Aarre, josta Suomi unohtaa olla ylpeä
(KUVA: Lehtikuva)
Julkaistu: 18.7. 8:55
Putinin vierailu, Ruotsi, Nizza ja kolumbialaissyntyinen ystävä saivat Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin miettimään turvallisuutta.
TÄNÄ KESÄNÄ Suomessa on käyty kuumaa keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, Venäjän presidentti
Vladimir Putin on piipahtanut kylässä, Nizzassa on tehty verinen terrori-isku ja minä tapasin opiskeluaikaisen ystäväni yli 20 vuoden jälkeen. Sitä ajattelisi, ettei näillä asioilla ole mitään tekemistä keskenään. Mutta on. Kaikkia yhdistää sama teema: turvallisuus. Ja kaikki saavat ajattelemaan, että Suomi on tällä osa-alueella onnistunut sotien jälkeen erinomaisesti: kansalaiset ovat olleet turvassa sekä ulkoisilta uhilta että sisäisiltä levottomuuksilta.
Ensinnäkään Suomi ei ole joutunut minkään sotilaallisen konfliktin osalliseksi Lapin sodan jälkeen, vaan Suomi on ollut itsenäinen maa itsenäisine ratkaisuineen. Se on oikeastaan aika hämmästyttävää, kun miettii sekä historiaa että Suomen sijaintia (ne kuuluisat 1 300 kilometriä). Tietysti Suomen on katsottava menneisyyttään rehellisesti silmiin: esimerkiksi suomettumisen vuosia on ollut syytäkin perata ja käydä itsekriittistä keskustelua. Silti monelta tuntuu välillä unohtuvan lopputulos. Se tosiasia, että hävityistä sodista, vaaran vuosista, Unkarin ja Tshekkoslovakian miehityksistä ja kylmän sodan kireistä kausista ja kansainvälisistä kriiseistä huolimatta Suomen omien kansalaisten turvallisuus ei ole ollut uhattuna ja sen lisäksi Suomi on kyennyt kaikkina menneinä vuosikymmeniä koko ajan säilyttämään liikkumavaransa ja kytkeytymään länteen. Se on kova saavutus.
YYA-sopimuksia on toki solmittu, mutta silti Suomessa on aina pidetty huoli omasta puolustuksesta ja maanpuolustustahdosta. Suomalaiset ovat sisimmässään aina tienneet sen, mikä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa sanottiin nyt ääneen: ”Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois”. Näin on. Ei voida. Eikä ole koskaan voitukaan, vaikkei siitä olisi virallisesti puhuttu. Vaikka minkäänlaista vakavaa sotilaallista uhkaa ei Suomeen nyt kohdistu (eikä ole vuosikymmeniin kohdistunut), silti maailma on arvaamaton. Olisi historiatonta ja naiivia väittää muuta.
Adolf Ehrnroothin vielä eläessä haastattelin häntä vuonna 2000, jolloin Suomi eli aikaa, jolloin kaikki uhat tuntuivat olevan takanapäin. Oli liitytty Euroopan unioniin, Neuvostoliitto oli hajonnut, Venäjästä toivottiin toimivaa demokratiaa ja ilma oli täynnä optimismia siitä, että kriisien aika olisi ohi. Ehrnrooth kehotti silti suomalaisia pitämään puolustusvoimista huolta.
Hän perusteli sen näin: ”Aina kun johtajat vaihtuvat suuressa maailmassa, niin historia osoittaa, että joskus valtaan nousee myös huimapäitä. Ykskaks voi pallille nousta mies, joka lyö rintoihinsa ja sanoo, että minä poika näytän maailmalle, mistä pesee. Kaikki sanovat, ettei mitään toista sotaa tule. Mutta eihän kukaan tiedä. Se on aina ollut hämärän peitossa. Moni luulee, että olen jonkinlainen pahanilmanlintu. Mutta minä olen vain nähnyt niin paljon.”
Miehellä, joka oli elämänsä aikana kokenut kaksi maailmansotaa ja yhden sisällissodan oli perspektiiviä.
SITÄ PERSPEKTIIVIÄ on onneksi ollut myös Suomen päättäjillä, koska Suomi on pyrkinyt pikemminkin liennyttämään kriisejä kuin lisäämään niitä eikä Suomi toisaalta ole lähtenyt ajamaan puolustusvoimia radikaalisti alas vaan täällä on tehty pääosin järkeviä ratkaisuja (jos ei joitakin käsittämättömiä päätöksiä, kuten jalkaväkimiinoista luopuminen, oteta lukuun).
Monessa muussa maassa, mukaan lukien naapurimme Ruotsi, on toimittu toisin. Ruotsi jätti ulkoisesta turvallisuudesta huolehtimisen rempalleen niinä vuosina, kun moni kuvitteli maailman muuttuneen pysyvästi. Ruotsi luopui asevelvollisuudesta 2009 ja esimerkiksi strategisesti tärkeän Gotlannin puolustus ajettiin 2000-luvun alussa alas. Sitten tuli Ukrainan kriisi ja Ruotsilla on ollut hätä korjata tilannetta. Tänä vuonna yhä useampi ruotsalaispoliitikko on kiihkeästi vaatinut asevelvollisuuden palauttamista ja Gotlantiin pyritään sijoittamaan pysyviä joukkoja vuodesta 2018 alkaen.
Ruotsin omasta tilanteesta huolimatta osa ruotsalaispoliitikoista katsoo, että heillä on varaa moittia Suomea, kun Suomi pyrkii pitämään yllä dialogia Venäjän kanssa. Alkukesästä Kultarannassa presidentti
Sauli Niinistön järjestämässä ulkopoliittisessa keskustelutilaisuudessa paikalla olleet ruotsalaiset, muun muassa entinen puolustusministeri ja entinen ammattiupseeri
Karin Enström, paheksuivat Suomen johtoa siitä, että Venäjän presidentti Vladimir Putin oli kutsuttu Suomeen vieraaksi.
Ruotsalaisten kommenteista tuli jotenkin mieleen öinen nakkikioski, jonka jonosta iso korsto vaatii paikkaa itselleen. Jos itse yrität asiallisesti keskustella korston kanssa tilanteesta, Enström edustaa sitä tyyppiä, joka huutelee olkapääsi yli – varsin hyvin tietäen, että jos isku tulee, se osuu sinun naamaasi, ei huutelijan omaan.
ULKOISEN TURVALLISUUDEN lisäksi Suomessa on pystytty pitämään huolta myös sisäisestä turvallisuudesta: tämä on kansainvälisesti katsottuna erittäin stabiili maa. Sekään ei ole vähäinen meriitti valtiossa, jossa aikoinaan veli on käynyt verisesti veljeä vastaan, joka on joutunut yhtäkkiä asuttamaan yli 400 000 evakkoa ja joka on ponnistellut ylös ankarasta köyhyydestä. Jokunen anarkisti sinne ja joitakin odininsotureita tänne, mutta pääosin suomalainen yhteiskunta on toistaiseksi rauhallinen ja ääriainekset marginaalisia. Suomessa tavallisen kansalaisen arkea ei sävytä jatkuva väkivallan pelko.
Toisin on muualla, kuten vaikkapa opiskeluaikaisen ystäväni synnyinmaassa Kolumbiassa. Kun hän käy siellä, hän jättää kotiin niin korvakorunsa kuin vihkisormuksensa. Miksi? Koska sen sormuksen takia voi jossain kadunkulmassa lähteä sormi tai pahimmillaan henki. Hänen yhä Kolumbiassa asuvat sukulaisensa kertovat, millaista on arki turvattomassa maassa: kuinka esimerkiksi kaduilla ei voi ajatellakaan käyttävänsä kännykkää, koska se varastettaisiin lähes varmasti.
Rikolliset voivat iskeä missä tahansa, jopa hautausmaalla. Näin kävi ystävällenikin, kun hän matkusti Kolumbiaan isänsä hautajaisiin. Hautajaisten jälkeen perhe kävi myös isoäidin haudalla. Kun he palasivat haudalta autolle, kaikki oli viety – mukaan lukien autossa ollut ystäväni isän tuhkauurna. Se tuntui tietysti todella pahalta, mutta silti ystäväni oli lopulta helpottunut: he olivat kuitenkin hengissä. Jos perhe olisi ottanut laukkunsa mukaan hautuumaalle, rikolliset tuskin olisivat tyytyneet autosta löytämäänsä vähäiseen saaliiseen vaan etsineet lisää. Olisiko ystäväni sitten enää ollut kertomassa tapahtuneesta?
ME SUOMALAISET emme aina muista, miten poikkeuksellisen etuoikeutettuja me olemme: maailma on kolumbioita täynnä. On äärettömän arvokasta, että yhteiskunta on turvallinen. Jos Kolumbia tuntuu liian kaukaiselta esimerkiltä, sitten voi ajatella vaikka Ranskaa, jota repivät jatkuvat terrori-iskut, tuoreimpana tietenkin Nizzan raakalaismainen teko, jossa uhreina on myös lapsia. Tutkijoiden mukaan Ranska onkin jo ”sodassa islamilaisen valtion” kanssa.
Jos Ranskakin on liian kaukana, sitten voi miettiä uudelleen Ruotsia. Paitsi että Ruotsi on kompuroinut puolustuksensa kanssa, Ruotsilla on ongelmia myös sisäisessä turvallisuudessa. Ruotsi, kuten Ranskakin, on epäonnistunut maahanmuuttajien kotouttamisessa ja tämä näkyy käytännön elämässä. Ruotsissa on jo pitkään ollut lukuisia alueita – tämänvuotisen raportin mukaan nyt jopa 53 (kyllä, 53) – jotka ovat huolestuttavasti eriytyneitä. Osassa näistä on vallalla jo eräänlainen rinnakkaisyhteiskunta, jonne poliisin on hyvin vaikea tai lähes mahdotonta mennä. Eikä pelkästään poliisin: myös tulipaloja sammuttaneita ja pelastustehtävissä olevia palomiehiä on kivitetty ja heille on tehty ansoja ja samoin ambulanssihenkilökuntaa vastaan on hyökätty. On järkyttävää, että Ruotsin kaltaisesta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta on tullut maa, jossa auttajien täytyy joillain alueilla aidosti pelätä oman turvallisuutensa puolesta. Ruotsin hallitus aikookin – tosin vasta nyt – ryhtyä erityistoimiin lähiöiden ongelmien takia.
Soisi, että kaikki ymmärtäisivät turvallisuuden arvon.
Meillä on Suomessa tietysti omat ongelmamme, mutta silti meillä pääsääntöisesti pelastajia eivät ole vastassa kivittävät jengit. Eikä tavallisen kansalaisen tarvitse ylipäänsä kulkea pelko kurkussa kaduilla: melkein missä vain melkein mihin tahansa vuorokauden aikaan voi kävellä rauhassa pelkäämättä terveytensä tai henkensä puolesta. Lapset voi huoleti päästää yksin kouluun ja harrastuksiin, poliisiin voi luottaa ja naisena on vapaus kulkea minne haluaa.
Ja tästä tullaankin sitten yhteen viime päivien puheenaiheeseen, eli Mustan Barbaarin,
James Nikanderin, Facebook-kirjoitukseen, jossa Nikander moittii poliisin toimintaa. Poliisi oli kysynyt henkilöllisyyspapereita Nikanderin siskolta ja tämän äidiltä ja kun sisko oli kieltäytynyt, poliisit olivat Nikanderin mukaan panneet naiset rautoihin.
Nikanderin henkilökohtainen purkaus on sinänsä ymmärrettävä. Kukapa meistä ei älähtäisi, jos kokisi viranomaisten kohtelevan omaa äitiään huonosti? Silti on tärkeää rauhassa odottaa selvitystä tapahtuneesta: onko poliisi toiminut tilanteessa oikein vai väärin.
YKSITTÄISESTÄ KOHUSTA huolimatta olisi myös olennaista pitää se laaja kuva mielessä. On niin suomalaisten kuin laillisesti maassa oleskelevien ulkomaalaistenkin etu, että poliisi pyrkii löytämään laittomasti maassa olevat henkilöt. Ja sekin on kaikkien etu, että poliisi seuraa terrorismia tukevia ryhmiä Suomessa. Tietenkin kaikki tuo työ täytyy tehdä ketään tarpeettomasti leimaamatta, mutta esimerkiksi laittomasti maassa oleskelevien ihmisten ottaminen kiinni ei ole rasismia – se on huolehtimista kaikkien täällä asuvien ihmisten turvallisuudesta.
Soisi, että turvallisuuden suuren arvon ymmärtäisivät kaikki. Turvallisuutta ei tule ajatelleeksi, kun se on kunnossa – mutta kun ei ole, se vaikuttaa elämään dramaattisesti. Sen ovat järkyttävällä tavalla nyt esimerkiksi Nizzan asukkaat ja turistit joutuneet kokemaan.
Meillä suomalaisilla on tapana kehua maailmalla neuvolajärjestelmää, koululaitosta, äitiyspakkausta, puhdasta vettä, saunaa, tuhansia järviä ja muita Suomen hienoja piirteitä. Ja kehutaan toki jatkossakin: upeita asioita kaikki. Mutta harvemmin me muistamme kertoa, miten turvallinen maa Suomi on – vaikka näinä aikoina se on harvinainen aarre. Ja kuten aarretta aina, myös sitä pitäisi osata tulevaisuudessakin vaalia – jos se halutaan lapsillemme sellaisena jättää.
Ulla Appelsin
