Ylli
Kapteeni
Aloitan keskustelun panssariaseesta. Lyhyt historia aselajille: Panssariase syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin se toimi jalkaväen tukiaseena pyrkimyksissä murtaa vihollisen puolustuslinjat. Toisessa maailmansodassa olivat saksalaiset keksineet käyttää panssarivaunuja omana aselajinaan, jolla taisteltiin itsenäisesti ilman sitoutumista jalkaväen toimintaan. Nykyinen idea panssaritaistelusta on taistelupanssarivaunujen taistelu yhdessä panssaroitujen miehistönkuljetusvaunujen kanssa.
Meneillään oleva sota antaa mahdollisuuden tarkastella myös panssaritaktiikkojen toimivuutta. Aikaisemminkin olen palstalla tuonut esiin ongelmia, joita nykyinen doktriini tuo tullessaan. Ukraina-videoiden perusteella näyttää hyökkäysmuodostelma koostuvan 2-3 taistelupanssarivaunusta ja 7-8 miehistökuljetusvaunusta. Taktiikan ajatus lienee jalkauttaa taistelijoita vihollisten asemien eteen ja vallata ne. Panssarivaunujen rooli lienee tukea jalkaväkeä tulittaen pääaseellaan jotain. Tätä on esimerkiksi panssariprikaatin evp. upseeri Pekka Kantakoski kutsunut panssariaseen rappioksi. Tällaisella toiminnalla panssarivaunu jämähtää lähes paikalleen ja muuttuu pst:lle vieläkin helpommaksi maaliksi. Panssarivaunut ovat myös luonteeltaan massa-ase, joten toiminta lähes yksittäisillä panssarivaunuilla jalkaväen tukena vie vaunun teoreettisesta tehosta suurimman osan.
Saksalaisen panssarikenraali Heinz Guderianin luomaa teoriaa itäisestä panssariaseesta voi verrata ratsuväkeen 1600- ja 1700- lukujen taistelukentällä. Ratsuväki hyökkäsi massana vihollinen jalkaväkirivistön läpi tai sivuitse sen selustaan aiheuttamaan kaaosta ja paniikkia. Nykyistä taktiikkaa voisi verrata siihen jos vaikka tuolloin yksittäinen ratsumies olisi edennyt jalkaväen rivissä tukemassa kiväärimiesten taistelua.
Jo toisessa maailmansodassa tunnistettiin tarve saada jalkavälle tukea sen mukana liikkuvalta tykistöltä. Saksalaiset kehittivät rynnäkkötykistön. Briteillä oli eri vaunuluokat tehtävien mukaan eli risteilijät ja saattovaunut, jotka jälkimmäiset olivat jalkaväen tukivaunuja. Nykyinen panssaridoktriini tuntuu alistaneen kaikki taistelupanssarivaunut rynnäkkötykistön luokkaan.
Meneillään oleva sota antaa mahdollisuuden tarkastella myös panssaritaktiikkojen toimivuutta. Aikaisemminkin olen palstalla tuonut esiin ongelmia, joita nykyinen doktriini tuo tullessaan. Ukraina-videoiden perusteella näyttää hyökkäysmuodostelma koostuvan 2-3 taistelupanssarivaunusta ja 7-8 miehistökuljetusvaunusta. Taktiikan ajatus lienee jalkauttaa taistelijoita vihollisten asemien eteen ja vallata ne. Panssarivaunujen rooli lienee tukea jalkaväkeä tulittaen pääaseellaan jotain. Tätä on esimerkiksi panssariprikaatin evp. upseeri Pekka Kantakoski kutsunut panssariaseen rappioksi. Tällaisella toiminnalla panssarivaunu jämähtää lähes paikalleen ja muuttuu pst:lle vieläkin helpommaksi maaliksi. Panssarivaunut ovat myös luonteeltaan massa-ase, joten toiminta lähes yksittäisillä panssarivaunuilla jalkaväen tukena vie vaunun teoreettisesta tehosta suurimman osan.
Saksalaisen panssarikenraali Heinz Guderianin luomaa teoriaa itäisestä panssariaseesta voi verrata ratsuväkeen 1600- ja 1700- lukujen taistelukentällä. Ratsuväki hyökkäsi massana vihollinen jalkaväkirivistön läpi tai sivuitse sen selustaan aiheuttamaan kaaosta ja paniikkia. Nykyistä taktiikkaa voisi verrata siihen jos vaikka tuolloin yksittäinen ratsumies olisi edennyt jalkaväen rivissä tukemassa kiväärimiesten taistelua.
Jo toisessa maailmansodassa tunnistettiin tarve saada jalkavälle tukea sen mukana liikkuvalta tykistöltä. Saksalaiset kehittivät rynnäkkötykistön. Briteillä oli eri vaunuluokat tehtävien mukaan eli risteilijät ja saattovaunut, jotka jälkimmäiset olivat jalkaväen tukivaunuja. Nykyinen panssaridoktriini tuntuu alistaneen kaikki taistelupanssarivaunut rynnäkkötykistön luokkaan.