Suonpää: Pelko ja viha itsenäisyyspäivänä
Itsenäisyyspäivänä rauhanaatteen sankari hakkasi nippusitein ja käsiraudoin sidotun ihmisen. Se ei ole fasismin vastustamista vaan fasismia.
Eilen aamulla kiskoimme poikani kanssa lippua salkoon juuri niin hartaina, luterilaisina ja isänmaallisina kuin itsenäisyyspäivänä tuleekin olla. Hetkessä oli paljon samaa kuin itsenäisyyspäivässä kolmekymmentä vuotta sitten, kun saman lipputangon juurella värjöttelimme minä ja minun isäni. Myös pienen pojan kysymys oli sama kuin se, jonka minä muistan joskus isälle esittäneeni: ”Isä, mikä Suomen itsenäisyyttä eniten uhkaa?” Odotin vastaukseksi Venäjää, kuten taisi odottaa minunkin poikani. Vastaus, jonka isäni minulle antoi, oli ”natsionalismi”. Kesti monta vuotta, ennen kuin ymmärsin, ettei se ehkä ollutkaan hyperkorrektismia vaan tarkkanäköisyyttä. Kansallismielisyys on natsionalismia, ja siitä minäkin päädyin varoittamaan poikaani. Myöhemmin samana päivänä, junan ravintolavaunussa, itsenäisyyspäivän henki esittäytyi minulle Pekaksi. Puolentoista tunnin ajan jouduin kuuntelemaan ikäistäni miestä, joka uhosi, että jos hän vain olisi ollut Ihantalassa vuonna -44, ”niin kyllä olisi itsenäisyys säilytetty”. Minulle ei selvinnyt, mitä hän kuvitteli Suomen itsenäisyydelle tapahtuneen. Selväksi kävi vain, että hänellekin itsenäisyyspäivä merkitsee suuria urotekoja, sotaa ja tappamista.
Itsenäisyyspäivää hallitsevat pelko ja viha. Itsenäisyyden juhliminen on Suomessa aina keskittynyt sotamuisteluihin, paraateihin, joissa esitellään ryssäntorjuntakalustoa tykeistä kauhakuormaajiin – ja nyt ne natsitkin marssivat kadulla. Eilen Helsingissä järjestettiin natsimielenosoituksia, joita tosin monessa mediassa häveliäästi kutsuttiin kansallismielisiksi. Samalla taas ihmetellään, miten natsit ovat kaapanneet itsenäisyyspäivän ja leijonakorut väkivallan lietsomiseen. Eivät ole. Tätähän itsenäisyyspäivä on aina ollut. Ainakin koko minun elinikäni ajan itsenäisyyspäivä on merkinnyt maskuliinista uhoa ja sotaretoriikkaa. Juuri tätä se on, kansallismielisyyttä, natsionalismia. Pelottavinta eivät kuitenkaan ole natsit vaan pelko ja viha, jotka ovat paljon natsismia suurempi asia. Myös nationalismin vastustaminen on monelle samaa väkivaltaista uhoa. Ymmärrän toki, että natsismi pelottaa. Niin se pelottaa minuakin. Väkivalta pelottaa aina. Kun ensin uutisoitiin poliisin ottaneen kiinni kaksi natsimielenosoittajaa, Twitter täyttyi naureskelusta ja vahingonilosta. Natsit tapelkoot keskenään. Myöhemmin uutista korjattiin, kun kävi ilmi, että kyse olikin natsien vastustajasta, joka oli päättänyt syöksyä keskelle poliisin vahtimaa natsimielenosoitusta vähän epäjärjestystä aiheuttamaan. Kyse ei edes ollut hetken päähänpistosta, tästä suunnitelmasta oli uhottu jo lähes kuukautta aiemmin.
Ääni Twitter-kuplassani muuttui nopeasti. Nyt väkivalta olikin hieno ja ihannoitava asia: ”Natseja turpaan!” Väkivalta oli jälleen osoitus rohkeudesta, samoin kuin se on kaikessa sotaretoriikassa jokaisena itsenäisyyspäivänä ollut.
Kun poliisi jostakin täysin käsittämättömästä syystä sulki tappelupukarit samaan maijaan, saattoi sankarillinen antifasisti vielä turvallisesti pahoinpidellä natsin rauhassa sivullisilta. Ja edelleen oli olevinaan kyse natsismin vastustamisesta eli jostakin hyvästä ja kauniista. ”En minä tuotakaan väkivallantekoa hyväksy”, kirjoitti Saku Timonen blogissaan, ”sen enempää kuin mitään muutakaan väkivaltaa, mutta ainakin tämä mies yritti vastustaa natseja.” No eikä yrittänyt vastustaa natseja. Se rauhanaatteen sankari hakkasi nippusitein ja käsiraudoin sidotun ihmisen. Puolustuskyvyttömän hakkaaminen ei ole fasismin vastustamista vaan fasismia aidoimmillaan. Ei, vaikka se uhri kuinka olisi natsi.
