Hylkää huomautus
Liity mukaan keskusteluun!

Rekisteröityminen ei kestä kuin hetkosen ja pääset keskusteluun mukaan, tervetuloa!

>>> REKISTERÖIDY <<<

Vihavainen: Venäjät pysyvät erillään

Viestiketju osiossa 'Yleinen keskustelu' , aloittaja Tvälups, 21.03.2014.

  1. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Vihavainen
    perjantai 21. maaliskuuta 2014

    Venäjät pysyvät erillään

    Venäjän maiden kerääminen ei onnistunut
    Kiovan Venäjä oli keskiaikainen valtiomuodostuma, joka kärsi kroonisista valtataisteluista. Sen epävakauden yhdeksi syyksi on helppo osoittaa kummallinen perimysjärjestys, jonka mukaan hallitsijasuvun vanhimmalle veljelle kuului suuriruhtinaan asema Kiovassa. Se kantoi kunnianimeä ”Venäjän kaupunkien äiti” jo ennen Putinia...

    Jo ennen kuin mongolit vuonna 1240 hävittivät Kiovan, oli valtakunta menettänyt yhtenäisyyden ja jakaantunut keskenään vihamielisiksi ruhtinaskunniksi. Mongoliherruus hävitti loputkin Venäjän yhtenäisyydestä. Novgorodin, Vladimirin, Liettuan ja Moskovan ruhtinaskunnat koettivat parhaansa mukaan pärjätä voimakkaiden muukalaisten kanssa, milloin yhteistoiminnan, milloin vastarinnan avulla. Jälkimmäinen oli yleensä huono valinta mongolilais-tataarilaisen valloittajan kanssa asioitaessa, sillä se ei tunnustanut muuta ulkopolitiikkaa kuin ehdottoman antautumisen.

    Nöyrä yhteistoiminta ainakin mongolien ja tataarien suuntaan oli siis järkevä valinta ja siinä kunnostautui niin Novgorod kuin etenkin Moskova, joka vuonna 1380 Dimitri Donskoin johdolla pystyi pysäyttämään tataarien hyökkäyksen. Idän vainolaisen liikkuvien ratsujoukkojen lopullinen lyöminen kesti kuitenkin vielä vuosisatoja. Krimin kaanit, jotka olivat osmannien yliherruuden alaisia, olivat vielä 1700-luvulla pahana päänsärkynä Venäjälle.

    Taistellessaan toisiaan vastaan venäläiset ruhtinaskunnat eivät kainostelleet käyttää apunaan niin tataareita kuin puolalaisiakin. Lopputuloksena joka tapauksessa oli enimpien Venäjän maiden kerääntyminen Moskovan ruhtinaan käsiin. Merkkinä ylemmyydestään tämä ryhtyi käyttämään suuriruhtinaan ja sitten 1400-luvulla tsaarin nimitystä.

    ”Venäjän maat kerättiin” Moskovan toimesta ja tätä on pidetty historiallisesti kohtalokkaana sen vuoksi, että samalla koko Venäjän joutui omaksumaan mongolilais-tataarilaisen valtakunnan poliittisen ajattelun, joka oli despoottinen ja käytti aseenaan terroria. Novgorod ja Pihkova olivat itse asiassa tasavaltaisesti hallittuja valtioita, joissa ruhtinaan valta rajoittui sotapäällikön ja tuomarin tehtäviin. Politiikasta päätti vetše-kokous, joka muistutti antiikin Kreikasta tunnettua suoraa demokratiaa.
    Moskova kukisti nämä vapauden saarekkeet verisesti ja armottomasti n1400-1500-luvuilla. 1600-luvulla Ukrainan kasakat alistuivat Moskovan alaisuuteen vuoden 1654 Perejaslavlin sopimuksella, joka ajan tapojen mukaan ei itse asiassa ollut mikään molempia osapuolia sitova sopimus vaan ”traktaatti”, joka merkitsi Moskovan valtaa.

    Pietari Suuren aikana Venäjä modernisoitui ja muuttui hahmoltaan länsimaiseksi. Uusi pääkaupunki Pietari ja tsaarin saama keisarin (imperator) arvonimi korostivat tätä seikkaa.
    Poliittisen vapauden kukoistusta tämä ei tarkoittanut. Legendaarista vapautta nauttineet kasakat, jotka Suuressa Pohjan sodassa osoittautuivat keskusvallan kannalta vaaralliseksi elementiksi, pantiin nyt kuriin. Myös Pietari hallitsi armottomalla terrorilla. Hänellä oli kaikki syyt pelätä kansansa tyytymättömyyttä ja myös hän valitsi pelon aseekseen.

    Katariina II:n aikana ”Venäjän maiden keräämisen” prosessi edistyi merkittävästi, kun valtakuntaan liitettiin Krim ja Mustan meren pohjoisranta. Myös ”perivihollinen” Puola jaettiin ja Venäjä sai leijonan osan sen maista ja samalla itselleen leppymättömän sisäisen vihollisen.

    Muukalaisten tulo monikansalliseksi muodostuvaan valtakuntaan oli varsinaisesti alkanut Pietarin aikana Baltian ja Vanhan Suomen myötä. Katariinan aikana toisuskoisten määrä lisääntyi runsaasti: katoliset, juutalaiset ja muslimit olivat nyt tärkeä lisä ortodoksien ja protestanttien hallitsemaan uskonnolliseen kirjoon. Jopa buddhalaisia kuului Venään valtakuntaan niin Kalmukiassa kuin Burjatiassa.

    Aikoinaan oli tapana puhua kolmesta ”Venäjästä” (Rus): Iso Venäjä, Vähä-Venäjä ja Valkovenäjä. Joskus tähän lisättiin vielä Punainen Venäjä eli Galitsia. Viime mainittu jäi osittain Venäjän valtakunnan ulkopuolelle aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin Stalin liitti sen Neuvostoliittoon. Tätä ”vapauttamista” oli haikailtu jo ensimmäisessä maailmansodassa.
    ”Venäjän maiden kerääminen”, sobiranie russkih zemel, on vuosisatojen mittaan nähty Venäjän historialliseksi tehtäväksi samaan aikaan kun Venäjä itse asiassa on ollut monikansallinen imperiumi Vielvölkerstaat, kuten tunnettu saksalainen tutkimus asian ilmaisee.

    Edellä mainitut useat ”Venäjät” on usein haluttu käsittää yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi huolimatta siitä, että niiden välillä on aina ollut merkittäviä eroja. 1800-luvulla haluttiin sanan ”Ukraina” käyttö jopa kieltää, samoin kuin ukrainan käyttö kirjakielenä. Sama koski valkovenäjää. Kaikkien venäläisten sopi opetella kunnon isovenäläistä kieltä. Vaikka Venäjän suuriin myytteihin kuuluu, ettei valtakunnassa ketään syrjitty kansallisuutensa, kielensä tai uskontonsa takia, voidaan todeta, että vähemmistöjen taholla asia usein ymmärrettiin toisin.

    Ukrainalaiset, joita kohdeltiin melko yliolkaisesti ja kutsuttiin nimellä hohol, olivat tietyltä osin syrjittyyn asemaansa varsin tyytymättömiä, mikä ilmeni jo 1800-luvulla. Neuvostoliitto, joka koketeerasi vapaalla kansallisuuspolitiikallaan, tuli antaneeksi ukrainalaisille kansallista liikkumavaraa, jonka Moskova hyvin pian ymmärsi vaaralliseksi virheeksi oman totalitaarisen päämääränsä kannalta.

    Juuri samaan aikaan kun Ukrainassa aloitettiin kansallisuuspolitiikan ”normalisointi”, koettiin siellä myös ennenkuulumattoman tuhoisa nälänhätä. Ukrainalaiset laskevat nämä kaksi asiaa yhteen, vaikka tutkijat yleisesti epäilevätkin, että sinänsä rikollisella joukkotuholla olisi ollut nimenomaan etnisen puhdistuksen tarkoitusta.

    Kuten tunnettua, ”yhtenäiseksi ja jakamattomaksi” julistettu Venäjä hajosi vuoden 1917 bolševikkikaappauksen jälkeen kuin korttitalo. Bolševikit onnistuivat ”kokoamaan” useita alueita, niin Ukrainan kuin Kaukasuksen, vaikka vierasheimoiset Puola, Baltia ja Suomi pääsivät karkuun.

    Toisessa maailmansodassa palautettiin sitten valtakuntaan ne osat ”Venäjistä”, jotka olivat kuuluneet imperiumista eronneeseen Puolaan, Itävallan seuraajavaltioihin ja Romaniaan. Baltian maat saivat taas kunnian anoa liittymistä tasa-arvoisten kansojen perheeseen, mutta Suomi jäi ulkopuolelle.

    Kun Neuvostoliitto hajosi liitontasavaltojen rajalinjoja myöten, oli kyse harvinaisen perusteellisesta tuhosta. Monikansallisen Venäjän imperiumin kannalta se oli katastrofi. Valtakunnan väkiluku ei ainoastaan puolittunut, myös sen suurimman kansallisuuden edustajista 25 miljoonaa jäi ”ulkomaille”, rajojen taakse.

    On sanottu (Michael Todd), että Venäjä kesti ”arvokkaasti” kansallisen katastrofinsa, johon liittyi myös taloudellinen syväsukellus. Venäläisten kansallisen itsetunnon kannalta kuohuttavaa oli, että heistä tehtiin monissa vasta itsenäistyneissä valtioissa toisen luokan kansalaisia, joita vaadittiin omaksumaan enemmistön kieli. Tämä tilanne on nähtävä sitä taustaa vasten, että neuvostoaikana propaganda ei väsynyt selittämästä sen avun suuruutta, mitä venäläiset olivat antaneet vähemmille veljilleen. Kyseessä oli siis eräänlainen valkoisen miehen taakka, jonka kantamisesta ei kiitosta herunut. Sen sijaan venäläisen väestön sortoa, väkivaltaistakin, tapahtui uusissa valtioissa paljon.

    Aleksandr Solženitsyn kannatti Neuvostoliiton hajottua toisheimoisten vapaata pääsyä pois imperiumista, myös Kaukasuksella. Sen sijaan olisi muodostettava slaavilainen liitto, johon kuuluvat ”Venäjät” eli Venäjän federaation lisäksi Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan. Viimemainitun paikka oli joukossa siksi, että koko valtio oli neuvostokauden mielivaltainen luomus ja sen raja erotti Etelä-Siperiassa miljoonia venäläisiä emämaastaan. Solženitsynin näkemystä pidettiin tuohon aikaan monella taholla hyvin tasapainoisena ja kohtuullisena.

    Putinin tavoitteena, jopa ykkösprioriteettina on nyt Euraasian liiton luominen. On sanottu, että kyseessä on vain eufemismi Venäjän ja Ukrainan liitolle. Itse asiassa Keski-Aasian tasavallat ovat tälle luomukselle pikemminkin rasite, kuten ne olivat Neuvostoliitollekin.

    Olipa miten tahansa, Ukraina on osoittautunut hankalaksi kiveksi uuden suurvallan rakentamisessa. Ilman Ukrainaa 140 miljoonan asukkaan Venäjä ei nykymaailmassa täytä vielä suurvallan saappaita, mutta mikäli se yrittäisi liittää Ukrainan itseensä väkisin, saisi se ilmeisesti sellaisia ruoansulatusvaivoja, että viimeisetkin haaveet suurvallan palauttamisesta voitaisiin unohtaa.
    Tässä ei kannata kerrata koko sitä historiaa, joka johti Krimin liittämiseen Venäjään. Ilmeistä on, ettei tämä ollut Putinin tavoittelema lopputulos. Kaksi miljoonaa krimiläistä on kehno korvike neljällekymmenellekuudelle miljoonalle ukrainalaiselle. Suurvallan rakentaminen on Moskovalle nyt vielä paljon kauempana kuin se oli vielä viime vuoden lopulla.

    Venäjällä vaikuttaa lunatic fringe, jonka edustajat ovat kunnioittaneet Suomeakin vierailuillaan. Heidän mielikuvissaan on mahdollista rakentaa miljardin venäläisen mahtava valtakunta. Kun Euraasian ydinalue olisi tämän joukon hallinnassa, tulisi siitä maailman keskus, jonka kulttuurinen mahti pystyisi syrjäyttämään länsimaisen rappiosivilisaation. Sotilaallisesti tämä valtakunta olisi voittamaton, uusi tuhatvuotinen luomus, jota kukaan ei pystyisi edes haastamaan.
    Tässä unelmassa ei ole muuta vikaa kuin että se on tolkuton eikä miltään osin realistinen. Ikävä totuus on, että jopa Venäjän maiden kerääminen on nykyisenä maailmanaikana Moskovalle mahdotonta. Euromaidan kaikessa vastenmielisessä uhossaan on osoitus siitä, mitä on odotettavissa kaikille imperialisteille, jotka haluavat alistaa kansoja ilman niiden suostumusta. Ennen maailmassa tällaiset ongelmat hoidettiin terrorilla. Nykyään se on mahdotonta.

    Ne, jotka vetävät yhtäläisyysmerkit Putinin ja Hitlerin tai Putinin ja Stalinin välille ovat kovin pinnallisia. Ymmärrän hyvin näiden rinnastusten käytön herjauksena, jonka tarkoitus on korostaa kohteen häikäilemättömyyttä ja moraalittomuutta. Tällaisille arvioille on tiettyjä perusteita ja niitä kannattaa pohdiskella tasapainoisesti. Samaan aikaan on terveellistä myös miettiä muiden suurvaltojen, kuten USA:n toimintatapoja.

    Myös USA:n presidenttejä on verrattu Hitleriin, mutta vertaus on yhtä ontuva kuin Putininkin kohdalla. Kaikesta huolimatta Venäjä ei ole vielä terrorivaltio eikä totalitaarinen. Se on ennen muuta nykyoloissa keskisuuri valtio, joka kärsii kroonisista ongelmista niin talouden, demografian kuin politiikankin alalla. Se on valtio, jolla on suuri itäinen naapuri ja joukko ikäviä ja vihamielisiä alamaisia Kaukasuksella. Nyt se myös uhkaa jäädä yksin läntisessä maailmassa, jossa esiintyy halua pudottaa se sivistysmaiden joukosta.

    Taas kerran kaikki alkoi hyvillä tarkoituksilla ja päättyi kuten tavallisesti. Putinin politiikka on johtanut hänen omien tavoitteidensa kannalta katastrofiin ja tilannetta voi pitää pikemminkin säälittävänä kuin pelottavana. Jälkimmäinenkin kehitysmahdollisuus on tietenkin hyvä pitää mielessä. Historia ei ole mitään matematiikkaa, jossa tuleva kehitys voitaisiin todistaa. Krimin kriisi on tästä hyvä esimerkki.
     
    JHartikka tykkäsi tästä.
  2. Mainos Google AdSense



  3. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Palaneen käryä
    Tradition ja kristinuskon puolesta

    keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

    Yksi ja jakamaton (Vähä-)Venäjä?

    Slogan ”yksi ja jakamaton Venäjä” oli kirjoitettu sisällissodassa (1918–1921) valkoisen armeijan - tai armeijoiden, jos tarkkoja ollaan – taistelulippuun. Ellen väärin muista, edellisessä bloggauksessa mainitsemani kenraali Wrangelkin piti tästä turmiollisesta periaatteesta kiinni sodan loppuun saakka, vaikka muuten olikin viisas ja kaikin tavoin kunniallinen mies. Minulla on kyllä sellainen hatara muistikuva, että hän olisi tätä sodan jälkeen vähän ymmärtänyt jo katua, mutta voin erehtyäkin, sillä siitä kun luin hänen mielenkiintoiset muistelmansa on jo päässyt vierähtämään kohtalainen tovi.

    Sinänsä ajatuksessa Venäjän (tai Ranskan, tai Espanjan, tai Suomen, tai Burkina-Fason, tai Vinku-Intian) jakamattomuudesta ei ole mitään pahaa. Myös Solženitsyn kannatti sydämestään Venäjän jakamattomuutta, mutta hänellä oli ymmärrystä kyseenalaistaa Venäjän valtionrajojen ja venäläisen kansakunnan rajojen automaattinen samaistaminen. Hän kirjoitti tämän ajatuksensa Punainen pyörä –sarjansa sankarin eversti Vorotyntsevin suuhun, kun tämä ensimmäisen maailmansodan päivinä tuskaili tsaarin hallinnon kyvyttömyyttä päästää irti sellaisia ei-venäläisiä rajamaita kuin Puola ja Itämeren maakunnat (eli Baltian maat).
    Solženitsynin oma toive oli, että neljä itäslaavilaista neuvostotasavaltaa, eli Venäjä, Valkovenäjä, Ukraina ja Kazakstan (!) jatkaisivat yhteiseloa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, muut saisivat mennä. Tämän slaavien liiton tuli luonnollisesti perustua täyteen vapaaehtoisuuteen, ja kirjailija ounasteli, että ainakin Ukrainan kohdalla tulisi ongelmia. Jo Vankileirien saaristossa (joka on kirjoitettu pääosin 60-luvulla) Solženitsyn ennakoi Neuvostoliiton tulevaa hajoamista ja arveli erityisesti ukrainalaisten lähtevän omille teilleen, minkä oikeuden hän luonnollisesti heille myös myönsi. Mutta kaukonäköinen kirjailija muistutti samassa yhteydessä Ukrainan venäläisten raja-alueiden kohtalosta ja aivan oikein kysyi, eikö näillä vastaavasti olisi oikeus erota Ukrainasta ja liittyä Venäjään. Nyt tämä kysymys siis on todella akuutti.

    Edellisen kappaleen alussa tuli mainittua Kazakstan. Kuinka sekin muka on ”slaavilainen tasavalta”? No kun nyt vain sattuu olemaan, suureksi osaksi ainakin. Ainakin kolmannes sen valtavasta maa-alueesta ja lähes neljännes väestöstäkin on käytännössä umpivenäläistä, eikä kyseessä ole mikään neuvostoaikainen herrakansaväestö, vaan hyvinkin atamaani Jermak Timofejevitshin päivistä näitä peltolakeuksia asuttaneiden ihmisten jälkeläiset; Kazakstanin pohjoinen kolmannes on siis käytännössä täysin venäläistä Etelä-Siperiaa. Kun Stalinin aikana Kazakstanin SNT:n rajoja ties missä Moskovan politrukkibyroossa piirrettiin, lähtökohtana pidettiin kazakkien, jotka ovat turkkilaisia paimentolaisia, karjalaumojen kaukaisimpia kausilaitumia. Näin siis ikään kuin taivuttiin vanhaan turkkilaiseen periaatteeseen, jonka mukaan ”maaperä, jota hevostemme kaviot ovat tallanneet, kuuluu meille...” Kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja pohjoisen Kazakstanin kysymys nousi esiin, kazakit siirsivät vuonna 1997 pääkaupunkinsa kaukaa etelästä eli Almatysta kauas pohjoiseen eli Astanaan. Pääkaupungin siirto perinteiseltä kazakkiseudulta suurelta osin venäläiseen ympäristöön oli tietenkin signaali, jonka oli tarkoitus osoittaa kaikille Kazakstanin jakamattomuutta. Pahoin pelkään, että kazakit vielä löytävät tämän edestään...

    Neuvostoliitto piirteli osatasavaltojensa rajoja jokseenkin mielivaltaisesti; tai ehkä sittenkin varsin suunnitelmallisesti tarkoituksena estää kansallisesti eheiden ja siten potentiaalisesti vaarallisten autonomioiden syntyminen. Tämän politiikan tuhoisuus huomattiin jo 1990-luvun taitteessa NL:on viimeisinä vuosina, kun Armenian ja Azerbaidzhanin välillä räjähti. Alkoi vuosikausia kestänyt sota Vuoristo-Karabahin alueesta, minkä kärhämän jäljet johtavat juuri varhaisen Neuvostoliiton älyttömän kansallisuus- ja rajapolitiikan sylttytehtaalle.

    Ja nyt siis Ukraina. Jostain syystä kaikissa ”vastuullisissa” läntisissä puheenvuoroissa toitotetaan Ukrainan alueellisen eheyden kunnioittamisen välttämättömyyttä tämän kiistan ratkaisussa. Että pyhä lehmä onkin nyt siis nimeltään ”yksi ja jakamaton Vähä-Venäjä”... Olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä; eli kansanäänestykset pystyyn Ukrainan jokaisessa oblastissa, ja kahden kolmasosan määräenemmistön tahto riittäköön ratkaisemaan sen, kumpaan valtioon ko. alue tulee kuulumaan. Tämä oli itse asiassa myös Solženitsynin ehdotus, ja pidän sitä kaikin tavoin kannatettavana. Vähän risainen saattaa maiden rajoista tällä tavoin tulla, mutta mitään isompia enklaaveja ei käsittääkseni tulisi kummallekaan puolen rajaa. Mutta ehdotus on tietysti täydessä ristiriidassa nykyisen kv.-poliittisen käytännön kanssa, ja voi olla, että jokunen kvassitynnyrillinen verta on vielä vuodettava ennen kuin otetaan lusikka kauniiseen käteen.

    ["Vähä-Venäjä" on Ukrainan vanha nimi, jos joku ei tiennyt.]
     
  4. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Vaikka voissa paistais – perinteisen Venäjä-kuvan vahvuus ja heikkous
    JUKKA AAKULA

    Kun Venäjällä pidettiin ensimmäiset kunnon vaalit vuonna 1993, suomalaiset Venäjän toimittajat odottivat liberaalien voittoa.

    Duuman vaalit päättyivät äärinationalistien ja kommunistien voittoon.

    Vuonna 2001 Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla arveltiin Venäjän olevan kehittymässä kohti demokratiaa modernin johtajansa Vladimir Putinin johdolla.

    Putinin johdolla Venäjä on ehkä modernisoitunut mutta ei demokratisoitunut. Venäläinen koulukirja kertookin venäläisen käsityksen modernisaatiosta: suuria Putinia edeltäviä modernisoijia on venäläisessä diskurssissa Iivana Julma, Pietari Suuri ja Josif Stalin.

    Usko markkinatalouden, demokratian ja sananvapauden voittokulkuun aikaamme leimaavana prosessina ja usko Internetin ja globalisaation voimaan vääjäämättä muuttaa koko maailma on ollut tyypillistä suomalaisellekin liberaalille ajattelulle. Sumeilematta tätä periaatetta sovellettiin Suomessa myös Venäjään. Konservatiivinen filosofi Roger Scruton puhuu moving spirit fallacy‘sta.

    Nyt äärimmäisin optimistinen toiveikkuus on toki väistynyt, ja tajutaan että Venäjä on korruptoitunut ja autoritäärinen maa, jossa demokratia ja sananvapaus ovat varsin rajoittuneita. Mutta edelleen moderni suomalainen uskoo optimistisesti, että Venäjä on vääjäämättä muuttumassa ja osin jopa muuttunut. Jos ei muuten niin se on muuttunut ainakin siinä, että se ei enää ole sotilaallinen uhka Suomelle. Venäjän intressit Suomessa ovat tämän näkemyksen mukaan lähinnä kaupalliset.

    Venäjän selkeästi ilmastu politiikka on toki puolustaa ulkovenäläisten ihmisoikeuksia kaikkialla, mutta kun Venäjä suomii maatamme lasten huoltajuuskiistoissa tai lasten huostaanottokiistoissa, tai varoittelee Suomea voimakkain sanakääntein liittymästä Naton, kysymys on optimistisen näkemyksen mukaan ensi sijassa sisäpolitiikasta.

    Tosiasiassa jo vuonna 2006 Putinin luottomies Anatoli Tšubais, joka on toiminut mm. Venäjän yhtyneen energiajärjestelmän johtajana, loi ajatuksen Venäjän uudesta (liberaalista) imperiumista, jossa energiapolitiikkaa hyväksi käyttäen pyritään kasvattamaan Venäjän mahtia lähialueilla. (Katso erillinen artikkelini aiheesta liitteineen.)

    Venäjä pyrkii käyttämään hyväksi monopoliasemaansa lähialueidensa energiataloudessa ja vaikuttamaan näin naapurimaiden talous- ja sisäpolitiikkaan. HS kirjoittikin jo vuonna 2006:

    Sikäli kuin Kremlin ulkopolitiikalla on yhtenäinen johtoajatus, se näyttää olevan suurvalta-aseman palauttaminen.

    On aihetta kysyä, onko optimistinen teoria Venäjän muuttumisesta jollain lailla edistänyt suomalaisten ymmärrystä Venäjästä.

    Perinteinen teoria Venäjästä

    Venäjän muuttumiseen uskovan teorian rinnalla elää perinteinen suomalainen teoria Venäjästä, jota voinee kutsua essentialistiseksi. Venäjä on alati samanlainen, muuttumaton ja ennen kaikkea Suomea uhkaava. Perinteisestä teoriasta puhutaan harvoin eksplisiittisesti, mutta se on iskostunut ihmisten mieliin.

    Venäjää leimaa perinteisen teorian mukaan muuttumaton vapauden puute. Venäjällä ei ole koskaan ollutkaan demokratiaa. Toisaalta venäläinen talonpoika ei ole koskaan ollut vapaa, koska hän ei päinvastoin kuin suomalainen talonpoika ole itse hallinnut viljelemäänsä maatilkkua. Venäjä voi teoriassa kehittyä kohti demokratiaa, mutta siihen kuluu luultavammin vuosisata kuin vuosikymmen.

    Perinteisen teorian mukaan suomalainen elämäntapa on parempaa venäläiseen elämäntapaan verrattuna. Suomalainen mieltää työn ihmisen elämän keskipisteeksi ja elämäntavan väitetty paremmuus perustuu työhön: suomalainen tekeminen on ylivertaista venäläisten tekemiseen verrattuna. Huonosti tehtyä työtä kutsutaan edelleenkin ryssimiseksi.

    Suomalaisten erillisyyttä venäläisistä painotetaan. Suomalaiset ovat oleellisesti erilaisia kuin venäläiset eikä venäläisiltä ole mitään opittavaa. Tsaarin vallan aikanakaan – tai varsinkaan sen aikana – venäläisestä kulttuurista ei haluttu ottaa vaikutteita. Ei edes sivistyneistö. Kontaminaatiota venäläisyydestä on itse asiassa usein vältelty kuin tautia.

    Mediassa ihmetellään miksi suomalaiset koululaiset eivät opiskele venäjää. Erillisyyden ja paremmuuden painotus suhteessa suureen kansaan on toki tyypillistä monille muillekin pienille kansoille tai etnisille ryhmille, jotka haluavat säilyttää olemassaolonsa suuren kansan naapurustossa. Mitä läheisemmässä kontaktissa etninen ryhmä on isoon naapuriin, sitä voimakkaammin erillisyyttä yleensä painotetaan.

    Esimerkkinä vaikkapa ahvenamaalaiset tai juutalaiset.

    Päinvastoin kuin usein väitetään, perinteinen teoria ei ole oleellisesti vihan lietsontaa, siis ryssävihaa. Enemmän on kyse äärimmäisestä epäluulosta Venäjää ja sen tarkoitusperiä kohtaan. Venäjä on parhaimmillaan talviuntaan nukkuva karhu ja pahimmillaan hereillä oleva ja raivostunut karhu. Venäjän suututtaminen on typerää. Venäjästä pitää pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Perinteinen teoria on siis jopa animistinen. Karhun sisäiset motiivit eivät ole oleellisia.

    Kontakti venäläisiin on mielekästä rajoittaa kauppavaihtoon.

    Vihanlietsontaakin Venäjää kohtaan on toki esiintynyt. Akateemisen Karjala-seuran keskeinen sanoma 20- ja 30-luvulla oli, että isänmaanrakkaus on oleellisesti ryssänvihaa. AKS:n valajäsen numero 1 Elias Simojoki kirjoitti artikkelissa Ryssänviha (Ylioppilaslehti n:o 5/1923):

    Me tiedämme, ettette te rakasta ryssää, niin kuin osa kansaamme tekee, vaan kysytään, osaatteko te vihata sitä. Osaatteko te vihata, niin kuin verivihassa vihataan, niin kuin esi-isänne vihasivat, niin kuin vapaussodan jääkärit vihasivat ja vihaavat. Vai onko teihin tarttunut se nykyajan lattea henki, jolle ryssä, jos ei olekaan rakas, on ainakin yhdentekevä – tuollainen tosin kavala ja väliin mahdollisesti vaarallinenkin, mutta toiselta puolelta sellainen “herttainen ja lapsellisen hyväsydäminen” (kuten eräässä juhlapuheessa sanottiin), jonka kanssa on hyvä olla “ystävällisissä” väleissä, tehdä kauppoja j.n. e.

    - – Suomen ylioppilaat! – -

    Teissä, maan toivoissa, on herännyt ihmeellistä isänmaallista - suur-isänmaallista – intoa ja rakkautta. Käykää te kansamme etunenässä myös vihassa! Isänmaamme ei tarvitse sellaisia rakastajia, jotka eivät osaa vihata. Jos tahdotte olla suuria rakkaudessa, on teidän oltava suuria vihassa. Kuta intohimoisemmin kansalainen rakastaa maataan, sitä katkerammin vihaa sen vihollista. – Kaunis on suomalainen ylioppilas rakkaudessa, kauniimpi vihassa.

    AKS:n vihakampanja voidaan nähdä kuitenkin nuoren yliopistokoulutetun väestön äärimmäisenä ylilyöntinä aivan samaan tapaan kuin taistolaisuus. Sillä ei ollut ilmeisesti 30-luvullakaan kansan enemmistön tukea, mitä tukee sekin seikka että Isänmaallisen Kansanliikkeen kannatus Suomessa jäi hyvin rajoitetuksi.

    Suomalaisten käsitystä Venäjästä kuvaa nöyremmin Uuno Kailaan runo Rajalla:

    Raja railona aukeaa.
    Edessä Aasia, Itä.
    Takana Länttä ja Eurooppaa;
    varjelen, vartija, sitä.

    Takana kaunis isänmaa
    Kaupungein ja kylin.
    Sinua poikas puolustaa
    Maani, aarteista ylin.

    Öinen, ulvova tuuli tuo
    Rajan takaa lunta.
    — Isäni, äitini, Herra, suo
    Nukkua tyyntä unta!

    Anna jyviä hinkaloon,
    Anna karjojen siitä!
    Kätes peltoja siunatkoon!
    - Täällä suojelen niitä.

    Synkeä, kylmä on talviyö,
    Hyisenä henkii itä.
    Siell’ ovat orjuus ja pakkotyö;
    tähdet katsovat sitä.

    Kaukaa aroilta kohoaa
    Iivana Julman haamu.
    Turman henki, se ennustaa:
    verta on näkevä aamu.

    Mut isät harmaat haudoistaan
    aaveratsuilla ajaa:
    karhunkeihäitä kourissaan
    syöksyvät kohti rajaa.

    —Henget taattojen, autuaat,
    kuulkaa poikanne sana —
    jos sen pettäisin, saapukaat
    koston armeijana —:

    Ei ole polkeva häpäisten
    sankarileponne majaa
    rauta-antura vihollisen, -
    suojelen maani rajaa!

    Ei ota vieraat milloinkaan
    kallista perintöänne.
    tulkoot hurttina aroiltaan!
    Mahtuvat multiin tänne.

    Kontion rinnoin voimakkain
    ryntään peitsiä vasten
    naisen rukkia puolustain
    ynnä kehtoa lasten.

    Raja railona aukeaa.
    Edessä Aasia, Itä.
    Takana Länttä ja Eurooppaa;
    varjelen, vartija, sitä.

    Runo liittää Suomen selkeästi myös osaksi Eurooppaa ja sivistystä.

    Perinteisen teorian vahvuus ja heikkous

    Perinteinen teoria Venäjästä ei tietenkään ole tieteellinen teoria. Esimerkiksi käsitys venäläisyydestä suomalaisuutta alempana kulttuurina ei tietenkään faktuaalisesti ole joka suhteessa totta. Venäläiset loivat erityisesti tsaarin vallan loppuaikoina ja neuvostoajan alkupuolella merkittävän osan maailman parhaasta kirjallisuudesta ja musiikista.

    Suomalaisten teoriaa venäläisistä on syytä arvioida sen käyttökelpoisuuden perusteella. Optimistinen teoria on sekin tieteellinen vain siinä mielessä että se (yli)soveltaa yhtä kiistanalaista tieteellistä hypoteesia (modernisaatioteoriaa) Venäjään.

    Optimistisen teorian käyttökelpoisuus on vähäinen. Voisi jopa väittää että optimistinen teorian ainoa vaikutus on ollut se, että osa suomalaisista on saatu sellaisen harhan valtaan, että meillä ei ole enää mitään suurta huolta Venäjästä.

    Perinteinen teoria ei tietenkään korvaa tieteellistä tutkimusta Venäjästä. Se on kansan teoriaa tai heuristiikkaa, jonka tarkoituksena ei ole luoda tarkkaa kuvaa venäläisestä yhteiskunnasta. Perinteisen teorian etu on siinä että se antaa tarpeeksi toimivan, selkeän ja helposti muistettavan perustan Venäjän kanssa toimimiseen.

    Se antaa jopa hyvin Venäjää tuntevalle poliitikolle hyvän ensiarvauksen siitä, miten tietyssä tilanteessa on toimittava. Paasikivi painotti 40- ja 50-luvun poliittisessa tilanteessa julkisissa puheissaan sitä että hereillä olevaa Venäjän karhua ei tule ärsyttää millään lailla. Sanomalehtien kirjoittelu ja poliitikkojen julkiset puheet muuttuivat. Syvä epäluulo Venäjään säilyi.

    Paasikivi meni toki perinteisen teorian ohi ja ymmärsi myös Venäjän silloisia ulkopoliittisia tavoitteita. Hän ei kuitenkaan koskaan luottanut venäläisiin sen enempää kuin suomalainen talonpoika joka viljeli maataan aura toisessa ja miekka toisessa kädessä. “Puolueettomuus” oli strateginen valinta tilanteessa missä karhu oli hereillä ja ylen virkeä.

    Virolaisen poliitikon perinteiseen teoriaan perustuva ensiarvaus 90-luvun alussa oli että Venäjän karhun heikkouden tilaa (talviunta) on nopeasti käytettävä hyväksi. Itsenäisyys palautettiin ja turvatakuut hankittiin Natolta ja USA:lta viivyttelemättä. Kun karhu heräsi, vanha tilanne ei enää ollut palautettavissa. Suomalaisilta nykypoliitikoilta vastaava viisaus siinä tilanteessa puuttui.

    Jako tieteellisen tietoon ja käytännölliseen tietoon on tunnettu mm. pragmaattisessa filosofiassa ja uskontotieteessä. Siinä missä tieteellinen tieto kehittyy hypoteettis-deduktiivisen menetelmän kautta, käytännöllinen tieto syntyy kokemuksen kautta. Käytännöllinen tieto on usein puettu myyttien muotoon.

    Jako tieteelliseen tietoon ja käytännölliseen tietoon on oleellinen mm. ekologi ja uskontotieteilijä D. S. Wilsonilla. Wilson ratkaisee tätä jakoa käyttäen myytin (tai uskonnon) ja tieteen välisen ristiriidan hienosti kirjassaan Darwin’s Cathedral. D. S. Wilsonin mukaan on olemassa kahdenlaista tietoa:

    a) akateemista tietoa ja akateemisen tiedon soveltamista. Akateemisen tiedon arvo määräytyy sen mukaan, kuinka hyvin akateemisilla tiedoilla (teorioilla) voidaan selittää luonnon ilmiöitä ja ennustaa uusia (hypoteettis-deduktiivinen kriteeri). Esimerkkinä tällaisesta tiedosta on painovoimateoria.

    b) käytännöllistä tietoa. Käytännöllisen tiedon arvo määräytyy sen
    mukaan, kuinka hyvin ko. tieto parantaa sen omaksuneen yksilön tai
    yhteisön kelpoisuutta. Käytännöllinen tieto voi olla vaikkapa muslimin usko siihen, että Allah määrää hinnat, jolloin hintasäännöstely tulee uskonnon vastaisena demonisoiduksi.

    Käytännöllinen tieto on usein muodossa, jota teorian noudattaja ei kykene edes täysin ymmärtämään tai perustelemaan. Käytännöllinen tieto on Friedrich Hayekin mukaan kasaantuneena yhteisön normeissa, uskomuksissa, instituutioissa ja käytännöissä. Jopa uskonnossa. Esimerkiksi yksiavioisuuden normi on levinnyt kun ne yhteisöt jotka ovat normia soveltaneet ovat menestyneet yhteisöjen välisessä kamppailussa.

    Virolaisten tai suomalaisten perinteinen teoria Venäjästä – ja muiden kansojen vastaavat teoriat suurista naapureistaan – ovat satojen vuosien kokemuksen tulos. Näiden teorioiden oikeutus ei ole kuitenkaan vain kokemuksessa vaan pikemmin siinä, että teorioita noudattanut yhteisö on kyennyt selviytymään olemassaolon taistelussa erillisenä yhteisönä.

    En pyri tällä väittämään, että jokaisen yhteisön pitäisikään säilyä erillisenä yhteisönä. Erillisyyden etua voi tarkastella tehokkuusnäkökulmasta kuten jokaista perinteeseen perustuvaa instituutiota. 1900-luvun historia antaa vahvaa tukea sille, että erillisyys Venäjästä on ollut tehokas strategia.

    Perinteisellä teorialla on heikkoutensa. Sen heikkous ei ole kuitenkaan se, että se olisi väärä, ennakkoluuloinen tai rasistinen. Sen heikkous ei myöskään ole sen karkeudessa eli sen vain osittaisessa faktuaalisuudessa.

    Perinteisen teorian oleellinen heikkous on siinä, että se ei ole joka suhteessa itseään ylläpitävää (sustainable). Erillisyyden painottamisen takia tavallisten suomalaisten tietotaso Venäjästä on dramaattisesti alentunut verrattuna esimerkiksi virolaisten tietotasoon. Kansa on siksi alttiimpi uskomaan median ja joidenkin poliitikkojen levittämiä ”ennakkoluulottomia ennakkoluuloja” Venäjästä. Kun samaan aikaan media - mutta myös perussuomalaiset – propagoi USA:ta tai länsi-integraatiota vastaan ikään kuin länsi-integraatio olisi samanlainen uhka Suomen vapaudelle kuin Venäjä, epäonnistuminen on taattu.

    Virossa perinteinen teoria venäläisyydestä on elänyt voimakkaampana, koska sen uskottavuus on vahvistunut jatkuvasti tilanteessa, missä virolaiset ovat olleet kiinteässä kontaktissa venäläisiin miehittäjiin ja missä neuvostomedian propaganda vulgäärisyydessään lähes kokonaan hylättiin ja perinteinen teoria siirtyi kodeissa vanhemmilta lapsille.

    Viron äärimmäisen onnistuneet poliittiset manööverit 90-luvulla olivat mahdollisia koska kansalla oli yhtenäinen ja toimiva teoria venäläisyydestä. Viro onkin nyt Suomea ratkaisevasti edullisemmassa asemassa – Viro on irtautunut Venäjän etupiiristä.

    [​IMG]
    Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.
     
    JHartikka ja Nojatuolistrategi tykkäsivät tästä.
  5. Talvela

    Talvela Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    22.02.2014
    Viestejä:
    4,585
    Tykkäykset:
    3,855
    Pisteet:
    1,286


    Venäjä on todellinen Vähä-Venäjä, siellä on kaikkein vähiten Slaaveja, vähintään yhtä paljon Suomensukuisia ja muut etnisyydet päälle.
    Se on täysin keinotekoinen valtio joka perustuu vahvaan despoottiin johdossa joka hallitsee salaista polisia, näin on ollut Iivana Julman ajoista lähtien joka teki Moskovan suuriruhtinaskunnasta Venäjän.

    Suomalaiset ja meidän sukulaiset hallitsivat suurinta osaa Euroopan puoleisista osista kun ei ollut vielä yhtään Venäjää olemassa, olimme myös mukana kun niitä kaikkia oltiin perustamassa.
    Suomalaiset/Karjalaiset/Virolaiset/Vepsäläiset olivat soturi/kauppiaita Skandinaavien rinnalla jotka seilasivat isoja jokia Samarkandiin, Bysanttiin ja pidemmälle.
    Koko paska on Mongolien vasallien eli Moskoviittien kaappaama alue joka pidetään yhdessä terrorilla, propagandalla ja kansanmurhilla.

    Varangin veri ei vapise jos orjalaumat Kaaninsa johdolla jonnekin vyöryvät, hakkaa päälle! :D
     
  6. sherlokki

    sherlokki Kapteeni

    Liittynyt:
    26.11.2013
    Viestejä:
    969
    Tykkäykset:
    203
    Pisteet:
    76
    Loppukuu täytyy kuulua herätysliittoon. Kaikki viikonloppulomat peruttava ja äijät metsiin. Kasvavat siellä vähän.
     
    Viimeksi muokattu: 22.03.2014
  7. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Lakeuden kaiku
    Mietteitä pohjanmaan lakeuksien jälkeen, keskeltä akateemisesti sivistynyttä yhteiskuntaa joka ei härmän häjyjä kumarra.


    sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

    Politiikkaa ja politrukkeja
    Monet ovat varmastikin seuranneet Krimin tilanteen kehittymistä ja ajattelinpa nyt sitten työntää lusikkani soppaan.

    En varsinaisesti aio puuttua tuohon Krimin kriisiin vaan uutisointiin ja yleiseen asennoitumiseen Venäjää kohtaan tässä asiassa. Kun seuraa valtamedioiden maailmanlaajuisesti maalaamaa mielikuvaa venäjästä herää vääjäämättä mielikuva menneestä, menetetystä suuruudesta, siitä Venäjästä joka joskus oli jotakin. Monessa yhteydessä on tullut selväksi kuinka länsimaat yrittävät sivistää takapajuista ja haparoivaa Venäjää.

    Tämä asennoituminen saattaa mielestäni osoittautua kohtalokkaaksi monelle toimijalle. Sillä mielestäni ulisi vähintäänkin kunnioittaen muistaa että puhumme maailman toiseksi suurimmat asevoimat maavasta maasta. Myöskin sotilasmahdin todellinen ruumiillistuma on varmastikin vielä näkemättä sillä Venäjän ollessa todellinen supervalta oli sillä yksi ja ainut tapa jakaa omaisuuttaan: Kaikki kärrättiin Moskovaan ja sieltä jaettiin muualle Venäjän hallintoalueella. Tämä on varmstikin luonut myös tilanteen että jossakin Moskovan lähikylissä on melkoisia ase-, ja räjähdearsenaaleja.

    Myöskin Tulisi mielestäni muistaa Venäjän tapa käydä sotiaan, mikä toistuu läpi jokaisen sotatoimen jota Venäjä on tehnyt ja jonka valtion päämiehet pystyisivät varsin nopeasti toteamaan jos he viitsisivät todella historiaa lukea.

    Venäjä todistaa taistelu taistelun jälkeen yhden asian sotahistoriassaan: voittaja määrittelee oikean ja väärän.

    Venäjä on useissa sodissaan hakenut oikeutuksen hyökkäyksilleen itse tekemällään provokaatiolla. Ja jatkaen tätä massiivisella propagandalla luoden epäilyksen varjon kansainväliseen politiikkaan siitä kuka oikeastaan sodan aloitti.

    Mikäli sodan "vikapäästä" ja "pienemmän kiusaajasta" ei ole varmuutta ei kansainväliset toimijatkaan liity mukaan taisteluun. Toinen sotilasmanööveri jota Venäjä on harrastanut sujuvasti on toisen maailmansodan aikaan suoritetut venäläistämiset. Maailmansodan lopputulos palveli venäläisiä tässä varsin hyvin.

    Lopputulemalla niille alueille joissa oli tiettyä kansalaisuutta, kulttuuria ja kieltä puhuva populaatio, tarjottiin mahdollisuus kuulua samaa populaatiota edustavaan valtioon. Toki Venäjähän hoisi asian niin että se kärräsi valloittamiltaan alueelta kaikkien muiden väestönosien edustajat pois ja korvasi ne alkuperäisillä venäläisillä. Lopputulos= kaikki alueet joille tämä ehdittiin tekemään ovat, ja tulevat kansainvälisten sopimusten ratifioimana pysymään osana venäjää.

    Pelottava tilastollien osiasia on se että mikäli Venäjä aikoo säilyttää suuruutensa tai luoda taloudellista vaurautta tarvitsee se sodan. Varsinaista sotaa joka saisi Venäjän kokoisen valtion teolllisuuden pyörät todella pyörimään ei ole ollut liian pitkään aikaan.

    Myöskin se että Venäjä on harrastanut varsin maltillista ulkopolitiikkaa jo pitkän aikaa ei sovi yhteen Venäjän aikaisempien toimintojen kanssa mikä luokin pelottavan ilmapiirin. Muistamisen arvoinen seikka on se, että Venäjän hallinnossa vaikuttavat vielä samat henkilöt kuin hirmuhallintojen aikana, ei kaikki voi niin tehokkaasti muuttua.

    Se mikä kutsuu hymynkareen jatkuvasti huulilleni on käsite Usa:n maailmanpoliisiudesta. Tämä tulee mielestäni hyvin esille "lennokki" episodissa kyseisen kriisin aikana. Mitä tässä oikeastaan tapahtui: Venäjä käski Usa:ta pysymään poissa. Venäjä kertoi kansainvälisesti ettei kenenkään tarvitse sekaantua sen ulkopolitiikkaan. Venäjä harrasti uhoavaa ulkopolitiikkaansa Krimillä. Krimillä ilmaistiin halu liittyä Venäjään vapaaehtoisesti. Venäjä ampui alas Usa:laisen vakoilukoneen Ukrainan ilmatilassa.

    Kerrataanpa: Venäjä ampui alas Usa:laisen vakoilukoneen Ukrainan ilmatilassa.

    Eli: Venäjä ampui lupauksiensa mukaisesti alas asiaankuulumattoman osapuolen vakoilukoneen paikassa jossa sen ei pitänyt edes alunperin olla. Ja miten asia uutisoidaan?

    Venäjä uhoaa Usa:lle ja aikoo aloittaa sodan.

    Kysynpä vielä kuka tässä härnää ja ketä?
     
    JHartikka tykkäsi tästä.
  8. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    25. maaliskuuta 2014 J. Sakari Hankamäki
    Maa vieras on ja kylmä kevät sen


    Krimin valtaus oli Venäjän nykyhallinnolle suuri poliittinen ja sotilaallinen voitto. Venäläiset pystyivät pelkän propagandan ja sotilaallisen pelotteen avulla valloittamaan osan itsenäisestä valtiosta ilman, että Ukraina ja toiset maat esittivät asiasta muuta kuin paheksuntaa ja sinänsä naurettavia pakotteita, jotka jäävät mitättömiksi. Tässä nähdään voimapolitiikan teho.

    Länsimaiden ja muiden valtioiden puuttumattomuus pelkästään vahvistaa eikä heikennä totalitarismin asemaa Venäjällä. Liennyttely, sormien läpi katseleminen ja relativismi eivät siis kannata. Tämä on pikkusormen antamista Pirulle ja liekanarun pidentämistä Hitlerille. Putin on esikuntineen ehtinyt piirtää jo kartatkin uusiksi, vaikka yksikään maa ei ole tunnustanut tätä häikäilemätöntä alueliitosta.

    Tyynnyttelyn tehottomuus

    Monet ovat ihmetelleet, miten noin voi ylipäänsä käydä. Selityksiä on useita. Ukrainan armeija ei ryhtynyt sotaan, koska se osaa laskea. Ukrainassa kenties ajateltiin, että Krimistä ei kannata alkaa taistelemaan aseellisesti, jos siten voidaan välttää täysimittainen sota ja Venäjän tunkeutuminen koko Ukrainan alueelle. Muita syitä ovat Euroopan unionin taloudellinen ja poliittinen heikkouden tila, riippuvuus Venäjän energiasta ja Yhdysvaltain uskottavuuden puute.

    Länsi on näiden asioiden kanssa samanlaisessa umpisolmussa kuin homosensuurilakienkin kanssa. Niitä ei vastusteta lännessä, koska arvellaan, että se johtaisi välien huononemiseen. Venäjä-suhteiden heikentymisestä syytettäisiin sitten homoja myös länsimaissa. Näin Venäjä pääsisi tavoitteeseensa: homokammon levittämiseen ja homojen lavastamiseen syntipukeiksi myös länsimaissa. Nyt Venäjän-suhteet heikkenevät muistakin syistä.

    Myönnyttelypolitiikkaa ja diplomaattista relativismia sovellettaessa Venäjän totalitarismi leviää kuitenkin nopeammin kuin torppaamalla valtioiden itsemääräämisoikeutta ja ihmisoikeuksia loukkaavat toimet alkuunsa. On syytä muistaa, että Putinin ja hänen duumansa vaikutusvalta ei ole todellisuudessa kovin vahva, ja juuri sen merkiksi hallinto toimii omavaltaisesti. Julkisessa sanassa on paljon syytelty Putinia, mutta todellisuudessa hän toimii vainoharhaisesti tukijoistaan riippuvuutensa merkiksi.

    Tiedotusvälineet ja politiikantutkijat ovat kaivaneet esiin Venäjän vanhan ulkopoliittisen opinkappaleen, jonka mukaan Venäjä puolustaa kansalaisiaan myös omien rajojensa ulkopuolella. Se on peräisin 1800-luvun puolivälissä käydyn Krimin sodan ajoilta, jolloin Venäjä ryhtyi puolustamaan ortodoksien asemaa Osmanien valtakunnassa. Britannia ja Ranska menivät tuolloin osmanien puolelle, minkä merkiksi Krimin sotaa (1853–1865) käytiin myös Ahvenanmaalla ”engelsmannin seilatessa maittemme rannoilla”. Viittasin tähän monien jo unohtamaan doktriiniin muutaman vuoden takaisessa kirjoituksessani, mutta kukaan ei ottanut sitä silloin vakavasti. Nyt se on kaikkien huulilla.

    Tosiasiassa Venäjä ei tule puolustaneeksi eikä edistäneeksi voimapolitikallaan yhdenkään kansalaisensa asemaa missään maassa vaan heikentää sitä kaikkialla. Tällä menolla venäläiset ovat yhtä epäsuosittuja muissa maissa kuin homot ovat Venäjän viranomaisten silmissä. Myös taloudellisille suhteille Venäjän politiikka tuottaa korvaamatonta tuhoa. Kaikkien Venäjältä emigroituneiden siirtolaisten kannattaisikin ilmaista vastalauseensa Venäjän toimintaa kohtaan ja liittoutua vastustamaan Putinin hallintoa ihan oman etunsa vuoksi.

    Suomi housut kintuissa

    Kiintoisaa on Suomen reagoiminen tai reagoimattomuus. Jokainen strategian asiantuntija tietää, että Suomi on yllätetty housut kintuissa. Krimin kohtalo on mahdollinen myös Suomessa. Lehdistössä asiaa on sievistelty selittelemällä, että ”Suomen ja Venäjän historia on erilainen”, Venäjällä arvostetaan ja pelätään ”Suomen periksiantamattomuutta talvi- ja jatkosodassa”, maidemme välinen raja on ainoa ”Venäjän kannalta ongelmaton” ja että ”mikään ei kiinnosta Venäjää Suomessa”.

    Todellisuudessa Venäjän natsistiset piirit lukevat historiaa pitäen Suomea Venäjään kuuluvana alueena, joka pitäisi palauttaa. Puolustustahtoa ja -kykyä pidetään heikentyneenä, ja Suomen ja Venäjän välinen raja on ongelmaton nimenomaan siksi, että Suomea pidetään Venäjän myötäilijänä, joka ei uskalla edes hakea Naton jäsenyyttä.

    Ajatellaanpa asiaa hieman. Jos Venäjä päättäisi jostakin syystä valloittaa esimerkiksi Lapin (mikä kävisi arviolta muutamassa päivässä), miten Suomen poliitikot ja kansalaiset reagoisivat?

    Suomessa varmaakin laskelmoitaisiin, että sotaan ryhtyminen ei kannata, jos siten voidaan säästää Suomen asutuskeskukset Venäjän hyökkäykseltä. Pohjoisessa asuvien suomalaisten puolustamiseksi ei ole syytä aseelliseen konfliktiin, kun lappalaisilta menisi siinä touhussa henki.

    Samoin ajateltaisiin Euroopan unionissa ja Natossa: pientä ja eurotaloudessa vastaan hangoittelevaa Suomea ei kannata puolustaa, jos siten voidaan taata energiatoimitukset Venäjältä. Samalla logiikalla Venäjä voi saattaa hallintaansa myös Lappeenrannan, Imatran, Kotkan ja Kouvolan, sillä asuuhan niissä runsaasti venäläisiä, joiden etua täytyy varjella. Länsimaissa rajojen siirtely ja karttojen uusiksi piirtely nähtäisiin pelkkänä poliittisena evoluutiona poliitikkojen levitellessä käsiään.

    Relativismi ja reaalipolitiikka ovat vastakohtia sikäli, että reaalipoliitikot tunnustavat voiman käytön yhdeksi politiikan välineeksi. Venäjällä tapahtunutta ajattelutavan muutosta ei ole vielä ymmärretty.

    Suomen ulkopolitiikan keskeiseksi virheeksi saattaa paljastua Natoon liittymättömyys kahden edeltävän presidentin kaudella. Jatkossa Natoon hakeutuminen on entistä vaikeampaa, kun länsiliittoutuminen voitaisiin tulkita Venäjällä ”provokaatioksi”. Sitä, miksi Suomi ei hyvän sään aikana käyttänyt tilaisuuttaan vaan hukkasi etsikkoaikansa, on selitelty kaunistelevilla kannanotoilla, joiden mukaan emme halunneet näyttää ”Pohjois-Baltialta” ja mennä mukaan siihen defensiiviyyteen, jolla Viro, Latvia ja Liettua kiirehtivät Naton helmoihin.

    Tosiasiassa Baltian maissa tapahtunut taloudellinen kehitys on ollut mahdollista nimenomaan Naton ansiosta ja Naton sateenvarjon alla. Naton rajat ovat pyhät, ja sen vuoksi Venäjän jääminen kiinni käsi piparipurkissa johtaisi automaattisesti rangaistukseen ja sotatoimiin.

    Kun valta alkaa horjua...

    Ukrainan tapahtumien vaikutus Suomeen on paljon suurempi kuin on haluttu tunnustaa. Sauli Niinistö sanoo jatkavansa yhteydenpitoa Venäjään ”kaikin välttämättömin tavoin”. Vaikka yhteydenpito on lausunnossa kutistettu minimiinsä, se osoittaa, että pakotteisiin ei erityisemmin haluttaisi osallistua – toisaalta Venäjän uhan ja toisaalta taloudellisten tappioiden vuoksi.

    Tosiasiassa elämme ”Israelissa”, ja myönnyttelypolitiikka saattaa olla itsellemme kaikkein vahingollisinta. Suomen tapainen maa tarvitsee demokratiaa ja liberalismia kannattavan liittolaisen tai oman ydinaseen.

    Kenties monissa maissa ajatellaan niin, että on samantekevää, minkä valtioiden poliittiset viirit lipputangoissa liehuvat, kun poliittisella hallinnalla ei näytä muutenkaan olevan mitään merkitystä. Vain yritysten toiminnalla on. Siksi jokin Nokian kaappaus saa suuremman merkityksen kuin valtioiden rajojen siirto ja karttojen uudelleen värjäys.

    Todellisuudessa ihmisten hyvinvointi tuotetaan nimenomaan kansallisvaltioissa, jotka ovat ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden keskeisiä instrumentteja. Ikävä sanoa, mutta todennäköisesti Krim jää osaksi Venäjää siinäkin todennäköisessä tapauksessa, että Putin ja hänen hallintonsa väistyvät ja ”tuhatvuotisiksi” aiotut homosensuurilait kumotaan.

    Uskon kuitenkin, että tähän ei päästä ilman länsimaiden yksimielistä ja vaikuttavaa painostusta ja mittavia Venäjällä tapahtuvia poliittisia mullistuksia. Toistaiseksi Putinin menestyksekkäät Ansclussit ovat vahvistaneet hänen valtaansa. Silmukkaa diktaattorin ympärillä ei voida kiristää muilla keinoilla kuin johdattamalla Venäjän kansalaiset huomaamaan voimapolitiikan tuhoisuus heidän omalta kannaltaan.

    On mielenkiintoista havaita, mitä poliittisten johtajien persoonallisuudelle tapahtuu heidän ollessaan vallassa pitkään. He alkavat samastaa tehtävänsä persoonallisuuteensa, viran minuuteensa ja asemansa omaan henkilöönsä.

    Myös Putin oli alun perin melko mitäänsanomaton, limppulapiomainen ja virkamiesmäinen poliitikko, kunnes hänen nietzscheläinen kovuutensa tuli yllättäen esiin KGB-kuoren alta. Tässä nähdään, kuinka tärkeää on, että lait leikkaavat presidenttien ja muiden valtiaiden toimikaudet enintään kymmeneen vuoteen.
     
    JHartikka ja Laamanator tykkäsivät tästä.
  9. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Vihavainen
    perjantai 28. maaliskuuta 2014

    Silmämitta


    Rusinoita pullasta silmämitalla tai ilman
    Kun Suomi liittyi EU:hun, kuultiin alan johtavien poliitikkojen suusta usein opettavainen huudahdus, ettei ollut sopivaa eikä oikein mahdollistakaan poimia rusinoita pullasta.
    Suomi sai EU:n jäsenenä toki valtavasti lisäarvoa maana ja taloutena, mutta eihän sitä ilmaiseksi jaettu. Suomen, kuten muidenkin maiden ja ehkäpä erityisesti juuri Suomen tuli myös suostua erilaisiin uhrauksiin, jotka vasta mahdollistivat yhteisen onnen.
    Tähän ajatteluun liittyi, ettei Suomen ja Venäjän välisiä asioita hoidettu kahdenvälisesti. EU:lla oli oma linjansa myös Venäjään nähden ja Suomen hyveenä oli pysyä tinkimättömästi sen takana, olipa siitä haittaa tai hyötyä. Viime kädessä kuitenkin vain osana EU:ta Suomella oli tarpeeksi painoarvoa Venäjän kanssa keskusteltaessa.
    Näinpä sitten tehtiinkin ja saatiin omaakin agendaa EU-tasolla Venäjän suhteisiin. Sellainen oli Pohjoinen ulottuvuus. Ja lähialuepolitiikkaan sijoitettiin niitä rahoja, jotka olivat aivan hyödyttömästi ja kenties vahingollisestikin olleet ns. kehitysyhteistyön momentilla. Pitäähän sinnekin rahaa syytää, jotta maa säilyttäisi arvostuksensa sellaisten maiden joukossa, jotka itsekin tuota toimintaa joutuvat harjoittamaan.
    Mutta isot pojat eivät tässäkään asiassa viitsineet noudattaa yhteisesti sovittuja sääntöjä. Mitäpä se Saksalle tai Italialle tai kenellekään muullekaan oikeasti merkittävälle toimijalle kuului, mitä EU:n pikkumaat olivat ikuisissa palavereissaan päättäneet Venäjä-politiikasta. Polttoaineiden ostaminen kohtuuhintaan on isolle maalle joka tapauksessa sen verran tärkeä asia, ettei sitä anneta muiden päätettäväksi.
    Nyt tilanne alkaa olla jo se, ettei ole mitään EU-linjaa suhteessa Venäjään. Jos pikkumaat haluavat leikkiä, että sellainen on, niin se on heidän ongelmansa. Pakotteet Venäjää vastaan ovat tässä vaiheessa vielä symbolisia ja pahoin pelkään, ettei niitä EU:n taholta oikeasti tulekaan. Kyseessä on uudenlainen keskinäinen riippuvuus, joka takaa maailmassa rauhan, mukaan lukien kaupparauhan.
    Kun Kansainliitto vuonna 1935 otti käyttöön Italiaa vastaan suunnatut pakotteet sen johdosta, että se oli hyökännyt Abessiniaan, huomattiin pian, ettei niillä ollut merkitystä. Isoilla mailla ei ollut kiinnostusta asiaan eikä pienten maiden teoilla ollut mekritystä.
    Niinpä monet maat, muun muassa Suomi tekivät johtopäätöksensä ja julistivat, etteivät Kansainliiton määräykset enää niitä sitoneet. Eihän se kyennyt niitä suojaamaankaan. Politiikassa siirryttiin sen jälkeen tavallaan normaalitilaan, joka pikkuvaltioiden kannalta oli erittäin vaarallinen. Niitä syötiinkin lähivuosina suuria määriä. Suomi kuitenkin pysyi kartalla ja yritti pohjoismaista puolueettomuutta, mutta sekään ei ollut kovin vahva ratkaisu. Liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa ei sattuneesta syystä kiinnostanut ja myös Saksaan nähden pidettiin etäisyyttä. Niin sanotut länsivallat olivat kaukana ja vain hyvin rajoitetusti kiinnostuneita maastamme.
    Aika hyvinhän siinä sitten lopulta kävi, vaikka kaikki ainekset katastrofiin olivat olemassa. Hinta kuitenkin oli erittäin kallis. Ratkaisevia tekijöitä maamme itsenäisyyden säilymiselle on monta eikä niiden keskinäistä arvojärjestystä ole helppo osoittaa, mutta yksi niistä kannattaa ilman muuta nostaa esille. Kyseessä on reaalipolitiikka.
    Rymnikin kreivi, Italian ruhtinas ym. ym. Aleksandr Suvorov ei koskaan hävinnyt yhtään taistelua ja niitä oli monia. J.K. Paasikivi joutui pelaamaan suurella alivoimalla, mutta pystyi pitämään pintansa. Molemmat erinomaisia suorituksia!
    Sattumoisin molemmat suurmiehet käyttivät hyvin mielellään käsitettä ”silmämitta”, Paasikivi kirjoitti sen usein saksaksi Augenmass ja Suvorov venäjäksi glazomer. Kyseessä joka tapauksessa on ajatus, ettei politiikassa (tai sodankäynnissä) ole olemassa valmiita sääntöjä tai periaatteita, joiden pelkkä noudattaminen takaa parhaan lopputuloksen. Tämähän oli preussilaisen sotilaskoulukunnan elättelemä harha, josta se sai maksaa kalliisti Napoleonin sodissa.
    Olennaista kaiken tulen, liikkeen ja tohinan keskellä on kyetä arvioimaan vastapuolen tavoitteet ja voimavarat ja niiden suhde omiin käytettävissä oleviin resursseihin. Sen jälkeen tehdään ratkaiseva päätös, joka toteutetaan riittävän tarmokkaasti (Suvorovilla: nopeus ja painostus, быстротаинатиск).
    Suvorov onnistui valloittamaan linnoituksia rynnäköllä ja kukistamaan vihollisen kohtaamistaistelussa. Paasikivi kunnostautui rauhanomaisissa manöövereissä. Hän veti nenästä (перехитрил) Stalinia, kuten muistaakseni Ždanov hieman pöllämystyneenä totesi. Paasikiven toteuttama uusi poliittinen linja ei ollut hullumpi suoritus eikä se edes vaatinut lainkaan verta. Paasikivi osasi arvioida oikein Suomen mahdollisuudet ja panosti sen jälkeen riittävästi niiden toteuttamiseen.
    Näin syntyi se, mitä nykyään usein luullaan ”suomettumiseksi”. Viimemainitun sanan halventava käyttäminen Suomen ulkopolitiikasta on itse asiassa epähistoriallista huuhaata. Siitä poliittisesta kulttuurista, joka sittemmin alkoi kukoistaa tuon ulkopolitiikan kylkiäisenä, voi tietenkin sanoa paljonkin epäystävällistä. Ei kuitenkaan kannata unohtaa sitä, että se oli lähinnä koomista samaan aikaan kuin poliittiselta painoarvoltaan samantasoisissa maissa tilanne usein oli traaginen.
    Nyt meitä pelotellaan ja monia pelottaa. Mitäpä jos joudumme palaamaan suomettuneisuuden kauteen? EU ei meitä suojaa eikä myöskään Nato, kun emme kerran ole sen jäseniä. Mitä jos Venäjä keskittää joukkonsa Suomen rajalle ja pakottaa sen alentaviin myönnytyksiin? Riitojahan meillä ei ole, mutta kauankos niitä keksitään.
    Tähän varmaankaan ei ole oikein pätevää vastausta eikä ehkä tarvitse ollakaan, koska tilanne on niin epätodennäköinen.
    Ehkä sentään voitaisiin muistaa, ettei tällaista koskaan tapahtunut ns. suomettuneisuuden kaudella eikä sellainen edes ollut lähelläkään. Tuon ajan kahdenvälisten suhteiden historiaa ei voi sellaisenaan toistaa eikä kannatakaan, mutta eivät sen tulokset niin kauheita olleet. Brzezinski ja Kissinger, jotka viime aikoina ovat maininneet myönteisessä mielessä ns. ”suomettumisen” on joidenkin toimesta leimattu mistään mitään ymmärtämättömiksi herjaajiksi ja joku taisi vielä kirjoittaa, että he yrittivät tarjota Suomea vaihtorahaksi Ukrainan kriisissä.
    Tiedäpä häntä. Minusta kuitenkin tuntuu, että näillä mainituilla herroilla on jonkin verran ymmärrystä siitä, miten suurpolitiikka on toiminut ja toimii nytkin. Heillä on hallussaan tämä edellä mainittu ”silmämitta”. Ehkä heitä kannattaa kuunnella.
     
  10. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Turjalaisen valtakunta
    Viileää puhuria pohjoiselta taivaalta

    perjantai 28. maaliskuuta 2014

    Ukrainan tilanne ja Sodan uhka - Veikkaus kuinka kriisissä käy

    Ensin mahdolliset hyvät uutiset: Tämän blogin kirjoittaja on lähes 90%:n varma, että sotaa ei vielä tule.
    Sitten lännen kannalta katsoen huonommat: Venäjä on käytännössä jo voittanut Ukrainan kriisin - ainakin välittömien lyhyen tähtäimen intressiensä kannalta.

    Mutta lähdetäänpäs alusta.

    Ukrainan suistaminen sekasortoon ja venäläismielisen Janukovitshin hallinnon kaataminen oli länsimaiden vahvasti tukema prosessi, jonka tarkoituksena oli irrottaa Ukraina Venäjän kainalosta saamalla maahan uusi länsimielinen hallitus, joka liittäisi maan Euroopan Unioniin ja NATOon.

    Tämä oli erityisesti USA:n pyrkimyksenä, sillä sille oli jäänyt pahasti hampaankoloon se, että maa sai näpeilleen Syyriassa, kun Venäjä onnistui tukemaan Assadin hallinnon pysymään pystyssä. Nythän Syyrian hallituksen armeija on edennyt jo kohta kaksi vuotta, saaden haltuunsa uudestaan yhä enemmän aluetta, ja on vähintäänkin tosiasia, että länsi ei saa Syyriaa - ainakaan kokonaisena - irtaantumaan Venäjän ja Iranin leiristä.

    Jo 80-luvun alussa Washingtonin strategit laskivat, että Jos NL saadaan hajoamaan niin, että Ukraina irtautuu Venäjästä, Venäjä ei kykene olemaan supervalta ilman Ukrainaa. Näin myös tapahtui. Siitä asti USA on pyrkinyt toisaalta eristämään Venäjää, ympäröimään sen liittolaisillaan ja tukikohdillaan sekä rajoittamaan Moskovan geopoliittista liikkumavaraa mahdollisimman paljon, ja toisaalta taas tukemaan Venäjän demokratisoitumis- ja lännettymisprosessia. Lopullisena tarkoituksena olisi ollut tehdä Venäjästä vaaraton ja lännestä riippuvainen, vähän samaan tapaan kuin mitä Kiina oli länsivaltojen puoli-siirtomaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

    Venäjä esti USA:ta iskemästä sotilaallisesti Assadin hallintoa vastaan ja pelasti diplomatialla Obaman kasvot antamalla tälle johtavan roolin Syyrian riisumisessa kemiallisista aseista, mikä oli kulissien takana noloa Washingtonille. Syyria, joka on Iranin kilpi ja liittolainen kun pitäisi saada kaadettua, ennenkuin USA voisi iskeä ilman suursodan uhkaa Iraniin. Ja Syyrian kaataminen ei onnistunut kun Venäjän laivasto operoi Välimerellä ja varmisti logistisesti ase- ja tarviketoimitukset Syyrian hallitukselle.

    Saatuaan näpeilleen Syyriassa, USA:ssa oli mietittynä suunnitelma, että Ukraina irroitetaan Venäjän kainalosta ja sen hallitus saadaan irtisanomaan Venäjän kanssa tehty sopimus tukikohdista Krimillä.
    Tällöin Venäjä olisi joutunut käytännössä vetämään osan laivastostaa pois Mustalta mereltä, sillä sen muut satamat alueella eivät sovellu suuren laivaston kotitukikohdaksi. Tällöin Venäjän laivaston operaatiokyky etelässä ja Välimerellä olisi supistunut. Tällöin myös Venäjällä olisi ollut paljon vaikeampaa enää puuttua lännen tekemisiin Syyriassa ja Lähi-idässä.

    Länsi laski aivan oikein sen, että Venäjä ei tekisi mitään niin kauan kuin Sotshin Olympialaiset ovat käynnissä. Siksi Maidanin operaatio ajoitettiin Olympialaisten alle ja ajalle. Jos joku väittää, että Maidan oli vain ukrainlaisten oma ja itse organisoima mellakka, kannattaa lukea vaikka tämä israelilaisen Haaretz-lehden artikkeli. Lisäksi Maidania oli organisoimassa USA:n rahallisesti tukeman Svoboda-puolueen aktivistit, joita olivat aiemmin kouluttaneet mm. amerikkalaiset agentit. Kyse ei siis ollut pelkästään ukrainalaisten spontaanista kansannoususta.

    Sen sijaan siinä amerikkalaiset laskivat väärin, että Venäjä ei tekisi mitään. Krimin operaatio yllätti tietojen mukaan USA:n tiedustelun lähes täysin. Krimin haltuunotto oli erittäin hyvin organisoitu, nopea, siisti ja veretön. Oikea oppikirja-esimerkki oikein tehdystä strategisesta iskusta. Tämän lisäksi lännelle oli shokki yleensä ottaen Venäjän armeijan iskukyky yleensä, erityisesti sen erikoisjoukkojen esiintyminen: kyseessä oli bravuuri-numero militaristisesta performanssista.

    Lisäksi lännelle on ollut shokeeraavaa se nopeus, millä Venäjä on liittänyt Krimin itseensä: Venäjä on koko ajan säilyttänyt aloitteen ja kirjoittanut näytelmää, muut ovat vain pystyneet reagoimaan. Erityisen katkeraa on Atlantin takana se käytännössä jo tunnustettu tosiasia, että Krim on nyt osa Venäjää, ja USA:n päätavoite Ukraina-operaatiossa on torjuttu: Venäjä on ja pysyy Krimillä, samoin sen laivasto, ja Venäjän toimintakyky Välimerellä on päin vastoin parantunut merkittävästi sen jälkeen kun Krimillä olleet Ukrainan laivaston osat liitettiin sen laivastoon, mikä erityisesti kismittää amerikkalaisia.

    Käsittääseni on selvää kaikille, että Krimin haltuunotto oli kansainvalisen lain ja sopimusten nojalla laiton operaatio. Tässä asiassa kuitenkin lännen ja erityisesti USA:n kritiikki on varsin kaksinaismoralistista: Venäjä on viimeiset puolentoistakymmentä vuotta katsellut sivusta, miten USA ja/tai sen liittolaiset ovat hyökkäilleet milloin mihinkin, oli sitten kyse Serbiasta, Irakista tai Libyasta, ja on organisoinut vaaleilla valittujen hallitusten kaatamisia, vallankaappauksia ja vaaleja välittämättä kansainvälisestä laista. Kosovossa USA järjesti kansanäänestyksen irtautumisesta Serbiasta välittämättä Serbian laista ja Belgradilta lupaa kysymättä. Nyt Venäjä teki samoin Krimillä. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

    On tietenkin täysin selvää, ettei toisen tekemä vääryys koskaan oikeuta toista tekemään samoin, mutta se ei olekaan tässä asiassa lännen kaksinaismoralistisen närkästyksen ydinsyy, vaan se järkytys, että Venäjä ei ole enää heikko. Se pystyy nyt tekemään voimien niin salliessa täsmälleen samaa, mitä USA:kin. Ennen savannilla piti valtaa yksi leijona laumoineen - USA ja NATO. Nyt on toinen leijona eli Venäjä laumoineen toipunut edellisestä tappiostaan ja noussut uhmaamaan ensimmäistä. Savannin laidalla vaanii myös näitä kahta kohta suurmempi leijona eli Kiina odottaen vuoroaan. Se mikä USA:ta eniten huolettaakin ei ole se, että kansainvälistä lakia rikotaan ja suurvallat tekevät mitä ovat aina tehneet - ajaneet itsekkäästi omia pyrkimyksiään - vaan se, että nyt myös muut kuin se itse ovat alkaneet tehdän niin.

    Mutta palataanpas Ukrainaan ja sen tilanteeseen. Ukrainalla on tässä pelissä se kaikkein huonoin käsi.

    Mellakat Kiovassa alkoivat kun Ukraina ei allekirjoittanutkaan lähentymissopimusta EU:n kanssa. Tämä johti nopeasti laajenevaan anarkiaan ja kansannousuun. Länsimediassa ei ole kuitenkaan uutisoitu juuri mitään niistä syistä, miksi Janukovitsh hallintoineen jätti sopimuksen allekirjoittamatta. Syyt ovat päivänselviä, kun asiaan tutustuu:

    Ukrainan olisi hyvin lyhyellä siirtymä-ajalla (vuosi-pari) pitänyt yksityistää valtionyhtiöt, vapauttaa luonnonvarojen omistus ulkomaisille sijoittajille (Ukraina maailman suurin viljantuottaja ja yksi suurimmista raudan tuottajista), muuttaa teolliset standardit EU-kelpoisiksi, luopua energian hinnan sääntelystä ja nostaa polttoneisteiden ja kaasun hinta maailmanmarkkinatasolle, alistaa maataloutensa EU:n sääntellylle, sekä sokerina pohjalla, leikata palkkoja kolmanneksella ja eläkkeitä 50%:lla.

    Kaikki tämä olisi tarkoittanut Ukrainan koko maan työvoimasta 30% työllistävän teräs- ja metalliteollisuuden alasajoa jo muutenkin työttömyyden riivaamassa köyhässä maassa (työttömyys olisi noussut jopa 50%:iin!), energian hinnan kaksinkertaistumista,ja (eli tehdä juuri se, mitä Venäjä nyt tekee Ukrainan kaasun hinnalle, joka tuplaantuu). Sanalla sanoen, sopimus olisi tuhonnut Ukrainan talouden luonut Kreikan kaltaisen kaaoksen ja sekasorron sekä tehnyt Euroopan toiseksi köyhimmästä maasta köyhimmän.

    Vaikka Janukovitsh oli roisto, hänellä sentään oli sen verran häpyä, ettei allekirjoittanut EU-sopparia.

    Joka tapauksessa, kun rähinä Maidanilla sitten kärjistyi ampumisiksi ja tilanne suistui koko maassa lähelle kaaosta, ulkovallat neuvottelivat sopimuksen Janukovitshin ja opposition välille, siinä sovittiin uusista vaaleista ja että Ukrainasta tehdään liittovaltio, jossa alueet saavat laajan autonomian ja vapauden itse päättää paitsi kieli- ja kulttuuriasioistaan, myös taloudestaan.

    Tämä ei tietenkään todellisuudessa sopinut lännelle, sillä tällöin Ukrainaa ei saataisi kokonaisena lännen leiriin. Ilman vahvaa keskushallinnon valtaa maan itäsosien alueet järjestäisivät kansanääneestykset liittovaltiosta eroamiseksi ja niiden kytkeytymisestä Venäjään, jos Kiovan hallitus yrittäisi viedä maata EU:hun tai NATO:on. Siksi oppositio lännen tuella ajoi Janukovitshin pois ja rikkoi sopimuksen saman tien.

    Tällöin Moskovassa totta kai todettiin, että nyt riitti, ja aloitettiin Krimin operaatio, jonka seuraukset tunnemmekin.

    Nyt siis Eurooppaa uhkaa sota, ainakin jos valtamediaa uskoisimme. Tätä silmällä pitäen Ukrainalla on äärimmäisen huono tilanne.

    Ensinnäkin Ukrainan armeijan organisaatio lipsahti 90-luvulla siihen, että kunkin joukko-osaston palvelusmiehet olivat aina paikallisia lähiseudun/oman maakunnan väkeä. Näin myös ilmavoimissa. Itä-Ukrainassa iso osa sotilaista on paikallisia venäläisiä, ja Krimillä enemmistö.

    Tästä seurasi, että kun tuli liikekannallepanokäsky, niin Itä- ja Etellä-Ukrainassa kukaan ei lähtenyt liikkeelle. Kesti 4 päivää, ennenkuin Zaporoszhen moottoroitu tykistö saatiin marssille kohti etelää. Kesti viikko, ennenkuin Kiovan hallitus sai todettua, että valtavasta uhosta huolimatta niinkin paljon kuin 60 000 miestä on koossa, ja näistä taistelukykyisiä 6000 miehen edestä - nämä kaikki pääasiassa Länsi-Ukrainalaisia joukko-osastoja (!).
    Koska Krimillä yli puolet Ukrainan armeijan sotilaista (ja siis valtaosa laivaston sotilaista!) oli venäläisiä ja lopuistakin puolet venäjää äidinkielenään puhuvia ja/tai venäläismielisiä, seurasi valtava loikkausaalto. Heti alkuunsa kun kriisi alkoi, neljä tukikohtaa miehistöineen vaihtoi suoraan puolta eli nosti Venäjän lipun salkoon, mukaan lukien merijalkaväki-prikaati, joka oli Ukrainan ns. eliittiyksikkö. Samalla sotilaiden palkka nousi Ukrainan palkkatasoon nähden yli puolella. Venäläislähteiden mukaan vain 11% Krimillä olleista Ukrainan armeijan sotilaista valitsi lähteä niemimaalta pois, loput liittyivät Venäjän armeijaan tai menivät kotiinsa.

    Osa puolta vaihtaneista joukoista liitettiin suoraan Krimin hallituksen armeijaan, mistä syystä niemimaa tuntui yhtäkkiä tulvivan "venäläisiä sotilaita". Tosiasiahan on, että varsinaisia venäläisiä sotilaita, siis ei näitä liittyneitä, oli niemimaalla vain parikymmentätuhatta, ja niemimaalle muualta tulleita Venäjän armeijan eliitti-erikoisjoukkoja lukuunottamatta suurin osa näistä pysyi tukikohdissaan operaation aikana.

    Tosiasia on, että jos tulisi sota, arviolta neljäsosa Ukrainan armeijan sotilaista saattaisi vaihtaa suoraan puolta, upseereista jopa suurempikin osuus. Ukrainan armeijalla ei ole taisteluhalua ja osalla niistäkin joilla on, on taisteluhalua Venäjän puolesta. Armeijan epälojaalisuuden takia Kiovan hallitus on joutunut siirtämään joukkoja maan itäosaan lännestä, koska idässä miehet ei tee mitään. vain länsi-ukrainalaiset ovat valmiita sotimaan Venäjää vastaan.

    Tämä shokkitilanne pakotti lopulta Kiovan hallinnon tekemään päätöksen perustaa armeija käytännössä kokonaan uudestaan, eli koota 60 000 miehen kansalliskaarti tuoreista, vapaaehtoisesti värvätyistä ja motivoituneista.
    Mutta mitä tapahtuu nyt seuraavaksi?

    Minun nähdäkseni USA:lla ja lännellä on vain kaksi vaihtoehtoa:

    a) Sota ja Ukrainan jakautuminen tai joutuminen jopa kokonaan Venäjän vallan alle, myös pitemmän tähtäimen kansainväliset seuraukset kauppasotineen sekä globaalin kriisin kärjistyminen, tai

    b) Kriisin liennytys, Sotilaallisesti neutraali/puolueeton Ukraina heikolla keskushallinnolla ja vahvalla alue/osavaltiohallinnolla, Ukrainan taloudellinen jakautuminen EU:iin ja Venäjään nojaaviin puoliin, sodan välttäminen ja kauppasodalta sekä lamalta välttyminen.

    Siinä tiivistäen lännen vaihtoehdot, koska Venäjä ei peräänny. Venäjä ei peräännyt, koska sille Ukrainan saamisessa mukaan omaan valtapiiriin on kyse sille itselle paljon tärkeämmistä, suorastaan elintärkeistä intresseistä. Ukraina on Venäjälle yhtä tärkeä kuin Texas USA:lle. Vastaavasti USA.lle Ukrainalla ei ole samanlaista merkitystä.

    Siksi ei olekaan yllätyt, että vajaa kaksi viikkoa sitten väitettiin eräillä ns. "asioista tietävillä" sivuilla, että todellisuudessa Obama ja hänen sotilasneuvonantajansa olisivat todenneet, että Venäjä voitti tämän erän, ja että Krim on menetetty ja täten USA:n päätavoite eli Venäjän laivaston eristäminen pois Välimereltä ja Syyriasta Mustalle/Asovanmerelle on näin ollen pahasti epäonnistunut.

    Ulkoministerit Kerry ja Lavrov neuvottelivat asioista puhelimitse toissa sunnuntaina. Väitetään, että tuolloin Kerryn olisi ilmaissut, että Obama voi myöntyä Venäjän alun perin esittämään tai vaatimaan ratkaisuehdotukseen (joka olennaisilta osin mukaelee Janukovitshin ja opposition tekemää sopimusta) eli että nopeasti uudet vaalit ja Ukrainasta tehtäisiin väljä liittovaltio, jonka alueista tulisi osavaltioita laajalla autonomialla, Ukrainasta tehtäisiin siis neutraali taipuolueeton vyöhyke, ja maan itäosat voivat taloudellisesti suuntautua itään ja länsiosat länteen. Ainoa este tälle olisi USA:n oma sisäpolitiikka; Obaman pitäisi saada oma hallinto, Washintonin haukat ja kotiyleisö nielemään tämä.

    Samaa ajatusta markkinoivat kirjoituksissaan tuolla viikolla vanhat gurut Henry Kissinger ja Zbigniew Zbrzezinski kolumneissaan lehdissä. Tästä syystä tein jo viime viikolla seuraavan veikkauksen:
    ------------------------------------------------
    -Venäjä on tekemässä saman kuin Syyrian kohdalla (ja NL Kuuba kriisissä), eli kasvojen pesun Obamalle. Venäjä tulee keskittämään joukkoja Ukrainan rajoille ja uhkaamaan sotilaallisesti Itä-Ukrainaa miehityksellä. Ehkä jopa rikkomaan Ukrainan rajaa jollain provokaatiolla, vaikka erikoisjoukoin "suojaamaan venäläisiä" Harkovassa ja Donetskissa.

    -Tällöin länsi Obaman johdolla esittää ehdottoman ukaasin, että "Nyt ei perhana hyvä heilu, jos niin teette!!". USA saattaa ampua vaikka pari ohjustakin, ehkä jopa lähettämään univormupukuisia erikoisjoukkojaan Kiovaan, tms.

    -Tilanne kiristyy äärimmilleen, Putin/Moskova vastaa lisäuholla, maailma pidättää henkeään, jne.

    -Silloin Kerry tulee ja ehdottaa Venäjälle juuri edellämainittua "kompromissia" (mitä Venäjä alunperinkin halusi), eli että jos Venäläiset vetäytyvät, niin Ukrainasta tehdään neutraali väljä liittovaltio, alueet saavat niin laajan talousautonomian, että voivat orientoitua kumpaan ilmansuuntaan haluavat, ja uudet vaalit hetikohta piakkoin.

    -Venäjä saa juuri sen mitä haluaakin ja mitä alunperin vaati, eli reaalisesti voittaa tämän erän vaikka perääntyykin ja Obama pelastaa kasvonsa sekä kerää valtavasti pisteitä republikaani-haukkojen silmissä (Näin kävi myös Syyrian kriisissä).
    ---------------------------------------------------

    Eli suomeksi sanoen näkisimme Kuuban kriisin toisinnon (tuolloinhan länsi-yleisölle ei kerrottu, että USA/NATO joutui vetämään keskikantaman ohjukset pois Kreikasta ja Turkista vastineeksi siitä, että NL vetää omansa Kuubasta, NL sai strategisen voiton, USA diplomaattisen). Obama tehneekin siis kuin Kennedyt, pelastaa maailman silmissä meidät sodalta, länsimedia hehkuttaa, että "ansaitsi sittenkin Nobelin". Venäjälle jäisi tässäkin se "Pahan pojan" -maine, mutta sehän sillä on jo muutenkin, joten ei haitanne?

    Käsittääkseni Venäjä ei oikeasti halua sotaa, varsinkaan nyt. Moskovan tavoitteena on saada Ukraina enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti - mutta kuitenkin Kiovan omalla päätöksellä - mukaan Euraasian Unioni-hankkeeseen eli samaan tulli- ja kauppalliittoon itsensä, Valko-Venäjän ja Kazakhstanin kanssa. Tämä on Moskovalle tärkein strateginen päämäärä tällä vuosikymmenellä, eikä sitä oikeasti olla riskeeraamassa.

    Lisäksi Venäjä ei halua lietsoa Euroopassa voimakasta vastareaktiota itseään vastaan. Asiaan vaikuttaa myös Eurovaalit, joiden alla Venäjä on löytänyt ystäviä monista EU-kriittisistä ja kansallismielisistä puolueista. Venäjä ei halunne lietsoa Eurooppaan pelkoa, jonka varjolla EU-kriittisten odottettu vyöry eurovaaleissa tyrehtyy. Moskovan hauiksen-esittelystä huolimatta avoin sota lännen kanssa ei ole tällä hetkellä sen intresseissä.

    Siksi veikkaan kriisin diplomaattista ratkaisua, ja melko piakoin. Mutta ensin ennen sitä näemme jännitteen kiristymisen ja ehkä pienen sotilaallisen kriisin Itä-Ukrainassa.

    Asiassa on vain yksi mutta: On sinällään USA:n geopoliittinen etu, jos Ukrainan kriisi kärjistyy. Jos USA on valmis ottamaan taloudelliset ja poliittiset riskit sen takia, Ukrainassa nähtäneen perinteinen kylmän sodan tyylinen itä-länsi -maaottelu ukrainalaisten kustannuksella.

    --------------------
    P. S. Kuinka ollakaan, Venäjä on keskittänyt merkittävästi parhaita joukkojaan Ukrainan itärajalle.

    Ja Suomenkin NATO-jäsenyys näyttäisi olevan tuhoon tuomittu yritys? NATO-jäsenyyden hakemisessa menee vähintään vuosia, eikä NATO ota jäseniksi maita, joilla on sotilaallinen kriisi tai sellaisen akuutti uhka päällä...
     
    JHartikka tykkäsi tästä.
  11. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Vihavainen
    keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

    Krim ja talvisota


    Krimin katastrofi ja talvisota
    Timeo Danaos et dona ferentes
    (Laokoon Vergiliuksen mukaan)

    Krimin liittämistä Venäjään voi suurella varmuudella pitää tuloksena hallitsemattomasta prosessista, joka päättyi karvaaseen ”voittoon”, tosiasiassa tappioon.
    Kun Putin syksyllä ilmoitti Euraasian unionin luomisen olevan Venäjän ykkösprioriteetti, hänellä tuskin oli syytä puhua muunneltua totuutta. Euraasian unioni, jonka ilmoitettiin olevan alueen oma vastine EU:lle, oli Venäjän toivo vanhan mahtiaseman jonkinlaisesta palauttamisesta. Venäjä yhdessä Ukrainan ja Valkovenäjän kanssa olisi jo muodostanut yli 200 miljoonan ihmisen keskittymän. Kun tähän lisätään Kazakstan ja vanhan Neuvostoliiton keski-aasialaiset alueet, olisi syntynyt jo sekä väestöllisesti että luonnonvaroiltaan merkittävä yksikkö, olennaisesti nykyistä 140 miljoonan keskikokoista maata mahtavampi.
    ”Tämän kun ammun ja toisen lisäksi niin kolme enää viidestä puuttuu” sanoi suomalaisen sananparren akka kun jäniksen jäljet näki. Samoin kävi nyt Putinin havitteluille.
    Ensimmäinen, joka oli tarkoitus ”ampua” oli Ukraina, joukon suurin ja kaunein. Ukrainan ja isovenäläisten yhteisestä historiasta ja kohtalonyhteydestä on olemassa kovin erilaisia käsityksiä. Villeimmillään ukrainalaiset nationalistit leimaavat moskalit suomensukuiseksi rupusakiksi, jotka eivät itse asiassa ole heille edes sukua. Venäläiset taas ovat yleensä suhtautuneet ”vähävenäläisiin” lähinnä huvittuneen alentuvasti, mutta yleensä pitäneet kansojen tuhatvuotista yhteyttä selviönä.
    Itse asiassa on helppo ymmärtää pyrkimystä Venäjän ja sen lähimpien veljeskansojen yhteyden tiivistämiseen. Onhan meilläkin aikoinaan suunniteltu valtioliittoa niin Viron kuin Ruotsin kanssa eikä siitä edes ole kovin kauan. Ja sitten oli myös se Suur-Suomi.
    Valtioliittojen historia varoittaa tällaisesta. Jo Kalmarin unioni oli Ruotsin kannalta ies, josta piti vapautua vapaussodalla. Se oli yhtä paha riistäjä kuin monien taas jostakin syystä haikailema Hansa. Vai kuka vielä todella kaipaa sitä määräystä, että puolen Suomen kaupunginraatien jäsenistä pitäisi olla saksalaisia?
    Yhtä kaikki, kysymys Ukrainan kohdalla oli sentään viime syksynä ja vielä nyt keväälläkin niin viattomasta asiasta kuin tulliliitosta. Moskovalla oli Ukrainalle runsaasti porkkanoita tarjota. Se oli myynyt veljeskansalle alihintaista kaasua ja oli valmis tätä jatkamaan. Muutenkin Ukrainan talous oli aikoinaan kehittynyt Venäjään integroituna ja sen tuotteille oli siellä valmiit markkinat.
    EU:ssa oli toisin. Taloudellisesti heikko unioni pystyi tarjoamaan lähinnä matokuureja ja pieniä lainoja niistä selviämiseksi. Uudet tullitariffit ja muut nykyisen talousopin mukaiset kiristysohjelmat lupasivat välittömästi jättää satojatuhansia ukrainalaisia työttömiksi.
    Venäjä tarjosi siis helppoa elämää ja EU vyön kiristämistä. Integroituminen Venäjään ja Euraasiaan ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä luvannut muuta kuin pysähtyneisyyttä, korruption jatkumista ja komeita puheita.
    Ukrainalaisia nationalisteja kauhistutti lisäksi ajatus siitä, että he joutuisivat ”pois Euroopasta”, jossa länsiukrainalaiset aina ajattelivat olleensa. Lisäksi Puola, vanha kumppani ja entinen isäntä oli EU:ssa nopeasti kasvattanut elintasonsa monikertaiseksi samaan aikaan kuin Ukraina yhä rämpi paikallaan. Niinpä Maidanilla pantiin hulinaksi ja saatiin kuin saatiinkin Eurooppa-aatteen kannalta myönteisempi tulos kuin perinteisen demokratian keinoin eli vaaleilla valittujen valtioelinten normaalilla toiminnalla.
    Nyt Suomen lehdet kirjoittavat siitä, miten Venäjä heiluttelee Ukrainalle keppiä: 12 miljardin kaasulasku on nyt maksettava ja tästä lähtien on alettava maksaa normaalia, lähes kaksinkertaista hintaa tuosta keskeisestä hyödykkeestä, jota vuosien ajan saatiin ns. asevelihintaan. Tämä on kyllä kovaa, mutta täytyy kuitenkin kysyä, mikä maa ei olisi tehnyt samoin ja miksi?
    Ukrainan levottomuudet johtivat, kuten tunnettua, siihen, että maa käänsi selkänsä Venäjälle ja yrittää nyt integroitua EU:hun. Yleisessä hulinassa se myös menetti Krimin, jonka venäläiset asukkaat se onnistui säikäyttämään poukkoilevalla nationalistisella politiikallaan. Itä-Ukrainassakin saattaa vielä tapahtua jotakin samanlaista.
    Tähänkö Moskova siis itse asiassa pyrki ja onko prosessi vielä kesken? Tsingis-kaanin perillisetkö siellä taas toteuttavat ikuista laajenemisohjelmaansa ja tottelevat vain lyijyä ja terästä?
    Eiköhän asia liene niin, että Krimin putoaminen Venäjän syliin oli Venäjän kannalta katastrofi. Paitsi että tuo alue ei millään tavoin korvaa menetettyä Ukrainaa, sen liittäminen säikäytti myös Kazakstanin ja varmaan muutkin suunnitellun Euraasian unionin jäsenet. Lisäksi Venäjän maine normaalina sivistysvaltiona on kärsinyt pahan takaiskun, jonka seurauksia se saa kantaa vielä ainakin sukupolven tai pari.
    Tapahtunutta voinee verrata talvisotaan. Stalin valmistautui reippaalla ja nopealla operaatiolla kaappaamaan valtapiiriinsä Suomen, jolle saman tein lahjoitettiin Itä-Karjala. Voitiinhan veljesliiton tulevan jäsenen hyväksi tehdä sellainen uhraus, kun samalla ratkaistiin kertaheitolla myös Itämeren alueen vaikea geostrateginen ongelma.
    Huomautan vielä varmuuden vuoksi, että Itä-Karjala todella lahjoitettiin tietyissä kansallisissa rajoissa eikä vain luvattu lahjoittaa. Sopimus astui heti allekirjoituksen jälkeen voimaan 2.12.1939. Vain sen Helsingissä tehtäväksi sovittu ratifiointiasiakirjojen vaihto jäi tekemättä.
    Sen sijaan, että suomalaiset olisivat riemuinneet sosialismin maan laadullisesti uudenlaisesta ulkopolitiikasta ja sen suurenmoisesta lahjasta, he alkoivat epätoivoisen hurjasti tapella auttajiaan ja hyväntekijöitään vastaan. Niinpä ei auttanut muu kuin mitätöidä voimassa ollut sopimus ja allekirjoittaa uusi. Sen mukaan Suomi ei saanut neliömetriäkään lisäalueita, vaan menetti koko Karjalan Pietari Suuren rajalinjaa myöten.
    Tuskin voidaan sanoa, että kumpikaan osapuoli olisi pyrkinyt tällaiseen tulokseen tai ollut siihen tyytyväinen. Kun suomalaisten itse hankkimista itäkarjalaisista alueista sitten vuonna 1944 piti luopua, uskallettiin vielä kerran viitata vuoden 1939 joulukuun sopimukseen.
    Se oli kuitenkin turhaa. Ystäville voitiin antaa lahjoituksia, mutta jos ystävyys ei kelvannut, ei tullut lahjojakaan. Logiikkahan oli yksinkertainen. Sehän toimii myös tänään ja varmaan huomennakin. Perustellessaan vuoden 1940 Moskovan rauhan rajalinjaa Molotov viittasi siihen, että paljon verta oli vuotanut ”ilman meidän syytämme”. Suomalaisten korvissa tuo oli pilkantekoa, mutta Moskovan diskurssissa se oli totisinta totta.
    Asian ydin niin vuonna 1939 kuin vuonna 2014 oli, ettei tarjottu seura kelvannut. Talvisodan vapauttajien pelättiin ja heidän tiedettiin tuovan mukanaan puhdistuksia ja likvidointeja, mutta mitä Ukrainan nationalistit pelkäsivät vuonna 2014? Tilanne ei ainakaan ollut yhtä dramaattinen.
    Entä mitä EU oli tehnyt estääkseen valintatilannetta tulemasta näin kuumaksi kysymykseksi? Eikö todellakaan ollut mahdollista järjestää taloudellisen integraation kysymyksiä niin maltillisesti, että Ukraina olisi voinut integroitua yhtaikaa molempiin yhteisöihin vaikkapa jonkinlaisena ulkojäsenenä? Mistään valtioliittoa hipovasta täysjäsenyydestähän ei kummallakaan puolella vielä ollut kysymys.
    Nyt Ukrainan taloudellinen konkurssipesä taitaa moraalisesti kuulua EU:n vastuulle. Lainat, joita tarvitaan, ovat huomattavan suuria verrattuina niihin vapaisiin pääomiin, joita maailmassa on liikkeellä. Taitaa jopa IMF:llä olla vaikeuksia järjestää asia.
    No, Ukraina on nyt ainakin Venäjästä irrallaan, kuten Suomikin vuoden 1939 jälkeen. Siitä joutui maksamaan, mutta ainakaan meillä ei tätä ole taidettu katua. Kuitenkin Venäjä on yhä molempien maiden naapuri ja sellaisena pysyykin. Mitä naapuruuteen tulee, Suomi on osannut nähdä asian myös mahdollisuutena ja oppinut elämään menneen katastrofin kanssa. Ehkä Ukraina pyrkii ja pääsee samaan?
     
  12. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Vihavainen
    maanantai 14. huhtikuuta 2014

    Verikirkkoa muistellessa




    Hyvän tsaarin tylyt kiitokset ja Putinin onnenkantamoinen eli Verikirkkoa muistellessa
    Monet suomalaiset tuntevat hyvin Pietarin Verikirkon (Spas na krovi eli Sobor Voskresenija Hristova na krovi). Veren päälle rakennettu Vapahtajan ylösnousemuksen kirkko seisoo Moikan rantakadulla kuin Moskovasta repäisty muinaismuisto keskellä modernia Pietaria.
    Kuten Pietarin historian ekspertit selittävät, kirkko on hyvä esimerkki siitä Pietarin moskovalaistumisesta, jota tapahtui 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan Moskova pietarilaistui ja nykyään noiden kahden kaupungin hahmot eivät suinkaan enää ole niin toisilleen vastakkaisia kuin 1700-luvulla ja 1800-luvulla oli totuttu ajattelemaan.

    Pietarin uusklassisissa ja muita eurooppalaisia esikuvia tavoittelevissa temppeleissä on niiden ulkoasusta huolimatta arkaainen itäinen kristillisyys ollut yhtä kotonaan kuin bysanttilaistyylisissä venäläisissä pyhätöissä konsanaan. Pietari Suuren alistama kirkko ei edes tuon pakanallisen tsaarin alaisuudessa koskaan eurooppalaistunut, vaan jatkaa yhä vanhan, aidosti kristillisen uskon perinnettä samaan aikaan kun Länsi-Euroopassa tuskin kehdataan lausua edes Jumalan nimeä, saati puhua synnistä.

    Vanha kirkon ja valtion sinfonia eli sopusointu näyttää Venäjällä voivan hyvin. Tsaariperheen kanonisoinnin jälkeen on ilmaantunut runsaasti uusia pyhimyksiä, muun muassa amiraali Ušakov, uskon puolustaja muhamettilaisia vastaan. Myös Pietarin suojeluspyhimys, autuas eli Kristuksen tähden houkka Ksenja, on saanut asemansa virallistettua vasta vuonna 1988.

    Paradoksaalisesti uskonnollisuus on Venäjällä kansallisen identiteetin osana noussut aivan viime vuosina arvoon arvaamattomaan. Samaan aikaan, kun Länsi-Europassa uskonnottomuus nimenomaan militantissa ateistisessa muodossaan on tullut vallitsevaksi etenkin nuorison piirissä, on ortodokseiksi identifioituvien määrä Venäjällä monikertaistunut sitten Neuvostoliiton romahduksen. Paristakymmenestä prosentista 1980-luvun lopulla on päästy noin 75 prosenttiin vuonna 2010.

    Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että näin suuri osa entisen ateistisen puoluevaltion kansalaisista olisi uskovaisia, vain harva noudattaa uskonnon määräyksiä. Sen sijaan on ilmeistä, että Venäjällä on aivan oikeasti suosiossa traditionalismi, kansallisten ja siinä luvussa myös uskonnollisten perinteiden kunnioittaminen. Näin on myös presidentti Putin julistanut tekevänsä, hyvin selvästi hän teki sen viime syyskuussa. Myös kirkkoja on rakennettu valtavasti. Tilannetta voi verrata Länsi-Eurooppaan.

    Moikan rantakadun Verikirkon seinillä on lueteltu vapauttajatsaari Aleksanteri II:n hyvät työt. Niitä riittääkin. Maaorjat vapautettiin, paikallinen itsehallinto perustettiin, oikeuslaitos uudistettiin, armeija uudistettiin, kaikenlaatuinen vapaus lisääntyi ennenkuulumattomassa määrin ja samoin maan vauraus ja sen väestön määrä. Lisäksi muun muassa rauhoitettiin Puola, jossa jumalattomat pahantekijät olivat nostaneet päätään -taas kerran.
    Kiitokseksi kaikesta hyvästä Venäjän intelligentsija tai ainakin sen aktiivisin osa käytti kaiken tarmonsa ja kykynsä murhatakseen keisarin ja kumotakseen vallitsevan hallinnon. Vuonna 1881 ilkityö sitten myös onnistui ja murhapaikalle rakennettiin kirkko venäläiskansallisessa hengessä, suunnittelija tosin oli englantilaissukuinen Alfred Parland. Temppeli oli komea todistus siitä kansallisromanttisesta ihanteellisuudesta, joka vallitsi Venäjän ylemmissä säädyissä noina aikoina ja joka sittemmin oli myös Nikolai II:n suosiossa. Ja rahaakin aina riitti tällaisiin tarkoituksiin.
    Paradoksaalisesti, vapauttajatsaari siis sai vihat palkakseen, uskollisten ja rakastavien alamaisten enemmistö ei kyennyt suojelemaan häntä pientä, mutta aktiivista vähemmistöä vastaan. Samoin kävi Nikolai II:n. Edes tsaarin tueksi värvätyt mustat sotniat, vuoden 1612 patrioottien mukaan nimetyt jengit eivät pystyneet tarjoamaan vastusta kiihotetuille kansanjoukoille. Vartiokaartin yhteislaukaukset kyllä saivat joukon pötkimään pakoon eräänä tammikuisena sunnuntaina vuonna 1905, mutta poliittisesti se oli itsemurha.

    Vladimir Putinia ei välttämättä tarvitse verrata Aleksantreri II:een saati Nikolai II:een. Ehkä ei myöskään hänen vastustajiaan voi samaistaa narodovoltseihin tai erilaisiin vallankumouksellisiin sosialisteihin. Uusi intelligentsija vaikuttaa itse asiassa melko rauhalliselta, monet jopa arvelevat sitä enimmäkseen liberaaliksi arvoiltaan, joskaan ei ehkä mentaliteetiltaan.

    Jotakin samaa Putinin ja opposition suhteissa silti on. Putin ei nimittäin ole suinkaan vienyt Venäjää katastrofiin ainakaan vielä, vaikka sitä on jo kauan ennusteltu ja monet uskovat sen varmasti huomenna tapahtuvan.
    Itse asiassa Putinin saavutukset ovat aivan oikeasti merkittävät. Pariisissa asustava ruhtinas A.A. Trubetskoi on koonnut lyhyen listan siitä, mitä Putin on tehnyt Venäjän hyväksi. Listan on julkaissut nimikuulu RISI-niminen toimisto. Onhan niitä saavutuksia: 12 vuodessa Venäjän budjetti on noussut 22-kertaiseksi, sotilasmenot 30-kertaisiksi, BKT 12-kertaiseksi. Ennen Putinia Venäjä oli maailmassa sijalla 36, nyt sijalla 6. Lisäksi presidentti on palauttanut 256 kaivosaluetta Venäjän hallintaan (miten nämä asiat ovat edistyneet Suomessa?), kansallistanut 65% öljyteollisuudesta ja 95% kaasusta ym. Viljan viejänä Venäjä on nyt maailmassa 2. tai 3. sijalla ja edellä USA:ta, joka on sijalla 4.

    Elintaso on noussut. Keskipalkat ovat nousseet valtion palkkalistoilla 18,5 kertaisiksi ja eläkkeet 14-kertaisiksi.

    Ihan pikkuasia vielä, huomauttaa kirjoittaja: vuonna 1999 Venäjällä kuoli 1,5 miljoonaa ihmistä, vuonna 2011 vain 21000 eli vähennys oli 71,5 kertainen…

    No, ei tässä kyllin. Lisäksi Putinin mainitaan irtisanoutuneen maan eheyttä (Tšetšeniassa) uhanneesta Hasavjurtin sopimuksesta, suitsineen yhdistysten viidennen kolonnan, kieltäneen kansanedustajia pitämästä ulkomaisia tilejä, suojelleen Syyriaa ja lopettaneen sodan Tšetšeniassa (kuka lienee sen aloittanut, ei mainita). Lisäksi presidentti on maksanut Venäjän valtavan 400 miljardin dollarin ulkomaanvelan ja järjestänyt maailman parhaat olympialaiset. Ja onpa hän lisäksi vielä palauttanut Venäjälle Krimin!


    Tässähän olisi jo ainekset yhden Verikirkon seinille. Toki toivon, ettei ystävällisen naapurimaamme presidenttiä ole odottamassa yhtä tyly kohtalo kuin hänen kaukaista edeltäjäänsä, mutta jotakin samaa on tässä Trubetskoin eulogiassa kuin Parlandin kirkon seinätauluissa.
    Tarkoitan sitä, että vaikka suuri enemmistö venäläisistä on kiistatta hyötynyt Putinin kauden saavutuksista, ei tästä ole seurannut jakamatonta kiitollisuutta. Maininta Tšetšenian sodan lopettamisesta saattaa monelle tšetšeenille olla yhtä karvasta luettavaa kuin Verikirkon seinällä oleva mainita Puolan rauhoittamisesta on puolalaisille.

    Krimin palauttaminen, joka on punainen vaate kaikille niille, jotka uskoivat uuden ajan koittaneen valtioiden välisissä suhteissa, on sangen ilmeisesti kaikkein suurin tyydytyksen aihe venäläisten enemmistölle. Siinä samalla heitä sykähdyttää se, että Länsi sai kunnolla nokilleen. Eihän tämä asia millään tavalla kuulunutkaan itäslaavilaisen perheen ulkopuolisille. Putinin suosio on nyt suurempi kuin koskaan.
    Tämän suosion huipulta presidentin hallinnon on hyvä haastaa oppositiota, jonka sinnikäs rettelöinti alkoi jo käydä kiusalliseksi. –Länsi kuulemma uhkaa Venäjää sisäisillä vaikeuksilla Ukrainan takia. Viides kolonna aiotaan siis valjastaa isänmaata vastaan. Uskaltakootkin!

    Putinin kausi ei suinkaan ole ollut niin täydellinen menestys kuin hänen kehujansa antavat ymmärtää. Venäjän kasvu ja vauraus on perustunut hiilivetyjen vientiin ja helppo raha on huumeen tavoin lykännyt talouden uudistuksia. Ehkäpä Venäjä talous onkin laman tai peräti perikadon partaalla?
    Vanhan sanonnan mukaan Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin pelätään, mutta ei myöskään niin heikko kuin toivotaan. Itse asiassa sen heikkoutta ei ole erityistä syytä toivoa, sillä juuri se saattaa olla naapurille vaarallisinta. Krimin tapahtumatkin on selitetty osoitukseksi heikon Venäjän halusta lisätä prestiisiään menestyksellisellä ja kansallisesti vetoavalla ulkopoliittisella operaatiolla.

    En itse oikein usko sitä, että Krim olisi ollut Venäjän alkuperäisenä tavoitteena, eiköhän se todellinen päämäärä vain ollut Euraasian liitto, jonka tulevaisuus juuri Krimin takia lienee aika vaikea. Sitä paitsi hässäkkää Ukrainassa ei aloittanut Venäjä, vaan kansallismielinen ukrainalainen kanalja (ehkä suomeksi parhaiten monikossa). Paradoksaalisesti joka tapauksessa Putin, joka komeasta ansioluettelostaan huolimatta sai kokea suosionsa kolmannella kaudella vain laskevan, pääsi yllättäen arvoon arvaamattomaan, kun Krim putosi hänen syliinsä. Kaikesta päätellen kansan syvät rivit ovat Venäjällä nyt sellaisessa kansallisessa hurmoksessa, ettei opposition kannata juuri ruveta avoimesti protestoimaan.

    Venäjän romahduksen odottajat kiinnittävät nyt huomionsa pakotteisiin, jotka iskevät Venäjän muutoinkin taantuvaan talouteen, jos se ei ainakin pidättäydy aluelaajennuksista Ukrainassa. Venäläisen sanonnan mukaan kipeällä päällä on paha iskeä tervettä päätä. Nyt saattaa olla, että sekä Venäjällä että Euroopalla on päänsärkyä eikä yhteenotto niitä houkuttele. USA on asia erikseen, mutta Venäjän taloudelle sen merkitys on pieni.
    Tässä en ryhdy pohtimaan petrodollareita ja niiden mahdollista korvaamista muilla valuutoilla, mistä on myös ainakin propagandatasolla puhuttu. Saattaa, saattaapa hyvinkin tämä Putinin kansansuosio tulla vielä kalliiksi Venäjälle, mutta saattaa se tulla yhtä kalliiksi sen rankaisijoillekin. Putin on jo ennen kriisiä ilmoittanut haluavansa rakentaa Siioninsa itään eikä länteen. Ehkäpä se vielä onnistuu.
     
  13. Old Boy

    Old Boy Kapteeni

    Liittynyt:
    31.03.2014
    Viestejä:
    830
    Tykkäykset:
    763
    Pisteet:
    76
    En kyllä heti usko, että Venäjällä kuoli v. 2011 ainoastaan 21.000 ihmistä, kun Suomessakin tuona vuonna kuolleita oli yli 50.000 .
     
  14. Second

    Second Eversti

    Liittynyt:
    24.04.2010
    Viestejä:
    1,600
    Tykkäykset:
    186
    Pisteet:
    316
    Juu sanos muuta. Kiinnitti huomiota myös että valtion palkat on nousseet. Vähän niinkuin Suomessa me valtion palkkalistoilla elävät loiset kupataan yrittäjät kuiviksi.

    Eipä sillä ei ole montaa vuotta kun Putinia ihan avoimesti ihailtiin, että ainakin silloin oli tolkun oloinen mies, mutta se oli ennen Georgiaa. Nyt Setä Putin == Setä Stalin.

    Vähän niin kuin Vanhanen, ensin kansa hurraa ja muutaman vuoden päästä ei.

    En tiedä, vähän naurattaisi, mutta en tiedä uskaltaako. Supo tulee ja vie. Tai kotikunnan yrittäjät.
     
  15. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    [​IMG]
    Helena Eronen la 19.04.2014
    Miksi pelätä Venäjää – itsenäisyys meni jo

    Venäjä aiheuttaa ihmisissä kylmiä väreitä silloin kun Venäjä pöyhistelee sotilaallisesti. Hyökkääkö ne? Mitä ne tekee, jos ne hyökkää? Mitä ne meistä haluaa? Liitytäänkö äkkiä Natoon?

    Itsehän en henkilökohtaisesti usko mitenkään erityisesti Venäjän uhkaan. Asiat ovat niin toisin kuin vuonna 1939. Olen lukenut, että todellinen syy Stalinin laajentumishaluihin oli Karjalassa kukoistanut teollisuus, jonka Stalin halusi itselleen. Tiedäpä näitä. Hullu ukkohan se oli, sairas ja sekaisin. En pidä Venäjän nykyhallitoa ihan niin seonneena, eikä nykyään Suomessa kukoista muu kuin rakenteellinen korruptio ja kansalaisten holhoaminen, joten mikä täällä Venäjää niin erityisesti kiinnostaisi?

    Vaan tuo ei ollut asian pointti. Mietin, miksi ihmiset ovat kauhuissaan Venäjän mahdollisesta (kuvitteellisesta?) uhasta? Siis mitä oikeastaan pelätään?

    Pelätäänkö sotaa? Sotaa tulee aina pelätä ja sitä kaikin keinoin välttää. Sota on raaka ja julma tapahtumien ketju, jossa pienen ihmisen merkitys katoaa. Jos Venäjä hyökkäisi, lähtisimmekö sotimaan Suomea puolustaen vai ajattelisimmeko, että parempi antautua, kun ne voittavat kuitenkin? Itkisimmekö EU:ta apuun ja tulisiko apua? Lissabonin sopimuksen mukaanhan tuollaiseen on sitouduttu; auttamaan sotilaallisesti toista EU-maata, jos sellainen sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi joutuisi.

    Suomalaisten nuorten maanpuolustustahto on edelleenkin korkea. Mitä nämä nuoret ihmiset ihan konkreettisesti olisivat puolustamassa? Vapautta ja itsenäisyyttä vaikka emme nyt enää nykyään erityisen vapaita tai itsenäisiä ole.

    Suomi on jo osa Neuvostoliiton kaltaista kansojen ystävällismielistä liittoa, johon ihmiset on hiljalleen hilattu kysymättä, tätäkö te haluatte. Minun on hyvin vaikea nähdä Suomea itsenäisenä valtiona, kun eihän tämä sitä enää edes ole. Meillä ei ole enää omaa valuuttaa ja valtion budjettiakin ollaan yhä enemmän alistamassa EU:n yhteisen budjetin alle. Lissabonin sopimus eli EU:n perustuslaki on Suomen perustuslain yläpuolella. Kansallisesta lainsäädännöstä suuri osa perustuu EU:ssa päätettyihin säädöksiin ja direktiiveihin. Talous-, kauppa ja ulkopolitiikkaa säätelee pitkälti EU ja viimeiset itsenäisen valtion piirteet, jotka meillä vielä on säilyneet, ovat pitkälti symbolisia; lippu ja kansallislaulu.

    Ja sitten jotkut pelkäävät, että Venäjä hyökkää ja vie meiltä itsenäisyyden. Get real! :D

    Olen itse todennut jo noin vuodesta 2002 alkaen, että EU:han on ollut nerokkain tapa vallata Eurooppa. Siinä missä eivät onnistuneet roomalaiset eikä Kaarle Suuri eikä Napoleon saatikka Hitler tai Stalin, onnistuivat kasvottomat pankkiirit apunaan vallanhimoiset byrokraatit ja hyödylliset hölmöt, joille on markkinoitu ”vallan keskiötä” ja komissaarin virkoja. Itsenäisyys on menetetty jo, joten miksi pelätä Venäjää?

    Ps. Tiesittekö muuten, että EU taustalla oli aikoinaan länsieurooppalainen hiili- ja teräsyhteisö. Eikö ole hassua, että EU on saanut kaikella ilmastohöpötyksellään aikaan sen, että nimenomaan hiilen käyttö energialähteenä on – tattaraaa – lisääntynyt. :D
     
  16. Siipimies

    Siipimies Kapteeni

    Liittynyt:
    07.04.2014
    Viestejä:
    672
    Tykkäykset:
    208
    Pisteet:
    76

Jaa tämä sivu