Eräässä ketjussa keskustelu kääntyi ampumaharjoittelun realismiin. Laitan tähän kaksi aikanaan Kontrollissa ilmestynyttä kirjoitustani aiheesta. Tekstejä ei ole editoitu blogimuotoon sopivammaksi, vaan ne on leikkaa-liimattu kokolalla sellaisinaan. Tekstit on kirjoitettu poliisin näkökulmasta.
Ensimmäinen teksti on 2-osainen ja se on julkaistu numeroissa 3/2009 ja 4/2009.
***
Ampumaharjoittelu virka-aseella: teoria
Teksti ja kuvat: Seppo Vesala
Poliisimies seisoo ampumaradalla kymmenen metrin viivalla rivissä kollegoidensa kanssa. Hän tähtää huolellisesti, käyttäen reilusti aikaa jokaisen laukauksen ampumiseen. Kun määrätyt viisi laukausta on puolen minuutin kuluttua ammuttu, kouluttaja toteaa poliisimiehen ampuneen mukavan, tiiviin kasan keskelle pahvitauluun liimattua A4-paperia. Kouluttaja kehaisee poliisimiestä ja antaa vinkkejä, joiden avulla kasaa saa kurottua vähän pienemmäksi.
Vaikka edellä kuvattu tilanne kuvaa tavanomaista poliisin ampumaharjoittelutilannetta, siinä on jotain pahasti vialla: se ei vastaa tarkoitustaan. Poliisi ei harjoittele ampumista sen takia, että ampuminen on mukavaa. Poliisin aseenkäsittelyharjoittelun tulisi valmistaa poliisimiestä jossain vaiheessa työuraa mahdollisesti kohdalle osuvaa ampumistilannetta, jopa tulitaistelua varten. Ei varmaankaan ole poliittisesti korrektia sanoa asiaa suoraan, mutta poliisin ampumaharjoittelun tulee valmistaa harjoittelijaa ihmisen ampumiseen.
Tässä artikkelissa puhutaan poliisin aseenkäsittelyn harjoittelusta ja asiaa tarkastellaan poliisin näkökulmasta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjoittaja on poliisi. Myös muut ampuma-asetta työssään kantavat kontrolliammattilaiset voivat käyttää artikkelissa esiteltyjä asioita vähintäänkin soveltaen omassa harjoittelussaan.
Nykytila
Poliisin ampumaharjoittelu alkaa Poliisiammattikorkeakoulussa, osana poliisin perusopintoja. Tällöin harjoittelu lähtee siitä olettamuksesta, että kukaan harjoittelijoista ei ole aikaisemmin pitänyt kädessään pistoolia, eivätkä kaikki ole välttämättä ampuneet minkäänlaisella aseella. Näin täytyy toki ollakin, sillä harjoitusturvallisuuden tulee olla ykkössijalla. Poliisin perustutkinto sisältää varsin vähän ampumaharjoittelua, ja ampumaharjoittelun jatkaminen jää virkamiehen oman harrastuneisuuden ja työpaikkakoulutuksen varaan.
Vapaa-ajallaan jokainen voi harrastaa mitä haluaa, ja jos poliisimies haluaa harrastaa esimerkiksi jotain toiminta-ammuntalajia, ei harjoittelun sisältöä säädellä. Poliisiyksiköissä annettavan työpaikkakoulutuksen tulee kuitenkin kulkea käsi kädessä hyväksyttyjen toimintamallien sekä lakien ja asetusten kanssa. Kun tähän tosiseikkaan yhdistää koulutukseen käytettävissä olevien resurssien rajallisuuden, poliisimiesten varsin kirjavan aseenkäyttötaidon, ainakin joissakin laitoksissa henkilöstön suuren vaihtuvuuden, perinteen painolastin, ja monet muut tekijät, on helppo ymmärtää miksi poliisin aseenkäyttöharjoittelu ei ole niin realistista kuin mitä sen ehkä kuuluisi olla.
Kokemukseni ja käsitykseni mukaan myös poliisiyksiköissä kokeneille poliisimiehille annettavaan työpaikkakoulutukseen liittyvä aseenkäsittelyharjoittelu on useimmiten melko perusammuntamaista. Koska koulutukseen käytettävissä oleva aika on usein varsin rajallinen, on säädösten vaatimat koulutusmäärät helpoin täyttää perusammunnan avulla. On toki myös huomattava, että mikäli yksittäinen poliisimies pääsee ampumaan vain kaksi kertaa vuodessa 50-100 laukausta kerrallaan, ei välttämättä ole edes järkevää lähteä kehittämään harjoittelua liian vaativaan suuntaan. Toisaalta, mikäli harjoittelu ei ole haastavaa, ei se myöskään kehitä. Jos kuntosalilla treenatessaan käyttää vuodesta toiseen samoja painoja ja samaa harjoitusohjelmaa, ei kannata odottaa kovin suurta kehittymistä. Sama pätee kaikkeen harjoitteluun.
Aseenkäsittelyn vaatimukset
Oma näkemykseni poliisin aseenkäyttötaidon vaatimuksista perustuu seuraaviin seikkoihin: Poliisi käsittelee asetta huomattavasti useammin kuin ampuu sillä. Poliisimies saattaa kohdata vuoden aikana useita tilanteita, jossa kohdehenkilöä uhataan aseella, mutta hän ei välttämättä joudu ampumaan laukaustakaan ampumaradan ulkopuolella koko virkauransa aikana. On myös huomattava, että oikeaan kohteeseen osumista tärkeämpää on olla osumatta väärään maaliin, esimerkiksi sivustakatsojaan. Tämän lisäksi aseenkäyttötilanne saattaa tulla eteen hyvinkin äkillisesti – erityisesti puhuttaessa virka-aseesta, mikä on tämän artikkelin aiheena. Toisaalta, poliisimiehen on tiedettävä ja tiedostettava omat rajansa, ja osattava pidättäytyä aseenkäytöstä, mikäli tilanne ylittää hänen osaamisensa.
Asetan aseenkäsittelyn osa-alueet seuraavanlaiseen tärkeysjärjestykseen:
Tasaisuus tarkoittaa tulosten tasaisuutta ja sitä, että poliisimies tietää oman taitotasonsa ja osaa arvioida kykyjensä riittämisen käsillä olevassa tilanteessa. On tärkeää voida todeta ”en pysty toimimaan”, sen sijaan että vaikeassa tilanteessa yritettäisiin riskillä, joka saattaa vaarantaa jopa sivullisten hengen. Näin ollen on parempi, että poliisimies ampuu tasaisesti maalitaulun 8-rinkiin, kuin että yhdeksän laukausta kymmenestä osuu napakymppiin, ja kymmenes karkaa taulun laidalle.
Nopeus tarkoittaa riittävää nopeutta sellaisissa tilanteissa joissa ei ole paljoa aikaa käytettävänä. Tämän artikkelin ensimmäisessä kappaleessa kuvattu tilanne, jossa viiden laukauksen sarjan ampumiseen käytetään puoli minuuttia, ei palvele äkillisestä hätävarjelutilanteesta selviämistä. Toki työtehtävissä saattaa tulla tilanteita, joissa laukauksen tähtäämiseen on kymmenen sekuntia aikaa, mutta varmaankin lähtökohtaisesti tällaisissa tilanteissa tukiasemies on määrätty ensisijaiseksi aseenkäyttäjäksi.
Tarkkuus on tiettyyn pisteeseen saakka tärkeää, mutta poliisin ei tarvitse olla tarkka-ampuja, varsinkaan virka-aseen kanssa toimittaessa. Miestäni riittää, että kaikki osumat saadaan mahtumaan A5-kokoiseen maaliin; ainakin tämä on parempi kuin ampua tiukka kasa maalitaulun viereen. Mikäli maali todellisessa tilanteessa on A5-paperia pienempi, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voidaanko kyseisessä tilanteessa käyttää virka-asetta lainkaan. Samaan hengenvetoon on todettava, että todellisessa aseenkäyttötilanteessa A5-osuma on huomattavasti haastavampi tehtävä kuin saman osuman ampuminen rauhallisissa ampumarataolosuhteissa. Näin ollen ampumataitoa ei lähtökohtaisesti edes pitäisi mitata ampumarataolosuhteissa, vaan tässäkin tulisi pyrkiä kohti mahdollisimman suurta realismia.
Partiokohtainen ammuntakoulutus
Aseenkäsittelyn kehittäminen tapahtuu kahdella rintamalla: on parannettava harjoittelun laatua, ja samalla lisättävä harjoitusmääriä. Äkkiseltään ajateltuna vaikuttaisi siltä, että kumpikaan ei ole mahdollista ilman merkittäviä lisäresursseja, mutta onneksi tämä ei pidä paikkaansa. Sain aivan yksin, kahden kuukauden ajanjaksolla, nostettua oman kenttäryhmäni vuosittaisen ammuntakertojen määrän kaksin- tai kolminkertaiseksi normaaliin verrattuna, ja uskallan väittää että kyseisenä jaksona myös harjoittelun laatu parani, tai ainakin monipuolistui. Tämä ei vaatinut työnantajalta mitään ylimääräistä rahallista tai materiaalista panostusta, lukuun ottamatta ylimääräisen harjoittelun vaatimia patruunoita ja muita ampumaratatarvikkeita. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa esittelen tapoja joiden avulla tämä onnistuu.
Harjoittelun määrän lisääminen onnistui järjestämällä ampumaradalla partiokohtaista ammuntakoulutusta. Työskentelen Helsingissä, missä partiomäärät ovat luonnollisesti suuremmat kuin muualla Suomessa, joten pienemmissä laitoksissa työskenteleville tämä saattaa vaatia ylimääräisiä järjestelyjä. Toisaalta, Helsingin ampumarata sijaitsee noin 15 kilometrin päässä omasta yksiköstäni, mikä vaikeuttaa harjoittelun toteuttamista verrattuna tilanteeseen jossa ampumarata sijaitsisi omalla laitoksella, kuten toivottavasti ainakin useimmissa uusissa poliisitaloissa on asia.
Toteutin ampumakoulutuksen siten, että valitsin etukäteen hiljaisiksi odotettuja yövuoroja ja varasin ampumaradan käyttööni. Kutsuin yhden partion kerrallaan ampumaan, jolloin ampumakerran pituudeksi tuli noin 30 minuuttia / partio. Ammuntasession aikana ammuttiin 2-3 erilaista harjoitetta, ja patruunoita kului korkeintaan 50 / henkilö. Mikäli tilanne kentällä alkoi vaikuttamaan siltä että partioita tarvitaan lisää, lopetin ammuntaharjoittelun siltä yöltä kesken, vaikka kaikki partiot eivät olisikaan ehtineet käydä harjoittelemassa.
Harjoittelun laadun parantaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että käytetään harjoitteita jotka vastaavat kouluammuntaa paremmin todellisia käyttötilanteita. Tällaisten harjoitusten toteuttaminen saattaa vaatia enemmän vaivaa kuin perinteisen kouluammuntaharjoittelun järjestäminen, mutta se on toisaalta kouluttajallekin huomattavasti antoisampaa. Partiokohtaisen harjoittelun etuna on myös se, että tällä tavalla voidaan toteuttaa sellaisia harjoituksia jotka eivät olisi suuremmalla harjoittelijamäärällä turvallisia tai käytännöllisiä toteuttaa, kuten liikkumisen yhdistämisen ampumiseen.
Jotkut partiokohtaisen ammuntakoulutuksen avulla toteuttamistani harjoituksista ovat ensi kuulemalta kuulostaneet melko hurjilta ja jopa työturvallisuuden kannalta arveluttavilta. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että ampujat ovat omaksuneet ampumaratamentaliteetin, joka korostaa turvallisuutta realismin kustannuksella. Kyse on kuitenkin suurelta osin harhasta, joka johtuu ajattelutavasta jonka mukaan kaikki totutusta poikkeava on väärin.
Ampumarataturvallisuus on ehdottoman tärkeää, ja näitä harjoitteita käytettäessä onkin oleellisen tärkeää, että kaikki osallistujat hallitsevat turvallisen aseenkäsittelyn myös stressitilanteessa. Partiokohtaisen ampumakoulutuksen etuna on kuitenkin myös se, että mikäli harjoituksiin osallistuu eritasoisia ampujia, voidaan harjoitteita skaalata kunkin osallistujan taitoja vastaaviksi. Näin ollen, jos jonkun harjoittelijan aseenkäsittelyssä on parantamisen varaa, voidaan harjoittelussa hänen osaltaan keskittyä aseenkäsittelyn parantamiseen, tai harjoitteet voidaan käydä läpi aluksi tyhjällä aseella ennen varsinaiseen ampumaharjoitteluun siirtymistä.
Ampumaharjoittelun tulee sisältää myös erilaisia dynaamisissa tilanteissa mahdollisesti eteen tulevia tilanteita, kuten esimerkiksi lähitilanteessa ampumista, tai toimimista sen jälkeen kun yllätyshyökkäys on kaatanut ampujan maahan. Näitä tilanteita voidaan harjoitella skenaarioharjoitteiden lisäksi myös ampumaradalla, kovilla patruunoilla. Tosin eri tilanteisiin tulee totutella pikku hiljaa, lähtien puikotetuilla aseilla suoritettavasta kylmäharjoittelusta.
Turvallisen aseenkäsittelyn neljä perussääntöä ovat: käsittele asetta aina kuin se olisi ladattu, älä laita sormea liipasinkaaren sisälle ennen kuin olet valmis ampumaan, älä koskaan osoita aseella mitään sellaista mitä et halua tuhota, sekä tunnista maali ja varmista tausta.
Poliisimiehet kulkevat normaaleja työtehtäviään suorittaessaan jatkuvasti aseistettuina muiden ihmisten joukossa, ja aseenkäyttötilanne saattaa syntyä millaisissa olosuhteissa tahansa. Vaikka turvallisen aseenkäsittelyn perusvaatimuksista ei tule tinkiä, tulee harjoittelussa ottaa huomioon se, että todellisessa tilanteessa aseenkäyttötilanne ei todennäköisesti vastaa olosuhteiltaan ampumaratatilannetta. Aseenkäyttötilanteesta puhtain paperein selviämistä edistääkin, jos edes osa harjoittelusta on toteutettu normaaleista rataolosuhteista poikkeavissa olosuhteissa. Onkin parempi, että äärimmäisen stressaavaa tilannetta vasten on harjoiteltu turvallisissa olosuhteissa, verrattuna tilanteeseen jossa kaikki harjoittelu on ollut normaalia ampumarataharjoittelua ja ensimmäinen kosketus dynaamisessa tilanteessa ampumiseen tulee vastaan tosipaikassa. Todellinen tilanne on muutenkin riittävän stressaava; tätä stressiä ei kannata kasvattaa sillä että todellisen vaaran lisäksi myös itse tilanne on sellainen, jota ei ole koskaan harjoiteltu.
Mitä kauempana harjoittelutilanteen olosuhteet ovat todellisesta käyttötilanteesta, sitä vähemmän harjoittelusta on hyötyä. Tämä pätee sitä paremmin, mitä stressaavammassa tilanteessa taitoja käytetään. Toki myös kliinisissä olosuhteissa harjoiteltaessa tapahtuu oppimista, mutta tällaisen oppimisen aivoihin jättämä muistijälki on erilainen verrattuna stressaavassa tilanteessa opittuihin taitoihin. Stressitilanteessa aivot eivät pysty hyödyntämään stressittömissä olosuhteissa opittuja taitoja yhtä hyvin kuin niitä taitoja, joissa oppimistilanteen stressitaso on lähempänä käyttötilanteen stressitasoa.
Partiokohtainen ammuntaharjoittelu mahdollistaa ampujan stressin nostamisen paremmin kuin suuremmalla joukolla ammuttaessa. Lisäksi tällainen harjoittelu mahdollistaa realistisempien tilanteiden ja olosuhteiden luomisen ampumaradalle. Näin ollen, harjoittelija saa kaksinkertaisen hyödyn: harjoittelun stressitaso on normaalia harjoittelua lähempänä aseenkäyttötilanteen stressitasoa, ja harjoittelija tottuu ampumaan tavanomaisista ampumaratatilanteista poikkeavissa olosuhteissa.
Artikkelin tässä osassa käsiteltiin ongelmaa lähinnä yleisellä tasolla. Seuraavassa osassa kerrotaan, miten harjoittelua saadaan muutettua enemmän todellisuutta vastaavaksi varsin pienellä vaivalla.
Ensimmäinen teksti on 2-osainen ja se on julkaistu numeroissa 3/2009 ja 4/2009.
***
Ampumaharjoittelu virka-aseella: teoria
Teksti ja kuvat: Seppo Vesala
Poliisimies seisoo ampumaradalla kymmenen metrin viivalla rivissä kollegoidensa kanssa. Hän tähtää huolellisesti, käyttäen reilusti aikaa jokaisen laukauksen ampumiseen. Kun määrätyt viisi laukausta on puolen minuutin kuluttua ammuttu, kouluttaja toteaa poliisimiehen ampuneen mukavan, tiiviin kasan keskelle pahvitauluun liimattua A4-paperia. Kouluttaja kehaisee poliisimiestä ja antaa vinkkejä, joiden avulla kasaa saa kurottua vähän pienemmäksi.
Vaikka edellä kuvattu tilanne kuvaa tavanomaista poliisin ampumaharjoittelutilannetta, siinä on jotain pahasti vialla: se ei vastaa tarkoitustaan. Poliisi ei harjoittele ampumista sen takia, että ampuminen on mukavaa. Poliisin aseenkäsittelyharjoittelun tulisi valmistaa poliisimiestä jossain vaiheessa työuraa mahdollisesti kohdalle osuvaa ampumistilannetta, jopa tulitaistelua varten. Ei varmaankaan ole poliittisesti korrektia sanoa asiaa suoraan, mutta poliisin ampumaharjoittelun tulee valmistaa harjoittelijaa ihmisen ampumiseen.
Tässä artikkelissa puhutaan poliisin aseenkäsittelyn harjoittelusta ja asiaa tarkastellaan poliisin näkökulmasta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjoittaja on poliisi. Myös muut ampuma-asetta työssään kantavat kontrolliammattilaiset voivat käyttää artikkelissa esiteltyjä asioita vähintäänkin soveltaen omassa harjoittelussaan.
Nykytila
Poliisin ampumaharjoittelu alkaa Poliisiammattikorkeakoulussa, osana poliisin perusopintoja. Tällöin harjoittelu lähtee siitä olettamuksesta, että kukaan harjoittelijoista ei ole aikaisemmin pitänyt kädessään pistoolia, eivätkä kaikki ole välttämättä ampuneet minkäänlaisella aseella. Näin täytyy toki ollakin, sillä harjoitusturvallisuuden tulee olla ykkössijalla. Poliisin perustutkinto sisältää varsin vähän ampumaharjoittelua, ja ampumaharjoittelun jatkaminen jää virkamiehen oman harrastuneisuuden ja työpaikkakoulutuksen varaan.
Vapaa-ajallaan jokainen voi harrastaa mitä haluaa, ja jos poliisimies haluaa harrastaa esimerkiksi jotain toiminta-ammuntalajia, ei harjoittelun sisältöä säädellä. Poliisiyksiköissä annettavan työpaikkakoulutuksen tulee kuitenkin kulkea käsi kädessä hyväksyttyjen toimintamallien sekä lakien ja asetusten kanssa. Kun tähän tosiseikkaan yhdistää koulutukseen käytettävissä olevien resurssien rajallisuuden, poliisimiesten varsin kirjavan aseenkäyttötaidon, ainakin joissakin laitoksissa henkilöstön suuren vaihtuvuuden, perinteen painolastin, ja monet muut tekijät, on helppo ymmärtää miksi poliisin aseenkäyttöharjoittelu ei ole niin realistista kuin mitä sen ehkä kuuluisi olla.
Kokemukseni ja käsitykseni mukaan myös poliisiyksiköissä kokeneille poliisimiehille annettavaan työpaikkakoulutukseen liittyvä aseenkäsittelyharjoittelu on useimmiten melko perusammuntamaista. Koska koulutukseen käytettävissä oleva aika on usein varsin rajallinen, on säädösten vaatimat koulutusmäärät helpoin täyttää perusammunnan avulla. On toki myös huomattava, että mikäli yksittäinen poliisimies pääsee ampumaan vain kaksi kertaa vuodessa 50-100 laukausta kerrallaan, ei välttämättä ole edes järkevää lähteä kehittämään harjoittelua liian vaativaan suuntaan. Toisaalta, mikäli harjoittelu ei ole haastavaa, ei se myöskään kehitä. Jos kuntosalilla treenatessaan käyttää vuodesta toiseen samoja painoja ja samaa harjoitusohjelmaa, ei kannata odottaa kovin suurta kehittymistä. Sama pätee kaikkeen harjoitteluun.
Aseenkäsittelyn vaatimukset
Oma näkemykseni poliisin aseenkäyttötaidon vaatimuksista perustuu seuraaviin seikkoihin: Poliisi käsittelee asetta huomattavasti useammin kuin ampuu sillä. Poliisimies saattaa kohdata vuoden aikana useita tilanteita, jossa kohdehenkilöä uhataan aseella, mutta hän ei välttämättä joudu ampumaan laukaustakaan ampumaradan ulkopuolella koko virkauransa aikana. On myös huomattava, että oikeaan kohteeseen osumista tärkeämpää on olla osumatta väärään maaliin, esimerkiksi sivustakatsojaan. Tämän lisäksi aseenkäyttötilanne saattaa tulla eteen hyvinkin äkillisesti – erityisesti puhuttaessa virka-aseesta, mikä on tämän artikkelin aiheena. Toisaalta, poliisimiehen on tiedettävä ja tiedostettava omat rajansa, ja osattava pidättäytyä aseenkäytöstä, mikäli tilanne ylittää hänen osaamisensa.
Asetan aseenkäsittelyn osa-alueet seuraavanlaiseen tärkeysjärjestykseen:
- turvallisuus
- tasaisuus
- nopeus
- tarkkuus
Tasaisuus tarkoittaa tulosten tasaisuutta ja sitä, että poliisimies tietää oman taitotasonsa ja osaa arvioida kykyjensä riittämisen käsillä olevassa tilanteessa. On tärkeää voida todeta ”en pysty toimimaan”, sen sijaan että vaikeassa tilanteessa yritettäisiin riskillä, joka saattaa vaarantaa jopa sivullisten hengen. Näin ollen on parempi, että poliisimies ampuu tasaisesti maalitaulun 8-rinkiin, kuin että yhdeksän laukausta kymmenestä osuu napakymppiin, ja kymmenes karkaa taulun laidalle.
Nopeus tarkoittaa riittävää nopeutta sellaisissa tilanteissa joissa ei ole paljoa aikaa käytettävänä. Tämän artikkelin ensimmäisessä kappaleessa kuvattu tilanne, jossa viiden laukauksen sarjan ampumiseen käytetään puoli minuuttia, ei palvele äkillisestä hätävarjelutilanteesta selviämistä. Toki työtehtävissä saattaa tulla tilanteita, joissa laukauksen tähtäämiseen on kymmenen sekuntia aikaa, mutta varmaankin lähtökohtaisesti tällaisissa tilanteissa tukiasemies on määrätty ensisijaiseksi aseenkäyttäjäksi.
Tarkkuus on tiettyyn pisteeseen saakka tärkeää, mutta poliisin ei tarvitse olla tarkka-ampuja, varsinkaan virka-aseen kanssa toimittaessa. Miestäni riittää, että kaikki osumat saadaan mahtumaan A5-kokoiseen maaliin; ainakin tämä on parempi kuin ampua tiukka kasa maalitaulun viereen. Mikäli maali todellisessa tilanteessa on A5-paperia pienempi, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voidaanko kyseisessä tilanteessa käyttää virka-asetta lainkaan. Samaan hengenvetoon on todettava, että todellisessa aseenkäyttötilanteessa A5-osuma on huomattavasti haastavampi tehtävä kuin saman osuman ampuminen rauhallisissa ampumarataolosuhteissa. Näin ollen ampumataitoa ei lähtökohtaisesti edes pitäisi mitata ampumarataolosuhteissa, vaan tässäkin tulisi pyrkiä kohti mahdollisimman suurta realismia.
Partiokohtainen ammuntakoulutus
Aseenkäsittelyn kehittäminen tapahtuu kahdella rintamalla: on parannettava harjoittelun laatua, ja samalla lisättävä harjoitusmääriä. Äkkiseltään ajateltuna vaikuttaisi siltä, että kumpikaan ei ole mahdollista ilman merkittäviä lisäresursseja, mutta onneksi tämä ei pidä paikkaansa. Sain aivan yksin, kahden kuukauden ajanjaksolla, nostettua oman kenttäryhmäni vuosittaisen ammuntakertojen määrän kaksin- tai kolminkertaiseksi normaaliin verrattuna, ja uskallan väittää että kyseisenä jaksona myös harjoittelun laatu parani, tai ainakin monipuolistui. Tämä ei vaatinut työnantajalta mitään ylimääräistä rahallista tai materiaalista panostusta, lukuun ottamatta ylimääräisen harjoittelun vaatimia patruunoita ja muita ampumaratatarvikkeita. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa esittelen tapoja joiden avulla tämä onnistuu.
Harjoittelun määrän lisääminen onnistui järjestämällä ampumaradalla partiokohtaista ammuntakoulutusta. Työskentelen Helsingissä, missä partiomäärät ovat luonnollisesti suuremmat kuin muualla Suomessa, joten pienemmissä laitoksissa työskenteleville tämä saattaa vaatia ylimääräisiä järjestelyjä. Toisaalta, Helsingin ampumarata sijaitsee noin 15 kilometrin päässä omasta yksiköstäni, mikä vaikeuttaa harjoittelun toteuttamista verrattuna tilanteeseen jossa ampumarata sijaitsisi omalla laitoksella, kuten toivottavasti ainakin useimmissa uusissa poliisitaloissa on asia.
Toteutin ampumakoulutuksen siten, että valitsin etukäteen hiljaisiksi odotettuja yövuoroja ja varasin ampumaradan käyttööni. Kutsuin yhden partion kerrallaan ampumaan, jolloin ampumakerran pituudeksi tuli noin 30 minuuttia / partio. Ammuntasession aikana ammuttiin 2-3 erilaista harjoitetta, ja patruunoita kului korkeintaan 50 / henkilö. Mikäli tilanne kentällä alkoi vaikuttamaan siltä että partioita tarvitaan lisää, lopetin ammuntaharjoittelun siltä yöltä kesken, vaikka kaikki partiot eivät olisikaan ehtineet käydä harjoittelemassa.
Harjoittelun laadun parantaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että käytetään harjoitteita jotka vastaavat kouluammuntaa paremmin todellisia käyttötilanteita. Tällaisten harjoitusten toteuttaminen saattaa vaatia enemmän vaivaa kuin perinteisen kouluammuntaharjoittelun järjestäminen, mutta se on toisaalta kouluttajallekin huomattavasti antoisampaa. Partiokohtaisen harjoittelun etuna on myös se, että tällä tavalla voidaan toteuttaa sellaisia harjoituksia jotka eivät olisi suuremmalla harjoittelijamäärällä turvallisia tai käytännöllisiä toteuttaa, kuten liikkumisen yhdistämisen ampumiseen.
Jotkut partiokohtaisen ammuntakoulutuksen avulla toteuttamistani harjoituksista ovat ensi kuulemalta kuulostaneet melko hurjilta ja jopa työturvallisuuden kannalta arveluttavilta. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että ampujat ovat omaksuneet ampumaratamentaliteetin, joka korostaa turvallisuutta realismin kustannuksella. Kyse on kuitenkin suurelta osin harhasta, joka johtuu ajattelutavasta jonka mukaan kaikki totutusta poikkeava on väärin.
Ampumarataturvallisuus on ehdottoman tärkeää, ja näitä harjoitteita käytettäessä onkin oleellisen tärkeää, että kaikki osallistujat hallitsevat turvallisen aseenkäsittelyn myös stressitilanteessa. Partiokohtaisen ampumakoulutuksen etuna on kuitenkin myös se, että mikäli harjoituksiin osallistuu eritasoisia ampujia, voidaan harjoitteita skaalata kunkin osallistujan taitoja vastaaviksi. Näin ollen, jos jonkun harjoittelijan aseenkäsittelyssä on parantamisen varaa, voidaan harjoittelussa hänen osaltaan keskittyä aseenkäsittelyn parantamiseen, tai harjoitteet voidaan käydä läpi aluksi tyhjällä aseella ennen varsinaiseen ampumaharjoitteluun siirtymistä.
Ampumaharjoittelun tulee sisältää myös erilaisia dynaamisissa tilanteissa mahdollisesti eteen tulevia tilanteita, kuten esimerkiksi lähitilanteessa ampumista, tai toimimista sen jälkeen kun yllätyshyökkäys on kaatanut ampujan maahan. Näitä tilanteita voidaan harjoitella skenaarioharjoitteiden lisäksi myös ampumaradalla, kovilla patruunoilla. Tosin eri tilanteisiin tulee totutella pikku hiljaa, lähtien puikotetuilla aseilla suoritettavasta kylmäharjoittelusta.
Turvallisen aseenkäsittelyn neljä perussääntöä ovat: käsittele asetta aina kuin se olisi ladattu, älä laita sormea liipasinkaaren sisälle ennen kuin olet valmis ampumaan, älä koskaan osoita aseella mitään sellaista mitä et halua tuhota, sekä tunnista maali ja varmista tausta.
Poliisimiehet kulkevat normaaleja työtehtäviään suorittaessaan jatkuvasti aseistettuina muiden ihmisten joukossa, ja aseenkäyttötilanne saattaa syntyä millaisissa olosuhteissa tahansa. Vaikka turvallisen aseenkäsittelyn perusvaatimuksista ei tule tinkiä, tulee harjoittelussa ottaa huomioon se, että todellisessa tilanteessa aseenkäyttötilanne ei todennäköisesti vastaa olosuhteiltaan ampumaratatilannetta. Aseenkäyttötilanteesta puhtain paperein selviämistä edistääkin, jos edes osa harjoittelusta on toteutettu normaaleista rataolosuhteista poikkeavissa olosuhteissa. Onkin parempi, että äärimmäisen stressaavaa tilannetta vasten on harjoiteltu turvallisissa olosuhteissa, verrattuna tilanteeseen jossa kaikki harjoittelu on ollut normaalia ampumarataharjoittelua ja ensimmäinen kosketus dynaamisessa tilanteessa ampumiseen tulee vastaan tosipaikassa. Todellinen tilanne on muutenkin riittävän stressaava; tätä stressiä ei kannata kasvattaa sillä että todellisen vaaran lisäksi myös itse tilanne on sellainen, jota ei ole koskaan harjoiteltu.
Mitä kauempana harjoittelutilanteen olosuhteet ovat todellisesta käyttötilanteesta, sitä vähemmän harjoittelusta on hyötyä. Tämä pätee sitä paremmin, mitä stressaavammassa tilanteessa taitoja käytetään. Toki myös kliinisissä olosuhteissa harjoiteltaessa tapahtuu oppimista, mutta tällaisen oppimisen aivoihin jättämä muistijälki on erilainen verrattuna stressaavassa tilanteessa opittuihin taitoihin. Stressitilanteessa aivot eivät pysty hyödyntämään stressittömissä olosuhteissa opittuja taitoja yhtä hyvin kuin niitä taitoja, joissa oppimistilanteen stressitaso on lähempänä käyttötilanteen stressitasoa.
Partiokohtainen ammuntaharjoittelu mahdollistaa ampujan stressin nostamisen paremmin kuin suuremmalla joukolla ammuttaessa. Lisäksi tällainen harjoittelu mahdollistaa realistisempien tilanteiden ja olosuhteiden luomisen ampumaradalle. Näin ollen, harjoittelija saa kaksinkertaisen hyödyn: harjoittelun stressitaso on normaalia harjoittelua lähempänä aseenkäyttötilanteen stressitasoa, ja harjoittelija tottuu ampumaan tavanomaisista ampumaratatilanteista poikkeavissa olosuhteissa.
Artikkelin tässä osassa käsiteltiin ongelmaa lähinnä yleisellä tasolla. Seuraavassa osassa kerrotaan, miten harjoittelua saadaan muutettua enemmän todellisuutta vastaavaksi varsin pienellä vaivalla.