenkin (entisen) Neuvostoliiton alueella. Vuosina 2010-2017 hän toimi YK:n edustajana Geneven keskusteluissa, joissa pyrittiin ratkaisemaan Georgian kriisiä vuoden 2008 sodan jälkeen.
Turusen teoksen parasta antia on se, että avaa (välillä vähän pitkäpiimäisesti) Georgian ongelmien taustoja. Mukana on muinaishistoriaa, Turkin ja Venäjän imperialismia ja Neuvostoliiton sortopolitiikkaa, jota seuraa Neuvostoliiton hajoaminen ja sen sekamelska. Venäjän ja Neuvostoliiton aikana rajoja vedettiin ja kansoja siirrettiin ja pantiin tappelemaan keskenään (aivan kuin Kaukasuksella olisi erityistä syytä tarvittu). Kun Neuvostoliitto hajosi ja osatasavallat itsenäistyivät, niiden sisällä oli melkoinen etninen ja sosioekonominen cocktail. Georgia ei hoitanut hommaa erityisen taitavasti, vaan ryhtyi rakentamaan kansallista identiteettiä "georgialaisuuden" varaan, josta sitten seurasi melkoisia ongelmia erilaisten kansallisten vähemmistöjen kanssa. Venäjä halusi säilyttää hegemoniansa alueella, joten sen intresseissä oli tukea separatistisia liikkeitä, mutta senkin piti varoa, ettei separatismi lähtenyt käsistä, koska Venäjä ei halunnut omien vähemmistökansojensa itsenäistyvän. Ja tietenkin Tšetšenia on tässä äärimmäinen paikallinen esimerkki. Kirsikkana kakunpäällä on sitten hillitön korruptio, joka ei lisännyt oikein kenenkään luottamusta itsenäistyneen Georgian valtakoneistoon.
Turunen ei sinänsä syytä ketään sodasta, mutta nostaa kyllä tikunnokkaan Mikheil Saakašvilin toiminnan. Hän ei ilmeisestikään ymmärtänyt, että hyvin rajatuksi suunniteltu sotatoimi oikeasti laukaisisi Venäjän vastareaktion. Kuitenkin Turunen muistaa myös mainita jo aiemmin kärjistyneen tilanteen, jota puolin ja toisin kiihdytettiin. Näin satunnaisen lukijan kannalta valitettavasti Turunen jättää sotatapahtumat kokonaan pois ja hyppää suoraan sovitteluprosessiin.
Siinä käy ilmi diplomatian ja etenkin venäläisten ja muiden itämaalaisten kanssa harjoitettavan diplomatian nyanssit. Vaikka neuvotteluja käydään tosiasiassa Georgian ja Venäjän välillä, näin ei kuitenkaan voida tehdä, koska Venäjä ei ole konfliktin virallinen osapuoli. Separatistijärjestöjen edustajien titteleitä ei voi käyttää, koska Georgia ei tunnusta mitään separatistialueita olevan olemassakaan ja vastaavasti taas separit eivät tunnusta Georgian valtaa. Mikä on istumajärjestys ja kuka puhuu ensin ja kenelle ja miksi rauhanvälittäjät istuvat korokkeella? Pitävätkö he itseään arvokkaampana kuin meitä? HÄH? LÄHEN KYLLÄ HETI KOTIIN MAMMAN LUO! Ratkaisu oli, että YK:n edustajat seisoivat neuvottelujen tämän vaiheen osapuolten pöytien välissä.
Harmi, että Turunen on aika kuiva kirjoittaja. Hän kyllä sinänsä kertoo asioita juurta jaksaen, mutta toivottoman tylsästi ja nihkeästi. Harvat anekdootitkin jäävät puolitiehen, vaikka niistä olisi saanut mukavaa väriä tekstiin.
Kuitenkin teokseen kannattaa tarttua. Etenkin siksi, että se toisaalta kuvaa kansainvälisen diplomatian koukeroita ja toistaalta pohjustaa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan 2014 ja 2022. Olisiko kehitys voitu estää, jos länsimaat olisivat toimineet toisin?
www.hs.fi
