fulcrum
Greatest Leader
A-10 koneessa käytännössä maverick-ohjuksia kannettiin kerralla maksimissaan 4kpl (teoriassa 6kpl mutta ohjuksien moottorista syntyvä liekki saattoi vahingoittaa rengasta/laskutelinettä), ja laser-ohjatut pommit vaativat jonkun toisen koneen maalittamaan kohteita.
Maverick itsessään oli myös kohtuu-ongelmallinen ase ilman maalinosoituslaitetta johtuen pienestä kameranäytöstä ja vaikeasti hahmotettavasta kuvasta, varsinkin jos kohdealueella olisi sekä omia että vihollisen ajoneuvoja. Käytännön ampumaetäisyys ohjuksilla olikin noin 2-5 kilometriä.
Heh, muistan miten vanhoissa tietokonepeleissä Maverickejä ammuttiin 25-30 kilsan etäisyydeltä...
Maverick oli kuitenkin silti huomattava ase ja teki A-10:stä kilpailijoitaan tehokkaamman. Se kun oli alusta asti ammu-ja-unohda -ohjus. Neuvostoliittolaisten lähimmät vastineet, AS-7 ja AS-10 vaativat aktiivisen ohjauksen (paljaalla silmällä, tv:llä tai laserilla). Su-25 sai vasta 90-luvulla ammu&unohda-ohjuksia käyttöön, ja ainoastaan harvinainen Su-25T pystyy samanlaiseen tai tehokkaampaan panssarintorjuntaan kuin A-10. Myös ranskalaisten AS-20 ja -30 -ohjukset vaativat komento-ohjauksen. Lisäksi Maverickeja valmistettiin massiivisia määriä mikä näkyy käyttölukemissa: koko Afganistanin sodan aikana Su-25:t laukaisivat vain 139 täsmäohjusta. Vastaavasti Persianlahden sodassa A-10:t ampuivat lähemmäs 5000 Maverick-ohjusta.
A-10:ssä näkyy tietyllä tavalla Pierre Spreyn kädenjälki: hän analysoi aikaisempien konetyyppien suorituskykyä ja teki niistä johtopäätökset siitä mitä ominaisuuksia tehokas rynnäkkökone tarvitsee: tehokas tykki, panssarointi ja pitkä toiminta-aika. Tämä oli hyvin samantapainen kuin hänen panoksensa LWF-ohjelmaan. Haittapuolena A-10:stä tuli liiankin erikoistunut. Kun 80-luvulla tuli käyttöön erittäin tehokkaita tykki- ja it-ohjusjärjestelmiä niin matalalla lentäminen muodostui hyvin vaaralliseksi. Koneen kehityksen aikana isoimmat uhkat olivat hitaasti reagoiva ZSU-23-4 ja vain takasektorista ammuttavat SA-7 ja SA-9 -ohjukset. Näiden kanssa vielä pärjättiin, mutta SA-13, SA-14, SA-8 olivat jo liian vaarallisia sillä ne pystyivät pudottamaan A-10:n ennenkuin tämä pääsi omien aseiden kantamalle. A-10:kin on joutunut enenevässä määrin lentämään korkealla ja käyttämään täsmäaseita ja tykin merkitys on pienentynyt.
Jälkiviisaasti, A-10 olisi saanut olla hiukan nopeampi, ja tykkiratkaisu oli yliampuva (köh). Kevyempi tykki ja pienempi makasiini olisivat riittäneet useimpiin tehtäviin ja säästynyt paino & tila olisi voitu käyttää polttoaineelle tai paremmille avioniikoille. Su-25 on konservatiivisuudestaan huolimatta, tai siitä johtuen, konseptisesti menestyksekkäämpi kone.