Suomen presidentit

[YJT]

Presidentinvaalit 2024 -ketjussa on - sattuneesta syystä - ollut aika paljon juttua Ahtisaaresta, mutta myös muista presidenteistä. Ajattelin laittaa tällaisen, nykyiseen ja ensisiin presidentteihin keskittyneen ketjun jotta viestit eivät sotkisi tulevaa presidenttiä käsittelevää ketjua.

Tässä voi keskustella esim presidenttien uroteoista ja Suomen kannalta huonoista päätöksistä, voi laittaa presidenttejä paremmuusjärjestykseen, voi muistella edesmennyttä presidentti Ahtisarta, jne tai vaikka keskustella siitä, olisiko joku toinen ehdokkaista ollut parempi kuin kisassa voittanut henkilö.

 

[YJT]

Jos aloitetaan äskettäin kuolleesta Ahtisaaresta, niin mitkä ovat suurimmat meriitit presidenttinä?

Mielestäni selkeä siirtyminen länteen on oleellisin. Konkreettisimpana tapahtumana EU-jäsenyys. Oli myös hyvin Nato-myönteinen ja jos olisi saanut jatkaa toisen kauden, olisi varmaankin ainakin aloittanut Natoon liittymisen puuhaamisen jolloin Suomi olisi ollut Natossa vuosia nykyistä aiemmin - mikä varmasti oli syy että pelattiin pois jatkokaudelta.

Kuinka paljon Ahtisaaren jatkon torppaamisesta oli kotoperäistä ja kuinka paljon suoraa ohjausta Kremlistä?

Jos Elisabeth Rehn olisi voittanut Ahtisaaren, miten se olisi muuttanut Suomea? Rehn oli Ahtisaaren kanssa käsittääkseni aika samoilla linjoilla monessa asiassa, joten länsi-integroituminen ja EU-jäsenyys olisivat toteutuneet myös tässä vaihtoehdossa.

Rehnillä olisi ollut myös hyvät saumat päästä myös toiselle kaudelle - taitaa olla aika harvinaista että istuva presidenttinä häviää vaalit - jolloin länsisiirtymä olisi varmasti jatkunut. En tiedä Rehnin Nato-kantaa mutta uskon että oli myönteinen.

Lisäksi luulen, että Halonen ei olisi päässyt presidentiksi, koska suuri osa Halos-ilmiötä oli sitä että nyt haluttiin nainen presidentiksi, kun edellisellä kerralla oli jo niin lähellä.

 

[Vonka]

Aloitan Ahtisaaresta. Olen kyllä kirjoittanut ennenkin, mutta paremmin sopii tähän.

Muutama asia sai minut arvostamaan hänen päätöksentekokykyään.

1. Ahtisaari oli ollut Namibiassa Untagin johdossa vain yhden lyhyen yön, kun huhtikuun 1. päivänä 1989 selvisi, että iso joukko Swapon taistelijoita oli tullut rajan yli Angolasta Namibiaan Ambomaalle.

Tilanteen oli ilmeisesti aiheuttanut Ahtisaaren vanha tuttu, Swapo-johtaja Nujoma, omavaltaisella päätöksellä. Etelä-Afrikan ulkoministeri Pik Botha raivosi Ahtisaarelle. Tilanne uhkasi luisua käsistä.

Silloin Ahtisaari valtuutti Etelä-Afrikan joukot hommiin maan vakauttamiseksi. Seurasi uusia yhteenottoja ja kuolonuhreja, kunnes reilun viikon päästä tilanne rauhoittui. Ahtisaaren päätös raivostutti Swapon. Maailman mediassa Ahtisaarta moitittiin. Häntä syytettiin Etelä-Afrikan kätyriksi. Mutta Namibia itsenäistyi.

Ahtisaari sai myöhemmin Nobelin rauhanpalkinnon. Namibia voi hyvin.

2. Kun hän oli ollut hetken presidenttinä, hallitus halusi viedä häneltä valmistuneiden kadettien nimitysoikeuden ja siirtää nimitystilaisuudenkin puolustusministerille. Klenberg suri, koska hänestä oli tärkeää, että tilaisuudessa nuoret upseerit saisivat presidentiltä tunteen, että he ovat hänen poikiaan. Klenberg yritti puhua poliitikoille ja meni viimein Ahtisaarelle kertomaan huolensa ja tunsi, että nyt häntä kuunneltiin.

"Minäpä hoidan tämän heti", sanoi Ahtisaari ja soitti oikeusministeri Pokalle ja sanoi, että jatketaan vanhaan malliin, ei uudisteta mitään. Oikeusministeri selitti, että on myöhäistä, sillä lakialoite on jo valiokunnassa käsitelty ja viedään päätettäväksi. Ahtisaari sanoi: "Minä en ollenkaan soittanut kysyäkseni ministerin käsityksiä vaan käsken Puolustusvoimain ylipäällikkönä että asia jätetään."

Niinpä tuo jäi. Mutta Ahtisaarta moitittiin alusta lähtien vähän siitä, ettei hän ymmärtänyt näitä kotoisia linjoja...


3. Ahtisaari oli neuvottelijana mallia "formidable" eikä ollut ihme, että Slobodanin vähäinen tukka aikanaan taipui. Ahvenanmaalla saatiin tästä vähän makua. Ålands Framtid ajoi Ahvenanmaan irtautumista Suomesta ja sai kaksi itsehallintoedustajaa maakuntakäräjille, Vuonna 1998 Ahtisaari meni itse paikalle avaamaan maakuntakäräjät. Sen tekee aina Suomen presidentti, mutta yleensä valtakirjalla. Nyt Mara meni sinne kuin iso sheriffi ja teki harvinaisen selväksi, että itsenäistyminen ei ole realistista. Vaikka lehdissä tietenkin moitittiin Ahtisaarta ylireagoinnista sekä Suomessa että saarella, olen saanut kuulla itsehallintorakennuksesta, että kyllä toimi. Ne kaksi kansanedustajaa istuivat siinä pöntön alla vielä eturivissä suoraan Ahtisaaren mahan alla ja kuuntelivat korvat luimussa.

Puheen, joka oikeastaan lopetti keskustelun enemmän kuin herätti sitä, voi lukea tuosta:

https://www.presidentti.fi/ahtisaari/puheet-1998/p981102.ahvsu.html

 

[Vonka]

Eikä sekään huono ollut, että kutsui ritarit linnaan. Jos nyt Tukholman juhlissa vähän liukasta oli, se on monilla hyvillä teoilla kuitattu.

 

[Heikkiv]

Kyllä Ahtisaari oli hyvä presidentti. Suomettuneet mulkerot sai Kremlin avustuksella torpattua Ahtisaaren toisen kauden. Joka oli kaikin tavoin törkeää ja Suomelle epäedullista. Sääli, mutta eipä sille enää mitään voi.

 

[Vonka]

Töitäkin tässä pitäisi toki tehdä, mutta ajankuluksi laitan lyhyen alustuksen aivan itsenäisen Suomen juurille eli laitetaan ensimmäinen presidenttimme K. J. Ståhlberg muistiin. Hänen maineensa on laillisuusmiehen maine. Hän loi perustan hallitusmuodon mukaiselle valtiomuotomme käyttämiselle. Oli varmaan hyvä, että heti sisällissodan jälkeen saimme juuri hänet.

Kansallisbiografia kertoo asiasta näin:

Ståhlberg tuli presidenttikautenaan verratuksi lähinnä Mannerheimiin. Mannerheim oli sotilas ja kielitaitoinen "ulkopoliitikko", Ståhlberg juristi ja "sisäpoliitikko". Mannerheim oli hovimiehen tavat hallitseva maailmanmies ja ylimys, johon verrattuna Ståhlberg oli jäykästi käyttäytyvä fennomaanivirkamies. Toisaalta myös Ståhlberg teki aikalaisten mukaan etäisellä ja asiallisella käyttäytymisellään majesteetillisen vaikutuksen. Tämä tosin saattoi johtua lujan tahdonvoiman ja ankaran itsekurin avulla piiloon painetusta ujoudesta. Ståhlberg muun muassa vältti vapaiden puheenvuorojen käyttämistä, koska hän pelkäsi tällaisiin tilanteisiin liittyvää taipumustaan änkyttämiseen. Tätä välttääkseen hän kirjoitti kaikki puheensa, myös vähäiset lausumansa ja perhejuhlissa pitämänsä puheet, etukäteen paperille, mikä toisaalta merkitsi suunnatonta lisää hänen työtaakkaansa mutta toisaalta soveltui hyvin hänen niin viranhoitoaan kuin muutakin elämäänsä leimanneeseen "protestanttiseen etiikkaan", joskin hän julkisissa esiintymisissään tarkoin vältti uskontoon vetoamista ja Jumalan nimen lausumista. Hän myös tunsi vastenmielisyyttä virallisia tilaisuuksia kohtaan, eikä hänen kieltäytymisensä valtiovierailusta Ruotsiin tai Ruotsin kuninkaan tai kruununprinssin kutsumisesta valtiovierailulle Suomeen johtunut pelkästään ulkopoliittisista syistä.

Ståhlbergin sekä etu että varjonpuoli oli mielestäni hänen järkähtämätön laillisuuskäsityksensä. Hän paheksui jo autonomian loppuvaiheissa jääkäriliikettä. Eihän se ollut laillista! Toisaalta hän tuomitsi myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, koska siinä tekaistiin taannehtivia lakeja Neuvostoliiton pelossa. Itse hyväksyn jopa tarkasti taustapeiliin katsoen jääkäriliikkeen ja asekätkennän, koska joissakin tilanteissa munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, ja silloin asiat vaativat niin. Laki on joskus liian hidas eikä vastapuoli, isän kaksipäinen kotka ja sittemmin punatähti, kunnioittanut lakejamme yhtään.

Ståhlberg on parempi ihminen kuin minä, en häpeä tunnustaa. Arvostan häntä mutta olen joissakin asioissa eri mieltä.

Oikeistoradikalismin vastustaminen poiki sittemmin kyydityksen. Siitä nyt tuli vähän sellainen lässähtänyt kyyditys, joka sai aikaan enemmän moraalista paheksuntaa Lapuan liikettä kohtaan mutta on mahdollista, että kommunistilait eli tasavallan suojelulait saivat enemmän pontta jopa tästä laittomuudesta. Sinänsä Ståhlberg ei vastustanut Lapuan liikkeen vaatimia kommunistien toiminnan kieltäviä lakeja, mutta painotti, ettei laiton aktivismi saanut vaikuttaa lainsäädäntöprosessiin. Hän oli kiihkeässä Suomessa hiukan aikaansa edellä näissä lakiasioissa. Meillä oli itsenäisyyden alkuvaiheissa paljon porukkaa, joiden mielestä laki löytyi nopeimmin Ukko-Mauserilla, perskeles.

 

[skärdis]

Kuinka paljon Ahtisaaren jatkon torppaamisesta oli kotoperäistä ja kuinka paljon suoraa ohjausta Kremlistä?

Kreml oli juuri Ahtisaaren aikoihin heikoimmillaan. Varmasti heikoimillaan koskaan.

Sen sijaan kotiryssäkulttuuri ja suomettuminen eli vielä vahvana ja taatusti on suomalaisessa politiikassa ollut lukuisia mielestään kremlin asiaa edistäneitä pelureita, vaikka kremlille olisi ollut ihan se ja sama.

 

[Sanavalmis Muurinen]

Jos aloitetaan äskettäin kuolleesta Ahtisaaresta, niin mitkä ovat suurimmat meriitit presidenttinä?

Mielestäni selkeä siirtyminen länteen on oleellisin. Konkreettisimpana tapahtumana EU-jäsenyys. Oli myös hyvin Nato-myönteinen ja jos olisi saanut jatkaa toisen kauden, olisi varmaankin ainakin aloittanut Natoon liittymisen puuhaamisen jolloin Suomi olisi ollut Natossa vuosia nykyistä aiemmin - mikä varmasti oli syy että pelattiin pois jatkokaudelta.

Kuinka paljon Ahtisaaren jatkon torppaamisesta oli kotoperäistä ja kuinka paljon suoraa ohjausta Kremlistä?

Jos Elisabeth Rehn olisi voittanut Ahtisaaren, miten se olisi muuttanut Suomea? Rehn oli Ahtisaaren kanssa käsittääkseni aika samoilla linjoilla monessa asiassa, joten länsi-integroituminen ja EU-jäsenyys olisivat toteutuneet myös tässä vaihtoehdossa.

Rehnillä olisi ollut myös hyvät saumat päästä myös toiselle kaudelle - taitaa olla aika harvinaista että istuva presidenttinä häviää vaalit - jolloin länsisiirtymä olisi varmasti jatkunut. En tiedä Rehnin Nato-kantaa mutta uskon että oli myönteinen.

Lisäksi luulen, että Halonen ei olisi päässyt presidentiksi, koska suuri osa Halos-ilmiötä oli sitä että nyt haluttiin nainen presidentiksi, kun edellisellä kerralla oli jo niin lähellä.

Itse en jaksa uskoa hetkeäkään, että Ahtisaaren toista presidenttikautta olisi blokattu Kremlistä. Vaikka ryssät yhtä jos toistakin koiruutta ovat tehneet, ei heidän aikaansaannoksiaan ole missään tapauksessa syytä ylikorostaa. Kremlin vallalle annetaan Suomessa ihan liian myyttisiä merkityksiä niin nykyisyydessä kuin historiassa. Ei ne ryssät mitään taikureita ole koskaan olleet. Toki paljon kun yrittää kaikenlaista, joskus onnistuu, mutta pääosa on mennyt aina ryssimiseksi. Voi olla, että Kremlissä ei haluttu Ahtisaarta presidentiksi tai sitten asia oli yhdentekevä, mutta tuskin heidän mielipiteillä oli yhtään mitään merkitystä lopputuloksen kannalta.

Kyllä kaikki viittaa siihen, että Ahtisaaren toinen presidenttikausi jäi toteutumatta ihan kotimaisista syistä. Ahtisaarella ei itsellään ollut kovin suurta paloa jatkokaudelle - hänhän olisi voinut ilmoittautua haluavansa SDP:n ehdokkaaksi, mutta jahkaili asian kanssa niin kuin Niinistö samojen vaalien alla, kunnes lopulta sai sanottua ei ja Uosukaisesta tuli vastahankaiselle kokoomukselle ehdokas. Esivaaliinkin Ahtisaari olisi voinut ilmoittautua, mutta ei niin tehnyt. Toki on tiedetty, että epäpoliittisen Ahtisaaren ja demarien puoluejohdon keskinäiset välit eivät olleet lämpimät, Ahtisaarta kun ei ideologinen puoluepolitiikka kiinnostanut.

Ahtisaaren presidenttikausi sattui tavallaan henkilökohtaisesti hankalaan aikaan: presidentti oli joutunut ensimmäistä kertaa jopa täysin epäreilun julkisen ryöpytyksen kohteeksi ja ryöpytystä harrasti uudenlaiseen avoimuuteen opetteleva mediakenttä koko rintamalla, Ylen Iltalypsy oli todella mietoa verrattuna muiden mediatahojen tekemisiin. Pressa ei ollut tuohon maailmanaikaan enää sellainen pelätty kaikkivaltias mahtimies kuin oli siihen asti koko historian ajan vuosikymmeninä ollut. Valtaoikeuksia oli karsittu, vaikka niitä nykyiseen verrattuna vielä paljon olikin ja presidenttikin oli persoonallisuutena uudenlainen. Ahtisaari oli politiikan ulkopuolelta tullut leppoisa kansanmies, jollaiseen kansallakin oli tottumista, kun oli koko historian ajan totuttu aivan toisenlaisiin. Ahtisaari oli myös kuitenkin aika tuntematon ihminen suomalaisille entuudestaan. Itsekin muistan, että joskus televisiossa haastateltiin alivaltiosihteeri Martti Ahtisaarta, mutta ei hänen kyvyistään välttämättä tavallisella ihmisellä ollut oikein mitään käsitystä presidenttikautta ennen, eikä edes sen aikana. Siihen aikaan julkinen keskustelu käytiin television rajallisilla lähetysminuuteilla ja lehtien rajallisilla palstamillimetreillä. Ei ollut vielä mitään nettikeskustelun laajaa kulttuuria hyvässä ei kä pahassa. Ahtisaari sai sitten osakseen kaikenlaista arvostelua, vaikka teki paljon kansalle näkymättömäksi jäänyttä hyvää työtä.

Minusta näyttää siltä, että Ahtisaarella ei riittänyt motivaatio tavoitella toista presidenttikautta, vaan lähti mielellään jatkamaan itselleen tärkeitä rauhanvälitystöitä. Toki motivaatio olisi varmasti ollut korkeampi, jos puoluejohto olisi luottanut häneen ja kohtelu julkisuudessa ei olisi ollut niin raadollista. Ahtisaarelle itselleen ratkaisu oli hyvä. Sai tehdä sitä mitä oli koko ikänsä tehnyt ja se palkittiin nNobelilla ja niin hänestä tuli ennen kaikkea kansainvälinen suurmies pelkän kotimaisen sijasta. Suomi sai sitten presidentiksi Halosen, tosin pahempi vaihtoehto olisi ollut jos Halonen olisi valittu 6 vuotta myöhemmin ja istunut 2018 asti, olisihan niinkin voinut käydä ainakin teoriassa.

 

[ER]

Oma puolue oli se, joka torppasi Ahtisaaren toisen kauden.

 

[Vonka]

Oma puolue oli se, joka torppasi Ahtisaaren toisen kauden.

Sikäli kyllä, että Ahtisaari sanoi ehdoksi sen, ettei tule esivaalia. Joskus on mietitty, kuka hankki Jakob Södermanin ilmoittautumaan heti niiden sanojen jälkeen esivaaliin vai itsekö tuo keksi.

Eeva Ahtisaari ei halunnut toiselle kaudelle. Sekin saattoi painaa.

 

[ER]

Asia, josta ei ole taidettu kovin paljon puhua on, että minkälainen presidentti olisi ollut Fagerholm. Olisiko hän ollut yhtä Kremlin-myönteinen kuin Kekkonen?

 

[Vonka]

Asia, josta ei ole taidettu kovin paljon puhua on, että minkälainen presidentti olisi ollut Fagerholm. Olisiko hän ollut yhtä Kremlin-myönteinen kuin Kekkonen?

Ei olisi. Viktor Vladimirovin ensimmäinen työ Helsingissä oli junailla Kekkosta ja käskijä oli KGB. Näin hän ainakin itse väittää muistelmissaan.

Kimmo Rentolan mukaan Vladimirov teki Vilkunan kanssa yhteistyötä Urho Kekkosen valinnan varmistamiseksi vuonna 1956, ja vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissaan Vladimirov kirjoittikin: ”En voi kiistää sitä, että Neuvostoliitto puuttui näiden vaalien kulkuun.”

 

[Vonka]

Urho Kekkonen oli häikäilemätön takinkääntäjä ja diktatorisin suomalainen poliitikko, joka noin ylös on päässyt.

Ennen sotia hän oli todella kova Etsivän keskuspoliisin kuulustelija, ja hänellä oli läheiset yhteydet myös AKS:n väkeen. Kun tuuli kääntyi, hän asetti itsensä vastaukseksi uuteen neuvostomyönteiseen aikaan. Lopulta hän sotki sisäpolitiikankin ulkopolitiikkansa alle eikä kenelläkään Suomessa ollut kirkkainta tulevaisuutta, ellei tukenut neuvostomyönteistä linjaa kaikin tavoin.

Hän vei meidät liian pitkälle. Aivan liian pitkälle.

 

[Vonka]

Toisaalta mistäpä sitä tietää. Fagerholm oli sovitteleva. Kekkonen saattoi häikäilemättömyydessään pelata pelejä kotiin päin tehokkaammin silloin, kun koki siihen tarvetta. Ongelma oli aina vain se, että Kekkosen etu oli sitten samalla muidenkin etu. Demokratialle varsinainen kuolinisku oli sitten vuosi 1973. Siitä on hiljakseen toivuttu.

 

[YliKoo]

Lopulta hän sotki sisäpolitiikankin ulkopolitiikkansa alle eikä kenelläkään Suomessa ollut kirkkainta tulevaisuutta, ellei tukenut neuvostomyönteistä linjaa kaikin tavoin.

Hän vei meidät liian pitkälle. Aivan liian pitkälle.

En ole historian harrastaja enkä tunne asiaa sen syvällisemmin.

Mutta kun ajattelee Neuvostoliiton tapaa kohdella puskurivaltioiden "itsenäisyys"pyrkimyksiä, oli Suomi se joka pääsi lännettymään kaikkein eniten. Unkari -56, Tsekkoslovakia - 68, Afganistan -79, Puola -81. Suomelle tarjottiin yhteisiä sotaharjoituksia -78.

Enempää puolustamatta Kekkosta, taiteilu tuollaisella nuoralla vaikuttaa väistämättä sisäpolitiikkaan ja presidenttiin itseensä.

Pitkälle mentiin, mutta mikä olisi ollut riittävästi, kuinka kauas edettiin turhaan? Se, että poliitikot halusivat itse ryvettää meitä enempää kuin oli välttämätöntä, oli kaikkein häpeällisintä. Ja YLEn sekä kulttuuriväen käytös, olisi edes hiukan voinut yrittää säilyttää itsekunnioitusta, jota arvelen kansalaisten muissa puskurivaltioissa tehneen.

 

[Vonka]

En ole historian harrastaja enkä tunne asiaa sen syvällisemmin.

Mutta kun ajattelee Neuvostoliiton tapaa kohdella puskurivaltioiden "itsenäisyys"pyrkimyksiä, oli Suomi se joka pääsi lännettymään kaikkein eniten. Unkari -56, Tsekkoslovakia - 68, Afganistan -79, Puola -81. Suomelle tarjottiin yhteisiä sotaharjoituksia -78.

Enempää puolustamatta Kekkosta, taiteilu tuollaisella nuoralla vaikuttaa väistämättä sisäpolitiikkaan ja presidenttiin itseensä.

Pitkälle mentiin, mutta mikä olisi ollut riittävästi, kuinka kauas edettiin turhaan? Se, että poliitikot halusivat itse ryvettää meitä enempää kuin oli välttämätöntä, oli kaikkein häpeällisintä. Ja YLEn sekä kulttuuriväen käytös, olisi edes hiukan voinut yrittää säilyttää itsekunnioitusta, jota arvelen kansalaisten muissa puskurivaltioissa tehneen.

Koko tarina myytiin kansalle, että UKK hoitaa eikä karhu suutu. Erityisesti Keskustalle Kekkonen oli jumala. Mahdollisesti vanhemmalle sukupolvelle on vieläkin vaikeaa ajatella muuta. Että jos kuitenkin oli hyvä mies. Tämä myyttinen ajattelu koskee minuakin, vanhaa vesaista. Paikkansa tuossa tarinassa ei tarkassa tarkastelussa silti pidä oikein mikään.

Suomi ei kuulunut itäblokkiin, ei Varsovan liittoon eikä ollut sosialistinen maa. Meillä oli enemmän tilaa kuin luullaan.

Me olimme länttä jo alun alkaen itsenäisenä Suomena. Meitä alettiin viedä itään.

Paasikivellä vaikeaa oli todellisina vaaran vuosina, mutta hänen linjansa oli sentään aika suora. Kekkonen osoitti jo sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä luonteensa määräten pahimman kilpailijansa omasta puolueestaan (Viljami Kalliokosken) valitsemaan, ottaako tämä syytteen vai väistyykö tieltä. Kalliokoski ja pari muutakin väistyivät ja Kekkonen oli puolueensa yksinvaltias. Ei yksikään neukki Kalliokosken päätä erikseen ollut vaatimassa. Oikeusministeri Kekkosen lista se syyllisten lista oli. Ensin Kekkonen siivosi oman puolueensa jo ennen presidentiksi tuloaan, ja sitten hän siirtyi taivuttamaan muut Moskovan tielle.

Suomettumisen aikakausi osuu tasan yhteen Kekkosen aikakauden kanssa eikä se ole sattumaa. Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta poliittista kehitystä Suomessa on siis nimenomaan kutsuttu suomettumiseksi. Tavallisesti suomettumisella tarkoitetaan sellaista poliittista kehitystä, jossa pieni demokraattinen maa alistuu suuremman, totalitaarisen naapurivaltion tahtoon.

Vuoden 1948 jälkeen Neuvostoliitolla ei ollut tietenkään intressiä (eikä vuoden 1956 jälkeen, kun Suomi oli vapaaehtoisesti paras provinssi) mutta ei myöskään todellisia mahdollisuuksia miehittää Suomea. Neuvostoliiton ylin sotilasjohto piti järjettömänä lähteä ronkkimaan Suomen aluepuolustusjärjestelmään. Suomettumista ei voi tutkia vain suomalaista lähteistä. Vastaus löytyy neuvostoarkistoista.

Suomen palautti sekä parlamentarismiin että hiukan enemmän järjelliselle tielle Mauno Koivisto, vaikka hänenkin toimissaan on nähtävillä suomettumista, etenkin monissa lausunnoissa. Hän piti matalaa profiilia ja ampui yleensä suojasta ja vasta, kun osuminen oli varmaa. Hän sai silti vähän jarruja päälle vieläpä Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan ja kalistellessa ydinaseitaan, kylmän sodan ollessa kliimaksissaan. Vaikka Neuvostoliitto oli kuoleva jättiläinen, meillä sitä ei laajalti tiedetty. Joidenkin mielestä suomettuminen enimmäkseen loppui 1982 ja toisten mielestä 1991 ja toisten mielestä vasta 2022.

Kekkonen oli kääntänyt lännelle selän noottikriisin jälkeen. 1968 hän luovutti kokonaan ajatellen, että Neuvostoliiton järjestelmä voittaa kilpailun lännen kanssa ja alkoi veikata toimissaan tätä hevosta.

Tähänkin tuli muutos. George Bush ja Mauno Koivisto tutustuivat kesällä 1983 Bushin tullessa epäviralliselle vierailulle Suomeen. Koivisto oli tuolloin presidentti ja Bush varapresidentti.

He olivat kirjeenvaihdossa koko vuosikymmenen ajan ja tapasivat myös 1984 ja 1985. Kun Bush aloitti presidenttinä tammikuussa 1989, hän soitti ensi töikseen kymmenen puhelua. Ne suuntautuivat asiaan kuuluvasti enimmäkseen tärkeimpiin Nato-maihin mutta myös Koivisto oli näiden kymmenen joukossa.

 

[YliKoo]

En edes yritä kiistää Kekkosen vallanhimoa ja sen väärinkäyttöä.

Mutta sitä, että Neuvostoliittobolisi antanut Suomen liukua edes jonkin verran enemmän länttä kohti, en usko.

Kekksosen valtakaudella ei suomettuminen ollut ainoa tapahtuma.

Kylmä sota oli vahvana läsnä, ei ainoastaan Itä-Euroopassa. Norja on Naton perustajajäsen, ja Ruotsi oli vahva ja USAn erityinen kumppani, vai miten sen sanoisi. On mahdotonta kuvitella, että NL olisi antanut Suomelle paljoakaan enemmän siimaa, vaan väliin tarvittiin tottelevainen puskurivaltio.

YYA oli kahle, jonka kiristämistä ei sallittu.

Koiviston tullessa presidentiksi oli Reagan aloittanut, ja vienyt asevarustelun uudelle tasolle. NL otti turpaan Afganistanissa, ja sen heikkenemisen ensi merkit ovat varmasti näkyneet jo sisäisesti 80-luvun edetessä, ehkä ulkoisestikin muille kuin Väyryselle. Tsernobyl oli kova rasti, mutta se vaikutti vuosikymmenen lopulla.

Ja vielä kerran, en määräänsä enempää puolustele Kekkosta, mutta, 60-luvulta 80-luvun puoliväliin tapahtui muutakin kuin Kekkonen, eikä noissa tapahtumissa olisi Suomen kurittaminen ollut Neuvostoliitolle ylikäymätön ongelma, jos asiat sitä olisivat vaatineet. Tapoja olisi ollut varmasti muitakin, kuin suora miehitys.

En usko edelleenkään, että pelivaraa olisi ollut merkittävästi enemmän. Hotelli Torni oli vaihtunut Tehtaankatuun, mutta henkilöstön merkitys ei niinkään.

 

[tulikomento]

Tavjan muisti on vähän valikoiva.

Tarja Halonen sai arvostelua Ahtisaari-muisteluistaan A-studiossa – näin hän vastaa

Halonen kiistää, että hän olisi haastanut Ahtisaaren presidenttiyden vuonna 1999. ”En ollut aloitteellinen”, hän sanoo.

yle.fi

Halonen sanoo Ylelle, ettei hän haastanut Ahtisaaren presidenttiehdokkutta vuonna 1999 eikä ollut aloitteellinen esivaalin suhteen.

– Meillä puolueosastot asettavat puolueen ehdokkaat. Minä en ole ollut tässä suhteessa aloitteellinen.

Lehtitietojen mukaan SDP:n johto yritti keväällä 1999 taivutella Tarja Halosta luopumaan presidenttiehdokkuudesta Ahtisaaren hyväksi, mutta Halonen ei suostunut.

 

[tulikomento]

Minusta tässä esitetty näkemys vaikuttaa ihan realistiselta. Demareita vitutti se, että puoluesatraappi Kalevi Sorsan "parasta ennen -päivä" meni Ahtisaaren myötä. Ja Sorsa aikoinaan nosti Tavjan esiin. Ja Ahtisaarta ei kiinnostanut pidellä sen ihmeemmin yhteyksiä SDP:n politrukkeihin.

Martti Ahtisaari | Tutkija pitää Tarja Halosen puheita A-studiossa odottamattomina – Näin hän arvioi presidenttien suhdetta

Valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari piti Halosen puheita A-studiossa odottamattomina.

www.hs.fi

”Tämä jätti jälkensä puolueen sisälle, ja tavallaan koettiin epäoikeudenmukaisena, että puolueen pitkäaikainen kasvatti ja valtiomiesluokkaan noussut Kalevi Sorsa ei pärjännytkään tässä asetelmassa”, Ruostetsaari sanoo.

Juuri Sorsa oli pyytänyt Halosen mukaan politiikkaan 1970-luvun puolivälissä.

”Onhan sen ymmärrettävää, että tällainen tilanne aiheuttaa katkeruutta niissä, jotka ovat palvelleet pitkään puoluettaan. Tarkoitan tällä Sorsaa, mutta myös Halosta.”

 

[tulikomento]

Spekulointia lähinnä siitä mitä olisi mahdollisesti voinut tapahtua jos Mara olisi päässyt toiselle kaudelle. Yhdyn tähän toimittajan näkemykseen, että 2000-2022 Suomessa vallitsi aika lailla nimenomaan Tavjan ja Rauhanmerkki-Erkin paaluttama linja, jonka mukaan Nato edusti suunnilleen kaikkea pahaa maailmassa. Toki muut puolueet sopivassa määrin peesasivat tätä näkökantaa. Muuttui tosiaan vasta sitten kun Vladolf Putler paljasti kaikessa karuudessaan sotahulluutensa.

Pääkirjoitus: Olisiko Suomen tie Natoon ollut toinen, jos Halonen tukijoineen ei olisi kampittanut Ahtisaarta toiselta kaudelta?

Vuonna 2002 Ahtisaari ryhtyi julkisesti kannattamaan Suomen hakeutumista Natoon, kirjoittaa Juha Ristamäki.

www.iltalehti.fi