Vonka
Supreme Leader
Ajattelin avata ketjun talvisodan eri aspekteille. Olen huomannut oppivani paljon palstalaisilta - aina joku tekee jonkun uuden oivalluksen. Se on kuin hakuammuntaa: välillä menee leveäksi itse kultakin mutta sitten on jossain vaiheessa kohdillaan.
Avaan diplomatialla, mutta kyllä me sotaankin ehdimme.
Mennään Kremliin katselemaan.
Toinen maailmansota on alkanut kolme kuukautta aikaisemmin, kun talvisodan "liittolaiset" Saksa (ja Neuvostoliitto) hyökkäävät Puolaan ja jakavat sen.
Neuvostoliitto valmistautuu yleiseurooppalaiseen suursotaan, jonka alkamisesta se on tiennyt yhtä kauan kuin terävimmät suomalaiset kenraalitkin.
Venäjä tarvitsee ensisijaisesti puolustusvyöhykettä, puskuria Saksaa vastaan. Suomenlahden pohjoisranta on tärkeä, tietyt saaret. Itämeren laivastohan on ihan pussin perällä. Ennen kaikkea se haluaa varmuuden siitä, ettei Saksa hyökkää vanhaa luoteista reittiä Pietariin. Neuvotteluissa Paasikivi vakuutti, ettei Suomi sallisi tätä. Stalin sanoi: "Me ymmärrämme sen, mutta teiltä ei kysytä."
Stalin tarkoitti, että Suomen armeija ei kykene täyttämään tuota tehtävää, vaikka haluaisi. Jostain syystä tätä puolta eivät diplomaatit ja poliitikot tajua - he vain puhuvat, olisiko pitänyt myöntyä enemmän jne.
(Tässä on jotain ällistyttävän samankaltaista kuin Itämeren tilanteessa tai Nato-Venäjä-nokittelussa nytkin ja osoitus siitä, että sisäpoliittiset diletantit eivät ymmärrä suurvaltojen reaalipolitiikkaa. Paasikivi sai tietenkin hyvän koulutuksen.)
Sotilaat yrittivät taivuttaa (Mannerheim ja muutkin, kuten kapteeni Wolf Halsti Siilasvuon tuella) poliitikoille ensimmäisen kerran 1936, että tilanne kiristyy ja että Euroopassa mahdollisesti alkaa suursota 4-5 vuoden sisällä. He kertoivat kenttäarmeijan puutteista ja olivat hyvin huolissaan. Mutta "ainahan kenraalit ovat rahaa vaatimassa". Poliitikolla ei ole silmää maailman rumimmalle pelille, kun taas sotilaan tie on kuoleman tie; hän näkee - hänen pitää nähdä. Sitä varten hänet on palkattu.
Suomi oli hyvin köyhä, sisällissodasta toipuva kehittyvä maa. Varoja ei ollut hirveästi. Itse asiassa puolustukseen laitettiinkin välillä rahaa, kyllä poliittinen ilmasto salli sen, mutta hankinnoissa ei tiedetty mihin varautua. Ja esimerkiksi Halstin mukaan hän kävi Eduskunnassa puhumassa vakavasta tilanteesta ja Tanneria harmitti se, että kun ei aseilla tee mitään, ruostuvat vain kalliit lelut ja maassa on sentään vähäosaisia.
Tannerhan ei uskonut Suomen olevan sodassa vielä silloinkaan, kun näki työhuoneensa ikkunasta pommien putoavan. Tämä on sitä ideologian voimaa, psykologiaa.
1938 sota ei ollut enää mahdollinen vaan varma. Mutta ei suomalaisille poliitikoille ollut mitään tulossa. Sisäpolitiikka vain kiinnosti. Boris Jartsevin visiitti, jota ei käsitetty ollenkaan, osui tähän ajankohtaan.
Edelleen torjuttiin esitykset puolustukseen satsaamisesta. Sen verran suurvaltojen peliä oli tietenkin idealistisinkin poliitikko haistanut, että mietittiin Pohjoismaista yhteistyötä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa, ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Norja ei ymmärtänyt, että sen alue liittyi Pohjanmeren hallintaan niin paljon. Oli vähän kuin Suomikin.
Neuvostoliitto halusi vastata itse Rajajoen taakse, kun täällä ei ollut heidän mielestään riittäviä valmiuksia. Tämä on osaksi vähän kuin riita siitä, että kaljoissaan oleva korsto haluaa kuskin pukille ja hintelä akka, joka ei osaa ajaa, pitää kiinni oikeudestaan kuljettaa vankkuri mökille.
Poliitikoista vielä. Kun tilanne oli pahimmillaan, aivan hyökkäyksen kynnyksellä, kenraalit järkyttyivät. Eduskunnassa oltiin painamassa paniikkinappulaa ja hallitus suunnitteli YH-joukkojen vetämistä pois "rauhantahtoisena eleenä", joka olisi pelastanut tilanteen.
Halsti kirjoitti sodan jälkeen: "Jos kansalainen menee ja tappaa toisen, hänet pannaan linnaan, mutta poliitikko voi tappaa 10.000 miestä ilman mitään vastuuta." Hän tarkoitti sitä, että paremmalla aseistuksella ja koulutuksella olisi menetetty sitä m. 1939 piippalakkia vastaan vain puolet siitä mitä meni ja saatu paremmat rauhanehdot.
Ja talvisodan kauaskantoisin seuraus oli sentään jatkosota.
Avaan diplomatialla, mutta kyllä me sotaankin ehdimme.
Mennään Kremliin katselemaan.
Toinen maailmansota on alkanut kolme kuukautta aikaisemmin, kun talvisodan "liittolaiset" Saksa (ja Neuvostoliitto) hyökkäävät Puolaan ja jakavat sen.
Neuvostoliitto valmistautuu yleiseurooppalaiseen suursotaan, jonka alkamisesta se on tiennyt yhtä kauan kuin terävimmät suomalaiset kenraalitkin.
Venäjä tarvitsee ensisijaisesti puolustusvyöhykettä, puskuria Saksaa vastaan. Suomenlahden pohjoisranta on tärkeä, tietyt saaret. Itämeren laivastohan on ihan pussin perällä. Ennen kaikkea se haluaa varmuuden siitä, ettei Saksa hyökkää vanhaa luoteista reittiä Pietariin. Neuvotteluissa Paasikivi vakuutti, ettei Suomi sallisi tätä. Stalin sanoi: "Me ymmärrämme sen, mutta teiltä ei kysytä."
Stalin tarkoitti, että Suomen armeija ei kykene täyttämään tuota tehtävää, vaikka haluaisi. Jostain syystä tätä puolta eivät diplomaatit ja poliitikot tajua - he vain puhuvat, olisiko pitänyt myöntyä enemmän jne.
(Tässä on jotain ällistyttävän samankaltaista kuin Itämeren tilanteessa tai Nato-Venäjä-nokittelussa nytkin ja osoitus siitä, että sisäpoliittiset diletantit eivät ymmärrä suurvaltojen reaalipolitiikkaa. Paasikivi sai tietenkin hyvän koulutuksen.)
Sotilaat yrittivät taivuttaa (Mannerheim ja muutkin, kuten kapteeni Wolf Halsti Siilasvuon tuella) poliitikoille ensimmäisen kerran 1936, että tilanne kiristyy ja että Euroopassa mahdollisesti alkaa suursota 4-5 vuoden sisällä. He kertoivat kenttäarmeijan puutteista ja olivat hyvin huolissaan. Mutta "ainahan kenraalit ovat rahaa vaatimassa". Poliitikolla ei ole silmää maailman rumimmalle pelille, kun taas sotilaan tie on kuoleman tie; hän näkee - hänen pitää nähdä. Sitä varten hänet on palkattu.
Suomi oli hyvin köyhä, sisällissodasta toipuva kehittyvä maa. Varoja ei ollut hirveästi. Itse asiassa puolustukseen laitettiinkin välillä rahaa, kyllä poliittinen ilmasto salli sen, mutta hankinnoissa ei tiedetty mihin varautua. Ja esimerkiksi Halstin mukaan hän kävi Eduskunnassa puhumassa vakavasta tilanteesta ja Tanneria harmitti se, että kun ei aseilla tee mitään, ruostuvat vain kalliit lelut ja maassa on sentään vähäosaisia.
Tannerhan ei uskonut Suomen olevan sodassa vielä silloinkaan, kun näki työhuoneensa ikkunasta pommien putoavan. Tämä on sitä ideologian voimaa, psykologiaa.
1938 sota ei ollut enää mahdollinen vaan varma. Mutta ei suomalaisille poliitikoille ollut mitään tulossa. Sisäpolitiikka vain kiinnosti. Boris Jartsevin visiitti, jota ei käsitetty ollenkaan, osui tähän ajankohtaan.
Edelleen torjuttiin esitykset puolustukseen satsaamisesta. Sen verran suurvaltojen peliä oli tietenkin idealistisinkin poliitikko haistanut, että mietittiin Pohjoismaista yhteistyötä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa, ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Norja ei ymmärtänyt, että sen alue liittyi Pohjanmeren hallintaan niin paljon. Oli vähän kuin Suomikin.
Neuvostoliitto halusi vastata itse Rajajoen taakse, kun täällä ei ollut heidän mielestään riittäviä valmiuksia. Tämä on osaksi vähän kuin riita siitä, että kaljoissaan oleva korsto haluaa kuskin pukille ja hintelä akka, joka ei osaa ajaa, pitää kiinni oikeudestaan kuljettaa vankkuri mökille.
Poliitikoista vielä. Kun tilanne oli pahimmillaan, aivan hyökkäyksen kynnyksellä, kenraalit järkyttyivät. Eduskunnassa oltiin painamassa paniikkinappulaa ja hallitus suunnitteli YH-joukkojen vetämistä pois "rauhantahtoisena eleenä", joka olisi pelastanut tilanteen.
Halsti kirjoitti sodan jälkeen: "Jos kansalainen menee ja tappaa toisen, hänet pannaan linnaan, mutta poliitikko voi tappaa 10.000 miestä ilman mitään vastuuta." Hän tarkoitti sitä, että paremmalla aseistuksella ja koulutuksella olisi menetetty sitä m. 1939 piippalakkia vastaan vain puolet siitä mitä meni ja saatu paremmat rauhanehdot.
Ja talvisodan kauaskantoisin seuraus oli sentään jatkosota.
Viimeksi muokattu: