Turpa kiinni kun turvallisuuspolitiikkaa puhut!
Turvallisuuspolitiikan korkeajännitys 24.4.2015 15:00
http://www.hs.fi/blogi/korkeajannitys/a1305949127120?jako=e558f6b18429041f55494843a71eeaf9
MOT-ohjelma
nosti viikon alussa esiin niin sanotun isäntamaasopimuksen Naton kanssa. Kyseinen pöytäkirja on
toisten mielestä teknisluonteinen yhteistyön kirjaus ja toisten mielestä
sopimus paholaisen kanssa. Myös MOTin tapaan käsitellä asiaa lausuttiin
eriäviä mielipiteitä.
Tästä sopimuksesta väännettäessä ovat väkevästi läsnä useimmat asiat, jotka ovat pielessä suomalaisessa turvallisuuspolittisessa keskustelussa. Perusvirhe on, että näistä asioista ei juuri puhuta, ainakaan ymmärrettävästi. Kylmän sodan aikaan ei saanut ja sittemmin ei ole juuri tarvinnut.
Hitaat poliittiset prosessit, kuten Nato-kumppanuus, ovat hankalia kuvattavia. Kun saavutaan jollekin kiinnostavalle etapille, syntyy väärinkäsitys, että asiaa olisi siihen asti salailtu. Mutta se vaan ei ole kiinnostanut ketään, ei mediaa eikä kansalaista. Ylipäätään turvallisuuspoliittiset asiat ovat alkaneet kiinnostaa ketään vasta viimeisen vuoden aikana.
Toisekseen poliitikoille turvallisuuspolitiikka on hankala aihe, koska kansalaisten reaktiot ovat jyrkkiä ja yleensä vain siihen suuntaan, että mikä tahansa selkeä kannaotto on monille syy olla äänestämättä jotakuta. Ei siis mikään ihme, että useimmat poliitikot ovat puhuneet mahdollisimman vähän aiheesta, josta sitä paitsi tietävät ikävän vähän. Tämä hiljaisuus on osaltaan synnyttänyt vaikutelmaa salailusta, vaikka kyse on ennemminkin opportunistisesta välttelystä. Joka taas on ollut helppoa, koska kansalaiset ja media eivät ole olleet kiinnostuneet asioista.
Kansalaisten ajan tasalla pitäminen on paljolti median homma, mutta mediakin tekee parhaiten sitä, mikä kiinnostaa kansaa. Eli muutos lähtee itse kustakin. Eivät sitten enää pääse sopimukset yllättämään.
***
Suomalaisessa keskustelussa on viime aikoina
esiintynyt väitteitä, että jotkut haluavat sotaa Venäjää vastaan. Tai, että jotkut haluavat asioita, jotka vääjäämättä johtavat siihen sotaan. Näitä sotaan johtavia asioita ei täsmällisesti nimetä, mutta ainakin Venäjän toimien kritiikki ja niiden vastaisiin yhteisiin vastatoimiin osallistuminen, Puolustusvoimien lisärahoitus, keskustelu Nato-jäsenyydestä ja Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ovat ilmeisesti näitä. Toki myös ajatukset
Venäjän omasta sotaisuudesta, ovat tätä luokkaa. Eikä kyse ole vain ajatusten paikkansapitävyydestä tai olennaisuudesta, vaan myös siitä, että on
”epäviisasta” nostaa joitakin asioita esille.
Pohjoismaiden puolustusministerien yhteisessä kirjoituksessa
ei muuten yleisestä harhaluulosta huolimatta perusteltu suorasanaisesti puolustusyhteistyön tiivistämistä Venäjän uhalla, vaikka jopa
Venäjä itsekin niin väitti. Tämä Venäjän esittämä tulkinta kirjoituksesta vakiintui kummallisen nopeasti yleisimmäksi tulkinnaksi.
Hyvin harva
Venäjän ylle luodun
propagandakuplan ulkopuolella on niin vääristyneessä ymmärryksessä, että ajattelisi Suomen tai minkään muun länsimaan
hautovan aseellista hyökkäystä Venäjälle. Tällaiselle hyökkäykselle ei ole poliittista tukea muutamaa pipipäätä lukuunottamatta ja sotilaallisesti Venäjä voitaisiin lyödä vain ydinaseilla, itsekin samalla tuhoutuen. On siis perin juurin järjetöntä väittää lännen tahtovan sotaa Venäjää vastaan.
Lännellä on vikansa ja puutteensa, mutta kyllä Venäjä saa muun Euroopan ja USAn puolesta olla juuri sellainen kuin haluaa, kunhan ei rajojensa yli kurkottele. Krimin valtaukseen asti Putin sai ihan rauhassa häärätä omalla maallaan ja sateenkaarilipun heiluttajat
saivat kuulla kunniansa.
Sotapuheen taustalla on julkilausumaton oletus, että sota syttyy, jos ei
Venäjän etuja ei oteta huomioon omien kustannuksella. Venäjä on kuitenkin se, joka on hyökännyt naapurimaahansa ja miehittää sen osaa, uhkailee muita naapureita sanoilla ja teoilla sekä väläyttelee ydinaseiden käyttöä. Tilannetta voisi verrata perheväkivaltaan, jossa pahoinpitelijä yrittää saada uhrin ja ympäristön uskomaan, että muiden käytös on se mikä johtaa lyömiseen.
Jos ihan oikeaa
sapelinkalistelua haluaa asian tiimoilta löytää, niin Yhdysvaltain kongressissa
puheet ovat kovia. Täällä Suomessa kriittisetkin puheenvuorot ovat lähes aina maltillisia ja suhteellisuudentajuisia. Siksi julkisen keskustelun
nimittely sodanlietsomiseksi on väärin. Taustalla näissä puheissa on se (
virheellinen) ajatus, että jos me vain käyttäydymme, niin kuin Venäjä haluaa, saamme olla rauhassa ja taloudellisesti tuottoisassa erityissuhteessa sen kanssa.
Juuri näitä
samoja syytöksiä sodan lietsomisesta on muuten
viime aikoina valjastettu sinkoamaan koko joukko Venäjän näkökantoja esille
tuovia toimijoita. Venäjä on nyt joka tuutista työnnettävän narratiivin mukaan rauhan asialla ja Nato on se sodalla uhkaava osapuoli. Venäjällä tämä käsitys asian laidasta on tällä hetkellä arkinen itsestäänselvyys, vaikka
reaalimaailman tapahtumat ovatkin kovin tosenlaisia. Joka tapauksessa meidän on pidettävä mahdollisimman hyvät suhteet Venäjään. Viime aikoina se vain on itse tehnyt tästä olennaisesta pyrkimyksestämme
ikävän vaikeaa.
***
Turvallisuuspoliittisesti eduskuntavaalien tulos kertoo, että maltillisilla ja hyvin entisillä linjoilla edetään. Toki Venäjältä tuli jo hieman
erilaisia tulkintoja tilanteesta. Vaalikamppailussa talous ja turvallisuus olivat isot teemat, mutta niiden vaikutus äänestysratkaisuihin on arvoitus. Silmämääräisesti näyttää siltä, että esimerkiksi Nato-jäsenyyttä esillä pitämällä myönteisessä tai kielteisessä valossa ei menestystä juuri irronnut.
Ulkoministerin salkun kiilto silmissään vaaleihin lähtenyt
Paavo Väyrynen joutui pettymään ja syytti asiasta
Nato-haukkojen kampanjaa. Syytös on niin mielenkiintoinen, että olisin kernaasti kuullut perusteluja ja näyttöjä. Väyrysen tilalle nouseva kunnanjohtaja
Mikko Kärnä on taustaltaan kadettiupseeri,
edustaen turvallisuuspoliittisesti erilaista linjaa kuin Väyrynen.
Vasemmiston turvallisuuspolittinen kärkihahmo
Annika Lapintie toimi aiemmin puolueensa eduskuntaryhmän puheenjohtajana, mutta nyt häntä
ei puheenjohtajistossa näy. Kristillisdemokraattien turpon ykkösnimi
Sari Palm puolestaan tipahti kokonaan eduskunnasta. Vihreiden
Johanna Sumuvuori jäi ikävän vähän paikasta.
Alpo Rusikaan ei paikkaa saanut, mutta erittäin ilahduttavasti jatkaa
aktiivista bloggaamistaan aiheen äärellä. Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajan ominaisuudessa esillä ollut
Paula Lehtomäki tipahti myös eduskunnasta. Tosin Helsingin vaalipiiri on keskustalaiselle ehdokkaalle aina melkoinen kuolemanlaakso
Ensi viikolla selviää, mitä valiokuntia puolueet ottavat johtaakseen eduskunnassa. Eduskunnan turvallisuuspoliittisesti keskeisimmät valiokunnat eli ulkoasiain- ja puolustusvaliokunta olivat edellisen vaalikauden perussuomalaisten Soinin ja Niinistön johdossa. Verrattuna neljän vuoden takaiseen tilanteeseen on näiden kahden valiokunnan poliittinen painoarvo noussut merkittävästi. Samoin on tietysti käynyt näiden hallinnonalojen ministerinsalkuille.
Olkoon hallitusohjelma sitten kuinka strateginen tahansa, on edessä niin isoja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä ratkaisuja muun muassa
Puolustusvoimien ja
tiedustelun suhteen, että jotenkin ne on sinne kirjattava. Siinä sitä onkin viilaamista.
***
Kohta meillä on siis uusi poliittinen johto ja se pääsee kesäkuussa evästämään itseään Kultaranta-keskusteluissa, joista tasavallan presidentti
ilmoitti puheessaan diplomaattipäivällisillä Presidentinlinnassa.
Niinistö viittasi puheessaan myös keskusteluun siitä, saako turvallisuuspolitiikasta keskustella ja hänen mukaansa saa, mutta: ”Vastuullinen valtiojohto toimii joka tapauksessa kaikissa oloissa niin, että linjasta sovitaan ja sitten sen mukaisesti toimitaan. Jos tarve vaatii, linjaa tarkistetaan - yhdessä.” Tulkitsen tuota niin, että tuleva hallituskin on nykyisillä linjoilla ja mahdolliset muutokset tapahtuvat nimenomaan reagointina muuttuneisiin olosuhteisiin.
Puheessaan Niinistö tiivisti myös Suomen näkemyksen
käynnissä olevasta turvallisuuspoliittisesta kriisistä. Ensinnäkin Niinistö pitää Venäjän ja lännen välistä vastakkainasettelua myös periaatteista ja arvoista nousevana, ei puhtaana intressiristiriitana. Niinistö pitää tärkeänä, että kriisiä pyritään rajaamaan ja sen ei annettaisi läpäistä kaikkia kanssakäymisen muotoja: ”Yhteistyötä ja
yhteyksiä on myös suojattava. Tämä koskee nähdäkseni sellaisia asioita kuin vaikkapa kansalaistason yhteydet ja vaikkapa arktinen yhteistyö, jossa yhteisiä intressejä on runsaasti. Vaikka nyt ei olekaan paluuta normaaliin, ei se tarkoita, että pitäisi ainakaan ympärilleen katsomatta jatkaa matkaa kohti epänormaalia.”
Niinistö kuvasi jälleen konfliktien kaarretta, joka reunustaa Eurooppaa, mutta esitti myös huolensa maanosan sisäisestä kehityksestä: ”Eurooppa ei voi enää pohtia vain sitä, miten sen arvot ja mallit leviävät muualle, vaan myös sitä, miten näitä arvoja puolustetaan itse Euroopassa. Asetelma on paljon monimutkaisempi eikä 90-luvun itsestäänselvyydet ole enää sellaisia. Toisto ei riitä, tarvitaan uuttakin.”
Presidenttimme heittää myös kovalta tuntuvan haasteen pysyvästi päätöksentekorajoitteiselta tuntuvalle Euroopan unionille: ”Haasteena on nyt löytää tehokkaat ja tasapainoiset tavat, jolla Eurooppa tähän tilanteeseen vastaa. Asioita on ajateltava uusiksi. Euroopan on otettava enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan.”
Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja.
***
Lukuvinkkejä
Ruotsalainen kenraalimajuri evp Karlis Neretnieks johti sotilasuransa jälkeen sikäläistä maanpuolustuskorkeakoulua ja on vieläkin
Ruotsin kuninkaallisen sotatieteiden akatemian johtohenkilöitä. Siksi hänen näkemyksensä Venäjän valtapoliittisista aikeista (
ruotsiksi,
englanniksi) on kylmäävää luettavaa, vaikka hän korostaakin sen olevan fiktiota.
Jyri Raitasalon tiukka ja perusteltu
näkemys hybridisota-hypestä War on the Rocks -sivustolla.
Minun Venäjäni -blogi on ison joukon ryhmäblogi, joka valaisee mielenkiintoisesti valtavaa Venäjänmaata eri kulmista.
