No on !
Suosittelen.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Suosittelen.
Vatnik
Kersantti
Kaipa siinä aika paljon totta oli, koska niin paljon tekivät julkaisemisen estämiseksi. Motivaatio kirjan kirjoittamiseksi taisi olla sovittua alempi eläke. Wright tutki omassa organisaatiossa itseään ylempänä ollutta, meni yhä kauemmaksi, 1930-luvulle saakka, selvittäessään milloin venäläiset olisivat värväyksen suorittaneet. Kuten tunnettua, myös brittien vastavakoilun resurssit olivat hyvin ohuet ja vastaavasti venäläisiä vakoojia maassa aivan liian paljon massakarkoitukseen saakka. Olikos tämä taitekohta 1970-luvun alussa. Eli amerikkalaisiin tukeuduttiin ja tapaamisista näiden kanssa on kuvauksia. Eräskin oli raivoissaan ja maksamista vastaan, varmaankin koska brittien organisaatio näytti venäläisten soluttamalta. Muistaakseni myös itse James Jesus Angleton mainitaan. Jyrkkä lainaus- ja lukusuositus.
tulikomento
Supreme Leader
Minun pitäisi saada tahkottua jossain vaiheessa läpi Christopher Andrew'n kirjoittama MI5:n virallinen historia Defence of the Realm. Ymmärtääkseni Peter Wright oli hyvin ristiriitainen hahmo turvallisuuspalvelun sisällä. Joku voisi varmaan sanoa että vainoharhainenkin. CIA:n vastavakoilupomo James Angleton sortui omiin harhakuviinsa CIA:n sisäisistä myyristä. Meni niin pitkälle myyräjahdeissaan, että tuhosi monen lojaalin tiedustelu-upseerin uran mustamaalaamalla näitä surutta. Taisi sitten 70-luvun alussa saada sekoiluidensa takia potkut pääjohtaja William Colbyn toimesta.
Tässä siis vielä kyse Timo Lienen mainiosta kirjasta Irtoviiksimies. Koulun pääsyvaatimukset eivät viime vuosisadallakaan olleet mitenkään mahdottomat. Itekin muistan juosseeni kilpailuhenkisenä loppuun aivan läkähdyksissä vain kuullakseni, että max pinnat sai tuloksesta 3200 m. Minimivaatimusta en valitettavasti muista.
Olikohan kirjassa todella saapuminen töihin ekana pnä pitkässä nahkatakissa kääpiöautolla? Kun hommassa kuitenkin pitäisi olla mahdollisimman huomaamaton. Epätodennäköistä on myös se, että samalta kurssilta olisi joku jo rekrytty aikaisemin, ei laitos nyt niin suuri ole. Sen sijaan oli kerrottu "taiteilijan vapaudella" paikkansapitämätöntä tietoa laitoksen sijainnista. Jos opuksessa todella noin pukeutumisesta ym luki, niin lienee käytetty samaa vapautta.
Tiedustelumaailmasta ei nyt niin paljon voinut kertoa, ainakkan Suomen asioista. Mutta hauskoja anekdootteja riitti, mm. klassinen hunaja-ansa Moskovassa. Hotellihuoneen oveen koputetiin, mutta huonepalvelun sijaan siellä olikin viehättävä neito. Timo Liene ei tarvinut hänen palveluksiaan vaan käski matkoihinsa. Venäläiset oli harrastaneet päättelyä, joten seuraavalla Moskovan käynnillä oveen koputti lihaksikas nuori mies. Mutta ei tämäkään naula vetänyt, joten ansa jäi laukeamatta.
Vatnik
Kersantti
Tuo säpinä portilla oli aikanaan lainattu toimittajien kirja-arvioihin saakka. Liene oli mm. kaksi vuotta virkavapaalla sekä sotahistorian laitoksella, ennen kuin tiedusteluala alkoi vetää. Kari (jolla oli samanlainen ruudullinen takki, "jollaisia Spede Pasanen käyttää") joutui tekemään ainakin kaksi rekrytointiyritystä. Eli kyllä tällä aikaa joku kurssitoveri on hyvinkin ehtinyt ensin. Ajo-ohjeet tuonne portille oli ilmoitettu tyyliin: risteyksestä oikealle, XX km, risteyksestä vasemmalle, XX km. Ei mitään paikkakuntia, teiden numeroita ym.
Hotellihuone oli jokaisella matkalla aina sama ja sellainen, jonka peili ei hievahtanutkaan seinästä.
YliKoo
Greatest Leader
Vähän vaivasi, kun Himanen jatkuvasti puhui kuin olisi itse päättäjä.Otin kuunteluun
Hannu Himasen kirja kysyy, miksi jatkoimme toiveajatteluamme viimeiseen asti Naton ulkopuolella pysymisestä – esille nousevat ulkopolitiikan johtamisen ongelmat | Docendo
Hannu Himasen kirjan Missä enkelitkin pelkäävät – hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus -julkistustilaisuus järjestetään Helsingissä Ravintola Ostrobotniassa torstaina 4.4. klo 14.00–15.30, osoitteessa Museokatu 10. Kirjailija Himasta haastattelee toimittaja Matti Virtanen. Himasen kanssa...www.sttinfo.fi
Sitten Niinistön käsittelyyn. Vähän outoa, kun eläkkeellä oleva diplomaatti kiukuttelee, että Suomen presidentti ei pikaisesti järjestetyllä vierailulla saanut Yhdysvaltain turvatakuita ja kutsua Naton jäsenmaaksi. Sama linja jatkui, epäselvää tiedottamista ja johtamisen puutetta, kun Niinistö ei heti kättelyssä huudahtanut, että Ohoi, Nato näkyvissä!
Kun kuitenkin luet tämän, niin maallikkona kerron että
- Tällaisissa asioissa jonkinlainen varovaisuusperiaate voi olla paikallaan, ei ole Washingtonissa eikä Brysselissä kuulutettu että jäsenyys toteutuu tuosta vaan
- Jos/kun jäsenyyshakemus jätetään (kevättalvi 2022) niin on viisautta, että jokainen puolue, puoluejohtaja ja kansanedustaja tekevät päätöksen tykönään, ennen kuin presidentti julistaa, mitä mieltä pitää olla. Jos ongelmia tulisi, olisi parempi, että jokainen tietäisi että on itse vaikuttanut päätökseen. Ja ongelmat olivat varsin mahdollisia, jopa todennäköisiä. Ehkä saamme joskus tietää, miksi kreml ei reagoinut tuon vahvemmin. Mutta aivan hyvin olisi voinut.
- Kaikkia asioita ei kerrota kansalle ihan suorana, mikä on valtion turvallisuuteen merkittävästi vaikuttavissa asioissa ehkä jopa viisasta, vaikka se eläkkeellä olevaa diplomaattia vähän saattaa sapettaakin.
junttura
Kersantti
Bookbeatin käyttäjäarvosteluissa aika monet epäilevät että kirja olisi fiktiota, vaikka faktakirjana / elämäkertana markkinoidaan. Mikä on vaikutelmasi; onko ihan höpöhöpö-juttua, meneekö kiinnostavana fiktiona, vai onko uskottava tositapahtumiin perustuva kirja?
junttura
Kersantti
Kirjoittaja ainakin on haastatellut podcastinsa kautta useampaa suomalaistaistelijaa ja vieraillut Ukrainassa, joten kynnyksen ottaa höpöhöpö ihmisen tarina omiin nimiin luulisi olevan "normaalia" korkeampi. En ole lukenut koko kirjaa vielä, mutta kohtuu uskottavalta kuulostaa vaikka anonymiteetin takia varmaan värikynää on jonnekin kohtaa laitettu. Oma mutu on 60/40 pinnaa kokemuksia/fiktiota.
Seppo Mustaluoto. Kontakti - Erikoisjoukkojen sotilaan Afganistanissa. Gummerus 2023.
Seppo Mustaluoto on itse toiminut rajavartioston erikoisjoukoissa ja lienee siksi pätevä kirjoittamaan suomalaisista erikoisjoukkosotilaista. Teoksessa neljä Afganistanin operaatioon osallistunutta Suomen puolustusvoimien erikoisjoukkoaliupseeria kertoo vuosien 2008 ja 2009 komennuksistaan Afganistaniin. Kirjaan haastatellut sotilaat ovat osallistuneet samoihin operaatioihin ja kertovat tarinansa kukin vuorollaan. Tällöin tietenkään toistolta ei vältytä, mutta toisaalta tapahtumat välittyvät lukijalle useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Itse en ihan hirveästi tästä ratkaisusta ilahtunut, sillä nyt sitä toistoa on aika paljon, joten lyhyt kirja tuntuu loppupuolella vähän "venytetyltä". Vaikka ymmärrän, että tässä on tavoiteltu autenttisuutta ja rehellisyyttä, niin mielestäni lukijan kannalta ratkaisu ontuu. Tarinat olisi ehkä kannattanut pilkkoa kronologiseen/temaattiseen järjestykseen.
Teoksessa päähenkilöt kertovat melkoisen avoimesti tapahtumista Afganistanissa. Jännittävintä ovat tietenkin (harvat) taistelukosketukset, mutta myös tylsistä rutiineista, ympäristöstä, ripulista jne. kerrotaan avoimesti. Kaikki ei mene kuin Strömsössä, eikä itsestä tai kollegoista tehdä mitään supersankareita, vaan tapahtumista kerrotaan melkoisen realistisen oloisesti. Kiinnostavinta itselleni oli lukea, miten huippuluokan koulutuksen saaneilla sotilaillakin ensimmäinen tositilanne voi vetää pasmat sekaisin ja kuinka (television toimintaviihteeseen verrattuna tai viime sotien kertomuksiin peilaten) kohtuu "pienehkö" tulitaistelu aiheuttaa pysyviä muutoksia psyykeeseen.
Teos on sinällään arvokas, mutta kuitenkin mielestäni hiukan ohuehko. Nyt on tavoiteltu autenttisuutta ja realistisuutta ja siinä on onnistuttu, mutta tapahtumien sitominen yhtään mihinkään laajempaan kokonaiskuvaan jää puuttumaan tyystin. Nyt ukot vain nakataan Afganistaniin, siellä ollaan ja kähistään, esimiesten toimintaan suututaan ja sitten tullaan pois. Lukemisen arvoinen, mutta mielestäni hieman vajaaksi jäävä teos.
Seppo Mustaluoto on itse toiminut rajavartioston erikoisjoukoissa ja lienee siksi pätevä kirjoittamaan suomalaisista erikoisjoukkosotilaista. Teoksessa neljä Afganistanin operaatioon osallistunutta Suomen puolustusvoimien erikoisjoukkoaliupseeria kertoo vuosien 2008 ja 2009 komennuksistaan Afganistaniin. Kirjaan haastatellut sotilaat ovat osallistuneet samoihin operaatioihin ja kertovat tarinansa kukin vuorollaan. Tällöin tietenkään toistolta ei vältytä, mutta toisaalta tapahtumat välittyvät lukijalle useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Itse en ihan hirveästi tästä ratkaisusta ilahtunut, sillä nyt sitä toistoa on aika paljon, joten lyhyt kirja tuntuu loppupuolella vähän "venytetyltä". Vaikka ymmärrän, että tässä on tavoiteltu autenttisuutta ja rehellisyyttä, niin mielestäni lukijan kannalta ratkaisu ontuu. Tarinat olisi ehkä kannattanut pilkkoa kronologiseen/temaattiseen järjestykseen.
Teoksessa päähenkilöt kertovat melkoisen avoimesti tapahtumista Afganistanissa. Jännittävintä ovat tietenkin (harvat) taistelukosketukset, mutta myös tylsistä rutiineista, ympäristöstä, ripulista jne. kerrotaan avoimesti. Kaikki ei mene kuin Strömsössä, eikä itsestä tai kollegoista tehdä mitään supersankareita, vaan tapahtumista kerrotaan melkoisen realistisen oloisesti. Kiinnostavinta itselleni oli lukea, miten huippuluokan koulutuksen saaneilla sotilaillakin ensimmäinen tositilanne voi vetää pasmat sekaisin ja kuinka (television toimintaviihteeseen verrattuna tai viime sotien kertomuksiin peilaten) kohtuu "pienehkö" tulitaistelu aiheuttaa pysyviä muutoksia psyykeeseen.
Teos on sinällään arvokas, mutta kuitenkin mielestäni hiukan ohuehko. Nyt on tavoiteltu autenttisuutta ja realistisuutta ja siinä on onnistuttu, mutta tapahtumien sitominen yhtään mihinkään laajempaan kokonaiskuvaan jää puuttumaan tyystin. Nyt ukot vain nakataan Afganistaniin, siellä ollaan ja kähistään, esimiesten toimintaan suututaan ja sitten tullaan pois. Lukemisen arvoinen, mutta mielestäni hieman vajaaksi jäävä teos.
Veikko Salkio. Pummangista Grjazovetsiin - Muistelmat talvisodan sotavankeudesta. Toim. Pertti Hyttinen. Länsirannikko 2019.
Veikko Salkio oli yksi niistä kolmesta rajavartijasta, jotka siepattiin 28.11.1939 Petsamon Pummangista Neuvostoliittoon. Salkion ja hänen tovereidensa talvisota kuluikin sitten sotavankeudessa. Mitään kovin uutta teos ei sotavankiteemaan tuo. Samat kurjuudet ja ahdistukset löytyvät tästäkin teoksesta. Kiinnostavinta onkin juuri tuo Salkion joutuminen vangiksi, pohjustihan se vahvasti talvisotaa. Myös muutamia omista tutkimuksistanikin tuttuja nimiä leireillä pyörähtää. Sailion mukaan kuulusteluissa ei käytetty väkivaltaa, mutta tästä on kyllä toisenlaisiakin kertomuksia.
Teos on nopeasti lukaistu, onhan se paremminkin vihkonen kuin kirja. Kuitenkin suosittelen tutustumaan siihen, onhan kyseessä autenttinen kokijan kuvaus yhdestä erittäin tunnetusta viime sotien tapahtumasta.
Veikko Salkio oli yksi niistä kolmesta rajavartijasta, jotka siepattiin 28.11.1939 Petsamon Pummangista Neuvostoliittoon. Salkion ja hänen tovereidensa talvisota kuluikin sitten sotavankeudessa. Mitään kovin uutta teos ei sotavankiteemaan tuo. Samat kurjuudet ja ahdistukset löytyvät tästäkin teoksesta. Kiinnostavinta onkin juuri tuo Salkion joutuminen vangiksi, pohjustihan se vahvasti talvisotaa. Myös muutamia omista tutkimuksistanikin tuttuja nimiä leireillä pyörähtää. Sailion mukaan kuulusteluissa ei käytetty väkivaltaa, mutta tästä on kyllä toisenlaisiakin kertomuksia.
Teos on nopeasti lukaistu, onhan se paremminkin vihkonen kuin kirja. Kuitenkin suosittelen tutustumaan siihen, onhan kyseessä autenttinen kokijan kuvaus yhdestä erittäin tunnetusta viime sotien tapahtumasta.
tulikomento
Supreme Leader
Museoviraston kuva-arkistosta löytyy jokunen valokuva Salkiosta tämän ajoilta Petsamossa rajamiehenä.
Tämä myös ihan lukemisen arvoinen. Vilho Manninen palveli Rajajoella rajamiehenä. Jäi talvisodan ensimmäisenä aamuna siellä saman tien vangiksi.
Juha Matikainen. Kadonnut poika - Luutnantti Pertti Mettomäen matka Parkanosta Jäämeren rannalle. Ketterät kirjat Oy 2022.
Luutnantti Pertti Mettomäki toimi JR 11:n jääkärijoukkueen johtajana syksyllä 1944, haavoittuessaan Rovaniemen eteläpuolella Ternujoella. Saksalaiset ottivat haavoittuneen mukaansa ja toimittivat aina Norjaan saakka, jossa hän kuoli saamiinsa haavoihin. Luutnantti Mettomäki on haudattu Norjan Saltdaleniin saksalaisten sotilaiden hautausmaalle, jonne hänen ruumiinsa siirrettiin Øvergårdin sotilassairaalan hautausmaalta saksalaisten ruumiiden mukana.
Teoksessa FT Matikainen kuvaa enonsa elämää, sotaa, katoamista ja kuolemaa. Teoksen alkupuolella esitellään melko pitkästikin suomalaisen maaseudun elämää 1920- ja 1930-luvulla, mikä välttämättä ei kaikkien mielestä ole kovin kiinnostavaa. Itse pidin pohjustusta ihan hyvänä, syvensihän se kuvaa Mettomäestä ihmisenä. Mettomäki ilmoittautui alaikäisenä vapaaehtoiseksi talvisotaan ja oli jo joutumassa Viipurinlahden taisteluihin koulutuskeskuksesta kootussa osastossa, kun sota päättyi. Jatkosotaan lähtö oli itsestään selvää. Hyökkäysvaiheeseen Mettomäki osallistui JR 57:n riveissä, mutta upseerikoulutuksen jälkeen hän päätyi ensin JR 32:een ja sitten JR 11:een, jossa toimi joukkueenjohtajana ja tukikohdan johtajana Uhtuan suunnassa, vuodesta 1943 lähtien. Hänestä tehtiin myöhemmin rykmentin jääkärijoukkueen johtaja, jossa tehtävässä hän toimi kesän 1944 ja Lapin sodan ankarissa taisteluissa, menestyksellä.
Mettomäen haavoittuminen ja katoaminen ovat tunnettuja tapauksia. Halsti kuvaa tapahtumia kirjassaan, samoin Taavi Törmälehto. Lapin sodalle tyypilliseen tapaan kärkiosasto törmäsi saksalaisten ryhmitykseen ja tulenavauksessa kaatui ja haavoittui porukkaa. Mettomäki oli kadonnut, kun saksalaisten vetäydyttyä suomalaiset pääsivät paikalle, mutta kaatuneiden ruumiit oli jätetty. Niinpä hänen kohtalonsa voitiin päätellä sangen hyvin. Matikainen tarjoaa useammankin paikalla olleen näkemyksen tapahtuneesta ja osoittaa niiden ristiriidat, mutta myös sen, että kokonaiskuva on yhteneväinen ja selkeä. Muista lähteistä käy ilmi, että Mettomäki kuljetettiin Kittilään saamaan hoitoa ja sieltä Norjaan sotilassairaalaan. Täällä hän sitten kuoli vammoihinsa ja haudattiin sotilashautausmaalle. Matikainen kuvaa suvun (etenkin äidin) hätää ja epätietoisuutta, joka jatkuu vuosikausia. Lopulta Norjasta Suomeen palanneilta suomalaisilta sotasairaalan henkilökuntaan kuuluneilta naisilta saatiin varmistus Mettomäen kuolemasta.
Kokonaisuutena ottaen teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se ei ole mikään elämää suurempi teos, mutta se kertoo hyvin yhden tavallisen suomalaisen miehen elämästä ja kohtalosta kansakuntamme ensimmäisinä vuosikymmeninä. Luutnantti Mettomäki ei ollut mikään tunnettu sotasankari tai ihmeiden tekijä, mutta hän oli suomalainen Mies, joka täytti nurkumatta velvollisuutensa ja jopa ylitti sen.
Luutnantti Pertti Mettomäki toimi JR 11:n jääkärijoukkueen johtajana syksyllä 1944, haavoittuessaan Rovaniemen eteläpuolella Ternujoella. Saksalaiset ottivat haavoittuneen mukaansa ja toimittivat aina Norjaan saakka, jossa hän kuoli saamiinsa haavoihin. Luutnantti Mettomäki on haudattu Norjan Saltdaleniin saksalaisten sotilaiden hautausmaalle, jonne hänen ruumiinsa siirrettiin Øvergårdin sotilassairaalan hautausmaalta saksalaisten ruumiiden mukana.
Teoksessa FT Matikainen kuvaa enonsa elämää, sotaa, katoamista ja kuolemaa. Teoksen alkupuolella esitellään melko pitkästikin suomalaisen maaseudun elämää 1920- ja 1930-luvulla, mikä välttämättä ei kaikkien mielestä ole kovin kiinnostavaa. Itse pidin pohjustusta ihan hyvänä, syvensihän se kuvaa Mettomäestä ihmisenä. Mettomäki ilmoittautui alaikäisenä vapaaehtoiseksi talvisotaan ja oli jo joutumassa Viipurinlahden taisteluihin koulutuskeskuksesta kootussa osastossa, kun sota päättyi. Jatkosotaan lähtö oli itsestään selvää. Hyökkäysvaiheeseen Mettomäki osallistui JR 57:n riveissä, mutta upseerikoulutuksen jälkeen hän päätyi ensin JR 32:een ja sitten JR 11:een, jossa toimi joukkueenjohtajana ja tukikohdan johtajana Uhtuan suunnassa, vuodesta 1943 lähtien. Hänestä tehtiin myöhemmin rykmentin jääkärijoukkueen johtaja, jossa tehtävässä hän toimi kesän 1944 ja Lapin sodan ankarissa taisteluissa, menestyksellä.
Mettomäen haavoittuminen ja katoaminen ovat tunnettuja tapauksia. Halsti kuvaa tapahtumia kirjassaan, samoin Taavi Törmälehto. Lapin sodalle tyypilliseen tapaan kärkiosasto törmäsi saksalaisten ryhmitykseen ja tulenavauksessa kaatui ja haavoittui porukkaa. Mettomäki oli kadonnut, kun saksalaisten vetäydyttyä suomalaiset pääsivät paikalle, mutta kaatuneiden ruumiit oli jätetty. Niinpä hänen kohtalonsa voitiin päätellä sangen hyvin. Matikainen tarjoaa useammankin paikalla olleen näkemyksen tapahtuneesta ja osoittaa niiden ristiriidat, mutta myös sen, että kokonaiskuva on yhteneväinen ja selkeä. Muista lähteistä käy ilmi, että Mettomäki kuljetettiin Kittilään saamaan hoitoa ja sieltä Norjaan sotilassairaalaan. Täällä hän sitten kuoli vammoihinsa ja haudattiin sotilashautausmaalle. Matikainen kuvaa suvun (etenkin äidin) hätää ja epätietoisuutta, joka jatkuu vuosikausia. Lopulta Norjasta Suomeen palanneilta suomalaisilta sotasairaalan henkilökuntaan kuuluneilta naisilta saatiin varmistus Mettomäen kuolemasta.
Kokonaisuutena ottaen teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se ei ole mikään elämää suurempi teos, mutta se kertoo hyvin yhden tavallisen suomalaisen miehen elämästä ja kohtalosta kansakuntamme ensimmäisinä vuosikymmeninä. Luutnantti Mettomäki ei ollut mikään tunnettu sotasankari tai ihmeiden tekijä, mutta hän oli suomalainen Mies, joka täytti nurkumatta velvollisuutensa ja jopa ylitti sen.
Mihail Šiškin. Sota vai rauha - Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. WSOY 2023.
Šiškin on (ulkomailla) yksi tämän hetken arvostetuimpia venäläisiä kirjailijoita, joka tässä teoksessaan pohtii "Mikä Venäjällä on vialla ja miksi?" Yksi itsestään selvä ja looginen vastaus on tietenkin "Putin", mutta se ei ole ainoa vastaus. Ylipäänsä Šiškin näkee Venäjän kehityksen lähteneen väärälle uralle jo Neuvostoliiton romahtaessa. Šiškinin teos ei ole tarkkaan harkittu ja rakennettu analyysi Venäjästä ja sen lähihistoriasta sekä nykytilanteesta, vaan esseekokoelma.
Teos on hyvä ja tutustumisen arvoinen, mutta itselleni alkaa tulla näistä vähän ähkyä (katso aiempia viestejäni tähän ketjuun). Tästä on hyvä aloittaa tutustuminen Venäjän viimeaikaisiin tapahtumiin, mutta jos on lukenut vaikka Karia tai Gilesiä tai Jangfeldtiä tai Gesseniä tai... tämän väliin jättäminen ei ole katastrofi.
Šiškin on (ulkomailla) yksi tämän hetken arvostetuimpia venäläisiä kirjailijoita, joka tässä teoksessaan pohtii "Mikä Venäjällä on vialla ja miksi?" Yksi itsestään selvä ja looginen vastaus on tietenkin "Putin", mutta se ei ole ainoa vastaus. Ylipäänsä Šiškin näkee Venäjän kehityksen lähteneen väärälle uralle jo Neuvostoliiton romahtaessa. Šiškinin teos ei ole tarkkaan harkittu ja rakennettu analyysi Venäjästä ja sen lähihistoriasta sekä nykytilanteesta, vaan esseekokoelma.
Teos on hyvä ja tutustumisen arvoinen, mutta itselleni alkaa tulla näistä vähän ähkyä (katso aiempia viestejäni tähän ketjuun). Tästä on hyvä aloittaa tutustuminen Venäjän viimeaikaisiin tapahtumiin, mutta jos on lukenut vaikka Karia tai Gilesiä tai Jangfeldtiä tai Gesseniä tai... tämän väliin jättäminen ei ole katastrofi.
Petri Nurmi. Niin pitkälle kuin kongia riittää - Vankiladuunarin muistelmat. Deadline 2023.
Nurmi on työskennellyt eri tehtävissä vankeinhoidossa 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Myöhemmin hän on edennyt Rikosseuraamuslaitoksen työsuojelupäällikoksi. Nurmen teos on omaelämäkerta, mutta ei kattava sellainen. Teosta aloittaessani ajattelin tarttuneeni elämäkerralliseen teokseen, jossa kerrotaan hauskoja anekdootteja pitkän työuran varrelta, mutta ihan näin ei ollut. Kuten yleensä tällaisissa teoksissa useimmat tapaukset ovat joko yleisesti merkittäviä tai hauskoja. Lisäksi ne kerrotaan suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Tämä menee periaatteessa ihan kaanonin mukaan.
Itselläni alkoi kuitenkin jossain vaiheessa tökkimään se, että Nurmi on ihan helvetin paljon fiksumpi kuin "systeemi", eli hänellä olisi aina oikea ratkaisu joka asiaan, mutta systeemi pakottaa tekemään toisin. Lisäksi (ymmärrettävästi nimettömät ja kasvottomat) kollegat ovat usein pelkkiä kulisseja, jotka osoittavat Nurmen ylivertaisuutta tarinaa kerrottaessa. Ihan täysin en ymmärtänyt kertomusta ex-kumppanin alkoholismista (varmaan kyseisellä henkilöllä ja tutuilla kiva lukea kuvausta), hyvin perusteellista kertomusta siitä, kuinka Kosovossa on päästy kastamaan kärkeä ja hieman pintapuolisempaa mainintaa melan uittamisesta turkkilaisessa katiskassa. Myöskin se syvällisempi analyysi jengirikollisuuden torjunnasta ja ennaltaehkäisystä on vähän eriparinen muuhun aineistoon verrattuna.
Pistäisin teoksen lähinnä kategoriaan "Hyvä yritys, mutta ei mennyt ihan maaliin". Joko anekdoottimaisuutta olisi pitänyt lisätä ja tarinoita värittää vielä pikkuisen tai sitten tehdä ihan oikea asiallinen kirja.
Nurmi on työskennellyt eri tehtävissä vankeinhoidossa 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Myöhemmin hän on edennyt Rikosseuraamuslaitoksen työsuojelupäällikoksi. Nurmen teos on omaelämäkerta, mutta ei kattava sellainen. Teosta aloittaessani ajattelin tarttuneeni elämäkerralliseen teokseen, jossa kerrotaan hauskoja anekdootteja pitkän työuran varrelta, mutta ihan näin ei ollut. Kuten yleensä tällaisissa teoksissa useimmat tapaukset ovat joko yleisesti merkittäviä tai hauskoja. Lisäksi ne kerrotaan suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Tämä menee periaatteessa ihan kaanonin mukaan.
Itselläni alkoi kuitenkin jossain vaiheessa tökkimään se, että Nurmi on ihan helvetin paljon fiksumpi kuin "systeemi", eli hänellä olisi aina oikea ratkaisu joka asiaan, mutta systeemi pakottaa tekemään toisin. Lisäksi (ymmärrettävästi nimettömät ja kasvottomat) kollegat ovat usein pelkkiä kulisseja, jotka osoittavat Nurmen ylivertaisuutta tarinaa kerrottaessa. Ihan täysin en ymmärtänyt kertomusta ex-kumppanin alkoholismista (varmaan kyseisellä henkilöllä ja tutuilla kiva lukea kuvausta), hyvin perusteellista kertomusta siitä, kuinka Kosovossa on päästy kastamaan kärkeä ja hieman pintapuolisempaa mainintaa melan uittamisesta turkkilaisessa katiskassa. Myöskin se syvällisempi analyysi jengirikollisuuden torjunnasta ja ennaltaehkäisystä on vähän eriparinen muuhun aineistoon verrattuna.
Pistäisin teoksen lähinnä kategoriaan "Hyvä yritys, mutta ei mennyt ihan maaliin". Joko anekdoottimaisuutta olisi pitänyt lisätä ja tarinoita värittää vielä pikkuisen tai sitten tehdä ihan oikea asiallinen kirja.
Väkivalta antiikin kulttuurissa. Toim. Maarit Kaimio, Jaakko Aronen, Juho Sihvola. Gaudeamus 1998.
Teoksessa on 13 esseetä/tutkielmaa/kirjoitelmaa, joissa käsitellään väkivaltaa antiikin maailmassa, lähinnä klassisessa Kreikassa. Kyseessä on ns. tieteellinen teksti, joten hirvittäviä yleistyksiä ei tehdä, vaan teksti on pikkutarkkaa, analyyttistä ja perusteltua. Kuitenkin jokainen artikkeli on sangen suppea, joten hirvittävän syvälle aiheeseen ei porauduta, mutta ei myöskään jäädä jaarittelemaan. Moralisointi nykyajan näkökulmasta pääsääntöisesti puuttuu artikkeleista. Samoin ajankohdan ihannointi.
Oikein mukava ja tutustumisen arvoinen pikku kirjanen, joka toimii ihan hyvänä vastapainona vaikkapa Igguldenin teoksille. Suosittelen.
Teoksessa on 13 esseetä/tutkielmaa/kirjoitelmaa, joissa käsitellään väkivaltaa antiikin maailmassa, lähinnä klassisessa Kreikassa. Kyseessä on ns. tieteellinen teksti, joten hirvittäviä yleistyksiä ei tehdä, vaan teksti on pikkutarkkaa, analyyttistä ja perusteltua. Kuitenkin jokainen artikkeli on sangen suppea, joten hirvittävän syvälle aiheeseen ei porauduta, mutta ei myöskään jäädä jaarittelemaan. Moralisointi nykyajan näkökulmasta pääsääntöisesti puuttuu artikkeleista. Samoin ajankohdan ihannointi.
Oikein mukava ja tutustumisen arvoinen pikku kirjanen, joka toimii ihan hyvänä vastapainona vaikkapa Igguldenin teoksille. Suosittelen.
Lee Child. Jack Reacher -sarja.
Eli tämähän on semmoista aikuisten miesten hertta-sarjaa. Itse tykkään enemmän vaikka Igguldenista ja Henryk Sienkiewicz on jo ihan toisissa sfääreissä. Ehkä Jack Higgins tai Alistair MacLean olisivat lähempiä vertailukohteita, mutta edelliselle sukupolvelle. Lukeehan tätä, mutta kyllä nämä pikkuisen toistavat itseään. Ja teoksiahan on huomattavasti useampia ja lisäksi Tom Cruisen leffat ja se Amazonin sarja.
- Tappotahti, suomentaja Jukka Jääskeläinen, Karisto 2010
- Linnoitus, suomentaja Jukka Jääskeläinen, Karisto 2011
- Tulilanka, suomentaja Osmo Ryytty, Karisto 2001
- Viimeinen vieras, suomentaja Pasi Punnonen, Karisto 2002
- Teksas palaa, suomentaja Tero Kuittinen, Karisto 2003
- Kaukolaukaus, suomentaja Tero Kuittinen, Karisto 2004
Eli tämähän on semmoista aikuisten miesten hertta-sarjaa. Itse tykkään enemmän vaikka Igguldenista ja Henryk Sienkiewicz on jo ihan toisissa sfääreissä. Ehkä Jack Higgins tai Alistair MacLean olisivat lähempiä vertailukohteita, mutta edelliselle sukupolvelle. Lukeehan tätä, mutta kyllä nämä pikkuisen toistavat itseään. Ja teoksiahan on huomattavasti useampia ja lisäksi Tom Cruisen leffat ja se Amazonin sarja.
Mielestäni Siskinin kirjan arvoa lisää se, että alkuteos on julkaistu saksaksi 2019 eli ennen "erikoisoperaatiota", joka tavallaan ennustetaan tapahtuvaksi kirjassa. Suomen painokseen (2023) on lisätty esipuhe ja jälkisanat, joissa "erikoisoperaatio" on jo käynnissä. Eräänä huomionä venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan eristäytymisen syyksi esitetään onneton oma kieli (muinainen, eloton kirkkoslaavi) ja sen aakkosto, joka sulki eurooppalaisen (latinankielisen) tieteen, taiteen ja ylipäätään kulttuurin leviämisen Venäjälle. Siten Venäjä "jäi syrjään renesanssin, uskonpuhdistuksen ja valistusajan aatteista". Kaltaiselleni kouluhistorian jo lähes tyystin unohtaneelle ja historian syvällistä ymmärrystä omaamattomalle henkilölle huomio kielestä ja sen vaikutuksesta oli kirjan parasta antia Venäjän kehityksen ja sen sulkeutuneisuuden ymmärtämiseksi edes osittain.
Itse luin Mauno Koiviston "Venäjän idea" -kirjan (uuspainos 2022/alunperin julkaistu 2001) Siskinin kirjan ohessa ja yhdessä ne antoivat toisiaan tukevia näkemyksiä Venäjän, NL:n ja nykyisen Venäjän kehityksestä. Tietysti Koiviston kirja on aikansa lapsi ja kirjoittajansa tyyliin paikoin hieman vaikeaselkoinen, kuten täälläkin on sitä jo aiemmin kommentoitu, mutta kyllä se avaa suomalaista näköalaa naapurin kehitykseen ja sen vaikutukseen Suomeen hyvissä ja pahoissa vaiheissa.
Joo. Ei Šiškin huono ole, vaan kirjailija pystyy ilmaisemaan asioita eri tavalla kuin tutkija. Kuitenkin muitakin vaihtoehtoja on.
Tuosta Koivistosta sanoisin, että kuten aiemminkin tässä ketjussa.
Yksi asia, mikä noissa Reachereissa kummeksuttaa on, että miten uskottavaa on, ettei hänellä oli ikinä juuri mitään varusteita "päällä" ja pääkulkumuotona liftaus. Hän on siis käytännössä koko ajan muista riippuvainen. Vaatteetkin on kertakäyttötavaraa.
Elokuvia en ole viitsinyt edes katsoa, kun yli 100 kg/190 cm hahmoa esittää se Cruise.