Partisaani

[Leaderdog]

Kuva. Kyynel M4 ja vastaanotin M7.

KAUKOPARTIOMIESTEN KYYNEL

Kyyneltä on usein nimitetty legendaariseksi partioradioksi, eikä suotta, muodostihan se koko jatkosodan ajan Päämajan kaukopartiomiesten luotettavan yhteydenpitovälineen sieltä jostakin kotitukikohtaan. Kyynel koki elinaikanaan monia
kehitysvaiheita, jotka esittelen pääpiirteittäin tässä kirjoituksessani.

Hieman taustaa

Ragnvald Lautkari

Reino Hallamaa



Suomalainen radiotiedustelun katsotaan alkaneeksi vuonna 1927, kun luutnantti Reino Hallamaan ryhtyi tehtävän saaneena sitä organisoimaan. Hänen läheisenä apulaisenaan toimi vänrikki Ragnvald Lautkari. Keväällä 1937 sai kapteeni Osmo Töyrylä tehtäväkseen suunnitella kevyen, kaukopartiotoimintaan soveltuvan radioaseman. Radion kehittäminen nähtiin niin tärkeäksi, että työtä varten muodostettiin laaja työryhmä. Sen johtajana toimi DI, reservin kapteeni, Holger Jalander. Ryhmä koottiin pääosin radioamatööreistä sillä he olivat varsin sopivia tehtävään. Heillä oli kokemusta lyhyillä aalloilla toimivista lähettimistä ja vastaanottimista ja he olivat myös tottuneita kuuntelemaan heikkoja radiosignaaleja erilaisissa olosuhteissa.

Suunnittelu alkaa

Eräs Kyyneleen prototyyppi

Kyyneleen suunnittelu aloitettiin YH:n aikoihin eli jo ennen talvisodan puhkeamista 1939. Radiolle oli selvä tilaus. Sen aikuiset radiot joita suomalaiset olivat nähneet tai käyttäneet, olivat raskaita ja kömpelöitä, eivätkä soveltuneet lainkaan kaukopartiomiesten viestivälineiksi.
Ensimmäiset viritelmät olivat alkeellisia prototyyppejä. Niillä testattiin erilaisia kytkentäratkaisuja. Mallina oli myös eräs eräs saksalainen 15 kg painava agenttiradiolähetin. Konstruktiot eivät kuitenkaan saavuttaneet erityistä menestystä ja niistä luovuttiin vähin äänin.
Rakenneosat olivat ongelmallisia sillä eräät komponentit kuten säätökondensaattorit ja variometrit oli kehitettävä kokeiltava ja itse. Sen aikuisilla alkeellisilla työkaluilla ja tiedoilla kunnollisen säätökondensaattorin valmistus olikin hyvin vaativa tehtävä.

Kehittelyä ja kokeilua jatkettiin varikkokomppaniassa koko loppuvuoden 1939 ajan. Varikkokomppanian sijoituspaikka oli Helsingin Munkkiniemessä. Työ tuotti vähitellen tulosta ja koesarjan rakentaminen aloitettiin alkuvuodesta 1940. Aluksi valmistus tapahtui Tuusulanjärven rannassa olevassa Ignatiuksen huvilassa. Huvilaan ei ulkopuolisilla ollut asiaa. Työskentely suoritettiin niin salassa, että raaka-aineet tuotiin huvilan rapuille, josta ne noudettiin ryhmän toimesta sisälle. Myös huvilan ulkopuolelle sijoitettiin tehokas vartiointi. Myöhemmin toiminta siirrettiin Röykkään parempiin tiloihin ja lopulta Uuteenkaupunkiin. Ensimmäisissä koekappaleissa käytettiin Tungsramin DLL21 kaksoispentodiputkea. Vakavuuden parantamiseksi sen ympärille sijoitettiin peltitötterö. Hehkujännite oli 1,4 V tai 2,8 V hehkujen kytkentätavasta riippuen. Ensimmäisessä koeyhteydessä, joka suoritettiin 28.6.1940 lähettimen ääni kantoi selkeästi Tuusulanjärven yli. Hallamaa kuitenkin kielsi lähetyskokeilut, koska hän pelkäsi, että niitä voitaisiin kuunnella.

Kyynel M4

Aluksi rakennettiin kymmenen kappaleen sarja. Ne koteloitiin valimolta tilattuihin valualumiinilaatikkoihin. Idea Jalanderille oli kevytmetalliosien käytöstä tullut eräästä saksalaisesta Lorenz-tehtaan sotilasradiomallista. Itse hän luonnehti valualumiinikoteloa oivalluksena "kultamunaksi". Vesitiiviit kannet, joita oli kolme, sorvattiin laatikkoihin ryhmän toimesta itse.

Putket olivat kiven alla, mutta Lautkarin onnistui lopulta saada niitä yhteensä 20 kpl Ruotsista.

Ensimmäisen sarjan kytkentä poikkesi myöhemmistä sikäli, että niissä käytettiin antennin variometriviritystä. Säätökondensaattoreita ei saanut valmiina, eikä niiden valmistustekniikkaa oltu vielä kehitetty, puhumattakaan sopivasta työpajasta, jossa niitä olisi voitu valmistaa. Variometri ei ilmeisestikään ollut paras ratkaisu, koska sen käytöstä luovuttiin seuraavissa malleissa.

Kyynel tuotanto alkaa, mallit M4, M5 ja TÖPÖ

Kyyneleen malli M4 oli varsinainen tuotantomalli. Sen valmistus aloitettiin keväällä 1941, jolloin valmistettiin pienehkö sarja. Siinä käytettiin putkena Telefunkenin peltikuorista DDD11 pentodia. (kuva 1)
M4 oli pelkästään lähetin. Kaukopartion oli lähetettävä viestinsä "sokkona". Oli ilmeistä, että tällainen yksipuolinen viestiväline oli vain kehitysvaihe.
Eräässä kirjeessä, joka on päivätty 18.8.41 Lautkari ja Jalander valittivat kiireellisestä aikataulusta johtuvia puutteita mallissa M4 kapteeni Jääskeläiselle. He toteavat, että radioiden aaltokondensaattorit ovat tosi huonolaatuisia, merkkilamppua on vaikea saada paikoilleen ja koteloista oli löytynyt metallijauhoa, joka saattoi aiheuttaa vikaantumista.
M4 oli vesitiiviin rakenteensa puolesta erittäin kenttäkelpoinen. Kolmen, kierteillä ja tiivisteellä varustetun kannen alle oli vasemmanpuoleiseen sijoitettu hehkupari, keskimmäisen kannen alla oli bakeliitista valmistettu liitinkenttä, virtakaapeleita, antennia ja kuulokkeita varten. Koska näitä kansia oli tarpeen avata, ne varustettiin vielä kiinnitysketjuilla niiden tallessa pysymisen varmistamiseksi. Virtakytkintä ei ollut, vaan hehku kytkeytyi aina kun hehkupari pantiin paikoilleen. 120 V:n anodijännite kytkeytyi, kun anodiparistoliitin työnnettiin liitinkentän koskettimeen. Kolmannen eli oikeanpuoleisen kannen alla oli säätökondensaattorin nuppi asteikkoineen. Tätä kantta ei ollut lupa avata, eikä siinä näin ollen tarvittu kiinnitysketjuakaan. Toimintataajuus asetettiin oikeaksi jo tukikohdassa ja sen paikoillaan pysyminen varmistettiin ruuvilukituksella. Samassa yhteydessä antennin pituus säädettiin valittua toimintataajuutta vastaavaksi. Partion lähdettyä matkaan, pidettiin koeyhteys muutaman sadan metrin etäisyydeltä ja testattiin näin laitteen toimivuus ja vastaanottimien kuuntelutaajuus.

Ensimmäinen Kyynel-vastaanotin TÖPÖ

Vastaanottimien tarve oli kuitenkin ilmeinen, ja niinpä ensihätään kehitettiin "Töpö". Se oli kaksiputkinen suora, joka oli kiinteästi viritetty Lahden yleisradion pitkäaaltotaajuudelle 166 kHz (1807 m ). Vastaanottimen koneisto sijoitettiin lieriön malliseen kovapahviputkeen, jonka ulkomitat olivat 7 cm x 18 cm. Putken toisessa päässä oli virtakytkin, virtakaapeli ja kaksi banaanikosketinta kuulokkeita varten. Toisessa päässä oli antenniliitin ja nuppi, josta säädettiin takaisinkytkentää. Tämä viestilottien kokoama laite otettiin käyttöön heinäkuussa 1941.

Viestilotta lähettämässä Hellschraiber-sanomaa. Lotat olivat uskomattoman suuri voimavara sodanaikaisessa viestitoiminnassa.

Lahden radioaseman lähetti ensimmäisen salasanoman kaukopartiomiehille muiden radio-ohjelmien lomassa elokuussa 1941. Sanoma kuului:
"Reserviläinen Jali Koho siellä jossakin. Kirjeesi tämän kuun 4. päivältä tuli, mutta voisit kirjoittaa useammin. Sitä paitsi, ole hyvä ja kirjoita selvemmin. Toivottavasti voit hyvin. Isä."

Töpö sai nimensä ulkomuotonsa perusteella, sillä se näytti yksinkertaisesti töpöltä. Sen valmistusmäärästä ei ole tietoja, mutta arvattavasti niitä tehtiin hyvin vähän, ehkä vain muutamia kymmeniä kappaleita.

Laitetarve oli kuitenkin huutava ja radioita tarvittiin nopeasti lisää. Sotamuseon arkistosta löytyi asiapaperi, jossa Päämajan Viestiosasto määrää 31.10.41 Viestiosasto II:n hankkimaan kyynel radion koteloita 180 paria lähettimiä ja tarvikkeita varten sekä 60 kpl vastaanottimia varten.

Kyynel M5.

Kyyneleen seuraava malli oli M5. Se eroaa mallista M4 siinä, että sen radioputki oli prototyypistä tuttu lasiputki DLL21. Putken suurempi koko aiheutti muutoksia kyyneleen rakenteeseen. Ensinnäkin putki vei tilan vasemmanpuoleisen kannen alle sijoitetulta hehkuparistolta. Tässä mallissa tuon kannen alle sijoitettiin alumiinilevyn keskelle asennettu hehkuvirtapiirin vipukytkin. Myös keskimmäisen kannen alla olevaa liitinkenttää jouduttiin kääntämään 180 astetta ympäri. Siihen lisättiin myös vastaanottimen antennin liittämistä varten banaanikosketin.

Mallia M5 tehtiin toden näköisesti eräänlaisena prototyyppimallina käyttäen "korvaavaa" pukea ja mahdollisesti kokeilumallina seuraavalle kyynel mallille M10. Putkea käytettiin vuorovaihekytkennässä.

Mallin M5 valmistusmäärä jäi pieneksi, niitä lienee tehty 100 kappaletta.


Lähettimien M4 ja M5 arvoja:

-taajuusalue 3500 kHz - 6000 kHz
-antenniteho noin 0,5 W (0,5 W - 1,5 W)
-hehkuvirta 100 mA (1,5 V)
-anodivirta 15 mA (90 V)
-lähetinputki M4: DDD11, M5: DLL21


Kyynel vastaanotin malli M7

Kyynel vastaanoton M7.

Varsinaisen kyynel vastaanottimen synty riippui säätökondensaattorista. Vain kunnollinen säätökondensaattori takasi stabiilin vastaanottimen. Holger Jalander mainitsee esitelmässään, jonka hän piti Kulosaaren Kasinolla 1.9.1993:

" Kun nyt pystyttiin itse valmistamaan säätökondensaattorit syntyi vastaanotinkin nopeasti."

Vastaanotin malli M7 rakennettiin peltikoteloon. Sen vesitiiveys ei ollut mallin M4 veroinen. Lähettimen "kultamuna" sijoittaa laite täysin tiiviiseen valualumiinikoteloon ei tullutkaan kysymykseen tässä ratkaisussa. Ilmeisesti syynä oli vastaanottimen nuppien, kytkimien. liittimien ja asteikon aiheuttama huono tiiveys.

Vastaanottimen rakenne säilyi putkitukseltaan koko sodan ajan samanlaisena, mutta virtapiirit kokivat pienehköjä muutoksia. Putkina käytettiin D-sarjan teräsputkia: HF-pentodeja DF11 ja pääteasteessa kaksoistriodia DDD11 siis samaa, joka oli käytössä myös mallissa M4.

Vastaanotin oli kooltaan suunnilleen saman kokoinen kuin lähetin M4 eli (k)12 cm x (s)5,5 cm x (l)15 cm. Kannessa oli kaksi säätönuppia, joista toisesta säädettiin taajuutta ja toisesta herkkyyttä (takaisinkytkentää). Lisäksi siinä oli hehkuvirtapiirin ON/EI-kytkin, antenniliitännän kaksi banaani-liitintä, kuulokkeiden banaanikoskettimet, viritysasteikon ikkuna ja kiinteästi asennettu paristojen liitäntäkaapeli.


Muut arvot olivat:

-taajuusalue: 3500 kHz - 6000 kHz
-hehkuvirta: 150 mA (1,5 V)
-anodivirta: 5 mA (120 V)
-putket : 2 kpl DF11 ja 1 kpl DDD11
-antenni: pituus noin 40 m ( 10 eri pituutta), punosjohdinta tai kumipäällysteistä johtoa, pituus säädettävissä metrin välein erikoisilla hylsymallisilla lyhennyskappaleilla
-kuulokkeet: sähkömagneettiset kuulokkeet, jotka kiinnitettiin korville nahkahihnoilla
-paino M4/M7: noin 7,4 kg

Löysin sotamuseon arkistosta asiakirjoja, joissa oli raportoitu syksyllä 1941 vastaanottimen M7 putkien yllättävästä palamisesta. Syynä tähän oli 24.11.1941 annetun vastineen mukaan ollut se, että hehkukoskettimet olivat ottaneet kiinni anodikoskettimiin. Vika suositeltiin korjattavaksi alaosastojen toimesta siten, että anodikaapelien kaapelikengät varustetaan suojahylsyillä.
Arkistosta löytyi edelleen asiapapereita, joissa laitteista pyydettiin vuonna 1942 käyttäjien kokemuksia. Niitä saatiinkin joukoilta kohtalaisen runsaasti. M7 vastaanottimesta oli palautteissa seuraavia mainintoja:

-tukeva rakenne, melko hyvä kokoonsa nähden, putket arkoja, viritys ei pidä tarkoin kaikilla koneilla.
-yhdistetyt virtajohtimet talviolosuhteissa hankalat, väärä kytkentä mahdollista, jolloin putket palavat
-kuulokkeet ehdottomasti oltava metallisankaiset ( yleensä käytettiin nahkaremmimallia )
-kuulokkeet varustettava huopapehmusteella
-paristojen vanhetessa vastaanottimet alkavat "kiljua". (uudempiin malleihin lisättiin 0,25 uF kondensaattorit ongelman poistamiseksi)
-väärin päin kiinnitetty kansiosa rikkoo laitteen pahanpäiväisesti
-avain liian pieni, vaatii kiinnipitämistä toisella kädellä
-punosantenni heikkorakenteinen, kumipäällysteinen johto on hyvä

Molemmat yhdessä:
- mielellään eri miehille ainakin pitemmillä matkoilla
- myös vastaanottimelle erillinen pahvilaatikko
- kantolaite epäonnistunut
- avain koteloitava, vain avaimen varsi ulos
- talviolosuhteissa käytettäväksi toivottiin sellaista kangaspussia, johon saattoi sijoittaa sekä avaimen että käden

M4/M5 kuljetettiin hihnalla ja vyölenkillä varustetussa pahvi/kangaslaatikossa. Laatikon kansi avautui toiseen reunaan neulotun kangassaranan varassa. Laukkua pidettiin epäkäytännöllisenä hiihdettäessä ja tästä johtuen lähetintä kuljetettiinkin usein repussa. Myös vanerisia antennikeloja (2 kpl) varten oli oma, samantapainen, mutta hihnaton laukku.

Lähettimen M4/5 ja vastaanottimen M7 käyttöergonomia oli alussa niin ikään huono. Antennilaukku ja vastaanotin varusteineen olivat repussa ja lähetin varusteineen omassa laukussaan. Laitteet oli jokaista käyttöä varten kytkettävä. Pimeässä ja pakkasessa se oli hankalaa ja saattoi aiheuttaa vääriä kytkentöjä ja vikaantumisia.

Monenlaisia muitakin kuljetuspakkauksia kokeiltiin kuten tornisteri koteloa. Tämä kuitenkin hylättiin, koska varusteet eivät mahtuneet samaan tilaan. Olipa eräs käyttäjä koteloinut raportin mukaan laitteensa vanhaan juustolaatikkoonkin, jossa ne olivat sanomalehdellä tilkittyinä ja valmiiksi kytkettyinä.

Laitteet oli siis järkevää sijoittaa samaan koteloon. Sellaisen valmisti Tampereen Pahvinjalostus Oy. Tämä vihreäksi maalattu, irtokantinen, nahkaisella kantohihnalla varustettu, reunoistaan ja nurkistaan niitatuilla läkkipellillä vahvistettu laatikko, mahdollisti M4/5 ja M7 sijoittamisen rinnakkain, tilaa jäädessä vielä soikeille, vanerisille antennikeloille ja avaimelle. Kansiosan sisäpuolelle oli niitattu vielä pitimet kuulokkeillekin. Laitteet sijoitettiin alumiinipellistä tehdyn asennusalustan päälle.

Sota-arkistossa olleen asiapaperin mukaan ensimmäinen partioradio M4/M7 jäi vihollisen haltuun 27.3.42 partion tultua yllätetyksi nuotiotulilla. Partion vetäytyessä radio oli kiireessä unohtunut kannon juureen. Asiasta tehtiin ilmoitus, jonka allekirjoittivat everstiluutnantti M Liesi ja kapteeni R Pallasvuo Päämajan viestikomentajalle kenraalimajuri L. Ekbergille. Luettuaan ilmoituksen viestikomentaja oli lyijykynällä kommentoinut paperin yläkulmaan :

Koul. huomioitava. Radiomiehen on ehdottomasti pelastettava radioasemansa samalla kuin itsensäkin. 18.4.42 EbL

Päämajan viestikomentaja kenraalimajuri L Ekberg nuoruudenkuvassaan.





Kyynel kehittyy, mallit M10, M10X, M11X

Oli selvää, että kiireessä ja tarpeen määräämässä aikataulussa kehitettyä ja valmistettua kyyneltä paranneltiin koko ajan. On kuitenkin syytä huomata, ettei vanhoja malleja suinkaan hylätty uudempien tullessa käyttöön, vaan vanhat mallit olivat koko ajan edelleen käytössä.
Seuraava tärkeä ja kenttäkelpoisuutta lisäävä edistysaskel oli saada lähetin ja vastaanotin samaan koteloon. Kehitettiin malli M10, joka sai suomalaisen merkinnän VRHAI (P-12-24). Ensimmäinen tunnettu kytkentäkaavio on päivätty 13.7.1942. Malli M10 on kuitenkin ollut olemassa ja jopa käyttäjien nähtävillä jo ennen tätä, koska eräästä asiapaperista, joka oli päivätty 24.7.1942 on viittaus mallin M10 kätevään laukkuratkaisuun.
Laitteessa oli hieman myöhemmin mahdollista käyttää myös kidettä. Tällöin laitteen mallimerkintä oli M10 X. Kiteitä tosin oli erittäin vaikea saada maailmansodan riehuessa kuumimmillaan. Onneksi apu löytyi jälleen radioamatööripiireistä. Kiteiden valmistamisen salaisuuden tunsi nimittäin DI, reservin luutnantti Toivo Leiviskä. Hän hio kyynel-kiteet käsityönä. Kidemalli M10X oli käytössä vain Päämajan kaukopartiomiehillä. Divisioonat saivat käyttää edelleen mallia M10.

Malli M11X oli viimeinen sarjatuotannossa ollut malli. Sen tyyppimerkintä oli VRHAG. Se erosi mallista M10 mm. siinä, että M10:ssä käytetyn 1,5 V:n hehkujännitteen sijasta M11X:ssä käytettiin 3 V:n hehkujännitettä. Jännite muodostettiin kytkemällä kaksi 1,5 V:n kenttäpuhelinparia sarjaan. Anodiparistona käytettiin 120 V:n pienoisanodiparistoa.
Lähettimen pääteaste kytkettiin mallissa M10 vuorovaihekytkentään, kun taas mallissa M11X päätepentodin puoliskot kytkettiin rinnan. Molempia malleja rakennettiin myös vastaanottimiltaan kaksialueisina. Kaksialueinen malli eroaa yksialueisesta mm. erilaisesta vastaanottimen viritysasteikosta. Myös liittimien sijoituksissa on eroja. Molempia malleja valmistettiin yhteensä noin 300 kappaletta.

Radiot modernisoitiin 50-luvulla ja sijoitettiin vihreäksi maalattuun peltikoteloon. Radion sivulla oli alumiinipellistä valmistettu paristokasetti. Laatikon kansiosassa oli antennikela ja kiinnityspaikka sähkötysavaimelle.

Kyynel-radion viimeinen 50-luvulla modifioitu malli.

Teknisiä arvoja:

-taajuusalue lähetin: 3800 kHz - 4800 kHz (79 m - 63 m)
-taajuusalue vastaanotin: 3600 kHz - 4800 kHz , asteikko 1 - 300, taajuus asetettiin paikoilleen yksilöllistä viritystaulukkoa hyväksi käyttäen
-anodivirta: 6-7 mA vastaanotossa, 26 - 28 mA lähetyksessä
-anodijännite: 120 V
-hehkuvirta: noin 100 mA
-lähetysteho: noin 0,5 - 1 W
-paino: noin 5,6 kg

Ruotsissa valmistettu Radiostation 1 W Br m/44



Kyyneltä M10X myytiin myös Ruotsiin vuodenvaihteen 1943/44 tietämissä . 25 laitetta valmistettiin ennen Stella Polarista Suomessa ja loput 75 kpl majuri Lautkari valmisti Lidingössä sijainneessa verstaassaan. Tarvittavat tarvikkeet oli kuljetettu meritse Uudestakaupungista. Ruotsissa laite tunnettiin nimellä Radiostation 1 W Br m/44. Radio oli sijoitettu korkeampaan, matkalaukkua muistuttavaan koteloon. Korkeus oli sen vuoksi suurempi, että radion alle sijoitettiin kaksi kohtalaisen kookasta 1,5 V:n hehkuparistoa. Pääteputken puoliskot olivat tässä mallissa kytketty jälleen rinnankytkentään.

Viimeinen kyynel M12

Kyynel-lähetin M12


Malli M12 oli lähetin, jossa oli EL2 -putki. Hehkujännite oli 6,3 V ja virta noin 0,2 A. Anodiparistona käytettiin kahta 120 V:n paristoa sarjaan kytkettynä.
Antennia varten laitteen etuseinässä on useita ulostuloja, joten antennin pituutta ei ollut enää välttämätöntä muutella. Laite oli suunniteltu kidekäyttöiseksi jota varten etuseinässä on pidin. Edellisistä malleista poiketen laitteessa oli myös jännitemittari.

M12 kanssa käytettiin M7 vastaanotinta. Mallin M12 valmistusmääristä ei ole tietoja. Todennäköisesti niitä valmistettiin varsin vähän ehkä vain kymmenisen kappaletta. Yksi tällainen on nähtävillä Riihimäen Viestimuseossa ( nro 128/7). Myös yksi M12 kotelo on Viestimuseon radioamatööriasemalla. Se on ikävä kyllä kuitenkin jossakin vaiheessa muutettu antennivirityslaitteeksi.

Laitekokonaisuudelle valmistettiin vastaavaa, mutta pidempää pahvilaatikkoa kuin malleille M4/M7. Vastaanotin ja lähetin sijoitettiin laatikkoon vierekkäin. Ohuemman vastaanottimen päälle jäi jonkin verran tilaa myös varusteille. Paristot olivat eri pakkauksessa josta jännite otettiin lähettimeen 6-pinnisellä liittimellä.

Lähdetiedot:

(1) Sakari Pajusen muistelmat, "Kyynel ja Töpö", Viestimies-lehti 2/90.
(2) Kyynelrakentaja-veteraani Tarmo Eskolan haastattelu 14.11.95 Uudessakaupungissa. Haastattelun suoritti Eetu Valtanen.
(3) Holger Jalanderin esitelmä, "Kyynel ja Töpö", Kulosaaren kasinolla 1.9.93.
(4) Jatkosota Kronikka, s. 28, Gummerus 1991 (Töpön-kuva)
(5) Allekirjoittaneen tutkimukset Sotamuseon arkistossa 1995.
(6) Viljo Aution muistelmat, "Radioamatöörit jatkosodassa", Radioamatööri-lehti 9/94.
(7) Esko Jokisen tutkimuksia, kooste 18.1.96.

(päivitetty 1.6.2012)

Copyright & copy Antero Tanninen OH1KW

 

[Leaderdog]

Ja tässä Neuvostoliiton Sever:


SODANAIKAISIA KAUKOPARTIORADIOITA

Venäläinen desanttiradio SEVER

Eräs toisen maailmansodan kuuluisimmista kaukopartioradioista oli venäläinen SEVER. Sitä käyttivät pääasiallisesti laskuvarjodesantit, joita koulutettiin Neuvostoliitossa erilaisia tiedustelu- ja hävitystehtäviä tai poliittista kiihotusta varten. Heidän joukkonsa oli kirjavaa; monet olivat aatteen läpitunkemia kommunisteja, toiset taas seikkailijoita. Joukossa oli toki myös hyvin koulutettuja ammattisotilaita, jotka hallitsivat sodan keinot laidasta laitaan.

Suomessa pidätettiin sotien aikana hieman yli 700 desanttia. Heillä oli aseistuksenaan pistooli tai konepistooli, tuholaistoimintaa varten räjähteitä ja viestiyhteyksiä varten radio. He liikkuivat tavallisesti kolmen ryhmissä, kahden urkkiessa ja yhden hoitaessa yhteyksiä tukikohtaan. Radistien suojelemiseksi heillä oli lupa vain pakottavissa tilanteissa taistella.

Desanttien osa oli yleensä julma. Suurin osa pidätettiin heti maahan laskeutumisen jälkeen. Mikäli desantti ei pidätettäessä esiintynyt armeijansa asepuvuissa tai tunnuksissa, tuomio oli yleensä kuolema.

Radiolaitteet, joita desantit eivät ehtineet tuhota, otettiin sotasaaliiksi. Arvellaan, että Suomeen saatiin sodan aikana noin 60 Severi-asemaa. Niistä lienee nykypolville säilynyt noin tusina. Suurin osa Severeistä on yksityisten henkilöiden omistuksessa, mutta pari hyvin säilynyttä ja täydellisesti varustettua laitteistoa löytyy myös Riihimäen viestimuseosta.




Severin suunnittelu aloitettiin jo vuonna 1939 kun Moskovan sähköteknillisen viestiliikenneinstituutin opiskelija Boris Mihalin päätti suunnitella aikansa pienimmän radioaseman, jota napapiirin asukkaiden ja geologien olisi helppo käyttää missä ja milloin tahansa. Työn valvojana toiminut professori B.P. Asejev asetti lisäksi ehdon, että laitteen tulisi soveltua myös sotilaskäyttöön. Radioasema sai nimekseen OMEGA. Sodan alkamisen jälkeen radioasemalle syntyi tarvetta ja sen teollinen valmistaminen aloitettiin Leningradissa. Nimekseen se sai SEVER "Pohjoinen".

Severin valmistaminen piiritetyssä ja nälkää näkevässä Leningradissa vaati todellista sitkeyttä. Valmistuksesta vastasi Kozitskovin tehdas 1941 alkaen. Piirityksen päättyessä Severien tuotanto oli jo noin 2000 laitetta kuukaudessa. Laitteen pääteputki oli alkujaan amerikkalainen mutta sekin korvattiin venäläisellä. Putkispesialisti löytyi etulinjan juoksuhaudasta.

Boris.A. Mihalin jatkoi sodan jälkeenkin työtään sotilasviestiliikenteen suunnittelijana. Hän sai työstään 11 kunniamerkkiä. Boris Andrejevits kuoli vakavaan sairauteen vuonna 1967.


SEVERIN TEKNILLISET TIEDOT

Laitteen tyyppi: Lähetin - vastaanotin, erillisinä samassa kotelossa. Putket: Yhteensä kolme, jotka toimivat vuorotellen lähetin- ja vastaanotinkäytössä. Lähetelaji: CW eli sähkötys Lähetysteho: n. 1,5 - 2 W Taajuusalue TX: 3,4 - 6,25 MHz (sarja 1), 2,68 - 4,84 MHz ja 3,41 - 6,24 MHz (sarja 2) Taajuusalue RX: 3,5 - 6,8 MHz ja 6,5 - 12,0 MHz (sarja 1). Taajuusalue yksilöllinen, koska pohjaviritystrimmereitä ei ole ,2,1 - 4,18 MHz ja 3,75 - 7,32 MHz (sarja 2). Taajuuden asetus: VFO tai kide. Taajuuden asettelussa käytettiin viritystaulukkoa, koska asteikkoa ei oltu kalibroitu näyttämään suoraan taajuutta. Lähetin ja vastaanotin voitiin virittää eri taajuuksille. Radion koko: s120 mm x k155 mm x l215 mm Paino: n. 3 kg Kantolaukun koko: s150 mm x k300 mm x l280 mm Kantolaukun materiaali: Vihreäksi värjättyä palttinakangasta, sisäpuoli kumitettu Paristot: anodiparistot ; 4 kpl 60 V/ 0,45 Ah, kuivaparistot, hehkuparistot; 2 kpl 1,5 V/ 29 Ah, kuivaparistot Virrankulutus: hehkuvirta noin 250 mA, josta pääteputki yksin kulutti noin 130 mA. Anodivirta vastaanotossa noin 16 - 17 mA. Lähetyksellä noin 13 mA Paristolaukku: Ei tarkempaa tietoa, mutta ilmeisesti rakenteeltaan samankaltainen kuin hyppylaukku Valmistusmäärä: noin 20 000 laitetta (arvio) Valmistuspaikka: Leningradissa, saksalaispiirityksen aikana.

Sever sarjan 1 ja 2 erot

Sever 2 sarjan laitteet ovat muuten identtisiä sarjan 1 laitteiden kanssa mutta sarjan 2 lähetin toimii laajemmalla taajuusalueella. Tätä varten lähettimen kaksikkosäätökondensaattorin akseli on varustettu epäkeskopyörillä, jotka kytkevät kytkinlamellien välityksellä pohjavirityskondensaattorit ja -trimmerit säätökondensaattorien rinnalle. Vaikutus taajuusalueeseen on edellä teknillisissä tiedoissa esitetyn kaltainen.

SEVERIN VARUSTEISTA

Sever matkalaukussa:

Tällä hetkellä Suomesta on tiedossa on yhteensä noin tusina Severeitä. Näistä yksi (nro 63-28) on allekirjoittaneen omistuksessa, yksi (nro 4-26) TV 2:n rekvisiittavarastossa (sijainti tällä hetkellä tuntematon), kolme Riihimäen viestimuseossa (mm nro 30-22). Tiettävästi viimeinen Sever poistettiin vuonna 1972 Lylyn viestivarikolta ja se on juuri tuo TV 2:n omistama laite. On kuitenkin todennäköistä, että muitakin Severeitä on säilynyt.

Riihimäen laitteet lienevät tällä hetkellä varusteiltaan täydellisimmät. Ne on pakattu varusteineen siviilimallisiin, kooltaan noin s 360 mm x l 520 mm x k 135 mm matkalaukkuihin. Matkalaukun kannessa on koneella Viestivarikolla 20.8. 1951 konekirjoitettu lappu, jossa on luettelo matkalaukun sisällöstä:

VRHV No: 30 - 22
1 kpl Asema putkineen
1 kpl Kuulokkeet
1 kpl Sähkötysavain
3 kpl Ohjauskiteitä
2 kpl Antenneja 24 m ja 12 m
2 kpl Vastapainoja 12 m ja 3 m
1 kpl Heittonaru kelalla
1 kpl Heittopaino
1 kpl Virityskäyrä

Severit saivat Suomessa tyyppimerkinnän VRHV.

On varsin todennäköistä, että nämä hyppylaukuissaan olevat radiot on pakattu vasta Suomessa matkalaukkuihin. Matkalaukun materiaali muistuttaa suuresti Kyynel-radion pahvilaukkua. Niitä valmisti Tampereella Pahvinjalostus Oy.
Myös desantit ovat käyttäneet tavallisia matkalaukkuja kuljettaessaan radioitaan siviilikeskuksissa, koska hyppylaukku sellaisenaan olisi ollut liian huomiota herättävä. Joidenkin desanttien tiedetään paljastuneen, kun heidän kuljettamansa matkalaukku onkin rutiinitarkastuksessa sisältänyt Severin. Riihimäen viestimuseossa esillä oleva Sever on yksi näistä.

Aseman varaputkisarja on ollut seuraava: 2 kpl 2K2M ja 1 kpl CB 244 (myös tyyppimerkinnällä 24) pääteputkea eli kaikkia tarvittavia putkia yksi kutakin. Lisäksi antennivirityksen merkkilamppuja 2,5 V/ 0,06 A oli kolme. Hyppylaukussa oli myös joitakin työkaluja pienempiä korjauksia varten.

Riihimäellä olevan laitteen ruskeat, bakeliittikuoriset kiteet ovat säilyneet. Ne ovat halkaisijaltaan 35 mm leveitä ja korkeudeltaan 20 mm nappimaisia, yläreunastaan pyöristettyjä lieriöitä. Liitinkontaktit ovat pohjassa. Niiden päälle on kaiverrettu aallonpituutta vastaavat merkinnät 1) 71,79 m ( 4178 kHz ) , 2) 63,63 m ( 4715 kHz ) ja 3) 57,69 m ( 5200 kHz ). Kidekotelon sisällä olevan kiteen levy lienee halkaisijaltaan noin 25 mm kokoinen. Tällaisen kiteen kestämä kidevirta on varsin suuri jopa 50 - 100 mA luokkaa.

Antennit vastapainoineen on kelattu vanerikelalle ja sidottu nahkahihnalla. Antennilanka on monisäikeistä tekstiilipäällysteistä johtoa. Antennilankojen pituudet eri aaltoalueilla ovat seuraavat: alueella 2,68 - 4,84 MHz, 24 m koskettimessa A1, vastapaino 12 m koskettimessa A3. Tätä suuremmilla taajuuksilla antenni 12 m koskettimessa A2 ja vastapaino 3 m koskettimessa A3.

Severien numerointi on stanssattu vasta Suomessa. Omassa laitteessani stanssattujen numeroiden vieressä olevat lyijykynällä kirjoitetut numerot ovat ilmeisesti tehty stanssaajalle muistinumeroiksi ja niiden viereen stanssaukset on sitten lyöty. Numerointi vastaa desanttien kuulusteluraporttien numerointia. Mitään erityisempää loogisuutta ei numeroinnille voi näiden kolmen esimerkkilaitteen perusteella löytää. Ilmeisesti se on jonkinlainen juokseva diariointi-tapa.

Laitteen kuulokkeet ovat olleet tavanomaiset sankamalliset ja korkeaohmiset ( n. 300 ohmia) kuulokkeet. Kuulokeliitin edustaa pistokejaoltaan tavanomaista mallia ja onkin luultavaa, että kuulokkeita on voitu vaihdella. Sähkötysavain ollut hyvin pienikokoinen, mustalla bakeliitilla koteloitu malli.

Hyppylaukku

Venäläinen Sever-asema alkuperäisessä hyppylaukussaan.

Severin hyppylaukku on kooltaan k 300 mm x l 280 mm x s 150 mm. Sen materiaali on karkeakudoksista, ulkopinnaltaan vihreäksi värjättyä ja sisäpuoleltaan kumitettua palttinakangasta. Laukku on varustettu olkahihnalla ja vyöhön sopivalla kantolenkillä. Laukun alapohjan sisäpuolella on vanerilevy, jossa on naulattuna Severin pohjassa olevien jalaksien ulkoreunoja myötäilevät vaneririmat. Vanerissa on kiinnitettynä myös Severin alumiinista valmistetun suojakannen (ks. kuva matkalaukusta) saranat. Laukkussa on kangasväliseinä. Väliseinään on neulottu taskut työkaluja ja varaputkia varten. Laukun sulkeminen tapahtuu viidellä läpällä ja hihnoilla varustetulla kansiläpällä.

Paristot

Severin paristolaukku oli erillinen n. 6 kg painava pakkaus. Sen materiaali oli samanlaista palttinakangasta kuin hyppylaukku. Paristot kytkettiin Severiin 75 cm pitkällä punotulla kaapelilla. Kaapelin päässä oli bakeliittivalmisteinen jakorasia, jossa oli kuusi naparuuvia. Näistä haarautui edelleen kuusi noin 30 cm pitkää johdinta, jotka kytkettiin paristoihin.

Anodipariston muodostivat neljä 60 V:n paristoa. Niiden tyyppimerkintä oli -60, 0,45 ( BAS-60, 0.45 Ah) ja hehkupareina kaksi kappaletta 1,5 V pareja (29 Ah, 1,5 V).

Jos paristoista oli puutetta, voitiin käyttää myös kolmea 180 V anodiparia, oikosulkemalla jakorasian 180 V:n ja 240 V:n valiset naparuuvit.

Paristojen täydennys oli ainainen ongelma. Yleensä niitä saatiin joko laskuvarjopudotuksina tai niitä hankittiin tarpeen pakottaessa yhteisyöhalukkailta siviilihenkilöiltä.


VERKKOKÄYTTÖINEN SEVER

Severiä valmistettiin myös verkkokäyttöisenä mallina. Tämän Sever-tyypin kytkentäkaavio on esitetty sarjan 1 ja 2 kytkentäkaavioiden yhteydessä. Laite on ollut ulkonäöltään samanlainen, mutta siinä on käytetty hieman eri tyyppisiä, metallikuorisia putkia. Myös kytkennässä on erilaisista putkista johtuen muutoksia, lähinnä jännitteiden syötön ja komponenttiarvojen suhteen. Todennäköisesti laite on ollut myös jonkin verran isompi lähetysteholtaan, koska anodi- ja hilajännitteet ovat olleet suurempia. Muuten taajuusalue ym. ominaisuudet ovat vastaavat sarjan 1 ja 2 laitteisiin verrattuna. Virtalähteessä tasasuuntaus on tehty kahdella koaaltotasasuuntaajaksi kytketyllä kaksoistriodilla. Muuntajan ensiöpuolella on valintakytkimet erilaisia verkkojännitteitä varten. Virtalähteen erilaiset jännitteet on tehty vastuksien muodostamilla jännitteen jakajilla. Kytkentä on kömpelö ja vaarallinenkin, koska anodijännitteellä on galvaaninen yhteys suoraan muuntajan ensiöpuolelle.
Leikkisesti sitä nimitettiin Suomessa "Desantin tappajaksi". (Esko Jokisen kommentti)

SEVERIN VIRITTÄMINEN

Haluttua taajuutta vastaavat asteikkolukemat katsotaan viritystaulukosta. Hehkujännitteen Filament-potentiometri käännetään ääriasentoonsa vastapäivään. Lähetys-vastaanotto kytkin käännetään asentoon Receiv. ja säädetään Filament-potentiometriä niin, että mittarin näyttämä on 2,0 V. Transm-asennossa hehkujännite asettuu arvoon 2,1 - 2,15 V. Anodijännite vaihtelee paristojen kunnosta riippuen välillä min 145 V normaali 185 V. Painettaessa avainta ja samalla variometrin nuppia kääntelemällä virityslamppu osoittaa minimikirkkautta antennin virittyessä. Painettaessa viritysnappia lamppu palaa maksimikirkkaudellaan.

SEVER MAAILMALLA

Toisen maailmansodan aikana Severeitä joutui saksalaisten saaliiksi noin 1000 kpl. Ne annettiin yleensä rintamajoukkojen käyttöön. Näistä säilyneistä kappaleista ei tällä hetkellä ole vielä tietoa. Norjassa Severistä on kirjoitettu ainakin yksi artikkeli sikäläisen radiohistoriallisen seuran äänenkannattajassa "Hello Hello-lehdessä". Artikkelin mukaan Neuvostoliitossa koulutetut kommunistidesantit vakoilivat saksalaisten sotavoimien ja laivaston liikkeitä Norjan pohjoisosissa. Heidän vasta-asemansa olivat sijainneet yleensä Murmanskin alueella. Toiminta oli tärkeää myös liittoutuneitten kannalta, sillä he toimittivat laivasaattueilla runsaasti sotamateriaalia Neuvostoliittoon. Venäläismieliset partisaanit eivät tiettävästi kuitenkaan olleet erityisemmin yhteistoiminnassa tavallisen norjalaisen siviiliväestön tai vastarintaliikkeen kanssa. He toimivat itsenäisesti ja salassa, välttäen taistelukosketusta saksalaisiin. Heidän tyypillisiä lymypaikkojaan olivat kallioluolat ja korsut. Huoltonsa neuvosto-desantit saivat laskuvarjopudotuksin tai paikallisilta kommunistimieliseltä siviileiltä. Mitkään liittoutuneiden vastarintajärjestöistä eivät tiettävästi olleet koskaan yhteistyössä heidän kanssaan.

Norjassa on säilynyt vain yksi laite. Se on sijoitettu näytteille Norges Hjemmefrontmuseum'iin Oslossa. Laite on melko huonokuntoinen. Siitä puuttuu mm. lähettimen aaltoalueen säätönuppi.

Norjan vastarintamuseon huonokuntoinen Sever.

Olen saanut ystävieni välityksellä petroskoilaisen rouva L Markowin kommentin, joka kuuluu:

Kyllä se tämä sama on jolla mekin naputeltiin. Nimitys oli sama Sever, johon liittyi vielä BIS - 2. Voi olla, että jollain tavalla erosivat toisistaan, jospa tämä oli viimeistellympi "Ratsi". Ja sama se siellä oli museossakin ( tarkoittaa Petroskoin partisaanimuseota ). Sääli ettei se museo enää toimi, mutta kai ne esineet on siirretty toiseen museoon .

Rouva Markow sai sota-aikana desanttiradistin koulutuksen. Sota onneksi ehti loppua ennen kuin hän olisi joutunut rintamalle.

Suomalaiset lienevät saaneet sotasaaliina noin 60 laitetta. Näistä 40 jaettiin väliaikaisesti salaisen viestiliikenneverkon tarpeisiin sodan loppupuolella muiden jäädessä varastoon. Varastossa olleet Severit poistettiin romuhuutokaupassa 70-luvun alussa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko muita yksilöitä säilynyt näiden muutamien tunnettujen kappaleiden lisäksi.

PS: Tein tämän kertomuksen jo vuosia sitten. Nyt vuonna 2008, uusia Severeitä ei ole tullut tietooni kuin parisen kappaletta. Valtaosa niistä lienee lopullisesti hävinneen.

 

[samovaari]

Jäsen Leaderdog, Kiitos. Minähän tiesin että tällä palstalla on asiantuntemusta, mutta että tällainen guru, kumarran syvään. Kerroit, että itselläsi on Sever. Mistä hankit ja milloin?

 

[samovaari]

KVG "sissiradio sever" ja "sissiradio kyynel"

Ei ole tarvis vittuilla, osaan kyllä mielestäni käyttää Googlea. Usein vain paras ja nopein vastaus tulee esim. jäsen Leaderdogin kaltaisilta tietäjiltä. Nyt useita öitä tutkinut isäni sotapolkua JR49 sotapäiväkirjoista, on se vaan niin hemmetin hidasta. Ei pahalla.

 

[Leaderdog]

Jäsen Leaderdog, Kiitos. Minähän tiesin että tällä palstalla on asiantuntemusta, mutta että tällainen guru, kumarran syvään. Kerroit, että itselläsi on Sever. Mistä hankit ja milloin?

Nuo ovat Antero Tannisen tekstiä.

 

[Deleted member 266]

Nuo ovat Antero Tannisen tekstiä.

Jotka tulevat juurikin vastaan, kun viitsii kuukkeloida ihan itse

 

[Leaderdog]

Jatkosota näyttely Raatteentie päässä, näyttää ko. taululla korutonta kertomaa partisaanien tekosista:

 

[samovaari]

No nyt tuli serkkuni tekemistä historiatutkimuksista uutta tietoa minulle. Yksi sedistäni kaatui Rukajärvellä -42 partisaanien väijytykseen. Hakusanoiksi googleen: polkupyöräpartio Roukkula. Tosiaan setä oli yksi noista viidestä sankarivainajasta ja makaa siellä Rautjärven mullassa.

 

[Leaderdog]

Tarkoittanet tätä Veikko Huuskan mainitsemaa tapausta:

Partisaanien väijytys yllätti suomalaisen pp-partion: korpraali Himanen kertoo
15.7.2013 20:28 Veikko Huuska

Roukkulantien polkupyörä-partio ja partisaanien isku: eräs uhri kertoo

Taustaksi:

Julkaisin taannoin näillä blogi-sivustoilla kuulustelupöytäkirjan, jossa Suomen puolelle loikannut neuvosto-partisaani kertoi karua tarinaa jatkosodan aikaisten partisaani-iskujen todellisuudesta. Jutun ydin oli Karjalassa operoineineen ”Eteenpäin” –partisaaniosaston isku Kuhmon Viiksimoon 24.9.1942 ja sen tiimoilta tapahtuneet verityöt. Samana päivänä saman prikaatin alainen partisaaniryhmä iski väijyksistä suomalaisen polkupyöräryhmän kimppuun Roukkulan tiellä Rukajärven suunnalla. Myös tämän tapauksen uhreista kerrottiin lähempiä tietoja kyseisessä blogissa. http://veikkohuuska.puheenvuoro.uus...tapaus-kuhmon-viiksimon-murhenaytelma-2491942

Kohta tuon partisaani-blogin julkaisemisen jälkeen minuun otti yhteyttä eräs lukija, joka kertoi, että hänen isänsä isä oli ollut mukana tuossa Roukkulan polkupyöräpartiossa, ja haavoittunut väijytyksessä, mutta selvinnyt valekuolleena partisaanien käsittelystä. Taskut oli tyhjennetty ja saappaat anastettu, mutta isältä saatu taskukello oli säilynyt asepuvun taskussa, ja kello on edelleenkin suvun omistuksessa muistona tästä hurjasta päivästä.

Ja mikä mielenkiintoisinta, soittaja, Mikko Himanen Jämsästä, kertoi, että hänen isoisänsä oli kirjoittanut tästä partioretkestä muistelmat viitisenkymmentä vuotta sitten, ja siinä korpraali Reino Himanen kertoo omat vaikutelmansa tuon päivän tapahtumista. Tuo perin mielenkiintoinen ja hyvin henkilökohtaisella tavalla Roukkulan tapahtumia valaiseva teksti epäilemättä kiinnostaa monia. Niinpä se partiomies Reino Himasen omaisten luvalla julkaistaan tässä muuttamattomana, vähäisin kommentein ja täydennyksin varustettuna. Ä*

Mikko Himanen kirjoittaa ”Arvet”-muistelman lähetekirjeessään m.m.:

”Tässä lupaamani kirjoitus, minkä pappani Reino Himanen oli kirjoittanut ”Kansa taisteli – miehet kertovat” –lehteen n:o 11-12 vuonna 1959.

Väijytykseen joutuneesta partiosta on maininta myös kirjassa ”Prikaati K”, s. 288.

Pappani jutussa on muutamia asiavirheitä, esimerkiksi maininta, että partion johtaja vänrikki Koivuniemi olisi ollut Mannerheim-ristin ritari.”

Lisäksi Mikko kertoi, että haavoittuneen Reino Himasen taskussa ollut kello säilyi, kun partisaanit ahnaasti ”rullasivat” hänet. Puukko meni, mutta kello säilyi. Kello on yhä edelleen omaisten hallussa tallella!

Mukana seurasi Jämsän seudun Veteraanimatrikkelista lainattu kuva ja Reinon soturintaivalta koskevat tiedot. https://picasaweb.google.com/113679...iPartisaanienYllattamaksi#5900891902941318338

Kiitokset Reino Himasen omaisille tästä arvokkaasta taistelukuvauksesta!

*

Jos jostain löytyisi lisätietoja tai vaikkapa valokuvia partiosta, olisi kiinnostava saada niistä viesti.

*

Reino Himasen muistelma Roukkulan pp-partiosta, julkaistu 1959

https://picasaweb.google.com/113679...iPartisaanienYllattamaksi#5900891899388527874

(väliotsikot VH:n)

Arvet

OLIN erä meistä monista, jotka sodan jälkeen totuttelivat tavalliseen elämän menoon. Etsin työpaikkaa ja kuinka monetta kertaa, en tiedä. Rautatietyömaalta se vihdoin luvattiin, kunhan ensin esitän lääkärin todistuksen. Silloin Se jälleen löysi minut, se, jota olin paennut rintamalta lähtiessäni.

Lääkärin tavanomaiset kysymykset, riisuutuminen, tarkastus, koputtelua rintaan, käännös – tauko –

- Nämä arvet ovat tutun näköiset. Olitteko sodan aikana Rukajärven suunnalla? sanoi tohtori Virtanen.

Myönsin olleeni, ja tunsin samalla sen ahdistuksen, minkä tuo paikannimi minulle aiheutti, oudon tunteen kuin paluun johonkin sellaiseen, mikä ei ollut tätä elämää. Oli kuin olisin elänyt kahta eri elämää.

Tohtori sanoi, että hän oli antanut ensiavun näille haavoille. Samalla välähtivät muistot mieleeni, hämärinä kuin hälvenevän usvan seasta, kuten olivat monet kerrat ennenkin mieleni vallanneet. Niin vallanneet ja hävittäneet rauhallisen olemassaoloni, tarttuneet minuun kovin kourin ja nauraneet minulle: Siinäkö sinä vielä olet, sinunhan pitäisi olla kuollut!

Niin pitäisi! Mutta kohtalo, mikä sinä lienetkään, et vielä minun päiviäni lukenut silloin, kun sieppasit viisitoista [1] muuta rinnaltani samalta aukealta. En tiedä, pitäisikö minun kiittää vai moittia sinua, mutta pyydän: älä kiusaa minua tällä muistolla enää, kuten olet tähän asti kiusannut! Anna sen tuskan ja pelon purkautua tähän paperille, ettei minun tarvitse öisin nähdä sinua enää viikatemiehenä korjaamassa satoasi, parasta satoa, mitä olet koskaan saanut – tovereitani.

*

Rukajärven suunnalla syyskuun 24. pnä 1942. - Vihollinen tehnyt partioretkiään asemiemme ohi aina Kuhmoon asti… Näin selosti vänrikki Koivuniemi muistojeni päiväkirjan mukaan tilannetta partiollemme ja ilmoitti, että meidän tulisi ottaa selvää, majailevatko viholliset Roukkulan rajavartiokasarmilla.

Samana päivänä kello 14 aikaan lähdimme matkaan polkupyörillä. Mukaan saimme kolmen päivän muonan.

Jo alkumatkalla syöpyi mieleeni jotain enteellistä, nimittäin harakka, joka saatteli polkupyörämarssiamme nauraa räkättäen. Retki sujui kuitenkin vanhasta tottumuksesta, sillä Mannerheimristin ritarin, [2] vänrikki Koivuniemen kanssa olimme tehneet vaarallisempiakin partiomatkoja, kuin miltä pelkkä tiedustelun luontoinen tehtävä tuntui.

Kilometri, kaksi – kolme – niin ajoimme kohti kohtaloitamme, ja kevyesti sen vuoksi, että se oli tuntematonta. Juttelimme tilanteesta ja päätimme ajaa pyörillä noin kymmenen kilometrinä sekä lopun kävellä, jotta tehtävä saataisiin suoritettua huomiota herättämättä ja vaarantamatta etenemistämme.

Mitään kohtalon tuntuista odotusta ei mielessämme ollut, vain lomahaaveita, tyttöjä ja muuta niihin oloihin sisältyviä toiveita. Ei muistettu enää harakkaakaan, joka oli nauraa räkättänyt. Neljä – viisi – kuusi – enää noin kolmisen kilometriä ajoa, sitten alas pyöriltä, tehtävä selväksi ja takaisin, asemiin ja ehkä lomille. Kahdeksan – yhdek – ta-ta-ta-ta- .

- Hei pojat, kuului vänrikki Koivunimen viimeiset sanat hänen suistuessaan pyörältään. Yllättävänä, aivan outona kaikui vihollisen tuli korvissamme kesken leikinlaskun ja lomasuunnitelmien.

*

Minuun osui vatsaan, kuulin korpraali Käyhkön voihkivan takanani. Huomasin olevani maassa ja näin, kuinka vatsaan haavoittunut Käyhkö ja ylikersantti Tuovinen tuskissaan piehtaroivat tiellä. Vihollisen aseet syöksivät tulta yhä uudelleen ja nuo toverini saivat ikuisen loman.

Hämmästyin, kun olin ehjänä ja hengissä pienen mättään takana. Otin konepistoolin ja painoin liipasinta noin 10 metrin päässä olevaa vihollista kohti, mutta sarja katkesi ja tajusin ammuntaani yhtyneen vieraan äänen. Tunsin oikean käteni herpoavan. Liikahdin koettaakseni oikeata olkapäätäni. Taas nykäys siinä, missä äskenkin. Tajusin olevani mennyttä. Hiljaisia tuntuivat olevan jo toisetkin. Odotin loppuani armahtavan luodin muodossa -.

Samassa alkoi kova huuto vihollisen leirissä. Uraata huutaen ne hyökkäsivät asemistaan. Olin maassa vatsallani kaatuneet toverit ympärilläni. Kaatuneet, kuolleet, lomalle päässeet. Minä ainoa vailla armoniskua, kuitenkin kuolleena, kasvot veressä, oikea puoleni kuin tulessa.

Huomasin nyt, että olkapäätä särki säteillen laajasti lihaksiini, mutta samassa myös päätin, että oli oltava kuin kuollut, oli oltava kuin toverini, hiljaa ja liikahtamatta. Tämä merkillinen ajatus ratkaisi pelastumiseni. Vihollisen lähdettyä meitä kohti tajusin, että olimme kaikki heidän silmissään kuolleet. Minun oli siis oltava kuollut – minun oli oltava kuollut – ”joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen” – koti, kirkko, Jumala, mielteet tarttuivat ajatuksiini. - Lähestyviä askeleita, pelkoa -. Tiedän ettei ajatukseni ole oikeassa suhteessa Jeesuksen sanoihin, mutta ajatuksissani hoen yhä: Joka kadottaa elämänsä, löytää sen!

Kello

- Oi kuinka hyvä kello! Sanat tunkeutuivat tajuntaani selvällä suomen kielellä sieltäpäin, missä tiesin korpraali Käyhkön olevan. Samassa tunnen tempaisun vyössäni. Ratkaisun hetki – ole kuollut, saat elää! takoi ajatus. Vyöstä lähti puukko – raju tempaisu, käännös selälleen, vieras käsi taskussani, tasku toisensa jälkeen tyhjenee. Tauko -. Ohi, kaikki ohiko? Nykäys jalassa – tunnen, kuinka siitä vedetään. Minne – hautaanko? ehdin ajatella, kun tunsin saappaan irtoavan jalastani, sitten sukan. Sama toiselle jalalle. Kuolema, elämä, huusi jokin minussa. En muistanut edes kipua. Pulinaa, odotusta, pulinaa, milloin jälleen koskettiin minua, odotusta.

Äänet etääntyivät, pyyhin veren silmiltäni ja katsoin – katsoin sivuilleni liikkumattomia tovereitani. Pelko ja kauhu kouraisivat minua. Haron ympärilleni etsien vaistomaisesti konepistooliani, mutta sitä ei ollut enää. Noin 40 metrin päässä huomasin suuren joukon vihollisia ympyrän muotoisessa kehässä. Noin lähellä ja kuitenkin noin kaukana. Minun oli päästävä pois, en voinut enää odottaa. Minussa ei riittäisi verta kotiin asti, jos jäisin odottamaan. Vasen käsi kannatti, siis ryömi, ryömi! Metri – kaksi – kolme metriä – hitaasti – hitaasti, oksan rasahtamatta. Missä on puita, ennen kaikkea puita – suojaa. Tuossa, tuonnepäin, siinä oli suon reunassa metsää.

*

Katsoin vihollisia, jotka edelleen olivat samassa ympyrässä, heiluttelivat käsiään, ilmeisesti näyttelivät ja vertailivat saalistaan. Minua ei huomattu, siis juoksemaan! Nousin ja huomasin jalkojeni tekevän tehtävänsä.

- Ta-ta-ta – nyt tuli loppu, mutta juokse, kunnes kaadut! - Luodit tupsahtelivat ympärilläni. Metsä lähestyi, pelastus! Juoksin puiden turvaan, mutta ei auttanut hellittää. Jos ajavat takaa, silloin olin mennyttä, mutta juoksen kaikesta huolimatta. Nyt ei saanut enää antaa periksi, hoen itsekseni puoliksi itkien ja nauraen. Ei kuulunut enää ammuntaa. En tajunnut matkaa, mutta juoksin, kunnes en jaksanut enää. Nyt huomasin, että olin pelastunut, jos jaksaisin vielä perille. Minua ei ajettu takaa. Hieroin punottavia varpaitani ja painelin varoen särkevää olkapäätäni. Raukeus, väsymys, nyt tahdoin nukkua -. Ei, oli päästävä vihdoin omien luo, oli jatkettava matkaa!

Omien luo

Kuin unessa, tajusin olevani omissa asemissa, näin kasvoja ympärilläni. Äänet kuuluivat etäisinä kuin aaltoina nousten ja laskien. Selitin tilannetta ympärillä oleville.

- Ei sieltä varmaan toisia palaa, kuulin omat sanani, ja kaikki musteni. En enää välittänyt mistään, kaikki oli yhdentekevää, kunhan sain nukkua, vaikkapa ikuisesti.

Ikuisuutta se ei ollut. Heräsin ankaraan viluun ja sain kuulla olevani Repolan kenttäsairaalassa. Verensiirto pelasti elämäni.

Kolmen päivän kuluttua tuli komppanian päällikkö, kapteeni Takkinen käymään sairaalassa ja silloin sain kuulla tapahtumien loppuvaiheet. Pataljoonastamme, Er.P 7:stä (ent. AHSP) [3] lähti uusi partio matkaan. Se saavutti vihollispartion ja tulitaistelun jälkeen sai neljä vankia. Vangit kertoivat, että heitä oli ollut noin kuusisataa miestä ja olivat sillä hetkellä, kun me ajoimme surman suuhun, juuri ruokailutauolla. Vihollispartio oli käynyt Kuhmossa, tappanut useita siviiliasukkaita, vienyt ruokatavaraa ja teurastanut pari lehmää. Heidän johtajansa oli suomalaissyntyinen [majuri Valten Valli, VH] ja oli ollut Roukkulan rajavartiokasarmin päällikkönä, joten maisemat olivat hänelle olleet tutut.

Minun kohdaltani sota katkesi noin vuoden sairaalassa oloon, ennen kuin voin palata omaan yksikkööni. Tunsin kuitenkin jo sodan omalta kohdaltani sodituksi tuona syyspäivänä ja tiesin, että koska silloin pelastuin, pelastuisin vastakin. Niin myös kävi, mutta nuo muistot tulvivat mielen yhä uudelleen tuskaisina ja raatelevina. Tiedän, että Sinä kohtaloin olet ne poltinraudalla sisimpääni painanut enkä pääse niistä eroon, mutta tämän kirjoitettuani toivon Sinun armahtavalla kädelläsi ottavan pois muistojen tuskat ja jättävän niiden tilalle syvän kunnioituksen heitä kohtaan, jotka uhrasit isänmaalle. –

Reino Himanen: Arvet. Kansa taisteli – miehet kertovat. n:o 11-12/1959.

*

Huomioita:

[1] Polkupyöräpartion vahvuus oli 10 miestä; joista 5 KIA, 3 WIA; 2 selvisi haavoittumatta.

[2] tässä Reino Himasen muisti jostain syystä klikkaa, sillä vänr. Koivuniemelle ei ole myönnetty Mannerheim-ristiä, eikä sitä hänelle käytettävissä olevien tietojen mukaan ole edes esitetty, VH

[3] Reinon pataljoona toimi Aunuksen Heimosoturipataljoonan nimellä viimeisen kerran 31.1.1944: se toimi 1.2.1944 lähtien nimellä Erillinen Pataljoona 7 (Er.P 7), peiteluku 9877. Tehtävänä oli edelleen Rukajärven suunnan vasemman sivustan varmistaminen. Roukkulan tapausten aikaan se oli siis edelleen AHSP.

* * *

Kommentaari

Voi vain hämmästellä, miten selkeästi, ja sotaveteraanin sisäiset tuntemukset lukijan tajuntaan väkevinä välittävällä tavalla Reino Himanen pystyi vuonna 1959 kertomaan omista tuskallisista, ahdistavista kokemuksistaan.

Hän oli Roukkulan aikaan vasta 23 vuotta täyttänyt nuori mies, ja kirjoittaessaankin vielä kohtalaisen nuori mies, vasta nelikymppinen. Lisäksi on huomattava, että tuolloin - viitisentoista vuotta sodan päättymisen jälkeen - ei ollut mitenkään ”muodikasta” ja ikään kuin sosiaalisesti hyväksyttävää, kertoa sotakokemuksista tällä tavoin, avoimesti traumaattisia kokemuksia käsitellen, ja niiden kanssa kamppaillen. Elämäkertatietojen mukaan Reino Himanen harrastuksiin kuului teatteri – kenties se on edistänyt hänen kykyään hahmottaa miehisiä traumoja ja kamppailua sisäisten arpien voittamiseksi. https://picasaweb.google.com/113679...iPartisaanienYllattamaksi#5900891902941318338

* * *

”Prikaati K – Heimosoturit jatkosodassa” kertoo Roukkulan partiokahakasta seuraavasti. Prikaatin historian on kirjoittanut Timo Kallioniemi (Pohjoinen, 2002);

[AHSP:n sotapäiväkirjamerkintöjä elokuun lopun – syyskuun 1942 ajalta]

24.8.1942:

Ylikersantti Kares ajoi partion johtajana miinaan palatessaan Miinoasta Luvajärvelle. Kares kuoli heti. Sota-arkiston menehtyneiden kataloogissa hän on muodossa Kases. http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=751709&raportti=1

13.9.1942:

Ilmoitettiin, että Repolasta 17 kilometriä Lieksaan päin oli ryssän partio tulittanut henkilöautoa, jolloin kolme miestä haavoittui vaikeasti ja auto paloi. Ryssän partiota ajettiin takaa kun se tappoi vielä erään sotilasvirkamiehen. Vihollisen partio tuhosi Kolvasjärveltä yhdeksän kilometriä Kuhmoon päin kuorma.auton jolloin yksi mies kaatui. Seuraava auton tuhoaminen tapahtui Kolvasjärveltä Suomen rajalle päin; kahakassa kaatui kaksi omaa miestä ja neljä vihollista. http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php

Vanhalta Suomen rajalta kolme kilometriä itään oma partio törmäsi ryssän kuusimiehiseen partioon, ryssät olivat puetut suomalaisiin sotilaspukuihin ja heillä oli punainen nauha vasemmassa käsivarressa. Partioon törmättiin myös seuraavana päivänä lähellä entistä paikkaa, kahakassa kaatui kaksi ryssää.

Pataljoonasta lähti luutnantti Koivisto ja 13 miestä ryssän kasarmille noin 20 kilometriä Roukkulasta luoteeseen. Roukkulasta palatessaan Koiviston partio kaatoi kaksi ryssää ja 4-6 ryssää pakeni luoteeseen. Ryssillä tavattiin tuhotun suomalaisen auton paperit.

Ilmasuojelukomentaja everstiluutnantti Sario kävi Virroilla tutustumassa AHSP:n partio- ja varmistustoimintaan.

24.9.1942:

Vänrikki Koivuniemen partio joutui noin 10 kilometriä Roukkulasta Miinoaan päin yllätetyksi. Taistelussa kaatuivat:

vänrikki Koivuniemi;

ylikersantti Tuovinen;

kersantti Aarikka ja

alikersantti Ovaska, sekä katosi

korpraali Käihkö.

Lisäksi haavoittuivat:

alikersantti Heikkinen;

korpraali Himanen ja

korpraali Pesu.

Vihollisen tappioita ei voitu selvittää.

Luutnantti Möllerin partio lähti kahakan paikalle 4+12+31 partiolla. Kadonneeksi ilmoitetun korpraali Käihkön ruumis löydettiin alueelta.

 

[samovaari]

Tarkoittanet tätä Veikko Huuskan mainitsemaa tapausta:

Joo, juurikin tämä tapahtuma.

 

[samovaari]

Nuo ovat Antero Tannisen tekstiä.

Ok. Missasin tuon allekirjoituksen. Eli varsinainen guru on Antero Tanninen, kiitokset Hänelle.
Kiitos myös jäsen Leaderdogille kun jaksoi auttaa.

 

[adam7]

Tuolloin tajusin vasta itsekin täsmälleen, miten vaikeita noin 100 vuotta tapahtuneet asiat ovat....kun niitä on vain piiloteltu ja salailtu. Sitä varmaan jatketaan mahdollisuuksien mukaan ainakin neljä sukupolvea.

Vaikeita? 100v sitten? Ensi vuonna tulee 100 v sitten kun isoisäni isä tapettiin keväällä 1918. Hän oli siviili.

 

[baikal]

Vaikeita? 100v sitten? Ensi vuonna tulee 100 v sitten kun isoisäni isä tapettiin keväällä 1918. Hän oli siviili.

No, sata vuotta on aika pitkä aika.....minusta. Siviilejä siinä sodasssa taidettiin tappaa eri tavoin kosolti, mikä ei tietenkään vähennä yhdenkään menetyksen arvoa. Sata vuotta.

 

[Leaderdog]

Hienoa on myös se että näitä asiota pidetään vieläkin tapetilla, jottei totuus vaivu unholaan.

 

[Teme]

Miksi partisaaneja Suomen rintamalla ei kutsuta niiden oikealla nimellä eli NKVD joka käskyt antoi?

Partisaani on romantisoitu termi:

Neuvostopartisaanit olivat vastarintaliikkeen jäseniä, jotka taistelivat Neuvostoliiton puolella akselivaltoja ja sen myötäsotijoita vastaan toisessa maailmansodassa.
...

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostopartisaanit

 

[Erkki]

Miksi partisaaneja Suomen rintamalla ei kutsuta niiden oikealla nimellä eli NKVD joka käskyt antoi?

Partisaani on romantisoitu termi:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostopartisaanit

Koska taistelivat meitä natseja vastaan, eli olivat siis hyviksiä

 

[Vonka]

Veikko Lavin vähemmän tunnetusta tuotannosta löytyy yksi kappale, jolla hän osoitti, mitä mieltä on partisaanien sankarilauluista.

Tässä tulkkina on Pave Maijanen. Tämä helmi kannattaa kuunnella hartaasti. Sen jälkeen ei partisaaneja tarvitse ylistää. Kuultuani tämän kappaleen ensi kerran teki mieli mennä viemään Lavin haudalle Haminaan kukkia.

 

[Leaderdog]

 

[Leaderdog]

 

[Norppa]

Jalovaara on järkevä mies, ainakin SDP:läiseksi.