Taistelu demokratiasta
Nimimerkki Erkka Vesterinen
Lokakuussa 1993 maailma seurasi jännittyneenä Venäjää. Venäjän tulevaisuus oli jälleen vaakalaudalla kuten kaksi vuotta aiemmin, Neuvostoliiton hajoamisprosessin kiihkeimmässä vaiheessa. Neuvostovalta roikkui edelleen sormenpäillään vallankahvassa. Sen viimeiset muodolliset instituutiot, kansanedustajien kongressi ja korkein neuvosto olivat yhä osa Venäjän hallintoa. Nyt niiden ote oli pettämässä. Kuin viimeisenä yrityksenä välttää väistämätön, ne asettuivat poikkiteloin Venäjän Federaation uudistusmielisen presidentin, Boris Jeltsinin kanssa. Ne kieltäytyivät noudattamasta Jeltsinin määräyksiä ja nimittivät Nevostoliiton perustuslain nojalla uuden presidentin. Venäjää uhkasi paluu kovan linjan kommunistien käsiin. Jeltsin vastasi kovin ottein. Lyhyen ja kiivaan taistelun jälkeen tilanne lopulta ratkesi Jeltsinin voittoon. Vanhan vallan paluuta pelänneet saattoivat huokaista helpotuksesta. Venäjän matka uudistuksiin ja demokratiaan sai jatkua. Viimeinenkin neuvostovallan haamu oli karkoitettu eikä paluuta vanhaan ollut. Niin useimmat ainakin toivoivat. Ehkä uskoivatkin.
Nyt, melko tarkalleen 22 vuotta myöhemmin, Venäjän ja lännen välit ovat huonoimmillaan sitten kylmän sodan päättymisen. Voimapolitiikka on palannut Eurooppaan, kuten diplomaattisesti laimennettu ja ketään osoittelematon sanonta kuuluu. Venäjän asevoiman käyttö Georgiassa, Krimin anneksointi, proxysota Itä- Ukrainassa, tilanteen kiristäminen Itämeren alueella ja maan sekaantuminen Syyrian konfliktiin kertovat vastaansanomattomasti Venäjän muuttuneesta politiikasta. Asevoimalla uhkaaminen ja asevoiman käyttö kuuluvat Venäjän johdon työkalupakkiin ja kynnys näiden työkalujen käyttöön on selvästi laskenut.
Voimapolitiikan lisäksi myös kylmän sodan aikainen "poliittinen sodankäynti" on tehnyt paluun. Poliittinen sodankäynti on sotaa ei-asellisin keinoin. Kuten perinteisessäkin sodassa, sen operaatiot voivat olla avoimia tai peitettyjä. Poliittisen sodan avointa, kaikille näkyvää osaa edustaa mm. propaganda. Poliittisen sodankäynnin muut elementit nousevat vain harvoin julkisen keskustelun kohteeksi. Silloinkin kun niin käy, tapahtumien todellista luonnetta ei yleensä tunnisteta, koska poliittisen sodankäynnin käsite on useimmille ihmisille täysin vieras ja tuntematon. Poliittisen sodankäynnin tarkoitus on vaikuttaa ulkovaltojen kansalaismielipiteeseen ja poliittiseen päätöksentekoon ilman, että vaikuttamisen kohteet ymmärtävät tulleensa manipuloiduksi. Tämä on luultavasti yksi syy siihen, että nykyinen tilanne Venäjän ja lännen suhteissa vaikuttaa niin epäselvältä, epävarmalta ja sotkuiselta.
Voimapolitiikan ja poliittisen sodankäynnin lisäksi Venäjän sisäinen kehitys herättää huolta ja kysymyksiä. Sitkeimmätkin optimistit ovat joutuneet myöntämään, ettei Venäjästä tullut demokratiaa. Venäjän hallinto tiukentaa kontrolliaan ja vahvistaa sisäisestä turvallisuudesta vastaavaa koneistoa. Se tukahduttaa kansalaisyhteiskuntaa ja oppositiota leimaamalla ne ulkomaiden etuja ajavaksi viidenneksi kolonnaksi. Media on lähes täysin hallinnon käsissä, ja sen kautta syötetään propagandaa joka ei juurikaan poikkea kylmän sodan aikaisesta pravdasta: Rappeutunut, dekatentti, ylimielinen, ahne ja sotaisa länsi muodostaa Venäjälle jatkuvan uhkan. Se maalataan täydellisenä vastakohtana puhtaalle, kristillisiä arvoja ja korkeata moraalia edustavalle Venäläiselle sivilisaatiolle. Samalla Venäjän johto esitetään esimerkillisenä, voimakkaana ja taitavana Venäjän etujen puolustajana. Viimeisenä muurina joka estää länttä alistamasta Venäjää pahaiseksi raaka-ainereservaatiksi.
Mistä Venäjän aggressiiviseksi muuttuneessa toiminnassa on oikein kysymys? Oletuksista ja teorioista ei ole puutetta. Näkemysten kirjo on itse asiassa niin laaja, että asiantuntijuus on kärsinyt inflaation. Venäjän toimet näyttävät yllättävän kerta toisensa jälkeen niin mediassa päivystävät dosentit kuin kaikki muutkin. Kukaan ei näytä kykenevän sijoittamaan Venäjän toimia selkeään, ymmärrettävään ja tapahtumat selittävään viitekehykseen joka tarjoaisi edes hieman ennustettavuutta. "Venäjä ... on ketterä, amebamainen järjestelmä, josta on vaikea saada otetta."[1] kuvaa Miika Raudaskoski kolumnissaan. Jos jokin on varmaa ja selvää, niin se, että kaikki näyttää epävarmalta ja epäselvältä.
Venäjän toiminnasta esitettyjen teorioiden ja oletusten skaala on niin laaja, ettei mikään luokittelu tee oikeutta näkemysten moninaisuudelle. Siitä huolimatta teen pelkistyksen, joka yksinkertaistaa tilannetta. Venäjän toiminnasta esitetyt näkemykset voi jakaa kahteen ryhmään: Strategisiin ja taktisiin.
Strategistien mielestä Venäjän toimintaa ohjaa strategia - pitkän tähtäimen suunnitelma jonkin tai joidenkin tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi. Strategistien esittämät kysymykset ovat: Mikä Venäjän motiivi on? Mitä Venäjä tavoittelee? Mikä on sen päämäärä? Mitä keinoja se käyttää? Onko sen strategia onnistunut? Ja niin edelleen.
Taktikot puolestaan ajattelevat, ettei mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa ole eikä Venäjä tavoittele mitään erityistä. Taktikoiden mukaan Venäjä vain reagoi ympäristönsä tapahtumiin - osin oikeutetusti, osin ylireagoiden ja irrationaalisesti. Taktikot eivät juuri esitä kysymyksiä tulevaisuudesta. Heidän katseensa on menneisyydessä: Mitä länsi teki väärin kun se sai Venäjän reagoimaan näin? Mitä lännen olisi pitänyt tehdä toisin? Huvittavin viimeaikoina esiintyneistä taktikoista on Kremlin (entisenä) pankkiirina tunnettu Sergei Pugachev [2]. Hänen mukaansa Putin ei edes kykene strategiseen ajatteluun. Pugachevin Putin on impulsiivinen, pitää suoraviivaisesta toiminnasta, TV:n katselusta ja suhtautuu talouskysymyksiin kuin ikävystynyt teini.
Itse kuulun niihin, joiden mielestä Venäjällä on strategia. Sen toimintaa selittää muukin kuin impulsiivinen ja irrationaalinen reagointi ympäristönsä tapahtumiin. Syy kantaani on yksinkertainen. Taktikot ovat viime vuosina joutuneet, päivystävien dosenttien lailla, yllättymään yhä uudestaan ja uudestaan. Usein taktikoiden esittämien mielipiteiden lävitse paistaa ennemminkin poliittinen tarkoituksenmukaisuus kuin halu ymmärtää nykyistä maailmantilannetta. Strategisteja voi syyttää uhkakuvien maalailusta, mutta ainakin he pyrkivät arvioimaan Venäjän toimintaa analyyttisesti ja yksittäisiä tapahtumia laajemmin. Strategistit, toisin kuin taktikot, ovat myös kyenneet ennakoimaan Venäjän toimintaa edes hieman.
Kylmä sota 2.0?
Länsi ei ole ensimnäistä kertaa vaikeuksissa yrittäessään ymmärtää Venäjän toimintaa. Tilanne heti 2. maailmansodan jälkeen muistutti epäselvyydessään pahaenteisellä tavalla nykyistä. Neuvostoliiton eristäytymisen ja läntisillä viholliskuvilla kyllästetyn propagandan motiiveja ja tavoitteita arvuuteltiin. Lännessä ihmeteltiin, miksi eilisen liittolainen ja kumppani oli yhtäkkiä ryhtynyt käyttäytymään kuin vihollinen [3]. Samankaltaisuus nykyiseen tilanteeseen on tässä mielessä silmiinpistävä. Ei olekaan ihme, että monien mielestä olemme matkalla kohti uutta kylmää sotaa.
Ajatus uudesta kylmästä sodasta on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Kritiikin osuvimpien argumenttien mukaan Venäjältä puuttuu motiivi ja edellytykset ryhtyä uuteen vastakkainasetteluun lännen kanssa.
Onko Venäjällä motiivi vastakkainasetteluun?
Kriitikoiden mukaan modernilta Venäjältä - toisin kuin Neuvostoliitolta - puuttuu ideologinen motiivi vastakkainasetteluun. He sanovat, että talousjärjestelmien ja aatteiden kilpailu on ohi: Venäjä on hylännyt ateismin ja kommunismin, tehnyt kristinuskosta lähes valtionuskonnon ja siirtynyt markkinatalouteen. Mutta onko näin todella?
Ideoiden ja arvojen tasolla kylmä sota asetti vastakkain 1) ateismin ja (kristin)uskon, 2) kommunismin ja markkinatalouden sekä 3) totalitarismin ja demokratian. Toisin kuin kriitikot olettavat, on perusteltua väittää, että vastaavat uskonnon, talousjärjestelmän ja yhteiskuntajärjestelmän vastakkainasettelut pätevät tänäänkin.
1. Venäjä väittää puolustavansa kristinuskon arvoja jotka länsi on hylännyt[10]. Väite on tietysti kyseenalainen, mutta näin Venäjä asian esittää. Eroa korostaa myös se, että lännessä kirkko ja uskonto on tiukasti erotettu poliittisesta vallasta. Venäjällä kirkko on poliittisen vallankäytön halukas työkalu. Kuvaava esimerkki tästä on mm. se, että Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, Patriarkka Kirill, sai vuonna 2011 asunnon Kremlistä tuettuaan näkyvästi Putinin uudelleenvalintakampanjaa ja kuvattuaan Putinia "Jumalan lähettämäksi ihmeeksi". Kirill istuu nykyisin myös Venäjän hallituksessa.
2. Venäjän ja lännen talousjärjestelmät ovat perustavalla tavalla erilaiset. Toisin kuin usein kuulee sanottavan, Venäjän talousjärjestelmä ei ole aito markkinatalous. Se on pikemminkin markkinatalouden kulisseissa toimiva, läpeensä korruptoitunut rent-talous. Vesa Ahoniemi kuvaa "rent" -termiä ja Venäjän talousjärjestelmää hienosti kirjoituksessaan "Venäjän talouden yksipuolisuus on Kremlille vahvuus"[4].
3. Venäjän yhteiskuntajärjestelmä on autoritaarinen, lännen demokraattinen. Venäjällä on kyllä 90-luvun peruja demokraattiset instituutiot, lait ja niiden soveltamiseen tarkoitettu oikeusjärjestelmä, mutta kuten talousjärjestelmäkin, ne ovat pelkkiä kulisseja.
Venäjällä todellista taloudellista, poliittista ja oikeudellista valtaa ei käytetä valtion muodollisten instituutioiden ja rakenteiden kautta. Todellinen vallankäyttö tapahtuu kulissien takana epämuodollisen "systeemin" (sistema) kautta[5]. Venäjää hallitsevan eliitin valta perustuu lähes täysin tähän epämuodolliseen systeemiin: Valtion tuloista pääosa leviää systeemin kautta kansantalouteen ja kansalaisille kuten Ahoniemi kuvaa. Energian hinnan ollessa korkealla systeemi tuo vaurautta kaikille ja takaa vallanpitäjien kansansuosion. Sen kautta jaetaan myös omaisuutta, asemia ja valtaa suosionosoituksina kuuliaisuudesta ja hallinnolle suoritetuista palveluksista. Näin systeemi, vallan vertikaali, takaa myös eliitin tyytyväisyyden.
Epämuodollisen vallan takaajana toimii viimekädessä vallanpitäjien kontrolloima turvallisuuspalvelu FSB. Systeemiä vastaan hangoittelevat laitetaan kuriin varoituksilla, painostuksella, kiristyksellä, näytösoikeudenkäynneillä ja pahimmillaan pahoinpitelyilla ja salamurhilla. Stalinin suosimat massamurhat on korvattu täsmävainolla - varoittavilla esimerkeillä joiden tarkoitus on pelotella toisinajattelijat ja hallinnon vastustajat hiljaisiksi ja nöyriksi. [6]
Venäjän muodollisten valtarakenteiden rooliksi jää lähinnä "systeemin" kulissina toimiminen. Epämuodollinen vallankäyttö tarvitsee legitimoijan - kumileimasimen joka pesee merkit "systeemin" mielivallasta ja dokumentoi päätöksenteon muodollisen vallankäytön mukaisena.
Länsimainen liberaali demokratia ja avoin markkinatalous ovat jyrkässä ristiriidassa Venäjän "systeemin" kanssa. Avoin markkinatalous vaatii toimiakseen omaisuuden suojan jonka voi taata vain toimiva oikeusvaltio. Oikeusvaltio on puolestaan vastakohta Venäläisen talousjärjestelmän ja oikeudenkäytön ytimessä piilevälle mielivallalle. Siten esim. vaatimukset avoimesta markkinataloudesta haastavat suoraan Venäjän hallinnon. Myös avoin, toimiva demokratia on suora uhka Venäjää hallitsevan eliitin vallalle; Muodollisten instituutioiden valta tekisi hallitsevan eliitin mielivaltaan perustuvan vallankäytön mahdottomaksi. Vaikka ideologinen vastakkainasettelu sen kylmän sodan aikaisessa muodossa on ohitse, aatteiden ja ideoiden tasolla Venäjän ja lännen järjestelmät ovat pitkälti yhteensovittamattomat.
Minusta on selvää, että Venäjä kokee lännen aidosti uhkana. Se ei kuitenkaan paljasta uhkakuviaan eikä syytä länttä suoraan aggressiosta. Tämä johtuu mielestäni siitä, että Venäjä ei pidä länttä uhkana turvallisuudelleen sotilaallisessa mielessä. Sen sijaan Venäjän valtaeliitti näkee länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen uhkana Venäjän autoritääriselle hallinnolle (nykyiselle ja tuleville), Venäläiselle yhteiskuntamallille (sistema) ja Venäläiselle elämäntavalle. Nykyaikaisen teknologian - Internetin ja sosiaalisen median - kautta lännen "rappeuttava" vaikutus etenee Venäjälle vääjäämättä, riippumatta länsimaiden hallitusten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Tämä oli arabikevään syvin opetus. Hallintojen kaatamiseen ei tarvita CIA:n masinoimaa vallankumousta. Kansalaisten toiveet demokratiasta ja vapaudesta riittävät viemään diktaattoreilta ja autokraateilta vallan.
Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikön (suomalaisittain asevoimien komentajan) Valeri Gerasimovin artikkeli, nk. "Gerasimovin doktriini"[7], kertoo paljon Venäläisten ajattelusta arabikevään jälkimainingeissa. Gerasimov sanoo:
"Sotilaallisista konflikteista saatu kokemus - mukaanlukien niistä, jotka liittyvät pohjois-Afrikan ja lähi-idän niinsanottuihin värivallankumouksiin - vahvistaa, että täysin elinvoimainen valtio voi muuttua kiivaan aseellisen konfliktin näyttämöksi, joutua ulkomaisen intervention uhriksi ja vajota kaaoksen, humanitaarisen katastrofin ja sisällissodan syövereihin vain kuukausissa tai jopa päivissä."
Yksittäisen kenraalin, olipa tämän asema mikä tahansa, kirjoitukset voi tietysti torjua yhden ihmisen mielipiteenä. On kuitenkin vahvat perusteet sille, että Gerasimovin näkemykset heijastelevat Venäjän johdon näkemyksiä laajemminkin. Venäjän "systeemin" vaikutusvaltaisimman ryhmän muodostavat ns. voimamiehet, silovikit, joiden kaikkien tausta on joko KGB:ssa tai muissa Neuvostoaikaisissa voimaministeriöissä. Heidät on koulutettu vainoharhaiseksi viholliskuvien etsijöiksi ja he ovat toimineet koulutuksensa mukaisissa tehtävissä vuosia, osa vuosikymmeniä. Kaiken lisäksi he ovat omakohtaisesti todistaneet kansalaisten demokratian ja vapaudenkaipuun voimaa Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Demokratia edustaa tälle joukolle epävarmuutta, kaaosta ja kontrollin menettämistä. "Systeemi" puolestaan kontrollia, varmuutta, kuria, järjestystä ja valtaa.
Väitän, että Venäjän hallitsevan eliitin oman analyysin mukaan länsimaat ja niiden demokraattinen järjestelmä muodostavat Venäjälle eksistentiaalisen uhkan pelkästään olemalla olemassa. Väitteen objektiivisella totuusarvolla ole merkitystä. Venäjän eliitin oma tulkinta ja analyysi ratkaisee. On itse asiassa melko yhdentekevää uskooko Venäjä värivallankumousten tai arabikevään spontaaniuteen vai siihen, että ne olivat lännen masinoimia. Uhkakuva Venäjälle on joka tapauksessa sama - kansalaisten demokratiatoiveiden aikaansaama nousu autoritaarista hallintoa vastaan. Ero vaihtoehtojen välillä on lähinnä se, että spontaanin kansannousun ennustettavuus on huonompi kuin masinoidun (toki muitakin eroja on).
Syy siihen miksi Venäjän retoriikassa syytetään länttä em. tapahtumien masinoinnista on yksinkertainen. Jos Venäjä tunnustaisi ne spontaaneiksi, se tosiasiassa tunnustaisi autoritääriset hallintomallit, myös omansa, demokraattista mallia huonommaksi. Sitä se ei voi missään tapauksessa tehdä. Tällainen tunnustus olisi oppositiolle ojennettu taistelukutsu ja hallinnon antautumisilmoitus yhdessä paketissa. On tietysti myös mahdollista, että Venäjä todella uskoo lännen masinoineen edellä mainitut kumoukset.
Venäjän edellytykset vastakkainasetteluun?
Kylmän sodan paluuta vastaan argumentoidaan myös sillä perustella, että Venäjällä ei ole edellytyksiä haastaa länttä uuteen vastakkainasetteluun. Itäblokin hajoamisen myötä Venäjän sotilaallinen voima ja taloudelliset resurssit ovat riittämättömät. Tässä kritiikissä on kolme heikkoa kohtaa: Ensimäinen on oletus siitä, että Venäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin avoin konflikti. Toinen on sen aikahorisontin lyhyys. Kritiikki keskittyy pelkästään nykyhetkeen ja jättää huomiotta Venäjän mahdollisuudet tasata voimasuhteita pidemmällä aikavälillä - vahvistamalla omia asevoimiaan ja heikentämällä lännen yhtenäisyyttä. Kolmas on oletus siitä, että Venäjän olisi saavutettava sotilaallinen ja taloudellinen voimatasapaino lännen kanssa yksinään, ilman liittolaisia tai kumppaneita.
Toisin kuin kriitikot antavat ymmärtää, Venäjällä on vaihtoehto avoimelle konfliktille. Sitä voisi kutsua hybridikonfliktiksi. Hybridikonfliktille (tai hybridisodankäynnille) ei ole yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Venäläisten näkemyksiä kuvaa jo aiemmin mainittu "Gerasimovin doktriini". Mitä Gerasimov sitten sanoo tästä uudesta (?) sodankäynnin muodosta?
"Itse 'sodankäynnin säännöt' ovat muuttuneet. Ei-sotilaallisten keinojen rooli poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamisessa on kasvanut, ja, monissa tapauksissa, ne ylittävät tehokkuudessaan asevoiman käytön."
Toisinsanoen, Gerasimovin mukaan sotaa voidaan käydä myös aseettomin keinoin. Kaiken lisäksi aseettomat keinot ovat usein tehokkaampi tapa saavuttaa poliittisia ja strategisia tavoitteita kuin aseellinen voimankäyttö. Mitä nämä aseettomat keinot sitten ovat? Gerasimov jatkaa:
"Konfliktiin sovellettujen menetelmien fokus on siirtynyt laajaan poliittisten, taloudellisten, tiedonvälityksen, humanitääristen ja muiden ei-sotilaallisten keinojen käytön suuntaan - joita sovelletaan koordinoidusti väestön protestipotentiaalin kanssa. ... Tätä kaikkea tuetaan luonteeltaan peitetyillä sotilaallisilla keinoilla, mukaanlukien informaatio-operaatioilla ja erikoisjoukkojen operaatioilla."
Gerasimovin teksti on veret seisauttavaa. Hän laajentaa sodankäynnin politiikkaan, talouteen, mediaan ja tiedonvälitykseen, humanitääriseen apuun ja muille siviiliyhteiskunnan alueille. Lisäksi näillä alueilla tapahtuvaa sodankäyntiä koordinoidaan vastustajaan sisältäpäin kohdistuvan kumouksellisen toiminnan kanssa.
Pohjimmiltaan Gerasimov sanoo, ettei sodankäynnillä ole rajoja. Se ulottuu kaikille elämänalueille. Asevoiman avoin käyttö on hänen mukaansa vain eräs sodankäynnin keinoista jolla on oma rajoitettu roolinsa: "Avoimeen voimankäyttöön - usein rauhanturvaamiseksi ja kriisinhallinnaksi naamioituna - turvaudutaan vasta tietyssä vaiheessa, ensisijaisesti lopullisen menestyksen saavuttamiseksi konfliktissa."
Kuin viimeisenä naulana Venäjän edellytyksiä epäilevän kriitiikin arkkuun, hän toteaa: "... vihollisen voimalla ei ole väliä, ja olivatpa hänen joukkojensa ja keinonsa asellisessa konfliktissa kuinka kehittyneet tahansa, sillä ei ole merkitystä. Toimintatavat ja menetelmät hänen lyömisekseen voidaan löytää. Vihollisella on aina heikkouksia ja se merkitsee sitä, että soveliaat keinot hänen vastustamisekseen ovat olemassa."
Gerasimovin ajattelun voi tiivistää näin: Poliittiset ja strategiset tavoitteet saavutetaan tehokkaimmin ulottamalla sota kaikille elämänalueille. Jos asevoimaa käytetään, se pyritään kätkemään. Avoimesti voimaa käytetään vasta lopullisen voiton varmistamiseen. Sun Tzuta mukaillen, voittoisa valtias käy taisteluun vain jos voitto on jo etukäteen varmistettu.
Venäjän edellytykset aseettomaan sodankäyntiin ovat paremmat kuin yhdelläkään toisella maailman valtiolla. Venäjällä on "poliittisesta sodankäynnistä" kymmenien vuosien kokemus, tieteellisesti kehitetyt ja käytännössä koetellut menetelmät sekä Neuvostoliiton peruja olemassa oleva, joka puolelle maailmaa levittäytyvä verkosto jonka avulla sotaa käydään. Vaikka verkostoa on supistettu Neuvostoliiton suuruuden päivistä ja se oli 1990 -luvulla tilapäisesti vajaakäytöllä, sitä ei koskaan lakkautettu.
Venäjä käyttää poliittisssa sodankäynnissään perinteisestä sodankäynnistä tuttuja
taktiikoita. Vastustajan päätöksentekoa yritetään häiritä monin tavoin. Tapahtumien tempoa lisäämällä vastustajan päätöksenteko tapahtuu aina jälkijättöisesti. Harhautuksilla vastustaja ohjataan käyttämään resurssejaan turhaan toimintaan. Omat päämäärät ja suunnitelmat kätketään kuormittamalla vastustajan päätöksenteko suurella, ristiriitaisella tietomäärällä. Informaatio-operaatioilla vaikutetaan vastustajan moraaliin ja päättäväisyyteen, ohjataan vastustajan päätöksentekoa omalta kannalta myönteiseen suuntaan sekä luodaan erimielisyyttä ja epäluuloa liittolaisten välille.
Venäjän aseettomasta sodankäynnistä lännessä kertyy jatkuvasti todisteita. Venäjä pyrkii vahvistamaan ja kärjistämään länsimaisten yhteiskuntien sisäisiä ristiriitoja ja konflikteja, ajamaan länsimaita eri leireihin, ja lyömään kiilaa lännen ja muun maailman välille. Samalla se hakee yhteistyökumppaneita maista, joiden edut ovat ristiriidassa lännen kanssa. Venäjä käyttää poliittista sodankäyntiä hajoita-ja-hallitse taktiikkansa välineenä. Venäjä pyrkii jakamaan länsimaat leireihin joita vastaan se ei olisi altavastaaja.
Venäjä kehittää myös asevoimiaan mittavilla ohjelmilla. Vaikka sen resurssit eivät riitä laajaan kilpavarusteluun länttä vastaan, sillä on täysin realistiset mahdollisuudet luoda yksittäisiä suorituskykyjä jotka ovat vertailukelpoisia lännen vastaavien kykyjen kanssa.
Estääkö keskinäisriippuvuus konfliktit?
Argumentit vastakkainasettelun motiivin ja Venäjän sotilaallisten ja taloudellisten edellytysten puuttumisesta ovat, kuten näimme, vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä eivät kuitenkaan ole kriitikoiden ainoat argumentit idän ja lännen uusintaottelua vastaan. He muistuttavat, että jyrkkä vastakkainasettelu on nykyisessä keskinäisriippuvuuksien maailmassa mahdotonta. Venäjä on riippuvainen lännestä koska suurin osa sen tuloista muodostuu energian myynnistä länteen. Myös sen asevoimat ja energiasektori ovat erittäin riippuvaisia läntisestä teknologiasta. Vastaavasti, myös Eurooppa on riippuvainen Venäläisestä energiasta.
Jälleen kriitikot olettavat, että vastakkainasettelun on oltava avointa. Kuten yllä näimme, näin ei välttämättä ole. Jos tarkastellaan Venäjän asevoiman käyttöä viimevuosina, sen pyrkimys välttää lännen suoraa haastamista on ilmeinen. Venäjä on ollut erittäin tarkka voimankäyttönsä kiistämisestä ja/tai legitimoinnista.
- Georgiassa se onnistui järjestämään tilanteen sellaiseksi, että Georgia saatiin näyttämään syylliseltä. Tai ainakin Venäjän syyllisyyttä oli hankala osoittaa vedenpitävästi.
- Krimillä Venäjä kiisti pitkään pienten vihreiden miesten olevan Venäjän asevoimien sotilaita. Vasta kun Krimin kaappaus oli "laillistettu" kansanäänestyksellä ja osoittautui, ettei länsi reagoi sotilaallisesti, Venäjä tunnusti joukkojensa läsnäolon. Kansanäänestyksen lisäksi anneksoinnille etsittiin laillisia perusteita myös Neuvostoliiton lainsäädännöstä väittämällä, että Krimin luovutus Ukrainalle oli alunperinkin laiton.
- Itä-Ukrainassa Venäjä kiistää edelleen osallisuutensa. Tähän on useita syitä. Eräs niistä on antaa lännelle tilaisuus selvitä kasvojaan menettämättä siitä, ettei se tiukenna pakotteita tai ryhdy tukemaan Ukrainaa asetoimituksilla. Tommi Kangasmaan kirjoitus[8] antaa erinomaisen kuvan identiteetittömän sodankäynnin hyödyistä.
- Syyriassa Venäjä on muodollisesti paikalla Al-Assadin pyynnöstä. Samanlaisen pyynnön on ilmeisesti esittänyt Irakin pääministeri.
- Itämeren alueella Venäjän sotilaallinen toiminta ei ole mennyt sapelinkalistelua pidemmälle. Ilmatilan ja aluevesien loukkaukset kuitataan vahingoiksi - jos niitä ylipäänsä vaivaudutaan selittämään. Mahdolliset sukellusveneiden tunkeutumiset Ruotsin ja Suomen aluevesille Venäjä on leimannut vainoharhaisiksi kuvitelmiksi. Venäjä siis kiistää oman toimintansa aggressiivisuuden. Samaan hengenvetoon se syyttää länttä vainoharhaiseksi ja aggressiiviseksi.
Venäjä välttää lännen suoraa haastamista myös retoriikan tasolla, mutta onnistuu samaan aikaan esiintymään erittäin aggressiivisesti. Venäjä puhuu ainakin kolmella suulla. Näistä kahta käyttää virallinen Venäjä: Putin ja ulkoministeri Sergei Lavrov käyttävät yhtä puhetapaa, ministerit ja virkamiehet toista. Kolmannella suulla puhuvat tutkijat, entiset poliitikot ja muut Kremlin epäviralliset sanansaattajat. Venäjän media ja propagandakoneisto ovat sitten oma lukunsa johon en tässä yhteydessä puutu.
Putinin ja Lavrovin puheissa Venäjä esiintyy maltillisesti. Se on aina valmis ja halukas vuoropuheluun, sovitteluun ja yhteistyöhön ongelmien ratkaisemiseksi. Näissä puheissa länsimaat ovat kumppaneita. Putin ja Lavrov muistavat kuitenkin syyttää kaikista maailman ongelmista länttä. Syyttely on hienovaraista. He esittävät lännen ajattelemattomana, ylimielisenä, neuvotteluhaluttomana ja sotaisana. He eivät syytä länttä Venäjän suorasta uhkaamisesta, vaan siitä, että länsi synnyttää ongelmia ympäri maailmaa ja ryhtyy sitten ratkomaan niitä sotilaallisesti. Putinin ja Lavrovin retoriikassa länsi muodostaa uhkan maailmanrauhalle ja mikä on tietysti epäsuora uhka myös Venäjälle. Vastaavasti Putinin ja Lavrovin esittämät uhkaukset, jos niitä ylipäänsä esitetään, eivät kohdistu suoraan kehenkään vaan ne verhotaan huolellisesti. Tähän kategoriaan voi laskea esim. Putinin muistutukset Venäjän ydinasemahdista.
Muu virallinen Venäjä esiintyy tarvittaessa erittäin aggressiivisesti. Tässä on kunnostautunut erityisesti puolustusministeri Sergei Shoigu. Shoigu on ajelemassa panssareilla milloin minnekin, uhkailee Itä-Eurooppan maita kaasutoimitusten katkaisulla ja niin edelleen. Kun kovat puheet eivät tule aivan ylimmältä tasolta, ne voidaan tarvittaessa kuitata ajattelemattomaksi oma-aloitteisuudeksi joka ei edusta Venäjän virallista kantaa.
Venäjän kolmas, epävirallinen suu esittää puheenvuoroja joiden tarkoitus näyttää olevan vain ja ainoastaan epävarmuuden kylväminen. Niiden skaala ulottuu uhkaavista puheenvuoroista tyynnyttelyyn; Uhkaavimissa skenaarioissa Venäjän ja Putinin tavoitteena kerrotaan olevan Neuvostoliiton palauttaminen. Tyynnyttelevissä väitetään, ettei Putin tavoittele muuta kuin rauhallista iltaa TV:n ääressä. Esimerkiksi paljon huomiota saanut skenaario, jonka mukaan Venäjä voisi testata Naton 5. artiklan pitävyyttä baltiassa, oli alkujaan peräisin Venäläiseltä tutkijalta. Ehkä siihenkin kannattaisi suhtautua joko katteettomana pelotteluna tai harhautuksena?
Kaikella tällä Venäjä onnistuu pelottelemaan naapureitaan, saamaan länsimaat varpailleen, peittämään todelliset tavoitteensa ja kietomaan tapahtumat sotkuiseksi vyyhdiksi jossa syyt ja seuraukset vaihtavat paikkaansa, uhrista tulee hyökkääjä, musta saadaan näyttämään valkoiselta eikä kukaan voi syyttää Venäjää mistään. Venäjä voi kiistää kaiken ja leimata syytösten esittäjät vainoharhaisiksi russofobeiksi.
Legitimiteetin ja kiistettävyyden kulissia ylläpidetään hyvästä syystä. Jos lännelle ei jäisi rauhanomaista vaihtoehtoa - näkymää kiristyneen tilanteen ratkaisemisesta neuvotteluiden ja myönnytysten kautta - sekä Venäjän, että länsimaiden vaihtoehdot kävisivät vähiin. Venäjän olisi pakko ryhtyä joko avoimeen konfliktiin tai lopettaa aggressiivinen toimintansa. Kumpikin vaihtoehto on Venäjän johdolle mahdoton. Venäjän talous ei kestäisi avoimen konfliktin mukana seuraavia rasitteita. Vastakkainasettelun lopettaminen puolestaan merkitsisi demokratian muodossa uhkaavan hirttosilmukan asettamista äiti-Venäjän kaulaan.
Riski kulissien kaatumisesta ei kuitenkaan ole kovin suuri. Niiden ylläpitäminen on nimittäin myös länsimaiden poliittisten päättäjien intressissä. Kulissien kaatuminen asettaisi länsimaat vaikeiden valintojen eteen. Niiden olisi joko ryhdyttävä avoimeen konfliktiin Venäjän kanssa tai heittettävä pyyhe kehään. Ensimäistä vaihtoehtoa vastustaa vahva kansalaismielipide ja taloudellisista eduistaan huolehtiva liike-elämä. Neuvotteluja ja myöntyväisyyspolitiikkaa tukee myös yhteiskunnallisten vaikuttajien joukko. Toinen vaihtoehto on lähes mahdoton. Ei ole vaikea kuvitella, mitä luovuttaminen Venäjän aggression edessä merkitsisi poliitikkojen poliittiselle tulevaisuudelle. Niinpä poliitikoille on helpointa olla tekemättä mitään, ja toivoa, että asiat kääntyvät parempaan suuntaan.
Vanhan sanonnan mukaan paholaisen fiksuin temppu oli väittää, ettei paholaista ole olemassakaan. Venäjä on tehnyt jotain hyvin samankaltaista. Se on onnistunut ottamaan länsimaiden päättäjät panttivangikseen. Mitään konfliktia ei ole, koska konfliktin olemassaoloa ei voida myöntää. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, status quo palvelee tällä hetkellä kumpaakin osapuolta. Mutta toisin kuin kriitikot esittävät, keskinäisriippuvuus ei estä aggressiota. Niin kauan kuin aggressio on piilotettavissa, kiistettävissä tai legitimoitu, Venäjä voi jatkaa sitä.
Mihin kylmän sodan blokkeja tarvitaan?
Kylmän sodan paluun kiistävät kriitikot vetoavat myös siihen, ettei kylmän sodan blokkeja ole enää olemassa eikä niiden syntyminen ole edes mahdollista. Kolmannet maat eivät heidän mukaansa enää suostu käymään suurvaltojen sotaa näiden puolesta.
Mielestäni tämäkin kritiikki perustuu oletuksiin, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. Siinä oletetaan, että uuden, kylmän sodan kaltaisen vastakkainasettelun, tulisi olla yksi yhteen kopio aiemmasta. Oletus on lievästi sanottuna omituinen. Nato ja Varsovanliitto rakentuivat toisen maailmansodan loppuasetelman varaan. Miksi ihmeessä tämä tarkoittaisi sitä, ettei Venäjä kykene kokoamaan liittolaisten tai kumppaneiden ryhmittymää nykyisen maailmantilanteen pohjalta? Kriitikoiden logiikkaa on tässäkohdin hieman vaikea ymmärtää.
Kritiikki jättää myös huomiotta sen tosiasian, ettei sotilasliittoja ollut olemassa heti toisen maailmansodan jälkeen. Länsiliiton puolustusorganisaatio perustettiin 1948, Nato 1949 ja Varsovan liitto vasta 1955. Kesti siis noin kymmenen vuotta, ennen kuin staattinen kylmän sodan asetelma blokkeineen oli valmis. Kylmän sodan perussyy, Neuvostoliiton viholliskuva lännestä, oli kuitenkin olemassa jo maailmansodan päättyessä. Blokkien puuttuminen ei väistämättä tarkoita konfliktin puuttumista.
Itse asiassa koko oletuksen Venäjän johtaman ja tiukasti kontrolloiman blokin tarpeellisuudesta voi asettaa kyseenalaiseksi. Venäjälle saattaa aivan hyvin riittää yhteisen viholliskuvan varaan rakentuva koordinointi ja yhteistyö kolmansien maiden kanssa. Sen potentiaalisilla kumppaneilla voi olla useita, niiden omista lähtökohdista kumpuavia syitä vastustaa länttä. Niiden ei tarvitse käydä Venäjän sotaa Venäjän puolesta, vaan niillä voi olla aivan omat motiivinsa asettua Venäjän rinnalle länttä vastaan. Venäjän retoriikasta ja sen diplomaattisesta pelistä voikin halutessaan nähdä pyrkimyksen Huntingtonilaiseen sivilisaatioiden vastakkainasetteluun[9]. Jos Venäjän tavoitteena on markkinoida "The West and the Rest" asetelmaa, sen tuotteelle tuntuu riittävän luontaista kysyntää.
Neuvostoliiton haamu ja taistelu demokratiasta
Vuonna 1993 karkotetuksi luultu Neuvostovallan haamu on palannut Kremliin [11]. Haamu ei kuitenkaan edusta Neuvostoaikaista poliittista valtaa tai ideologiaa vaan Neuvostoliiton sortokoneistoa. Venäjän uudistuksista lähes koskemattomana selvinnyt turvallisuuspalvelu pitää Venäjää jälleen otteessaan. Nyt se ei kuitenkaan ole poliittisen johdon työkalu, vaan rengistä on tullut isäntä. Venäjän valtaeliitin tärkeimmät ja voimakkaimmat henkilöt ovat tuon sortokoneiston tuotteita - sen viholliskuvia vilisevän ja vainoharhaisen ajattelun läpitunkemia. Heidän ainoa aatteensa on valta ja heidän luontevimmat toimintatapansa petos ja väkivalta. Lännen demokraattiset yhteiskunnat muodostavat tälle Venäjää hallitsevalle eliitille eksistentiaalisen uhan. Pohjimmiltaan Venäjä käy sotaa autoritarismin ja mielivallan puolesta, demokratiaa vastaan. Uuden kylmän sodan sijasta sopivampi kuvaus nykytilanteelle olisikin "taistelu demokratiasta".
Taistelua käydään toistaiseksi kovin yksipuolisesti. Länsimaat kyllä reagoivat yksittäisiin konfliktipesäkkeisiin kuten Georgiaan, Ukrainaan ja Syyriaan. Niillä on kuitenkin ollut - useista eri syistä - suuria vaikeuksia muodostaa Venäjän toiminnasta kokonaiskuvaa. Venäjä on onnistunut luomaan toimintansa ympärille epävarmuuden sumun, joka peittää sen todelliset tavoitteet ja motiivit.
Venäjän toiminta käy jatkossa kuitenkin vaikeammaksi. Sen aika on kulumassa umpeen. Alhainen öljyn hinta uhkaa Venäjän taloutta. Yhdysvaltojen kohta valittava uusi presidentti muuttaa maan ulkopoliittista linjaa lähes varmasti aktiivisempaan suuntaan. Lisäksi länsimaat ovat hiljalleen heräämässä karuun todellisuuteen ja niiden illuusiot Venäjästä yhteistyöhön pyrkivänä kumppanina ovat haihtumassa. Venäjä voi odottaa suurimman valttinsa - yllätyksellisyyden - menettävän tulevaisuudessa tehoaan. Näiden syiden vuoksi Venäjän halukkuus riskinottoon luultavasti lisääntyy lähitulevaisuudessa. Se ei lupaa hyvää.
Nimimerkki Erkka Vesterinen
Kirjoittaja on turvallisuuspolitiikan harrastaja. Hän kirjoittaa nimimerkillä välttääkseen harrastuksen vaikutukset työhönsä yrittäjänä.
