Kirjat

.

Yksityiskohtia en enää muista, mutta sitä muistelen, että Jalovaaran tuoressa Helsinki 1944 - Taistelu pääkaupungista -teoksessa Pesosenkin muisteloista löytyi joitakin virheitä tai valemuistoja, joihin syynä voi hyvin olla vastaavien virheiden kertautuminen muissa asiaa käsitellyissä kirjoitelmissa sekä tietysti myös ajan kuluminen. Mutta varmasti kokonaisuutena aikalaiskokemuksena mielenkiintoista ja enimmäkseen sisällöltään oikeaa luettavaa ja päässee joiltain osin syvemmälle kuin Jalovaara omassa mielestäni hieman kliiniseksi jäävässä teoksessaan.

Täysin samaa mieltä. Jalovaaran kirja edustaa toki uusinta mahdollista tutkimusta aiheesta, mutta kovin kliininen se oli lukukokemuksena. Juuri tästä johtuen luen myös rinnakkain mielellään aikalaisten omia kirjoituksia, silläkin uhalla että niistä löytyy kaunisteluja, asiavirheitä ja oman arvon korostamista.
 
Tuomas Hopun teos punaisen Helsingin valtauksesta meni myös hankintaan. Tampereen taisteluista ja Viipuristakin olen viime vuosina lueskellut. Olisi hyvä nyt myös paneutua siihen miten Saksan Itämeren divisioona kukisti punaisten pääkaupungin.

xqfzu4xopzwyzhbavvkw_272572169c7.jpg
 
Työn alla Martikaisen ensimmäinen "partisaani"-kirja. Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941-44, 4 p. 1999.
Sen toisen olenkin jo saanut luettua.
 
Tätä ihmettelen, että miksei Cornelius Ryanin teosta A Bridge Too Far koskaan käännetty suomeksi ? The Longest Day (Atlantin valli murtuu) ja The Last Battle (Viimeinen taistelu) kyllä ilmestyivät myös suomalaisina versioina. Elokuva Yksi silta liikaa perustuu suoraan Ryanin kirjaan operaatio Market Gardenista.

A_Bridge_Too_Far_-_1974_Book_Cover.jpg
 
Tätä ihmettelen, että miksei Cornelius Ryanin teosta A Bridge Too Far koskaan käännetty suomeksi ? The Longest Day (Atlantin valli murtuu) ja The Last Battle (Viimeinen taistelu) kyllä ilmestyivät myös suomalaisina versioina. Elokuva Yksi silta liikaa perustuu suoraan Ryanin kirjaan operaatio Market Gardenista.

Katso liite: 96584
Onneksi edes elokuvan filmauksessa oli sentään suomalaistakin kalustoa... :DDC-3.JPG
 
Tätä ihmettelen, että miksei Cornelius Ryanin teosta A Bridge Too Far koskaan käännetty suomeksi ? The Longest Day (Atlantin valli murtuu) ja The Last Battle (Viimeinen taistelu) kyllä ilmestyivät myös suomalaisina versioina. Elokuva Yksi silta liikaa perustuu suoraan Ryanin kirjaan operaatio Market Gardenista.
Nykyään aiempaa useammat pystyvät lukemaan englanniksi? Ettei kannata kääntää Suomeksi? Nykyään käännöstyötä luulisi nopeuttavan jos kääntäisi ensin koko tekstin jollain Google kääntäjän tapaisella ja tämän version kävisi läpi joku joka ymmärtää mistä kirjassa on kyse ja osaa riittävästi englantia, korjaisi konekäännöksen virheet.
 
Nykyään aiempaa useammat pystyvät lukemaan englanniksi? Ettei kannata kääntää Suomeksi? Nykyään käännöstyötä luulisi nopeuttavan jos kääntäisi ensin koko tekstin jollain Google kääntäjän tapaisella ja tämän version kävisi läpi joku joka ymmärtää mistä kirjassa on kyse ja osaa riittävästi englantia, korjaisi konekäännöksen virheet.
Ryanin A Bridge too Far ilmestyi alunperin 1974. 1970-luvulla ilmestyi jonkin verran suomennettuja sotahistoriakirjoja. Esimerkiksi Helmut Lipfertin muistelmien eka painos. Jos joku julkaisisi suomennoksen mistä tahansa kirjasta millään "Google-kääntäjän tapaisella" suomennettuna, kyseinen kustantaja joutaisi oikeuteen petoksesta ja nopeasti hirsipuuhun. Kun kyseinen "kääntäjä" ei kykene kääntämään edes tulitikkuaskin pituista youtube-autotestivideon kommenttia saksasta hyväksi englanniksi, niin mikä on lopputulos täysmittaisen kirjan suhteen. Ei mitään järkeä, koska joka lauseen joutuisi tarkistamaan. Muuten lopputulos on kuin esimerkiksi yksi lentovenekirja (kust. amerikkalainen Schiffer) , josta mm. yksi arvostelija totesi "onko tämä kirjoitettu umpikännissä".

Halvin tapa suomentaa joku sotakirja enkusta olisi jakaa se vaikkapa 10 osaan kymmenelle alan harrastajalle ja palkkioksi nimi avustajalistaan ja ilmaiskappale per nuppi. Ja ohjeistukseksi se, että suomentaminen on eri asia kuin kääntäminen. Muuten tuloksena on englantia suomenkielisin sanoin.
 
Ryanin A Bridge too Far ilmestyi alunperin 1974. 1970-luvulla ilmestyi jonkin verran suomennettuja sotahistoriakirjoja. Esimerkiksi Helmut Lipfertin muistelmien eka painos. Jos joku julkaisisi suomennoksen mistä tahansa kirjasta millään "Google-kääntäjän tapaisella" suomennettuna, kyseinen kustantaja joutaisi oikeuteen petoksesta ja nopeasti hirsipuuhun. Kun kyseinen "kääntäjä" ei kykene kääntämään edes tulitikkuaskin pituista youtube-autotestivideon kommenttia saksasta hyväksi englanniksi, niin mikä on lopputulos täysmittaisen kirjan suhteen. Ei mitään järkeä, koska joka lauseen joutuisi tarkistamaan. Muuten lopputulos on kuin esimerkiksi yksi lentovenekirja (kust. amerikkalainen Schiffer) , josta mm. yksi arvostelija totesi "onko tämä kirjoitettu umpikännissä".

Halvin tapa suomentaa joku sotakirja enkusta olisi jakaa se vaikkapa 10 osaan kymmenelle alan harrastajalle ja palkkioksi nimi avustajalistaan ja ilmaiskappale per nuppi. Ja ohjeistukseksi se, että suomentaminen on eri asia kuin kääntäminen. Muuten tuloksena on englantia suomenkielisin sanoin.
Voi hyvin pitää paikkansa että kokonaisen kirjan kohdalla tuo ei sitten onnistuisi. Itse käytän näitä konekäännöksiä (yleensä jostain eurooppalaisesta kielestä englanniksi) päivittäin netistä löytyvien juttujen lukemiseen. Yleensä ymmärrän aika hyvin mistä on kyse, käännöksen taso noussut paljon viime vuosina. Suostun vähän kömpelömmän tekstin lukemiseen jos käännös tapahtuu sekunnissa eikä maksa mitään.

Sen sijaan muusta kielestä suomeksi käännetyissä teksteissä näkee sitten sellaisia tuloksia ettei pitkän mietinnänkään jälkeen aina keksi mitä tarkoitetaan.
 
Kyllähän konekääntäminen tulee koko ajan yleistymään kun tekoälyt kehittyvät. Kaunokirjallisuus voi olla haasteellista pidempään, kun sanavalinnat, tyyli ja tunnelma voivat olla hyvinkin tärkeitä. Ja runojen kääntäminen on ihmisellekin vaikeaa.

OT:na kyselen, tietääkö kukaan monilla radiokanavilla käytettävien tekoäly-uutistoimittajien toiminnasta? Käytetäänkö niitä vain lukemaan ihmisten toimittamia uutisia, vai toimittavatko ne uutiset itsenäisesti? Jos itsenäisesti, niin ilmeisesti kuitenkin ihminen tarkastaa uutiset ensin; mutta kuinka paljon niihin tulee korjauksia?

Tämä liittyy aiheeseen siten, että kielellisesti uutiset ovat kuin ihmisen kirjoittamia. Vain tekoälyn äänen painotuksista ja esim lyhenteiden ääneen lukemisesta huomaa selvästi, että lukija ei ole ihminen; vaikka ääneen on lisätty jopa sisäänhengityksen ääntä.
 
Ryanin A Bridge too Far ilmestyi alunperin 1974. 1970-luvulla ilmestyi jonkin verran suomennettuja sotahistoriakirjoja. Esimerkiksi Helmut Lipfertin muistelmien eka painos. Jos joku julkaisisi suomennoksen mistä tahansa kirjasta millään "Google-kääntäjän tapaisella" suomennettuna, kyseinen kustantaja joutaisi oikeuteen petoksesta ja nopeasti hirsipuuhun. Kun kyseinen "kääntäjä" ei kykene kääntämään edes tulitikkuaskin pituista youtube-autotestivideon kommenttia saksasta hyväksi englanniksi, niin mikä on lopputulos täysmittaisen kirjan suhteen. Ei mitään järkeä, koska joka lauseen joutuisi tarkistamaan. Muuten lopputulos on kuin esimerkiksi yksi lentovenekirja (kust. amerikkalainen Schiffer) , josta mm. yksi arvostelija totesi "onko tämä kirjoitettu umpikännissä".

Halvin tapa suomentaa joku sotakirja enkusta olisi jakaa se vaikkapa 10 osaan kymmenelle alan harrastajalle ja palkkioksi nimi avustajalistaan ja ilmaiskappale per nuppi. Ja ohjeistukseksi se, että suomentaminen on eri asia kuin kääntäminen. Muuten tuloksena on englantia suomenkielisin sanoin.

Muistikuva että Lipfertin 1. painoksen suomennos oli tyyliin vähän sinnepäin. Olikohan ilmailutermit "hieman" hakusessa ? Tyyliin potkuri = ilmaruuvi. Hannu Valtosen käännös oli sitten laadukkaampi.
 
Muistikuva että Lipfertin 1. painoksen suomennos oli tyyliin vähän sinnepäin. Olikohan ilmailutermit "hieman" hakusessa ? Tyyliin potkuri = ilmaruuvi. Hannu Valtosen käännös oli sitten laadukkaampi.
Näin oli. Siksipä ne päättivät tehdä uuden suomennoksen. Harmi vain, että Valtonen ei pysynyt lestissään vaan osittain käytti suomennoksiaan omien näkemystensä esittelyyn.

Kun Valtonen teki niitä "hylkyretkiä Pohjolaan", niin hän ilmeisesti ainakin joskus toimi liian virkaintoisesti. Yksi edesmennyt Ilmavoimien hemmo kertoi, että Valtonen olisi ensin hankkiutunut väleihin paikallisten asukkaiden kanssa ja kun nämä olivat luottamuksellisesti antaneet apua paikannuksen kanssa ja kertoneet esimerkiksi löytyneistä ja "evakuoiduista" romujen osista, niin Valtonen käänsi virkatakin päälle ja takavarikoi osat valtion omaisuutena. Jos pitää paikkansa, niin limanuljaska on.
 
Ilmari Susiluoto. Suuruuden laskuoppi - Venäläisen tietoyhteiskunnan synty ja kehitys. WSOY 2006.

Tässä on Susiluodon Magnum Opus. Tähän teokseen hän on pyrkinyt yhdistämään kaiken - henkilökohtaisen Venäjän tuntemuksensa, anekdootit sekä ennen kaikkea systeemiajattelu ja Alesandr Bogdanov.

Teos on erittäin mielenkiintoinen. Susiluodon kantava ajatus on, että vallankumousta edeltävällä Venäjällä ja Neuvostoliitossa kyettiin luomaan oma kilpaileva kehityskulku läntisen maailman tietokoneiden kehityskululle - jopa ennen länsimaita. Kuitenkin lokakuun vallankumous hidasti (ja käytännössä esti) kehityksen, koska ensin Lenin ja sitten Stalin eivät uskoneet tietokoneisiin, jolloin niitä ei saanut kehittää. Muutos tapahtui ydinaseen kehitystyön myötä, kun Stalin saatiin ymmärtämään, että laskutoimitukset eivät olleet mahdollisia ilman tietokonetta. Kuitenkin ensimmäiset tietokoneet olivat "laskukoneita", sattuneesta syystä.

Lopullinen kuolinisku neuvostoliittolaiselle kybernetiikalle oli päätös ryhtyä kopioimaan läntistä teknologiaa. Neuvostotiedemiehillä oli omiakin kehitelmiä tietokoneiden alalla, mutta ylin johto päätti panostaa teknologian kopioimiseen Yhdysvalloista. Tämä johti siihen, että itäblokki oli jatkuvasti jäljessä länsivaltoja teknisessä kehityksessä. Neuvostotietokoneet olivat tuoreimmillaankin edellistä sukupolvea, verrattaessa länsimaihin. Lisäksi yhteiskuntajärjestelmään sisäänrakennettu kontrolli aiheutti sen, että järjestelmät eivät keskustelleet keskenään, vaan jokaiseen tarkoitukseen luotiin oma järjestelmä. Tämä tarkoitti sitä, että kehitystyö oli hidasta ja kallista.

Susiluoto kuvaa omakohtaisesta näkökulmasta systeemin kaksijakoisuutta. Ulospäin kerrottiin ja tavoitteeksi asetettiin (lopulta) "suuri kone", joka pyörittäisi koko itäblogin viisivuotis-suunnitelmaa ja laskisi oikeudenmukaisesti ja erehtymättömästi kansalaisten tarvitseman tuotannon määrän ja huolehtisi tuotannosta ja jakelusta. Tosiasiassa suunnitelma oli silkkaa huuhaata, systeemi oli korruptoitunut ja tietokoneiden kehitys ja käyttö kahlittiin puolueen toimesta tiukasti.

Teos on erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille Venäjän kehityksestä kiinnostuneille. Samalla suosittelen vetämään kriittisen hatun päähän, eli ihan kaikkea ei kannata ottaa annettuna. Silti noin 4,6/5.

NEUVOSTOLIITTOLAINEN TIEDE ON KYENNYT LUOMAAN MAAILMAN SUURIMMAN MIKROPIIRIN!
 
Back
Top