Hylkää huomautus
Liity mukaan keskusteluun!

Rekisteröityminen ei kestä kuin hetkosen ja pääset keskusteluun mukaan, tervetuloa!

>>> REKISTERÖIDY <<<

Yksi ja jakamaton (Vähä-)Venäjä?

Viestiketju osiossa 'Yleinen keskustelu' , aloittaja Tvälups, 05.03.2014.

  1. Tvälups

    Tvälups Ylipäällikkö

    Liittynyt:
    03.05.2010
    Viestejä:
    5,879
    Tykkäykset:
    590
    Pisteet:
    1,286
    Palaneen käryä
    Tradition ja kristinuskon puolesta

    keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

    Yksi ja jakamaton (Vähä-)Venäjä?

    Slogan ”yksi ja jakamaton Venäjä” oli kirjoitettu sisällissodassa (1918–1921) valkoisen armeijan - tai armeijoiden, jos tarkkoja ollaan – taistelulippuun. Ellen väärin muista, edellisessä bloggauksessa mainitsemani kenraali Wrangelkin piti tästä turmiollisesta periaatteesta kiinni sodan loppuun saakka, vaikka muuten olikin viisas ja kaikin tavoin kunniallinen mies. Minulla on kyllä sellainen hatara muistikuva, että hän olisi tätä sodan jälkeen vähän ymmärtänyt jo katua, mutta voin erehtyäkin, sillä siitä kun luin hänen mielenkiintoiset muistelmansa on jo päässyt vierähtämään kohtalainen tovi.
    Sinänsä ajatuksessa Venäjän (tai Ranskan, tai Espanjan, tai Suomen, tai Burkina-Fason, tai Vinku-Intian) jakamattomuudesta ei ole mitään pahaa. Myös Solženitsyn kannatti sydämestään Venäjän jakamattomuutta, mutta hänellä oli ymmärrystä kyseenalaistaa Venäjän valtionrajojen ja venäläisen kansakunnan rajojen automaattinen samaistaminen. Hän kirjoitti tämän ajatuksensa Punainen pyörä –sarjansa sankarin eversti Vorotyntsevin suuhun, kun tämä ensimmäisen maailmansodan päivinä tuskaili tsaarin hallinnon kyvyttömyyttä päästää irti sellaisia ei-venäläisiä rajamaita kuin Puola ja Itämeren maakunnat (eli Baltian maat).
    Solženitsynin oma toive oli, että neljä itäslaavilaista neuvostotasavaltaa, eli Venäjä, Valkovenäjä, Ukraina ja Kazakstan (!) jatkaisivat yhteiseloa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, muut saisivat mennä. Tämän slaavien liiton tuli luonnollisesti perustua täyteen vapaaehtoisuuteen, ja kirjailija ounasteli, että ainakin Ukrainan kohdalla tulisi ongelmia. Jo Vankileirien saaristossa (joka on kirjoitettu pääosin 60-luvulla) Solženitsyn ennakoi Neuvostoliiton tulevaa hajoamista ja arveli erityisesti ukrainalaisten lähtevän omille teilleen, minkä oikeuden hän luonnollisesti heille myös myönsi. Mutta kaukonäköinen kirjailija muistutti samassa yhteydessä Ukrainan venäläisten raja-alueiden kohtalosta ja aivan oikein kysyi, eikö näillä vastaavasti olisi oikeus erota Ukrainasta ja liittyä Venäjään. Nyt tämä kysymys siis on todella akuutti.
    Edellisen kappaleen alussa tuli mainittua Kazakstan. Kuinka sekin muka on ”slaavilainen tasavalta”? No kun nyt vain sattuu olemaan, suureksi osaksi ainakin. Ainakin kolmannes sen valtavasta maa-alueesta ja lähes neljännes väestöstäkin on käytännössä umpivenäläistä, eikä kyseessä ole mikään neuvostoaikainen herrakansaväestö, vaan hyvinkin atamaani Jermak Timofejevitshin päivistä näitä peltolakeuksia asuttaneiden ihmisten jälkeläiset; Kazakstanin pohjoinen kolmannes on siis käytännössä täysin venäläistä Etelä-Siperiaa. Kun Stalinin aikana Kazakstanin SNT:n rajoja ties missä Moskovan politrukkibyroossa piirrettiin, lähtökohtana pidettiin kazakkien, jotka ovat turkkilaisia paimentolaisia, karjalaumojen kaukaisimpia kausilaitumia. Näin siis ikään kuin taivuttiin vanhaan turkkilaiseen periaatteeseen, jonka mukaan ”maaperä, jota hevostemme kaviot ovat tallanneet, kuuluu meille...” Kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja pohjoisen Kazakstanin kysymys nousi esiin, kazakit siirsivät vuonna 1997 pääkaupunkinsa kaukaa etelästä eli Almatysta kauas pohjoiseen eli Astanaan. Pääkaupungin siirto perinteiseltä kazakkiseudulta suurelta osin venäläiseen ympäristöön oli tietenkin signaali, jonka oli tarkoitus osoittaa kaikille Kazakstanin jakamattomuutta. Pahoin pelkään, että kazakit vielä löytävät tämän edestään...
    Neuvostoliitto piirteli osatasavaltojensa rajoja jokseenkin mielivaltaisesti; tai ehkä sittenkin varsin suunnitelmallisesti tarkoituksena estää kansallisesti eheiden ja siten potentiaalisesti vaarallisten autonomioiden syntyminen. Tämän politiikan tuhoisuus huomattiin jo 1990-luvun taitteessa NL:on viimeisinä vuosina, kun Armenian ja Azerbaidzhanin välillä räjähti. Alkoi vuosikausia kestänyt sota Vuoristo-Karabahin alueesta, minkä kärhämän jäljet johtavat juuri varhaisen Neuvostoliiton älyttömän kansallisuus- ja rajapolitiikan sylttytehtaalle.
    Ja nyt siis Ukraina. Jostain syystä kaikissa ”vastuullisissa” läntisissä puheenvuoroissa toitotetaan Ukrainan alueellisen eheyden kunnioittamisen välttämättömyyttä tämän kiistan ratkaisussa. Että pyhä lehmä onkin nyt siis nimeltään ”yksi ja jakamaton Vähä-Venäjä”... Olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä; eli kansanäänestykset pystyyn Ukrainan jokaisessa oblastissa, ja kahden kolmasosan määräenemmistön tahto riittäköön ratkaisemaan sen, kumpaan valtioon ko. alue tulee kuulumaan. Tämä oli itse asiassa myös Solženitsynin ehdotus, ja pidän sitä kaikin tavoin kannatettavana. Vähän risainen saattaa maiden rajoista tällä tavoin tulla, mutta mitään isompia enklaaveja ei käsittääkseni tulisi kummallekaan puolen rajaa. Mutta ehdotus on tietysti täydessä ristiriidassa nykyisen kv.-poliittisen käytännön kanssa, ja voi olla, että jokunen kvassitynnyrillinen verta on vielä vuodettava ennen kuin otetaan lusikka kauniiseen käteen.

    ["Vähä-Venäjä" on Ukrainan vanha nimi, jos joku ei tiennyt.]
     

Jaa tämä sivu