Kajander, Kalle: Nälkämailta. Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902. Eero Erkko (Päivälehden kustantamo) 1903.
Projekti Lönnrotin vapaasti ladattava e-kirja.
Vuodentulo oli Pohjois-Suomessa huono vuonna 1902. Tästä tihkui tietoja Etelä-Suomeenkin ja
hausjärveläinen maanviljelijä-kirjailija-toimittaja Kalle Kajander lähti katsomaan Nälkämaan kurjuutta talvella 1902-03. Ja sitä totisesti löytyi. Vilua, nälkää ja virkamiehiä. Alastomia ja puolialastomia lapsia hangessa. Lehmiä, joilla syötetään ihmisulosteita sakkorangaistuksesta huolimatta. Pettujauhoja ja niissä taloissa, joissa luultiin vuodentulon olevan parempi, koivujauhoja. Syöpäläisiä. Eteläsuomalaisen maanviljelijän mielestä nauttimiskelvottomia elintarvikkeita.
Kuva Kainuusta ei ole rapoinen. Silti tämä kuvaus on tuttu myös muista aikalaisteoksista ja myöhemmästä kirjallisuudesta. Huomattavaa painoarvoa teos kuitenkin mielestäni saa, koska Kajanderilla on omaa kokemusta maanviljelystä. Ero etelän ja pohjoisen välillä näyttäytyy selkeänä kirjassa. Lisäksi Kajander myös analysoi mielenkiintoisesti Kainuun ongelmia. Ja tiivistää ne sanaan terva. Tervan polttamiseksi talot ovat hakanneet kaikki metsänsä, joten metsänmyynnistä ei tule rahaa. Tervan polttamisessa menee kevättalvi, kevät, kesä ja syksy, joten talon työresurssi hupenee tervaan eikä sitä siis riitä maanviljelyyn. Kajander laskee (tosin tietenkin tarkoituksella, mutta hyvin perustellen), että yhdestä tervahaudasta polttaja saa 750 mk Oulussa, mutta työpalkat kustantavat 1000 mk (tosin tässä on laskettu omallekin työlle hinta, tosin ei sille kahden viikon - kuukauden Oulun reissulle). Samalla muistutetaan, että usein tervanpolttajat eivät saa edes entistä velkaansa kuoletettua, vaan vain lyhentävät sitä - ja joutuvat ottamaan uutta saadakseen hankittua jauhoja yms. tarpeita perheelleen. Tällöin myyminen muille kuin velkojalle ei ole mahdollista, jolloin tervaporvari määrää hinnan.
Kajander myös huomauttaa, että Kainuussa hirttäydytään viljanviljelyyn. Hänen mukaansa normaalivuonnakin sato on sellainen, että isommissakin taloissa syödään keväällä pettua. Vuosi 1902 on poikkeuksellinen, koska se petun/korvikeruoan syönti alkaa jo syksyltä. Kajander onkin sitä mieltä, että Kainuussa pitäisi luopua viljanviljelystä ja siirtyä nurmiviljelyyn ja eläintenpitoon. Tällöin tulisi voita ja lihaa, jotka voitaisiin Kainuusta myydä Ouluun ja Kuusamosta Vienan Kemiin. Hän tarjoaakin muutamia esimerkkejä tällaisista uushenkisistä viljelijöistä, esim. Suomussalmen (Kiannan) Piispajärveltä ja Puolangan Askanmäestä.
Ihan oma kokemuksensa on pisto Vasojärvelle Raatteesta. Jos mahdollista, (tulli)rajan takana meni vielä huonommin. Niitäkin syitä vähän avataan, mutta mikä sitten on Kajanderin omaa tulkintaa ja mikä faktaa...
Ihan pureksimatta ei kaikkea Kajanderin tekstiä kannata niellä, mutta on jykevä lukuelämys. Elämä ei ollut ihan helppoa 120 vuotta sitten Suomen syrjäperillä. Onneksi 1980-luvulla samoilla seuduilla oli jo vähän helpompaa...
