@Honcho! Seuraava leikki tuo aivan itsestään kokemusta maastonkäyttämisestä, väijymisestä ja sitkeyden ja liikkumattomuuden merkityksestä.
Kyseessä on leikki nimeltä Puks-sota. Kotopuolessa lähempänä itärajaa kuin nykyisin, me kylän lapset leikimme tätä kultaisella 70-luvun lopulla ja 80-luvun puolivälissä kymmeniä, jos ei satoja jotoksia. Kotona sekä kyläkoulun ympäristössä välitunneilla, ja joskus jopa liikuntatunneilla.
Säännöt:
Jakaudutaan kahteen joukkueeseen. Sovitaan väliraja, jonka saa ylittää vasta taistelun alettua. Maasto on hyvä olla peitteistä. Usean rakennuksen pihapiiri, jossa kumpikin joukkue pääsee suojautumaan alkuunsa rakennuksen taakse, sopii hyvin kentäksi. Mikäli sivustat rajoittuvat metsään, aina parempi.
Kun kumpikin osapuoli on valmiina hurmehiseen verileikkiin, huudetaan sana:
Juili! Juili-sanan etymologiaa ei tunneta. Tiedetään vain, että jo viimeiset 70 vuotta kotikyläni metsissä on kaikunut tämä sana, jota käytetään vain ja ainoastaan puks-sotaa leikittäessä. Kyseessä on siten tärkeä kansanperinne-juttu, joten kuka lapsilleen leikin opettaa, huolehtikoon juili-sanan opettamisesta!
Vastustaja tapetaan tunnistamalla tämä, ja huutamalla tunnistetun nimi: Puks Jorma! Jolloin Jorma tulee välimaastoon odottamaan seuraansa liittyviä sankarivainajia. Tätä jatketaan, kunnes vain yksi on pystyssä, ja se puoli voittaa.
Tämä oli suosittu leikki ja parhaimmillaan talvella tai syksypimeässä. Kesällä sen korvasi pihlajanmarjasota.
Iltaan mahtui pari kolme vetoa, jotka saattoivat olla parinkin tunnin mittaisia per sota. Sitä väijymisen ja hiipimisen ja ryömimisen määrää! Maastokäyttö tulee opetelluksi kuin itsestään. Alkuun aseeksi riittää sormi, myöhemmin liitimme mukaan Thompsoneja, Schmeissereitä, Stenejä, Suomi-koopeetä ja yhden Emman. Kun
@Sarek1 käytti nettisivun kuvia, me käytimme Korkkareita samaan tarkoitukseen.
Emma muuten syntyi siten, että heinäseipääseen naulattiin päälle leikkiperäkärryn irronnut pyörä... Ei meistä puuseppiä kenestäkään tullut, arvannette. Mistäköhän Emma tuli, sen ideaa ei kyllä saatu Korkkareista.
Kerrottakoon oma paras kokemukseni. Kun lapsia ei neuvo, voi ylpeä isä seurata, mihin sotilaallisen järjenkäytön ensimmäiset pilkahdukset johtavat. Siis kuin sotilasopetuslaitos.
Minä keksin porukassa ensimmäisenä pitkät koukkaukset metsän halki, ja vihollista lakosi kuin luokoa! Kaikki omalla puolellani olivat kaatuneet minua lukuunottamatta. Schweinehundit eli Kari, Jorma, Marko ja Mika olivat täysilukuiset. Silloin oli kunnon talvi ja metrinen hanki. Ryömin kauas oikean sivustan halki metsään ja siitä vihollisen tukialueelle. Siis oikeasti ryömin halki tiheän kuusitaimikon risahtelua varoen, kotona olin hyvin luminen ja jäinen. Matkaa oli noin 150 metriä, josta ainakin puolet menin laakatasossa.
Asetuin hyvään väijyntäasemaan, ja Stenini lakaisi idän laumat yhteen jonoon, kun huusin maagiset sanat: Puks Jorma! Puks Marko! Puks Kari! Puks Mika! Viimeksi mainittu kaveri oli hieman uusi, joten koopee meinasi mennä häiriöön nimeä tavoitellessani, mutta voitin silti.
Muistan, miten makea tunne oli! Se oli voittajan fiilis! Olin noin 10-12 -vuotias. Suuri sotasankari putosi sitten korokkeelta myöhemmin, kun oppirahat ostettiin miesten veren kustannuksella. Syksypimeällä piilouduimme viljapellon sänkeen. Ehdotin (annoin käskyn) Markolle, joka oli vaaleatukkainen, että tähystä sinä, kun sinulla on vaalea tukka, niin se ei näy samanvärisestä viljapellosta. Vihollinen tietenkin äkkäsi meidät heti, kun vaalea naama ja pää paistoi pitkälle, ja koimme sankarikuoleman välittömästi.
Opetin saman leikin omille lapsille (3) ja näiden serkuille. Tänäkin kesänä perinne on jatkunut suvun kesämökillä. Yhtä hauskaa näyttää uudellakin sukupolvella olevan.
Mainittakoon, että kyseessä on kylän perinne. Isäni muistaa parhaimman puks-sotasuorituksensa 50-luvulta, samasta kyläkoulusta. Hän katsoi koivupinon raosta läpi, ja vastaan katsoo toinen silmä. Ukko keksi ensimmäisenä, kenelle toinen silmä kuului.
Leikin varjolla, mutta maastonkäytössä totta toinen puoli. Esim. liike/liikkumattomuus, vartalon osien näkyminen heikossa valaistuksessa, liikkuminen risukkoisessa maastossa, ryömiminen, sivuttaissiirtyminen kuin rapu yms.