Presidentinvaalit 2024


Mahtavaa että IL käy ehdokkaiden puolustusvalmius- ja Venäjä-kannat läpi. Jussi nousee kuin kukko tunkiolla.
 
Rouvan kommentti: älykäs ja sanavalmis. Itsehän tämän jo tiesin, tuettuani Halla-ahoa sanoin, teoin ja rahallisesti alusta asti. Jäätävän kirkas ajatus, kykyä tehdä myös (ja varsinkin) epämiellyttäviä johtopäätöksiä ja rohkeutta lausua ne ääneen. Paskaa tullut niskaan Mt Everestin verran juuri näistä syistä, mutta sieltä se kalju otsa nousee esiin aina uudestaan, kirkkaana, voittajana ja oikeassa olijana. Halla-ahon matka näihin vaaleihin on ollut loputon kavalkadi sekopäiden, vihollisten, kilpailijoiden ja median valeita, mustamaalausta ja kaksoisstandardeja. Voin vain kuvitella sitä hammasten kiristelyä ja vitutusta mitä menestys aiheuttaa.

Presidenttiä Jussista ei tule, vaan jompikumpi sirkuspelle voittaa. Onneksi eivät voi kovin suurta vahinkoa tehdä.
 
Kuuntelin sen podcastin jossa Soini haastatteli Harkimoa. Kyllä tuli aika suoraa tekstiä Harkimolta Stubbin johtajakyvyistä. Osa rivien välistä ja osa ihan suoraan. Sanoi että Stubb ei edes puhunut puoleen vuoteen Harkimon kanssa, vaikka oli Kokoomuksen kansanedustaja.

Jompi kumpi sirkuspelle (Stubb,Haavisto) varmaan voittaa, mutta kyllä oma käsitys taas vahvistui, että Jussi noista varmaan paras on ja seuraava olisi Rehn.
 
Rouvan kommentti: älykäs ja sanavalmis. Itsehän tämän jo tiesin, tuettuani Halla-ahoa sanoin, teoin ja rahallisesti alusta asti. Jäätävän kirkas ajatus, kykyä tehdä myös (ja varsinkin) epämiellyttäviä johtopäätöksiä ja rohkeutta lausua ne ääneen. Paskaa tullut niskaan Mt Everestin verran juuri näistä syistä, mutta sieltä se kalju otsa nousee esiin aina uudestaan, kirkkaana, voittajana ja oikeassa olijana. Halla-ahon matka näihin vaaleihin on ollut loputon kavalkadi sekopäiden, vihollisten, kilpailijoiden ja median valeita, mustamaalausta ja kaksoisstandardeja. Voin vain kuvitella sitä hammasten kiristelyä ja vitutusta mitä menestys aiheuttaa.

Presidenttiä Jussista ei tule, vaan jompikumpi sirkuspelle voittaa. Onneksi eivät voi kovin suurta vahinkoa tehdä.
Aamen. Meidän rouvan kommentointi on myös samaa. :)
 
Tämä kertoo surullista tarinaansa kansalaisten arviointikyvystä. Siitä samasta jonka varaan vuosikaudet haluttiin jättää ratkaisu siitä onko meidän syytä liittoutua vai ei.
 
Tämä kertoo surullista tarinaansa kansalaisten arviointikyvystä. Siitä samasta jonka varaan vuosikaudet haluttiin jättää ratkaisu siitä onko meidän syytä liittoutua vai ei.
Näitä kansalaisia on Stubbin kertoman tarinan mukaan riittävästi, ja siinä hän näyttää olevan oikeassa.

Omiakin arviointivirheitään presidentinvaalikampanjassa avoimesti myönnellessään Stubb on taipuvainen samaan aikaan painottamaan sen joukon suuruutta ja yhtenäisyyttä, joka tähän hänen "me-joukkoonsa" on kuulunut. Hänelle on tärkeää päästä sanomaan, että "me" kaikki arvioimme Venäjän suhteen väärin, vaikka toisaalta hän haluaa myös sanoa, että "me" kaikki olemme jollain lailla ja jollain tasolla koko ajan tietäneet asioiden laidan.

"Meitä" ovat Suomessa tietysti poliittiset päättäjät, joiden kesken esimerkiksi Nato säilytettiin enintään pelkkänä optiona hyvin yksituumaisesti kevättalveen 2022 asti, mutta yksituumaisten päättäjien lisäksi "meihin" kuuluvat Stubbin tarinassa kaikki muutkin suomalaiset.

Keitä sitten ovat ne hyvin monet tavalliset kansalaiset, esimerkiksi tällä foorumilla, jotka eivät ole halki viime vuosien tehneet Venäjän suhteen samoja virhearviointeja kuin Stubb eivätkä ole olleet hiljaa ? Hänelle ne eivät ole ilmeisesti meitä, vaan jotain muita, joille ei ole edes sijaa hänen tarinassaan. Heistä on vaiettava, jotta tarina olisi vetoavampi.

Loppiaisen (6.1.) Helsingin Sanomissa A. Stubb kertoo Sofi Oksasen "Puhdistus"-romaanin lukukokemuksistaan. Samalla hän kertoo surullisen tarinan omasta arviointikyvystään ja lavastaa sen "meidän" eli suunnilleen yhtä ihmistä vaille kaikkien suomalaisten yhteiseksi surulliseksi tarinaksi. Todellisuus Venäjästä on koko ajan ollut toinen ja "Me Suomessa olemme sen tienneet, mutta emme ole sitä ääneen uskaltaneet sanoa". Tarinan ainoa nimeltä mainittu poikkeus on kirjailija Sofi Oksanen, lisäksi mainitaan olleen olemassa joitakuita "harvoja" jotka ovat uskaltaneet puskea hiljaisuuden kehän läpi.

Stubbin sivun mittainen kirjoitus on osa presidenttiehdokkaiden kirjoitussarjaa: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010088164.html

Stubbin tarina alkaa Georgiasta 2008 ja omasta sen jälkeen pitämästään 080808-puheesta. Näistä hän jatkaa samana vuonna joululahjaksi saamaansa Sofi Oksasen tuona vuonna ilmestyneeseen, suuren suosion saaneeseen romaaniin. Romaanin lukeminen oli ollut Stubbillekin voimakas kokemus ja tullut uniin. Vasta sen kirjan lukemisen kautta hän kertoo ymmärtäneensä Venäjän Virossa ja muualla neuvostotasavalloissa harjoittaman valtiollisen sorron. Sitä ennen Stubbilla oli omien sanojensa mukaan tuon sorron maailmasta vain "alitajuinen" tieto, mitä se sitten tarkoittaakaan. Seuraavassa kappaleessa Stubb kertoo:

"Ei minulle koulussa kerrottu Viron lähihistoriasta. Siitä vaiettiin. Koulukirjoissa kerrottiin muunneltua totuutta. Neuvostoliiton imperialismi oli tabu. Siitä sai puhua vain kotona. Ukrainasta tiesin vielä vähemmän."

Stubb lukee Puhdistuksen toiseen kertaan Venäjän vallattua Krimin 2014 ja ihmettelee kertomansa mukaan: "Emmekö opi mitään? Miksi en itse opi, tai uskalla oppia?" Tästä hän tekee meidän kaikkien tarinan:

"Itsesuojeluvaistomme pakottaa meidät älylliseen epärehellisyyteen ja tekoihin, jotka ovat ristiriidassa arvojemme kanssa. Yritämme niitä sovitella, usein onnistumatta. Emme uskalla käsitellä menneisyyttä, koska pelkäämme sen tuovan pintaan muistoja, jotka haluaisimme kätkeä."

Keväällä 2022 "meidän" silmämme avautuvat: "Tyrmistymme, kun Venäjä pommittaa Ukrainassa sairaaloita, kouluja ja teattereita. Emme voi uskoa todeksi, kun näemme, miten venäläiset rääkkäävät ja kiduttavat sotavankeja tai raiskaavat siviilejä lapsista vanhuksiin. Oksaselle tässä ei ole mitään uutta. Hän näkee, että Putinin sota jatkaa samaan virtaan."

Stubbin mukaan ihminen on itsepetoksen mestari. Kun Stubb myöntää pettäneensä itseään, hän haluaa samalla sanoa ja korostaa: me kaikki olemme pettäneet itseämme. "Uskottelemme itsellemme, että olemme aina tehneet vain oikeita ratkaisuja." Tässä asiassa me kaikki olemme Stubbin mukaan pettäneet itseämme yksittäistä Sofi Oksasta (ja joitakuita muita harvoja) lukuun ottamatta:

"Sofi Oksanen on auttanut minua näkemään. Siis ymmärtämään Neuvostoliiton ja Venäjän syvintä olemusta tarinan kautta. Hän on uskaltanut puhua Venäjästä sellaisena kun se on – imperialistisena, häikäilemättömänä ja aggressiivisena. Me Suomessa olemme sen tienneet, mutta emme ole sitä ääneen uskaltaneet sanoa. Tai jos olemme, niin siitä on ollut seurauksia. Niin kylmän sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Syntyi hiljaisuuden kehä, eräänlainen itsesensuuri, jonka läpi harvat uskalsivat puskea. Sitä on myös suomettumiseksi kutsuttu. Oikeutetusti."

Stubbin sepittämä tarina on vahva ja hyvä. Voin kuvitella, kuinka sille tänään Hesarien äärellä nyökytellään lukuisissa kodeissa. Mikä siinä niin minua häiritsee: se että hän ja hänen suuri "me-tarinansa" vie eräällä tavalla arvon niiltä monilta muilta "meiltä", jotka olemme ymmärtäneet paremmin ja myös tuoneet sitä näkökulmaa esiin. Me emme mahdu Stubbin tarinaan. Mutta vaikka Stubbille heitä - meitä - ei ole, totuus on toinen. Ei se ole teeskenneltyä jälkiviisautta, vaan se on monin tavoin dokumentoitua. Meitä ei ole todellisuudessa ollut niin vähän.

Stubbin tarinassa ensin vuosi 2008 avasi silmät hetkeksi, sitten ne sulkeutuivat, 2014 vähän raottuivat mutta lurpsahtivat taas, kunnes 2022 rävähtivät ammolleen. Meidän kaikkien silmät.

Palataan Stubbin tarinan kronologiaan. Siinä ei ole Stubbin omien kouluaikojen eli 1980-luvun ja vuoden 2008 välillä mitään: "Ei minulle koulussa kerrottu Viron lähihistoriasta. Siitä vaiettiin. Koulukirjoissa kerrottiin muunneltua totuutta. Neuvostoliiton imperialismi oli tabu. Siitä sai puhua vain kotona. Ukrainasta tiesin vielä vähemmän."

Stubbin tarina uppoaa lukijaan sikäli kuin tämä uskoo vapautuslausekkeen, että ennen Sofi Oksasta emme oikeastaan Suomessa tienneet emmekä ehkä voineetkaan tietää Viron lähihistoriasta mitään ja että ennen kevättä 2022 emme oikeastaan voineet ymmärtää Venäjän luonnetta emmekä oikein silloinkaan: "Emme voi uskoa todeksi, kun näemme, miten venäläiset rääkkäävät ja kiduttavat sotavankeja tai raiskaavat siviilejä lapsista vanhuksiin." Siis 2022. Vasta silloin tapahtuu se, mitä Stubb kuvaa Niinistöä lainaten: "Naamiot riisutaan."

Todellisuudessa naamioiden takaisen Venäjän ja Neuvostoliiton todellisista kasvoista on suomeksikin kirjoitettu niin paljon ennen vuotta 2008 ja niin paljon ennen vuotta 2022, ettei Stubbin tarinan pitäisi upota lukutaitoisiin suomalaisiin, mutta riittävän moneen se uppoaa, valitettavasti.

Stubbin Hesari-kirjoituksessa on voimakas rehellisyyden eetos. Sitä vastenmielisempää on, että hän käyttää me-muotoa lavastamiseen ja valkopesuun. Valheellinen me-puhe on hänen tapansa olla "yhdistävä tekijä". Tästä olemme saamassa kohta nauttia seuraavat kuusi tai kaksitoista vuotta.
 

Liitteet

  • A Stubb Me olemme sen tienneet mutta HS.JPG
    A Stubb Me olemme sen tienneet mutta HS.JPG
    73.4 KB · Luettu: 18
Viimeksi muokattu:
Näitä kansalaisia on Stubbin kertoman tarinan mukaan riittävästi, ja siinä hän näyttää olevan oikeassa.

Omiakin arviointivirheitään presidentinvaalikampanjassa avoimesti myönnellessään Stubb on taipuvainen samaan aikaan painottamaan sen joukon suuruutta ja yhtenäisyyttä, joka tähän hänen "me-joukkoonsa" on kuulunut. Hänelle on tärkeää päästä sanomaan, että "me" kaikki arvioimme Venäjän suhteen väärin, vaikka toisaalta hän haluaa myös sanoa, että "me" kaikki olemme jollain lailla ja jollain tasolla koko ajan tietäneet asioiden laidan.

"Meitä" ovat Suomessa tietysti poliittiset päättäjät, joiden kesken esimerkiksi Nato säilytettiin enintään pelkkänä optiona hyvin yksituumaisesti kevättalveen 2022 asti, mutta yksituumaisten päättäjien lisäksi "meihin" kuuluvat Stubbin tarinassa kaikki muutkin suomalaiset.

Keitä sitten ovat ne hyvin monet tavalliset kansalaiset, esimerkiksi tällä foorumilla, jotka eivät ole halki viime vuosien tehneet Venäjän suhteen samoja virhearviointeja kuin Stubb eivätkä ole olleet hiljaa ? Hänelle ne eivät ole ilmeisesti meitä, vaan jotain muita, joille ei ole edes sijaa hänen tarinassaan. Heistä on vaiettava, jotta tarina olisi vetoavampi.

Loppiaisen (6.1.) Helsingin Sanomissa A. Stubb kertoo Sofi Oksasen "Puhdistus"-romaanin lukukokemuksistaan. Samalla hän kertoo surullisen tarinan omasta arviointikyvystään ja lavastaa sen "meidän" eli suunnilleen yhtä ihmistä vaille kaikkien suomalaisten yhteiseksi surulliseksi tarinaksi. Todellisuus Venäjästä on koko ajan ollut toinen ja "Me Suomessa olemme sen tienneet, mutta emme ole sitä ääneen uskaltaneet sanoa". Tarinan ainoa nimeltä mainittu poikkeus on kirjailija Sofi Oksanen, lisäksi mainitaan olleen olemassa joitakuita "harvoja" jotka ovat uskaltaneet puskea hiljaisuuden kehän läpi.

Stubbin sivun mittainen kirjoitus on osa presidenttiehdokkaiden kirjoitussarjaa: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010088164.html

Stubbin tarina alkaa Georgiasta 2008 ja omasta sen jälkeen pitämästään 080808-puheesta. Näistä hän jatkaa samana vuonna joululahjaksi saamaansa Sofi Oksasen tuona vuonna ilmestyneeseen, suuren suosion saaneeseen romaaniin. Romaanin lukeminen oli ollut Stubbillekin voimakas kokemus ja tullut uniin. Vasta sen kirjan lukemisen kautta hän kertoo ymmärtäneensä Venäjän Virossa ja muualla neuvostotasavalloissa harjoittaman valtiollisen sorron. Sitä ennen Stubbilla oli omien sanojensa mukaan tuon sorron maailmasta vain "alitajuinen" tieto, mitä se sitten tarkoittaakaan. Seuraavassa kappaleessa Stubb kertoo:

"Ei minulle koulussa kerrottu Viron lähihistoriasta. Siitä vaiettiin. Koulukirjoissa kerrottiin muunneltua totuutta. Neuvostoliiton imperialismi oli tabu. Siitä sai puhua vain kotona. Ukrainasta tiesin vielä vähemmän."

Stubb lukee Puhdistuksen toiseen kertaan Venäjän vallattua Krimin 2014 ja ihmettelee kertomansa mukaan: "Emmekö opi mitään? Miksi en itse opi, tai uskalla oppia?" Tästä hän tekee meidän kaikkien tarinan:

"Itsesuojeluvaistomme pakottaa meidät älylliseen epärehellisyyteen ja tekoihin, jotka ovat ristiriidassa arvojemme kanssa. Yritämme niitä sovitella, usein onnistumatta. Emme uskalla käsitellä menneisyyttä, koska pelkäämme sen tuovan pintaan muistoja, jotka haluaisimme kätkeä."

Keväällä 2022 "meidän" silmämme avautuvat: "Tyrmistymme, kun Venäjä pommittaa Ukrainassa sairaaloita, kouluja ja teattereita. Emme voi uskoa todeksi, kun näemme, miten venäläiset rääkkäävät ja kiduttavat sotavankeja tai raiskaavat siviilejä lapsista vanhuksiin. Oksaselle tässä ei ole mitään uutta. Hän näkee, että Putinin sota jatkaa samaan virtaan."

Stubbin mukaan ihminen on itsepetoksen mestari. Kun Stubb myöntää pettäneensä itseään, hän haluaa samalla sanoa ja korostaa: me kaikki olemme pettäneet itseämme. "Uskottelemme itsellemme, että olemme aina tehneet vain oikeita ratkaisuja." Tässä asiassa me kaikki olemme Stubbin mukaan pettäneet itseämme yksittäistä Sofi Oksasta (ja joitakuita muita harvoja) lukuun ottamatta:

"Sofi Oksanen on auttanut minua näkemään. Siis ymmärtämään Neuvostoliiton ja Venäjän syvintä olemusta tarinan kautta. Hän on uskaltanut puhua Venäjästä sellaisena kun se on – imperialistisena, häikäilemättömänä ja aggressiivisena. Me Suomessa olemme sen tienneet, mutta emme ole sitä ääneen uskaltaneet sanoa. Tai jos olemme, niin siitä on ollut seurauksia. Niin kylmän sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Syntyi hiljaisuuden kehä, eräänlainen itsesensuuri, jonka läpi harvat uskalsivat puskea. Sitä on myös suomettumiseksi kutsuttu. Oikeutetusti."

Stubbin sepittämä tarina on vahva ja hyvä. Voin kuvitella, kuinka sille tänään Hesarien äärellä nyökytellään lukuisissa kodeissa. Mikä siinä niin minua häiritsee: se että hän ja hänen suuri "me-tarinansa" vie eräällä tavalla arvon niiltä monilta muilta "meiltä", jotka olemme ymmärtäneet paremmin ja myös tuoneet sitä näkökulmaa esiin. Me emme mahdu Stubbin tarinaan. Mutta vaikka Stubbille heitä - meitä - ei ole, totuus on toinen. Ei se ole teeskenneltyä jälkiviisautta, vaan se on monin tavoin dokumentoitua. Meitä ei ole todellisuudessa ollut niin vähän.

Stubbin tarinassa ensin vuosi 2008 avasi silmät hetkeksi, sitten ne sulkeutuivat, 2014 vähän raottuivat mutta lurpsahtivat taas, kunnes 2022 rävähtivät ammolleen. Meidän kaikkien silmät.

Palataan Stubbin tarinan kronologiaan. Siinä ei ole Stubbin omien kouluaikojen eli 1980-luvun ja vuoden 2008 välillä mitään: "Ei minulle koulussa kerrottu Viron lähihistoriasta. Siitä vaiettiin. Koulukirjoissa kerrottiin muunneltua totuutta. Neuvostoliiton imperialismi oli tabu. Siitä sai puhua vain kotona. Ukrainasta tiesin vielä vähemmän."

Stubbin tarina uppoaa lukijaan sikäli kuin tämä uskoo vapautuslausekkeen, että ennen Sofi Oksasta emme oikeastaan Suomessa tienneet emmekä ehkä voineetkaan tietää Viron lähihistoriasta mitään ja että ennen kevättä 2022 emme oikeastaan voineet ymmärtää Venäjän luonnetta emmekä oikein silloinkaan: "Emme voi uskoa todeksi, kun näemme, miten venäläiset rääkkäävät ja kiduttavat sotavankeja tai raiskaavat siviilejä lapsista vanhuksiin." Siis 2022. Vasta silloin tapahtuu se, mitä Stubb kuvaa Niinistöä lainaten: "Naamiot riisutaan."

Todellisuudessa naamioiden takaisen Venäjän ja Neuvostoliiton todellisista kasvoista on suomeksikin kirjoitettu niin paljon ennen vuotta 2008 ja niin paljon ennen vuotta 2022, ettei Stubbin tarinan pitäisi upota lukutaitoisiin suomalaisiin, mutta riittävän moneen se uppoaa, valitettavasti.

Stubbin Hesari-kirjoituksessa on voimakas rehellisyyden eetos. Sitä vastenmielisempää on, että hän käyttää me-muotoa lavastamiseen ja valkopesuun. Valheellinen me-puhe on hänen tapansa olla "yhdistävä tekijä". Tästä olemme saamassa kohta nauttia seuraavat kuusi tai kaksitoista vuotta.
Seurataan mielenkiinnolla jaksaako Stubb innostua presidenttiydestä ja Suomen asioista edes kuutta vuotta vai onko katse jo kesken kauden uusissa kansainvälisissä tehtävissä. Pressankin hommat voivat mennä "vittu mitä paskaa"-osastolle siinä kuin ulkoministeri Stubbillakin aikanaan pohjoismaiden neuvostossa.
 
Seurataan mielenkiinnolla jaksaako Stubb innostua presidenttiydestä ja Suomen asioista edes kuutta vuotta vai onko katse jo kesken kauden uusissa kansainvälisissä tehtävissä. Pressankin hommat voivat mennä "vittu mitä paskaa"-osastolle siinä kuin ulkoministeri Stubbillakin aikanaan pohjoismaiden neuvostossa.
Tuohon liittyen en pitäisi mahdottomana, että jäisi yhden kauden presidentiksi ja tähtäisi sen jälkeen muualle.
 
Tuskin jättää leikin kesken kauden, onhan hän sitoutunut toimimaan koko kauden, jos tulee valituksi.
Mieli voi muuttua jos tuled houkutuksia. Eroon ilman vaikkapa lääketieteellistä perustetta ei taida olla edes pykäliä. Tuosta tulisi mielenkiintoinen keskustelu. Lähtökohtaisesti pressaksi varmaan halutaan joku joka on motivoitunut tehtävää hoitamaan.
 
Stubbin "me" ajattelusta on jo pidempää tullut mielikuva, että muut ovat vain hänen minuutensa jatke. Uskonnostakin puhuttaessa tulee kuva, että korostaa minuuttansa: "mieli, keho, sielu". Ei anna hyviä viboja meikälle.


siivottu kirjoitusvirhe*
 
Viimeksi muokattu:
Verkkouutiset: Stubb arvioidaan pätevimmäksi

Tämä alleviivaa vain sitä kuin hyväuskoisia hölmöjä Suomessa on. Muisti on olematon ja samalla täällä ei osata katsoa kokonaisuuksia vaan osa totuuksia. Sitähän sanotaan, että sitä saa mitä tilaa ja tyhmät ei koskaan saa sitä mitä haluavat.
 
Back
Top