Vattajalle..Merikonttitalot johonkin hiekkamontulle. Jos ei asunnot kelpaa, karkoitus
Pakolaisuus
- Viestiketjun aloittaja BlackFox
- Aloitus PVM
Kannatan ajatusta, mutta poliittista konsensusta asuinpaikan pakko-määrittämiseen ei saada aikaiseksi. Suomessa on periaatteellinen oikeus valita asuinpaikkansa. Kalevalaisia se ei välttämättä koske, jos pääasiallinen toimeentulo tulee toimeentulotuesta. Tiedän tapauksen joka ei saanut muuttaa, koska vastaanottavan kunnan sossu kieltäytyi elättämästä. Maahanmuuttajille sosiaalituilla eläminen ei ole edes hidaste muuttaa asuinpaikkaansa. Juhana V. ottaisi Helsinkiin vaikka kaikki irakilaiset.
Yhtäältä on tuhlausta yrittää asuttaa kehitysmaalaisia maakuntiin, koska 96 % muuttaa joka tapauksessa PK-seudulle ja Kela kustantaa muutot.
Vonka
Supreme Leader
Parisataa itärajan yli tullutta on kadonnut pakolaiskeskuksista. Mutta ei hätää! Tuhlaajapojat palaavat. Sadasta on jo tullut soitto muualta EU-alueelta, että hakekaapas omanne pois. Eivätköhän loputkin kotiudu. 
yle.fi
USU: Sata takaisinottopyyntöä Suomelle itärajan yli tulleista
USU: Sata takaisinottopyyntöä Suomelle itärajan yli tulleista
yle.fi
YliKoo
Greatest Leader
Ruotsissa pakolaislapsia kohtasi perin merkillinen syndrooma. Kun turvapaikka perheeltä evättiin, vaipui perheen lapsi koomaan. Siitä tehtiin oikein tautiluokitus ja lääkkeeksi määrättiin - turvapaikka! Tepsi.
Joku kehtasi epäillä että noinkohan, ja heti todettiin että epäilyt ovat äärioikeistopropagandaa.
Todellisuus oli sitten - todellisuutta.
SADAT TURVAPAIKANHAKIJALAPSET SAIVAT RUOTSISSA OUTOJA OIREITA. HE MAKASIVAT APAATTISINA SÄNGYSSÄ VIIKKOJA, JOPA KUUKAUSIA.
Anu Nousiainen HS, teksti
Boris Stefanov HS, kuvitus
Julkaistu 6.4.2024
Tilaajille
Juttu herätti valtavasti huomiota. Yhdysvaltalainen aikakauslehti The New Yorker julkaisi sen maaliskuun lopussa 2017.
The New Yorker on vanha ja arvostettu lehti. Se tunnetaan pitkistä ja perusteellisista kirjoituksistaan. Lehden toimittajat tekevät niitä useita kuukausia, kääntävät kaikki kivet.
Tämä juttu oli sellainen. Toimittaja oli matkustanut Ruotsiin ja keskustellut yli kahdenkymmenen ruotsalaislääkärin kanssa.
The Trauma of Facing Deportation, otsikossa luki. Karkotusuhan trauma.
Turvapaikkaa hakevien maahanmuuttajaperheiden lapsilla Ruotsissa esiintyi outoja oireita. Jotkut heistä näyttivät vajoavan jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan. Lapset eivät puhuneet, syöneet eivätkä juoneet. He eivät käyneet vessassa. He vain makasivat paikoillaan silmät ummessa ja liikkumatta.
Tapauksia oli ollut Ruotsissa satoja. Lapsia ruokittiin nenä-mahaletkun avulla. Sitä saattoi jatkua kuukausia. Joskus kolmekin vuotta, jutussa kerrottiin.
Amerikkalainen toimittaja oli tavannut kaksi tällaista lasta, teini-ikäiset siskokset. Romaniperhe oli kotoisin Kosovosta.
Nuorempi oli maannut poissaolevana 12-vuotiaasta, kaksi ja puoli vuotta. Isosisko oli ollut sairas viisi kuukautta. Silloin, viisi kuukautta aikaisemmin, Ruotsi oli hylännyt perheen oleskelulupahakemuksen.
Jutussa oli siskoksista kuva. He näyttivät siltä kuin olisivat nukkuneet. Hiukset oli harjattu.
Kummankin sieraimiin kiemursi ohut ruokintaletku. Lattialla odotti paketti vaippoja.
Toimittaja kuvaili, miten tyttöjen äiti veti peitot sivuun ja riisui näiltä paidat. Mukana ollut ruotsalaislääkäri alkoi esitellä heitä. Hän avasi toiselta silmäluomen. Sen alta tuijotti pupilli. Suoraan kohti.
Kuin vainajalla, toimittaja kirjoitti.
Lasten diagnoosi oli ruotsiksi uppgivenhetssyndrom. Jonkinlainen ”luovuttamissyndrooma”.
Kukaan haastatelluista lääkäreistä ei osannut sanoa, mistä oli kysymys. Ajateltiin, että syndrooma liittyi traumoihin, joita lapset olivat kokeneet kotimaassaan. Pelkoon, että he joutuvat sinne takaisin.
Mutta jos perhe sai oleskeluluvan, lapset yleensä paranivat.
Näitä sairaita lapsia oli vain Ruotsissa. Miten se oli mahdollista?
Kukaan ei osannut vastata.
Ruotsissa asia ei ollut uusi. Jo vuonna 1998 Tšetšeniasta kotoisin ollut 15-vuotias poika oli sairastunut samalla tavalla. Hän oli parantunut, kun perhe oli saanut jäädä Ruotsiin.
Muitakin tapauksia oli ollut, aluksi lähinnä Pohjois-Ruotsissa. Vähitellen ne olivat levinneet koko maahan.
Keväällä 2005 puhuttiin jo yli 400 sairaasta lapsesta. Jonkinlaisesta oudosta epidemiasta.
Apatiska barn. Niin heitä oli alettu kutsua. Apaattiset lapset.
Eräs arvostettu tukholmalainen lastenpsykiatri kirjoitti viidestä hoitamastaan lapsesta Läkartidningeniin vuonna 2004. Hän mainitsi traumaattiset kokemukset, lasten ja äitien.
Uutisissa kerrottiin uusista tapauksista. Arkkipiispa vaati hallitukselta humaanimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Vasemmisto vaati, että sairaiden lasten piti saada jäädä. Jopa kuningas Kaarle Kustaa vetosi heidän puolestaan.
Vuonna 2005 Ruotsin television tutkivat toimittajat alkoivat selvittää, mistä oli kysymys. Pitääkö lapsen olla kuolemaisillaan ennen kuin hän saa jäädä Ruotsiin? ohjelman otsikossa kysyttiin.
Mikä sairastutti lapset? Mikä parantaisi heidät? Oliko ratkaisu turvapaikassa? Ja oliko tällaisia lapsia todella vain Ruotsissa?
Lastenlääkärien yhdistys järjesti seminaarin. Sen mukaan samankaltaisia tapauksia oli kuvailtu kautta historian. Yhdistys korosti lasten traumaattisia kokemuksia. Joillakin oli ollut aiemmin psyykkisiä oireita. Äidit ja isätkin saattoivat oireilla, oli itsemurhayrityksiä, vakavaa depressiota.
Yleensä tapahtumat etenivät näin:
Perheen turvapaikkahakemus hylättiin. Lapsi ei mennyt kouluun. Hän jäi sänkyyn peiton alle, makasi sikiöasennossa. Vähitellen hän lakkasi puhumasta ja syömästä ja juomasta.
Hätääntyneet vanhemmat toimittivat lapsen lääkäriin. Nenä-mahaletku asennettiin. Lääkäri kirjoitti todistuksen, joka toimitettiin maahanmuuttoviranomaisille.
Usein lääkärintodistus auttoi. Perhe sai oleskeluluvan. Lapsi parani ja palasi kouluun.
Pitäisi kuvata lasten aivoja, lastenlääkärit pohtivat seminaarissa. Mantelitumaketta.
Vuosien mittaan esitettiin kaikenlaisia arvauksia. Oliko kyse jostakin neurologisesta häiriöstä? Anoreksiasta? Valikoivasta mutismista? Sosiaalisista peloista, ahdistuksesta? Vakavasta masennuksesta? Katatoniasta?
Mitä hoitoon tuli, oli kaksi koulukuntaa. Toiset lääkärit ottivat lapset osastolle. Toiset lähettivät heidät kotihoitoon sen jälkeen, kun vanhemmat oli opetettu käyttämään nenä-mahaletkua.
Kaksi tunnettua ja arvostettua lääketieteen professoria ottivat kantaa traumahypoteesin puolesta. He kirjoittivat Läkartidningenissä:
Nämä lapset ovat läpikäyneet vaikeita traumaattisia tapahtumia kotimaassaan, he kärsivät vaikeasta tilanteesta – –
Viranomaiset olivat ymmällään. Mikä lapsilla oli? Miksi Ruotsissa? Ruotsihan tunnettiin poikkeuksellisen humaanista turvapaikkapolitiikasta.
Huomattiin, että valtaosa sairastuneiden perheistä oli tullut entisen Neuvostoliiton tai entisen Jugoslavian alueelta. Joukossa näytti olevan lapsia varsinkin kahdesta sorretusta vähemmistöstä: uiguureita Keski-Aasiasta ja romaneita Balkanilta.
Afrikasta tai Lähi-idästä saapuneet lapset eivät olleet apaattisia.
Sana uppgivenhetssyndrom mainitaan oikeusministeriön raportissa vuonna 2006. Siinä arvellaan, että ilmiön taustalla on monia tekijöitä. Traumat. Erilaiset kulttuurit. Ruotsalainen turvapaikkaprosessi.
Syitä ryhdyttiin selvittämään. Lähtömaihin lähetettiin asiantuntijoita: Azerbaidžaniin, Serbiaan, Kosovoon, Kirgisiaan, Kazakstaniin. Jospa selitys löytyisi sieltä.
Mutta perillä ei selvinnyt mitään. Lapset sairastuivat vasta Ruotsissa.
Ei ole tullut esiin mitään sellaista, että luovuttamiskäyttäytyminen olisi kulttuurisesti tunnettu tai hyväksytty sopeutumiskeino stressaavassa tilanteessa.
Miksi suurilla pakolaisleireillä ei ollut tällaisia lapsia? Muissa Pohjoismaissakaan ilmiötä ei esiintynyt. Suomesta tuli tieto yhdestä tapauksesta. Mutta lapsen oireet olivat alkaneet Ruotsissa.
Pohdittiin, myrkyttikö joku lapsia. Olivatko vanhemmat ehkä huumanneet heidät?
Verikokeissa ei näkynyt mitään. Todisteita lääkkeistä ei löytynyt.
Vuonna 2006 hallitus päätti helpottaa turvapaikan ehtoja. Se auttoi. Sairaiden lasten määrä väheni.
Mutta uusia tapauksia ilmeni silti. Vuonna 2008 kuusi lasta Flenissä. Vuonna 2009 yhdeksän Malungissa. Tukholmasta raportoitiin useita.
Ensimmäinen kirja aiheesta julkaistiin vuonna 2009. Sen oli tehnyt tunnettu ruotsalainen tutkiva toimittaja Gellert Tamas.
Kirjassa De apatiska: Om makt, myter och manipulation oli 639 sivua, ja siitä tuli arvostelumenestys. ”Yksi sodanjälkeisen ajan tärkeimmistä reportaaseista.” ”Mestariteos.”
Tamas tuli siihen tulokseen, ettei ollut kyse ruotsalaisesta ilmiöstä. Hän väitti, että apaattisia pakolaislapsia oli muuallakin.
Kirjasta muodostui jonkinlainen puolivirallinen totuus. Ihmettely hiljeni. Varsinkin, kun samoihin aikoihin alettiin puhua siitä, miten moni turvapaikanhakija kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä.
Vuonna 2013 Sosiaalihallitus julkaisi terveydenhuollolle ohjeet. Niiden mukaan tehokkain ”hoito” oli oleskelulupa. Ilman sitä lapset eivät toipuneet.
Koska oireet johtuivat toivottomuudesta, niihin tepsi vain toivo.
Uppgivenhetssyndrom lisättiin ruotsalaiseen tautiluokitukseen. Se sai diagnoosikoodin F32.3.A.
Nyt tiedettäisiin tarkasti, paljonko lapsia oli.
Tapausten määrä alkoi uudestaan kasvaa. Vuosina 2014–2016 syndroomaa sairastavia lapsia oli taas melkein kolmesataa.
Vuonna 2014 Läkartidningenissä julkaistiin kahden ruotsalaisen lääkärin kirjoitus.
Taas uusi tapaus, he totesivat. Ruotsi oli poistanut maasta turvapaikkaa hakeneen perheen. Lääkäreiden mukaan 11-vuotias armenialainen poika nenä-mahaletkuineen oli viety lentokoneella. Heistä lapsi oli hengenvaarassa. Kuka nyt hoitaisi häntä?
Kirjoittajat olivat Elisabeth Hultcrantz ja Anne-Liis von Knorring. Hultcrantz oli korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri. Hän oli eläkkeellä Linköpingin yliopiston professorin virasta. Von Knorring työskenteli lasten- ja nuorisopsykiatrian professorina Uppsalan yliopistossa. Hänkin siirtyisi pian eläkkeelle.
He vaativat lääkärikollegoilta toimintaa. Apaattisesta lapsesta täytyi kirjoittaa lääkärintodistus. Näin perhe saisi oleskeluluvan. Lapsi paranisi.
Nämä kaksi nimeä — Hultcrantz ja von Knorring — tulivat seuraavina vuosina tutuiksi, jos seurasi uutisia syndroomasta.
Kolme vuotta myöhemmin juuri Elisabeth Hultcrantz vei The New Yorkerin toimittajan katsomaan sairaita kosovolaisia sisaruksia.
Tukholmalainen lastenlääkäri Karl Sallin muistaa hyvin ensimmäisen apaattisen lapsipotilaansa. Hän oli päivystämässä. Vuosi oli ehkä 2010.
Potilas oli tyttö, joka ei syönyt, juonut, puhunut, liikkunut eikä reagoinut kipuun.
Sallin aloitti tytölle suonensisäisen nesteytyksen. Seuraavana päivänä tämä siirrettiin toiseen sairaalaan. Hän ei tavannut tyttöä enää.
Tukholmassa on perjantai-ilta. Karl Sallin on lähdössä työpaikaltaan Astrid Lindgrenin lastensairaalasta. Hän ehtii jutella puhelimessa.
Sairaala on osa Karoliinista yliopistosairaalaa. Sallin on työskennellyt siellä pitkään.
Hän on lastenneurologi. Jossain vaiheessa häntä alkoi kiinnostaa uppgivenhetssyndrom-lasten tietoisuuden taso. Olivatko nämä tajuissaan vai eivät?
Laboratoriokokeissa ja perustutkimuksissa ei näkynyt erityisiä muutoksia. EEG:n mukaan lapset olivat tajuissaan. Mutta mitä selviäisi, jos aivot kuvattaisiin tarkemmin?
Hänestä oli erikoista, ettei lapsia ollut lähetetty jatkotutkimuksiin. Yleensä ei tehty edes pään magneettikuvausta.
”Ihmettelin, ettei kukaan tiennyt, millaisia potilaita he olivat. Mutta olin vielä aika kokematon.”
Vuonna 2016 Sallin julkaisi tutkimuksen vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Kliininen data lapsista näytti viittaavan katatoniaan. Katatoniassa esiintyy liikkumattomuutta ja horrosta.
Toisaalta se, että syndroomaa esiintyi vain Ruotsissa, viittasi johonkin kulttuuriseen.
Nyt monet lapset ovat aikuisia. Sallin kertoo, että heitä on tutkittu. Tiedetään, että he ovat pärjänneet elämässään hyvin. Paremmin kuin samanikäiset maahanmuuttajat keskimäärin.
”Se on yllättävää.”
Ei näytä siltä, että lapsilla olisi alun perin ollut neuropsykiatrisia ongelmia. Siis esimerkiksi autismikirjon häiriöitä tai ADHD. Että he sen takia olisivat reagoineet stressaavaan tilanteeseen muita voimakkaammin.
Sallinista toisenlainen kysymyksenasettelu olisi kiinnostavampi: Mitä lapset kokivat ollessaan sairaana? Mitä he muistavat?
Hän ajaa autoa jossain Tukholman kaduilla ja juttelee puhelimen kaiuttimeen. Ympäristö, hän sanoo, muokkaa aina sitä, miten sairautta ilmaistaan. Hän mainitsee kroonisen väsymysoireyhtymän. Sekin yleistyi Ruotsissa yhtäkkiä.
Aivan samoin kuin uppgivenhetssyndrom. Sallinin mielestä ne molemmat ovat kulttuurisia sairauksia, liittyvät tietynlaiseen kulttuuriin.
Ruotsi hyväksyi uppgivenhetssyndromin antamalla sille nimen ja diagnoosikoodin. Media kertoi syndroomasta ja tietämättään levitti oireita. Sille se oli kiehtova mysteerisairaus.
Ratkaisevinta oli kuitenkin se, mitä Sosiaalihallitus teki, Sallin sanoo. Se päätti, että ainoa toimiva hoito oli oleskelulupa.
Niin kauan kuin sairas lapsi saattoi auttaa perhettään jäämään Ruotsiin, syndrooma vain levisi.
The New Yorkerin jutun jälkeen keväällä 2017 ”kaikki meni ihan hulluksi”.
”Aivan kuin kaikki olisi alkanut uudestaan”, sanoo ruotsalainen toimittaja Ola Sandstig.
The New Yorkerin jälkeen tuli BBC.
Ruotsin mysteerisairaus.
Nyt kaikki ulkomailla halusivat kertoa lapsista. ”Suunnilleen maailman jokainen uutistoimitus!”
Ola Sandstig luki itsekin The New Yorkerin jutun. Hän oli tietysti kuullut lapsista ennenkin. Mutta viime vuosina heistä ei ollut enää paljon puhuttu Ruotsissa.
”Yhtäkkiä näitä lapsia putkahteli esiin kaikkialla. Varsinkin Taalainmaalla.”
Aihe alkoi kiehtoa häntä. Sandstig oli tuohon aikaan vapaa toimittaja. Hän sopi haastattelun tukholmalaisen lastenlääkärin kanssa.
Lääkäri kertoi hänelle, että ”kaikki tiesivät”.
Tiesivät? Miten niin ”tiesivät”?
”Ajattelin, että voi paska, tämä on kiinnostavaa.”
Ola Sandstigin juttu ilmestyi syksyllä 2019 Filter-aikakauslehdessä. The New Yorkerin artikkelista oli kulunut yli kaksi vuotta.
Sandstig ei ollut antanut periksi. Hän oli istunut kirjastossa ja lukenut tuhansia sivuja viranomaisraporttien tausta-aineistoja. Niiden sisällöstä ei ollut aikaisemmin kerrottu. Hän oli tehnyt tietopyyntöjä.
”Tästä tuli minulle pariksi vuodeksi pakkomielle.”
Lopulta hän löysi kaksi entistä lapsipotilasta, jotka suostuivat haastatteluun.
Syndroomaa oli ihmetelty viisitoista vuotta. Vasta nyt joku puhui aikuisiksi kasvaneiden lasten kanssa. Haastateltavat antoivat Sandstigin lukea potilaskertomuksensa.
Toinen haastatelluista oli 24-vuotias mies. Perhe oli kotoisin Neuvostoliiton alueelta. Toinen oli 20-vuotias nainen, alun perin Armeniasta. Miehen nimi oli muutettu, mutta nainen esiintyi jutussa nimellään ja kasvoillaan.
Juttu aiheutti Ruotsissa valtavan kohun.
Mies ja nainen kertoivat, että heidän vanhempansa olivat pakottaneet heidät esittämään sairasta. Näin perheet olivat saaneet oleskeluluvan.
He olivat teeskennelleet.
Mies sanoi joutuneensa istumaan pyörätuolissa. Häntä ei päästetty ulos eikä kavereiden luo. Ennen lääkärin vastaanottoa ei saanut syödä eikä juoda. Täytyi näyttää sairaalta.
Hän kertoi rukoilleensa joka päivä, että joku huomaisi. Mutta kukaan ei huomannut. Hän sanoi yrittäneensä itsemurhaa.
Seurasi väittelyitä tv:ssä, kolumneja, debattia. Sandstig sai Tutkivien toimittajien Guldspaden-palkinnon. Hän alkoi kirjoittaa lapsista kirjaa.
Mutta häntä myös syytettiin. Sanottiin, että hänen kirjoituksensa oli eduksi äärioikeistolle.
Päinvastainenkin tulkinta toki oli mahdollinen: jos lasten vanhemmat olivat valmiita epätoivoisiin tekoihin, eikö maahanmuuttoa pitänyt helpottaa eikä kiristää?
Lastenlääkärien yhdistys kiirehti antamaan oman lausuntonsa:
Se, että manipulointia tapahtuu, ei poissulje sitä tosiasiaa, että luovuttamissyndrooma on tila, johon on monimutkaiset biologispsykososiaaliset syyt. Sitä ei voi selittää yksinomaan teeskentelyllä ja manipuloinnilla.
Lopulta Sosiaalihallitus päätti vetää takaisin kahdeksan vuotta vanhat hoito-ohjeet. Vuonna 2021 ne katosivat verkkosivuilta.
Ei ole tarpeeksi tieteellistä todistusaineistoa, se totesi.
Ola Sandstig laskee, että hänellä on todisteita 20 teeskennellystä tapauksesta. Ehkä 30:stä. Kaikkea on vaikea osoittaa aukottomasti.
Terveydenhuollon työntekijät ja poliisit ovat kertoneet hänelle kokemuksistaan: Toisinaan kesti oudon kauan, ennen kuin joku tuli avaamaan oven. Sängyn viereen oli saattanut unohtua sipsejä ja autokarkkeja. Skumbilar.
Tai asunnossa näkyi nukahtamislääkkeitä tai rauhoittavia. Imovanea, Rohypnolia.
Sandstigille on kerrottu ihmeparantumisista, kun perhettä on oltu palauttamassa. Lapsista, jotka lentokoneessa ovat syöneet ja juoneet. Perillä ei ole tarvittu pyörätuolia.
Tiedetään, että yksin tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat eivät ole sairastuneet syndroomaan. Sairaita lapsia on ollut vain perheissä.
Sandstig puhuu myös lasten lihaksista. Lasten on kerrottu maanneen kuukausia liikkumatta. Silti lihakset eivät ole näyttäneet surkastuneen.
Lääkärit kiinnittivät tähän huomiota jo alussa. Kukaan ei osannut selittää asiaa.
”Olen aika varma, että suurin osa tapauksista on manipuloituja”, Sandstig sanoo.
”Mutta eivät kaikki.”
”En kuitenkaan enää usko syndroomaan kuten aluksi.”
Psykiatrit suhtautuivat syndroomaan alun alkaen epäilevämmin kuin lastenlääkärit. Muutamat heistä kertoivat mediassa havainnoistaan.
”Teeskentely on ollut ennemminkin pääsääntö kuin poikkeus”, eräs heistä sanoi.
”Mitään apaattisia lapsia ei ole koskaan ollutkaan”, totesi toinen.
”On vain epätoivoisia vanhempia, lapsia ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka yhdessä ovat luoneet tämän.”
Olihan siitä puhuttu. Aina välillä. Sanottu, että jotkut saattoivat teeskennellä.
Maahanmuuttovirasto oli väittänyt näin jo vuonna 2005. Se oli tehnyt poliisille useita rikosilmoituksia lasten pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä. Mutta riittäviä todisteita ei ollut.
Kiivas poliittinen väittely kyllä oli syntynyt. Media haastatteli anonyymeja terveydenhuollon työntekijöitä. Nämä kertoivat lapsista, jotka olivat letkuruokinnassa mutta söivät salaa öisin.
Teeskentelyyn oli viitattu myös ministeriön raportissa vuonna 2006. Siinä mainittiin jopa Münchausen by proxy. Se on harvinainen oireyhtymä, jossa vanhempi esittää lapsen olevan sairas tai sairastuttaa tämän tahallaan.
Aihe oli arka ja kiusallinen. Siitä oli vaikea keskustella. Harva lääkäri uskalsi kertoa epäilyistään. Sellainen olisi tuntunut sydämettömältä. Ja sitä paitsi, onhan lääketieteessä asioita, joita ei kunnolla ymmärretä.
Kokemuksesta tiedetään, että tilanteisiin, joissa on paljon vaakalaudalla, liittyy suhteellisen paljon sairauden teeskentelyä, eräs lääkäri oli kirjoittanut Dagens Medicin -lehden debattipalstalle.
Mutta tällainen puhe oli harvinaista.
Dokumenttielokuva Life Overtakes Me tuli Netflixiin kesällä 2020. Sitä oli alettu kuvata kohta The New Yorkerin jutun jälkeen.
Pakolaislasten salaperäinen syndrooma saa lapset vajoamaan kooman kaltaiseen tilaan, Helsingin Sanomat kirjoitti elokuvasta.
Asiantuntijat pitävät selvänä, että syndrooman taustalla on menneisyyden vakavat traumat. Se ei kuitenkaan ole estänyt viattomien lasten joutumista muukalaiskammoisten ryhmien hampaisiin. Lapsia ja vanhempia on syytetty milloin teeskentelystä milloin huumaamisesta.
Dokumentissa seurataan kolmea lasta. Kaikilla on uppgivenhetssyndrom.
Nuorin on suloinen seitsemänvuotias D. Hän ei ole reagoinut mihinkään viiteen kuukauteen. Näyttää siltä kuin hän nukkuisi.
Perheen makuuhuoneessa isä ruiskuttaa ravintoliuosta D:n nenä-mahaletkuun. Kun isä nostaa hänet ylös, hän on kuin räsynukke. Käsivarret repsottavat.
Emeritaprofessorit Anne-Liis von Knorring ja Elisabeth Hultcrantz ovat keskeisiä hahmoja elokuvassa. Von Knorring tutkii D:tä. Mittaa verenpaineen, asettaa lapsen paljaalle vatsalle jääpalapussin, ottaa uudet lukemat. Verenpaine ei muutu. Von Knorring väittää sen todistavan, että lapsi on tajuton.
Dokumentissa puhutaan ”kooman kaltaisesta tilasta”. Von Knorringin ääni lausuu:
”Lapsenne makaa kuin Lumikki, koska kaikki hänen ympärillään on niin kamalaa, ettei hän osaa suojautua siltä muulla tavoin.”
Life Overtakes Me valittiin Oscar-ehdokkaaksi. Toimittaja Ola Sandstig oli ällistynyt. Oscar-ehdokkuus suututti häntä. ”Tiesin, että yksi tapaus siinä oli feikki.”
Hän tarkoittaa juuri D:tä. Hän oli kuullut perheestä aikaisemmin. Tiesi, että tilanteessa oli jotain kummallista.
Hän kirjoitti Filter-lehteen uuden jutun, joka julkaistiin syksyllä 2021. Perheystävät kertovat nähneensä, miten D. leikki muiden lasten kanssa samaan aikaan, kun vanhemmat väittivät hänen olevan sairas. Ystävien mukaan D. tekeytyi sairaaksi vain, jos joku oli näkemässä. He puhuivat omilla nimillään.
Dokumentin ohjaajat eivät vastanneet Sandstigin haastattelupyyntöihin. Netflix esittää elokuvaa edelleen.
Kansainvälisillä elokuvajuhlilla on kiertänyt toinenkin dokumenttielokuva. Woke up on Mars (2020) kuvaa kosovolaista romaniperhettä.
Perhe on sama kuin The New Yorkerin jutussa. Ohjaaja Dea Gjinovci on kertonut lukeneensa jutun. Sen jälkeen hän otti yhteyttä emeritaprofessori Elisabeth Hultcrantziin. Tämä esitteli perheen.
Ola Sandstigin mielestä Elisabeth Hultcrantzilla ja Anne-Liis von Knorringilla on ollut ”valtava vaikutus siihen, miten uppgivenhetssyndrom nähdään ulkomailla”. Toimittajat haluavat haastatella sairaiden lasten perheitä. Pitää saada kuvia. Sellainen ei onnistu sairaaloiden kautta, hoitotieto on salassa pidettävää.
Mutta Hultcrantz ja von Knorring ovat eläkkeellä. Mikään ei estänyt heitä viemästä ulkomaista mediaa perheiden luo, jos nämä siihen suostuivat.
www.hs.fi
Joku kehtasi epäillä että noinkohan, ja heti todettiin että epäilyt ovat äärioikeistopropagandaa.
Todellisuus oli sitten - todellisuutta.
SADAT TURVAPAIKANHAKIJALAPSET SAIVAT RUOTSISSA OUTOJA OIREITA. HE MAKASIVAT APAATTISINA SÄNGYSSÄ VIIKKOJA, JOPA KUUKAUSIA.
Anu Nousiainen HS, teksti
Boris Stefanov HS, kuvitus
Julkaistu 6.4.2024
Tilaajille
Juttu herätti valtavasti huomiota. Yhdysvaltalainen aikakauslehti The New Yorker julkaisi sen maaliskuun lopussa 2017.
The New Yorker on vanha ja arvostettu lehti. Se tunnetaan pitkistä ja perusteellisista kirjoituksistaan. Lehden toimittajat tekevät niitä useita kuukausia, kääntävät kaikki kivet.
Tämä juttu oli sellainen. Toimittaja oli matkustanut Ruotsiin ja keskustellut yli kahdenkymmenen ruotsalaislääkärin kanssa.
The Trauma of Facing Deportation, otsikossa luki. Karkotusuhan trauma.
Turvapaikkaa hakevien maahanmuuttajaperheiden lapsilla Ruotsissa esiintyi outoja oireita. Jotkut heistä näyttivät vajoavan jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan. Lapset eivät puhuneet, syöneet eivätkä juoneet. He eivät käyneet vessassa. He vain makasivat paikoillaan silmät ummessa ja liikkumatta.
Tapauksia oli ollut Ruotsissa satoja. Lapsia ruokittiin nenä-mahaletkun avulla. Sitä saattoi jatkua kuukausia. Joskus kolmekin vuotta, jutussa kerrottiin.
Amerikkalainen toimittaja oli tavannut kaksi tällaista lasta, teini-ikäiset siskokset. Romaniperhe oli kotoisin Kosovosta.
Nuorempi oli maannut poissaolevana 12-vuotiaasta, kaksi ja puoli vuotta. Isosisko oli ollut sairas viisi kuukautta. Silloin, viisi kuukautta aikaisemmin, Ruotsi oli hylännyt perheen oleskelulupahakemuksen.
Jutussa oli siskoksista kuva. He näyttivät siltä kuin olisivat nukkuneet. Hiukset oli harjattu.
Kummankin sieraimiin kiemursi ohut ruokintaletku. Lattialla odotti paketti vaippoja.
Toimittaja kuvaili, miten tyttöjen äiti veti peitot sivuun ja riisui näiltä paidat. Mukana ollut ruotsalaislääkäri alkoi esitellä heitä. Hän avasi toiselta silmäluomen. Sen alta tuijotti pupilli. Suoraan kohti.
Kuin vainajalla, toimittaja kirjoitti.
Lasten diagnoosi oli ruotsiksi uppgivenhetssyndrom. Jonkinlainen ”luovuttamissyndrooma”.
Kukaan haastatelluista lääkäreistä ei osannut sanoa, mistä oli kysymys. Ajateltiin, että syndrooma liittyi traumoihin, joita lapset olivat kokeneet kotimaassaan. Pelkoon, että he joutuvat sinne takaisin.
Mutta jos perhe sai oleskeluluvan, lapset yleensä paranivat.
Näitä sairaita lapsia oli vain Ruotsissa. Miten se oli mahdollista?
Kukaan ei osannut vastata.
Ruotsissa asia ei ollut uusi. Jo vuonna 1998 Tšetšeniasta kotoisin ollut 15-vuotias poika oli sairastunut samalla tavalla. Hän oli parantunut, kun perhe oli saanut jäädä Ruotsiin.
Muitakin tapauksia oli ollut, aluksi lähinnä Pohjois-Ruotsissa. Vähitellen ne olivat levinneet koko maahan.
Keväällä 2005 puhuttiin jo yli 400 sairaasta lapsesta. Jonkinlaisesta oudosta epidemiasta.
Apatiska barn. Niin heitä oli alettu kutsua. Apaattiset lapset.
Eräs arvostettu tukholmalainen lastenpsykiatri kirjoitti viidestä hoitamastaan lapsesta Läkartidningeniin vuonna 2004. Hän mainitsi traumaattiset kokemukset, lasten ja äitien.
Uutisissa kerrottiin uusista tapauksista. Arkkipiispa vaati hallitukselta humaanimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Vasemmisto vaati, että sairaiden lasten piti saada jäädä. Jopa kuningas Kaarle Kustaa vetosi heidän puolestaan.
Vuonna 2005 Ruotsin television tutkivat toimittajat alkoivat selvittää, mistä oli kysymys. Pitääkö lapsen olla kuolemaisillaan ennen kuin hän saa jäädä Ruotsiin? ohjelman otsikossa kysyttiin.
Mikä sairastutti lapset? Mikä parantaisi heidät? Oliko ratkaisu turvapaikassa? Ja oliko tällaisia lapsia todella vain Ruotsissa?
Lastenlääkärien yhdistys järjesti seminaarin. Sen mukaan samankaltaisia tapauksia oli kuvailtu kautta historian. Yhdistys korosti lasten traumaattisia kokemuksia. Joillakin oli ollut aiemmin psyykkisiä oireita. Äidit ja isätkin saattoivat oireilla, oli itsemurhayrityksiä, vakavaa depressiota.
Yleensä tapahtumat etenivät näin:
Perheen turvapaikkahakemus hylättiin. Lapsi ei mennyt kouluun. Hän jäi sänkyyn peiton alle, makasi sikiöasennossa. Vähitellen hän lakkasi puhumasta ja syömästä ja juomasta.
Hätääntyneet vanhemmat toimittivat lapsen lääkäriin. Nenä-mahaletku asennettiin. Lääkäri kirjoitti todistuksen, joka toimitettiin maahanmuuttoviranomaisille.
Usein lääkärintodistus auttoi. Perhe sai oleskeluluvan. Lapsi parani ja palasi kouluun.
Pitäisi kuvata lasten aivoja, lastenlääkärit pohtivat seminaarissa. Mantelitumaketta.
Vuosien mittaan esitettiin kaikenlaisia arvauksia. Oliko kyse jostakin neurologisesta häiriöstä? Anoreksiasta? Valikoivasta mutismista? Sosiaalisista peloista, ahdistuksesta? Vakavasta masennuksesta? Katatoniasta?
Mitä hoitoon tuli, oli kaksi koulukuntaa. Toiset lääkärit ottivat lapset osastolle. Toiset lähettivät heidät kotihoitoon sen jälkeen, kun vanhemmat oli opetettu käyttämään nenä-mahaletkua.
Kaksi tunnettua ja arvostettua lääketieteen professoria ottivat kantaa traumahypoteesin puolesta. He kirjoittivat Läkartidningenissä:
Nämä lapset ovat läpikäyneet vaikeita traumaattisia tapahtumia kotimaassaan, he kärsivät vaikeasta tilanteesta – –
Viranomaiset olivat ymmällään. Mikä lapsilla oli? Miksi Ruotsissa? Ruotsihan tunnettiin poikkeuksellisen humaanista turvapaikkapolitiikasta.
Huomattiin, että valtaosa sairastuneiden perheistä oli tullut entisen Neuvostoliiton tai entisen Jugoslavian alueelta. Joukossa näytti olevan lapsia varsinkin kahdesta sorretusta vähemmistöstä: uiguureita Keski-Aasiasta ja romaneita Balkanilta.
Afrikasta tai Lähi-idästä saapuneet lapset eivät olleet apaattisia.
Sana uppgivenhetssyndrom mainitaan oikeusministeriön raportissa vuonna 2006. Siinä arvellaan, että ilmiön taustalla on monia tekijöitä. Traumat. Erilaiset kulttuurit. Ruotsalainen turvapaikkaprosessi.
Syitä ryhdyttiin selvittämään. Lähtömaihin lähetettiin asiantuntijoita: Azerbaidžaniin, Serbiaan, Kosovoon, Kirgisiaan, Kazakstaniin. Jospa selitys löytyisi sieltä.
Mutta perillä ei selvinnyt mitään. Lapset sairastuivat vasta Ruotsissa.
Ei ole tullut esiin mitään sellaista, että luovuttamiskäyttäytyminen olisi kulttuurisesti tunnettu tai hyväksytty sopeutumiskeino stressaavassa tilanteessa.
Miksi suurilla pakolaisleireillä ei ollut tällaisia lapsia? Muissa Pohjoismaissakaan ilmiötä ei esiintynyt. Suomesta tuli tieto yhdestä tapauksesta. Mutta lapsen oireet olivat alkaneet Ruotsissa.
Pohdittiin, myrkyttikö joku lapsia. Olivatko vanhemmat ehkä huumanneet heidät?
Verikokeissa ei näkynyt mitään. Todisteita lääkkeistä ei löytynyt.
Vuonna 2006 hallitus päätti helpottaa turvapaikan ehtoja. Se auttoi. Sairaiden lasten määrä väheni.
Mutta uusia tapauksia ilmeni silti. Vuonna 2008 kuusi lasta Flenissä. Vuonna 2009 yhdeksän Malungissa. Tukholmasta raportoitiin useita.
Ensimmäinen kirja aiheesta julkaistiin vuonna 2009. Sen oli tehnyt tunnettu ruotsalainen tutkiva toimittaja Gellert Tamas.
Kirjassa De apatiska: Om makt, myter och manipulation oli 639 sivua, ja siitä tuli arvostelumenestys. ”Yksi sodanjälkeisen ajan tärkeimmistä reportaaseista.” ”Mestariteos.”
Tamas tuli siihen tulokseen, ettei ollut kyse ruotsalaisesta ilmiöstä. Hän väitti, että apaattisia pakolaislapsia oli muuallakin.
Kirjasta muodostui jonkinlainen puolivirallinen totuus. Ihmettely hiljeni. Varsinkin, kun samoihin aikoihin alettiin puhua siitä, miten moni turvapaikanhakija kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä.
Vuonna 2013 Sosiaalihallitus julkaisi terveydenhuollolle ohjeet. Niiden mukaan tehokkain ”hoito” oli oleskelulupa. Ilman sitä lapset eivät toipuneet.
Koska oireet johtuivat toivottomuudesta, niihin tepsi vain toivo.
Uppgivenhetssyndrom lisättiin ruotsalaiseen tautiluokitukseen. Se sai diagnoosikoodin F32.3.A.
Nyt tiedettäisiin tarkasti, paljonko lapsia oli.
Tapausten määrä alkoi uudestaan kasvaa. Vuosina 2014–2016 syndroomaa sairastavia lapsia oli taas melkein kolmesataa.
Vuonna 2014 Läkartidningenissä julkaistiin kahden ruotsalaisen lääkärin kirjoitus.
Taas uusi tapaus, he totesivat. Ruotsi oli poistanut maasta turvapaikkaa hakeneen perheen. Lääkäreiden mukaan 11-vuotias armenialainen poika nenä-mahaletkuineen oli viety lentokoneella. Heistä lapsi oli hengenvaarassa. Kuka nyt hoitaisi häntä?
Kirjoittajat olivat Elisabeth Hultcrantz ja Anne-Liis von Knorring. Hultcrantz oli korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri. Hän oli eläkkeellä Linköpingin yliopiston professorin virasta. Von Knorring työskenteli lasten- ja nuorisopsykiatrian professorina Uppsalan yliopistossa. Hänkin siirtyisi pian eläkkeelle.
He vaativat lääkärikollegoilta toimintaa. Apaattisesta lapsesta täytyi kirjoittaa lääkärintodistus. Näin perhe saisi oleskeluluvan. Lapsi paranisi.
Nämä kaksi nimeä — Hultcrantz ja von Knorring — tulivat seuraavina vuosina tutuiksi, jos seurasi uutisia syndroomasta.
Kolme vuotta myöhemmin juuri Elisabeth Hultcrantz vei The New Yorkerin toimittajan katsomaan sairaita kosovolaisia sisaruksia.
Tukholmalainen lastenlääkäri Karl Sallin muistaa hyvin ensimmäisen apaattisen lapsipotilaansa. Hän oli päivystämässä. Vuosi oli ehkä 2010.
Potilas oli tyttö, joka ei syönyt, juonut, puhunut, liikkunut eikä reagoinut kipuun.
Sallin aloitti tytölle suonensisäisen nesteytyksen. Seuraavana päivänä tämä siirrettiin toiseen sairaalaan. Hän ei tavannut tyttöä enää.
Tukholmassa on perjantai-ilta. Karl Sallin on lähdössä työpaikaltaan Astrid Lindgrenin lastensairaalasta. Hän ehtii jutella puhelimessa.
Sairaala on osa Karoliinista yliopistosairaalaa. Sallin on työskennellyt siellä pitkään.
Hän on lastenneurologi. Jossain vaiheessa häntä alkoi kiinnostaa uppgivenhetssyndrom-lasten tietoisuuden taso. Olivatko nämä tajuissaan vai eivät?
Laboratoriokokeissa ja perustutkimuksissa ei näkynyt erityisiä muutoksia. EEG:n mukaan lapset olivat tajuissaan. Mutta mitä selviäisi, jos aivot kuvattaisiin tarkemmin?
Hänestä oli erikoista, ettei lapsia ollut lähetetty jatkotutkimuksiin. Yleensä ei tehty edes pään magneettikuvausta.
”Ihmettelin, ettei kukaan tiennyt, millaisia potilaita he olivat. Mutta olin vielä aika kokematon.”
Vuonna 2016 Sallin julkaisi tutkimuksen vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Kliininen data lapsista näytti viittaavan katatoniaan. Katatoniassa esiintyy liikkumattomuutta ja horrosta.
Toisaalta se, että syndroomaa esiintyi vain Ruotsissa, viittasi johonkin kulttuuriseen.
Nyt monet lapset ovat aikuisia. Sallin kertoo, että heitä on tutkittu. Tiedetään, että he ovat pärjänneet elämässään hyvin. Paremmin kuin samanikäiset maahanmuuttajat keskimäärin.
”Se on yllättävää.”
Ei näytä siltä, että lapsilla olisi alun perin ollut neuropsykiatrisia ongelmia. Siis esimerkiksi autismikirjon häiriöitä tai ADHD. Että he sen takia olisivat reagoineet stressaavaan tilanteeseen muita voimakkaammin.
Sallinista toisenlainen kysymyksenasettelu olisi kiinnostavampi: Mitä lapset kokivat ollessaan sairaana? Mitä he muistavat?
Hän ajaa autoa jossain Tukholman kaduilla ja juttelee puhelimen kaiuttimeen. Ympäristö, hän sanoo, muokkaa aina sitä, miten sairautta ilmaistaan. Hän mainitsee kroonisen väsymysoireyhtymän. Sekin yleistyi Ruotsissa yhtäkkiä.
Aivan samoin kuin uppgivenhetssyndrom. Sallinin mielestä ne molemmat ovat kulttuurisia sairauksia, liittyvät tietynlaiseen kulttuuriin.
Ruotsi hyväksyi uppgivenhetssyndromin antamalla sille nimen ja diagnoosikoodin. Media kertoi syndroomasta ja tietämättään levitti oireita. Sille se oli kiehtova mysteerisairaus.
Ratkaisevinta oli kuitenkin se, mitä Sosiaalihallitus teki, Sallin sanoo. Se päätti, että ainoa toimiva hoito oli oleskelulupa.
Niin kauan kuin sairas lapsi saattoi auttaa perhettään jäämään Ruotsiin, syndrooma vain levisi.
The New Yorkerin jutun jälkeen keväällä 2017 ”kaikki meni ihan hulluksi”.
”Aivan kuin kaikki olisi alkanut uudestaan”, sanoo ruotsalainen toimittaja Ola Sandstig.
The New Yorkerin jälkeen tuli BBC.
Ruotsin mysteerisairaus.
Nyt kaikki ulkomailla halusivat kertoa lapsista. ”Suunnilleen maailman jokainen uutistoimitus!”
Ola Sandstig luki itsekin The New Yorkerin jutun. Hän oli tietysti kuullut lapsista ennenkin. Mutta viime vuosina heistä ei ollut enää paljon puhuttu Ruotsissa.
”Yhtäkkiä näitä lapsia putkahteli esiin kaikkialla. Varsinkin Taalainmaalla.”
Aihe alkoi kiehtoa häntä. Sandstig oli tuohon aikaan vapaa toimittaja. Hän sopi haastattelun tukholmalaisen lastenlääkärin kanssa.
Lääkäri kertoi hänelle, että ”kaikki tiesivät”.
Tiesivät? Miten niin ”tiesivät”?
”Ajattelin, että voi paska, tämä on kiinnostavaa.”
Ola Sandstigin juttu ilmestyi syksyllä 2019 Filter-aikakauslehdessä. The New Yorkerin artikkelista oli kulunut yli kaksi vuotta.
Sandstig ei ollut antanut periksi. Hän oli istunut kirjastossa ja lukenut tuhansia sivuja viranomaisraporttien tausta-aineistoja. Niiden sisällöstä ei ollut aikaisemmin kerrottu. Hän oli tehnyt tietopyyntöjä.
”Tästä tuli minulle pariksi vuodeksi pakkomielle.”
Lopulta hän löysi kaksi entistä lapsipotilasta, jotka suostuivat haastatteluun.
Syndroomaa oli ihmetelty viisitoista vuotta. Vasta nyt joku puhui aikuisiksi kasvaneiden lasten kanssa. Haastateltavat antoivat Sandstigin lukea potilaskertomuksensa.
Toinen haastatelluista oli 24-vuotias mies. Perhe oli kotoisin Neuvostoliiton alueelta. Toinen oli 20-vuotias nainen, alun perin Armeniasta. Miehen nimi oli muutettu, mutta nainen esiintyi jutussa nimellään ja kasvoillaan.
Juttu aiheutti Ruotsissa valtavan kohun.
Mies ja nainen kertoivat, että heidän vanhempansa olivat pakottaneet heidät esittämään sairasta. Näin perheet olivat saaneet oleskeluluvan.
He olivat teeskennelleet.
Mies sanoi joutuneensa istumaan pyörätuolissa. Häntä ei päästetty ulos eikä kavereiden luo. Ennen lääkärin vastaanottoa ei saanut syödä eikä juoda. Täytyi näyttää sairaalta.
Hän kertoi rukoilleensa joka päivä, että joku huomaisi. Mutta kukaan ei huomannut. Hän sanoi yrittäneensä itsemurhaa.
Seurasi väittelyitä tv:ssä, kolumneja, debattia. Sandstig sai Tutkivien toimittajien Guldspaden-palkinnon. Hän alkoi kirjoittaa lapsista kirjaa.
Mutta häntä myös syytettiin. Sanottiin, että hänen kirjoituksensa oli eduksi äärioikeistolle.
Päinvastainenkin tulkinta toki oli mahdollinen: jos lasten vanhemmat olivat valmiita epätoivoisiin tekoihin, eikö maahanmuuttoa pitänyt helpottaa eikä kiristää?
Lastenlääkärien yhdistys kiirehti antamaan oman lausuntonsa:
Se, että manipulointia tapahtuu, ei poissulje sitä tosiasiaa, että luovuttamissyndrooma on tila, johon on monimutkaiset biologispsykososiaaliset syyt. Sitä ei voi selittää yksinomaan teeskentelyllä ja manipuloinnilla.
Lopulta Sosiaalihallitus päätti vetää takaisin kahdeksan vuotta vanhat hoito-ohjeet. Vuonna 2021 ne katosivat verkkosivuilta.
Ei ole tarpeeksi tieteellistä todistusaineistoa, se totesi.
Ola Sandstig laskee, että hänellä on todisteita 20 teeskennellystä tapauksesta. Ehkä 30:stä. Kaikkea on vaikea osoittaa aukottomasti.
Terveydenhuollon työntekijät ja poliisit ovat kertoneet hänelle kokemuksistaan: Toisinaan kesti oudon kauan, ennen kuin joku tuli avaamaan oven. Sängyn viereen oli saattanut unohtua sipsejä ja autokarkkeja. Skumbilar.
Tai asunnossa näkyi nukahtamislääkkeitä tai rauhoittavia. Imovanea, Rohypnolia.
Sandstigille on kerrottu ihmeparantumisista, kun perhettä on oltu palauttamassa. Lapsista, jotka lentokoneessa ovat syöneet ja juoneet. Perillä ei ole tarvittu pyörätuolia.
Tiedetään, että yksin tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat eivät ole sairastuneet syndroomaan. Sairaita lapsia on ollut vain perheissä.
Sandstig puhuu myös lasten lihaksista. Lasten on kerrottu maanneen kuukausia liikkumatta. Silti lihakset eivät ole näyttäneet surkastuneen.
Lääkärit kiinnittivät tähän huomiota jo alussa. Kukaan ei osannut selittää asiaa.
”Olen aika varma, että suurin osa tapauksista on manipuloituja”, Sandstig sanoo.
”Mutta eivät kaikki.”
”En kuitenkaan enää usko syndroomaan kuten aluksi.”
Psykiatrit suhtautuivat syndroomaan alun alkaen epäilevämmin kuin lastenlääkärit. Muutamat heistä kertoivat mediassa havainnoistaan.
”Teeskentely on ollut ennemminkin pääsääntö kuin poikkeus”, eräs heistä sanoi.
”Mitään apaattisia lapsia ei ole koskaan ollutkaan”, totesi toinen.
”On vain epätoivoisia vanhempia, lapsia ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka yhdessä ovat luoneet tämän.”
Olihan siitä puhuttu. Aina välillä. Sanottu, että jotkut saattoivat teeskennellä.
Maahanmuuttovirasto oli väittänyt näin jo vuonna 2005. Se oli tehnyt poliisille useita rikosilmoituksia lasten pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä. Mutta riittäviä todisteita ei ollut.
Kiivas poliittinen väittely kyllä oli syntynyt. Media haastatteli anonyymeja terveydenhuollon työntekijöitä. Nämä kertoivat lapsista, jotka olivat letkuruokinnassa mutta söivät salaa öisin.
Teeskentelyyn oli viitattu myös ministeriön raportissa vuonna 2006. Siinä mainittiin jopa Münchausen by proxy. Se on harvinainen oireyhtymä, jossa vanhempi esittää lapsen olevan sairas tai sairastuttaa tämän tahallaan.
Aihe oli arka ja kiusallinen. Siitä oli vaikea keskustella. Harva lääkäri uskalsi kertoa epäilyistään. Sellainen olisi tuntunut sydämettömältä. Ja sitä paitsi, onhan lääketieteessä asioita, joita ei kunnolla ymmärretä.
Kokemuksesta tiedetään, että tilanteisiin, joissa on paljon vaakalaudalla, liittyy suhteellisen paljon sairauden teeskentelyä, eräs lääkäri oli kirjoittanut Dagens Medicin -lehden debattipalstalle.
Mutta tällainen puhe oli harvinaista.
Dokumenttielokuva Life Overtakes Me tuli Netflixiin kesällä 2020. Sitä oli alettu kuvata kohta The New Yorkerin jutun jälkeen.
Pakolaislasten salaperäinen syndrooma saa lapset vajoamaan kooman kaltaiseen tilaan, Helsingin Sanomat kirjoitti elokuvasta.
Asiantuntijat pitävät selvänä, että syndrooman taustalla on menneisyyden vakavat traumat. Se ei kuitenkaan ole estänyt viattomien lasten joutumista muukalaiskammoisten ryhmien hampaisiin. Lapsia ja vanhempia on syytetty milloin teeskentelystä milloin huumaamisesta.
Dokumentissa seurataan kolmea lasta. Kaikilla on uppgivenhetssyndrom.
Nuorin on suloinen seitsemänvuotias D. Hän ei ole reagoinut mihinkään viiteen kuukauteen. Näyttää siltä kuin hän nukkuisi.
Perheen makuuhuoneessa isä ruiskuttaa ravintoliuosta D:n nenä-mahaletkuun. Kun isä nostaa hänet ylös, hän on kuin räsynukke. Käsivarret repsottavat.
Emeritaprofessorit Anne-Liis von Knorring ja Elisabeth Hultcrantz ovat keskeisiä hahmoja elokuvassa. Von Knorring tutkii D:tä. Mittaa verenpaineen, asettaa lapsen paljaalle vatsalle jääpalapussin, ottaa uudet lukemat. Verenpaine ei muutu. Von Knorring väittää sen todistavan, että lapsi on tajuton.
Dokumentissa puhutaan ”kooman kaltaisesta tilasta”. Von Knorringin ääni lausuu:
”Lapsenne makaa kuin Lumikki, koska kaikki hänen ympärillään on niin kamalaa, ettei hän osaa suojautua siltä muulla tavoin.”
Life Overtakes Me valittiin Oscar-ehdokkaaksi. Toimittaja Ola Sandstig oli ällistynyt. Oscar-ehdokkuus suututti häntä. ”Tiesin, että yksi tapaus siinä oli feikki.”
Hän tarkoittaa juuri D:tä. Hän oli kuullut perheestä aikaisemmin. Tiesi, että tilanteessa oli jotain kummallista.
Hän kirjoitti Filter-lehteen uuden jutun, joka julkaistiin syksyllä 2021. Perheystävät kertovat nähneensä, miten D. leikki muiden lasten kanssa samaan aikaan, kun vanhemmat väittivät hänen olevan sairas. Ystävien mukaan D. tekeytyi sairaaksi vain, jos joku oli näkemässä. He puhuivat omilla nimillään.
Dokumentin ohjaajat eivät vastanneet Sandstigin haastattelupyyntöihin. Netflix esittää elokuvaa edelleen.
Kansainvälisillä elokuvajuhlilla on kiertänyt toinenkin dokumenttielokuva. Woke up on Mars (2020) kuvaa kosovolaista romaniperhettä.
Perhe on sama kuin The New Yorkerin jutussa. Ohjaaja Dea Gjinovci on kertonut lukeneensa jutun. Sen jälkeen hän otti yhteyttä emeritaprofessori Elisabeth Hultcrantziin. Tämä esitteli perheen.
Ola Sandstigin mielestä Elisabeth Hultcrantzilla ja Anne-Liis von Knorringilla on ollut ”valtava vaikutus siihen, miten uppgivenhetssyndrom nähdään ulkomailla”. Toimittajat haluavat haastatella sairaiden lasten perheitä. Pitää saada kuvia. Sellainen ei onnistu sairaaloiden kautta, hoitotieto on salassa pidettävää.
Mutta Hultcrantz ja von Knorring ovat eläkkeellä. Mikään ei estänyt heitä viemästä ulkomaista mediaa perheiden luo, jos nämä siihen suostuivat.
.
Kuukausiliite | Ruotsi hoiti koomalta näyttävään tilaan vajonneita lapsia antamalla näille turvapaikan – Vuosia myöhemmin alkaa selvitä, mistä oudossa sairaudessa oli kyse
Sadat turvapaikanhakijalapset Ruotsissa ovat saaneet erikoisia oireita. Mistä oli kysymys?
www.hs.fi
YliKoo
Greatest Leader
Lastenlääkäri Ingrid Segerberg oli järkyttynyt. Hän oli lukenut Ola Sandstigin tekemät haastattelut Filter-lehdestä. Kertomukset väkivallasta tyrmistyttivät häntä.
Hän oli kyllä ollut tietoinen, etteivät lapset olleet sairaita sillä tavalla kuin vanhemmat sanoivat. Mutta miksi hän oli ollut niin naiivi, ettei ollut koskaan ajatellut, että lapset saattoivat olla väkivallan uhreja.
Oli marraskuu 2020. Segerberg kirjoitti Läkartidningeniin.
Myös minä olen lääkärin työssäni kohdannut tapauksia, joita tuskin voi tulkita muuksi kuin vanhempien manipulaatioksi.
Kirjoitus synnytti keskustelua. Olivatko lääkärit osallistuneet lasten hyväksikäyttöön? Olleet mukana? Oliko heille tullut edes mieleen, että lapset pitäisi tutkia ilman vanhempien läsnäoloa?
Eräs lasten- ja nuortenpsykiatri vastasi Segerbergin kirjoitukseen: Voi, miten olen odottanut tätä.
Ingrid Segerberg vastaa puhelimeen Uppsalassa. Hän työskentelee siellä yliopistollisessa lastensairaalassa.
Segerbergin ensimmäinen tapaus oli poika. Noin kymmenvuotias.
Segerberg oli vasta erikoistumassa lastenlääkäriksi. Hänestä poika ei vaikuttanut tajuttomalta. Mutta vanhemmat halusivat, että lapsi otetaan sairaalaan. He halusivat sairaudesta todistuksen.
Myöhemmin tuli toinen potilas. Tyttö pystyi istumaan mutta vain tuijotti eteensä.
Segerberg työnsi spatulan hänen suuhunsa. Tyttö ei reagoinut. Segerberg muistaa, miten lapsen vanhemmat katsoivat häntä anovasti.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän näki tytön uudestaan.
”Sillä kerralla hän käyttäytyi hyvin, hyvin oudosti. Minusta hän ei teeskennellyt. Olin todella hämmentynyt.”
Monella lääkärillä on samanlaisia kokemuksia, Segerberg sanoo. Oli tapauksia, joista tiesi heti, että niissä oli jotain outoa. Mutta myös tapauksia, jotka jättivät jälkeensä hämmennyksen.
”En pysty kuvittelemaan, että lapsi olisi osannut sillä tavalla näytellä.”
Mutta EEG:ssä se olisi todennäköisesti näkynyt. Segerberg korostaa, ettei hänellä ole todisteita huumaamisesta. Jos rauhoittavia lääkkeitä käytettiin, tuskin pitkiä aikoja.
Hän ei voi kertoa asioita, joista potilaat voisi tunnistaa. Mutta itsestään hän puhuu suoraan.
”Tajusin, miten naiiveja ajatuksia minulla oli ollut.”
”Olin ollut hiljaa epäilyksistäni, koska tunsin suurta myötätuntoa näitä perheitä kohtaan.”
Hän oli ajatellut, että ehkä oli oikeasti vaarallista palata kotimaahan. Varmaan viranomaiset Ruotsissa olivat tehneet virheen. Luonnollisesti vanhemmat toimivat sen mukaan, mikä lapselle oli paras. Eivätkö kaikki vanhemmat tee niin?
Segerberg kertoo yhdestä tapauksesta:
Hoitokokouksessa käsiteltiin erään pojan tilannetta. Paikalla oli sote-ammattilaisia. Poika oli saanut oleskeluluvan, kaikki olivat iloisia. Sitten yksi osallistujista kertoi, mitä tapahtui, kun hän meni perheeseen kotikäynnille:
Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan etukäteen. Ulkona hän oli nähnyt ikkunasta pojan leikkivän. Hän soitti ovikelloa ja astui sisään. Poika makasi liikkumatta sängyssä.
Kukaan palaverissa ei sanonut mitään, Segerberg kertoo. Myöhemmin asiasta ei keskusteltu.
Me, hän sanoo, loimme tilanteen, jossa vanhempien oli rationaalista esittää lastensa olevan sairaita.
”Aktiivisesti loimme.”
”Tämän kanssa minun on ollut vaikeinta olla.”
Monet muut eivät ole olleet valmiita samanlaiseen itsekritiikkiin. Mutta toimittaja Ola Sandstigin kirjoitusten jälkeen asiat muuttuivat. Uppsalan läänissä hoitokäytäntöä muutettiin.
”Emme pitäneet lapsia enää sairaina.”
”Aloimme katsoa tapauksia lapsiin mahdollisesti kohdistuvana väkivaltana.”
Enää Uppsalassa ei ole uppgivenhetssyndromia.
Hoitotuloksista on olemassa yksi pieni vertaisarvioitu tutkimus. Pieni, koska siinä tarkasteltiin vain yhtä hoitokotia.
Mukana oli kolmetoista 8–15-vuotiasta syndroomalasta. Heistä kahdeksan oli hoidon ajaksi erotettu vanhemmistaan. Kaikki paranivat. Viisi eli perheensä kanssa. Heistä vain yksi parani.
Tutkimuksessa puhutaan vahingollisesta perhedynamiikasta.
Muutakin paljastui. Hoitojakson aikana viisi lasta sai oleskeluluvan. Heistä kuitenkin vain yksi parani.
Ei oleskelulupa ole hoitokeino, tutkijat kirjoittivat. Missä määrin luovuttamissyndrooma on seurausta Sosiaalihallituksen hoitosuosituksesta? he kysyivät.
Sosiaalihallitus ei ole vastannut. Se ei ole vastannut siihenkään, pitäisikö Ruotsissa tutkia, onko lapsia ja nuoria vahingoitettu.
Joitakin ruokittiin letkulla kuukausia. He olivat pitkiä aikoja pois koulusta. He eivät päässeet ulos eivätkä saaneet tavata kavereitaan.
Ola Sandstigin haastattelema 24-vuotias mies sanoi: ”Isäni varasti lapsuuteni.”
Parissakymmenessä vuodessa sairaita lapsia on ollut Ruotsissa noin tuhat.
Ola Sandstig kertoo tapauksesta, jota oli epäillyt lavastetuksi. Epäily vahvistui, kun hän sai videon, jossa sairaaksi väitetty tyttö oli hiihtämässä.
”Oli tavallaan kiva nähdä se.”
”Tyttö oli pakotettu esittämään sairasta, mutta hänet kuitenkin vietiin joskus ulos.”
Diagnoosi F32.3.A on edelleen ruotsalaisessa tautiluokituksessa.
Sandstig ja lastenneurologi Karl Sallin kertovat kuulleensa uusista tapauksista vielä viime vuonna. Mutta pitkään aikaan niitä ei enää ole ollut kymmeniä vaan yksi tai kaksi.
On ollut potilaita, Sallin sanoo, jotka teeskentelivät. Mutta on ollut myös sellaisia, jotka saivat samoja oireita ”syistä, joita emme täysin ymmärrä”.
”He aidosti uskovat olevansa sairaita tällä tavalla.”
”Ja jossain määrin he sen tähden ovatkin.”
”Ja tämä on yksi lääketieteen suurista haasteista. Tällaiset subjektiiviset oireet, joita emme pysty objektiivisesti todentamaan.”
Sallin kertoo epidemiasta, joka levisi Ruotsin länsirannikolla 1990-luvulla. Useat lapset näyttivät halvaantuvan vyötäröstä alaspäin. Oireet siirtyivät koulusta toiseen. Niistä kerrottiin uutisissa.
”Ja kaikki raapivat päätään, että mistä oli kysymys.”
Samanlaisia outoja epidemioita on nähty muuallakin. Yhdysvalloissa Le Royn pikkukaupungissa vuonna 2011 nuoret alkoivat saada erikoisia nykimisoireita. Ne muistuttivat Touretten syndroomaa. Juomavettä epäiltiin. Maaperästä otettiin näytteitä. Sairastuneet olivat lukioikäisiä tyttöjä.
Viime vuonna kerrottiin saksalaisnuorten tic-oireista. Ne vaikuttivat leviävän Tiktokin kautta.
Mutta tällaiset epidemiat yleensä menevät nopeasti ohi. Kyse vaikuttaa olevan jonkinlaisesta joukkohysteriasta. Varsinkin teini-ikäisten parissa oireet voivat tarttua sosiaalisesti ja tiedostamatta.
Uppgivenhetssyndrom, Sallin ajattelee, on eri asia. Oireita on esiintynyt Ruotsissa yli kaksikymmentä vuotta. Vasta nyt on merkkejä siitä, että se saattaa kadota.
Niin kauan kuin oireita vastaan yritettiin taistella oleskeluluvilla, se jatkui, Sallin sanoo.
Myös Elisabeth Hultcrantz kirjoitti kirjan. Sen nimi on Om dessa vore svenska barn…
Emeritaprofessorin kirja sai lääkärien ammattilehdessä myönteisen arvion. Sattumalta se ilmestyi samaan aikaan kuin Ola Sandstigin kirja De apatiska barnen, syksyllä 2021.
Kirjassa Hultcrantz viimein esittää itselleen kysymyksen:
Olenko tavannut lapsia, jotka ”näyttelivät”?
Vastaus on pitkä, selittelevä. Pari tapausta ehkä on ollut. Eräs tyttö oli jalkeilla, kun poliisi yllättäen saapui poistamaan perhettä maasta.
En voi sanoa, ettei sellaista ehdottomasti ole tapahtunut, mutta jos niin on käynyt, niin tapauksia on ollut harvoin – –.
Hänestä kyse ei ole niinkään siitä, ovatko lapset olleet oikeasti sairaita vai eivät. Hänestä tärkein kysymys on se, ”mitä me tekisimme, jos nämä olisivat ruotsalaisia lapsia”.
Kirjoitusta varten ovat antaneet tietoja myös Linköpingin yliopiston lasten- ja nuortenpsykiatrian professori Laura Korhonen, Turun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Jyrki Korkeila ja apulaisprofessori, psykologi Kirsi Peltonen
Hän oli kyllä ollut tietoinen, etteivät lapset olleet sairaita sillä tavalla kuin vanhemmat sanoivat. Mutta miksi hän oli ollut niin naiivi, ettei ollut koskaan ajatellut, että lapset saattoivat olla väkivallan uhreja.
Oli marraskuu 2020. Segerberg kirjoitti Läkartidningeniin.
Myös minä olen lääkärin työssäni kohdannut tapauksia, joita tuskin voi tulkita muuksi kuin vanhempien manipulaatioksi.
Kirjoitus synnytti keskustelua. Olivatko lääkärit osallistuneet lasten hyväksikäyttöön? Olleet mukana? Oliko heille tullut edes mieleen, että lapset pitäisi tutkia ilman vanhempien läsnäoloa?
Eräs lasten- ja nuortenpsykiatri vastasi Segerbergin kirjoitukseen: Voi, miten olen odottanut tätä.
Ingrid Segerberg vastaa puhelimeen Uppsalassa. Hän työskentelee siellä yliopistollisessa lastensairaalassa.
Segerbergin ensimmäinen tapaus oli poika. Noin kymmenvuotias.
Segerberg oli vasta erikoistumassa lastenlääkäriksi. Hänestä poika ei vaikuttanut tajuttomalta. Mutta vanhemmat halusivat, että lapsi otetaan sairaalaan. He halusivat sairaudesta todistuksen.
Myöhemmin tuli toinen potilas. Tyttö pystyi istumaan mutta vain tuijotti eteensä.
Segerberg työnsi spatulan hänen suuhunsa. Tyttö ei reagoinut. Segerberg muistaa, miten lapsen vanhemmat katsoivat häntä anovasti.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän näki tytön uudestaan.
”Sillä kerralla hän käyttäytyi hyvin, hyvin oudosti. Minusta hän ei teeskennellyt. Olin todella hämmentynyt.”
Monella lääkärillä on samanlaisia kokemuksia, Segerberg sanoo. Oli tapauksia, joista tiesi heti, että niissä oli jotain outoa. Mutta myös tapauksia, jotka jättivät jälkeensä hämmennyksen.
”En pysty kuvittelemaan, että lapsi olisi osannut sillä tavalla näytellä.”
Myöhemmin Segerberg on miettinyt, oliko mahdollista, että jotkut lapsista oli aluksi huumattu. Kaikki psykiatriassa käytettävät lääkkeet eivät näy tavallisissa seuloissa.
Mutta EEG:ssä se olisi todennäköisesti näkynyt. Segerberg korostaa, ettei hänellä ole todisteita huumaamisesta. Jos rauhoittavia lääkkeitä käytettiin, tuskin pitkiä aikoja.
Hän ei voi kertoa asioita, joista potilaat voisi tunnistaa. Mutta itsestään hän puhuu suoraan.
”Tajusin, miten naiiveja ajatuksia minulla oli ollut.”
”Olin ollut hiljaa epäilyksistäni, koska tunsin suurta myötätuntoa näitä perheitä kohtaan.”
Hän oli ajatellut, että ehkä oli oikeasti vaarallista palata kotimaahan. Varmaan viranomaiset Ruotsissa olivat tehneet virheen. Luonnollisesti vanhemmat toimivat sen mukaan, mikä lapselle oli paras. Eivätkö kaikki vanhemmat tee niin?
Segerberg kertoo yhdestä tapauksesta:
Hoitokokouksessa käsiteltiin erään pojan tilannetta. Paikalla oli sote-ammattilaisia. Poika oli saanut oleskeluluvan, kaikki olivat iloisia. Sitten yksi osallistujista kertoi, mitä tapahtui, kun hän meni perheeseen kotikäynnille:
Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan etukäteen. Ulkona hän oli nähnyt ikkunasta pojan leikkivän. Hän soitti ovikelloa ja astui sisään. Poika makasi liikkumatta sängyssä.
Kukaan palaverissa ei sanonut mitään, Segerberg kertoo. Myöhemmin asiasta ei keskusteltu.
Me, hän sanoo, loimme tilanteen, jossa vanhempien oli rationaalista esittää lastensa olevan sairaita.
”Aktiivisesti loimme.”
”Tämän kanssa minun on ollut vaikeinta olla.”
Monet muut eivät ole olleet valmiita samanlaiseen itsekritiikkiin. Mutta toimittaja Ola Sandstigin kirjoitusten jälkeen asiat muuttuivat. Uppsalan läänissä hoitokäytäntöä muutettiin.
”Emme pitäneet lapsia enää sairaina.”
”Aloimme katsoa tapauksia lapsiin mahdollisesti kohdistuvana väkivaltana.”
Enää Uppsalassa ei ole uppgivenhetssyndromia.
Hoitotuloksista on olemassa yksi pieni vertaisarvioitu tutkimus. Pieni, koska siinä tarkasteltiin vain yhtä hoitokotia.
Mukana oli kolmetoista 8–15-vuotiasta syndroomalasta. Heistä kahdeksan oli hoidon ajaksi erotettu vanhemmistaan. Kaikki paranivat. Viisi eli perheensä kanssa. Heistä vain yksi parani.
Tutkimuksessa puhutaan vahingollisesta perhedynamiikasta.
Muutakin paljastui. Hoitojakson aikana viisi lasta sai oleskeluluvan. Heistä kuitenkin vain yksi parani.
Ei oleskelulupa ole hoitokeino, tutkijat kirjoittivat. Missä määrin luovuttamissyndrooma on seurausta Sosiaalihallituksen hoitosuosituksesta? he kysyivät.
Sosiaalihallitus ei ole vastannut. Se ei ole vastannut siihenkään, pitäisikö Ruotsissa tutkia, onko lapsia ja nuoria vahingoitettu.
Joitakin ruokittiin letkulla kuukausia. He olivat pitkiä aikoja pois koulusta. He eivät päässeet ulos eivätkä saaneet tavata kavereitaan.
Ola Sandstigin haastattelema 24-vuotias mies sanoi: ”Isäni varasti lapsuuteni.”
Parissakymmenessä vuodessa sairaita lapsia on ollut Ruotsissa noin tuhat.
Ola Sandstig kertoo tapauksesta, jota oli epäillyt lavastetuksi. Epäily vahvistui, kun hän sai videon, jossa sairaaksi väitetty tyttö oli hiihtämässä.
”Oli tavallaan kiva nähdä se.”
”Tyttö oli pakotettu esittämään sairasta, mutta hänet kuitenkin vietiin joskus ulos.”
Diagnoosi F32.3.A on edelleen ruotsalaisessa tautiluokituksessa.
Sandstig ja lastenneurologi Karl Sallin kertovat kuulleensa uusista tapauksista vielä viime vuonna. Mutta pitkään aikaan niitä ei enää ole ollut kymmeniä vaan yksi tai kaksi.
On ollut potilaita, Sallin sanoo, jotka teeskentelivät. Mutta on ollut myös sellaisia, jotka saivat samoja oireita ”syistä, joita emme täysin ymmärrä”.
”He aidosti uskovat olevansa sairaita tällä tavalla.”
”Ja jossain määrin he sen tähden ovatkin.”
”Ja tämä on yksi lääketieteen suurista haasteista. Tällaiset subjektiiviset oireet, joita emme pysty objektiivisesti todentamaan.”
Sallin kertoo epidemiasta, joka levisi Ruotsin länsirannikolla 1990-luvulla. Useat lapset näyttivät halvaantuvan vyötäröstä alaspäin. Oireet siirtyivät koulusta toiseen. Niistä kerrottiin uutisissa.
”Ja kaikki raapivat päätään, että mistä oli kysymys.”
Samanlaisia outoja epidemioita on nähty muuallakin. Yhdysvalloissa Le Royn pikkukaupungissa vuonna 2011 nuoret alkoivat saada erikoisia nykimisoireita. Ne muistuttivat Touretten syndroomaa. Juomavettä epäiltiin. Maaperästä otettiin näytteitä. Sairastuneet olivat lukioikäisiä tyttöjä.
Viime vuonna kerrottiin saksalaisnuorten tic-oireista. Ne vaikuttivat leviävän Tiktokin kautta.
Mutta tällaiset epidemiat yleensä menevät nopeasti ohi. Kyse vaikuttaa olevan jonkinlaisesta joukkohysteriasta. Varsinkin teini-ikäisten parissa oireet voivat tarttua sosiaalisesti ja tiedostamatta.
Uppgivenhetssyndrom, Sallin ajattelee, on eri asia. Oireita on esiintynyt Ruotsissa yli kaksikymmentä vuotta. Vasta nyt on merkkejä siitä, että se saattaa kadota.
Niin kauan kuin oireita vastaan yritettiin taistella oleskeluluvilla, se jatkui, Sallin sanoo.
Myös Elisabeth Hultcrantz kirjoitti kirjan. Sen nimi on Om dessa vore svenska barn…
Emeritaprofessorin kirja sai lääkärien ammattilehdessä myönteisen arvion. Sattumalta se ilmestyi samaan aikaan kuin Ola Sandstigin kirja De apatiska barnen, syksyllä 2021.
Kirjassa Hultcrantz viimein esittää itselleen kysymyksen:
Olenko tavannut lapsia, jotka ”näyttelivät”?
Vastaus on pitkä, selittelevä. Pari tapausta ehkä on ollut. Eräs tyttö oli jalkeilla, kun poliisi yllättäen saapui poistamaan perhettä maasta.
En voi sanoa, ettei sellaista ehdottomasti ole tapahtunut, mutta jos niin on käynyt, niin tapauksia on ollut harvoin – –.
Hänestä kyse ei ole niinkään siitä, ovatko lapset olleet oikeasti sairaita vai eivät. Hänestä tärkein kysymys on se, ”mitä me tekisimme, jos nämä olisivat ruotsalaisia lapsia”.
Kirjoitusta varten ovat antaneet tietoja myös Linköpingin yliopiston lasten- ja nuortenpsykiatrian professori Laura Korhonen, Turun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Jyrki Korkeila ja apulaisprofessori, psykologi Kirsi Peltonen
Bwana
Kenraali
Juuri sain jutun luettua.Lastenlääkäri Ingrid Segerberg oli järkyttynyt. Hän oli lukenut Ola Sandstigin tekemät haastattelut Filter-lehdestä. Kertomukset väkivallasta tyrmistyttivät häntä.
Hän oli kyllä ollut tietoinen, etteivät lapset olleet sairaita sillä tavalla kuin vanhemmat sanoivat. Mutta miksi hän oli ollut niin naiivi, ettei ollut koskaan ajatellut, että lapset saattoivat olla väkivallan uhreja.
Oli marraskuu 2020. Segerberg kirjoitti Läkartidningeniin.
Myös minä olen lääkärin työssäni kohdannut tapauksia, joita tuskin voi tulkita muuksi kuin vanhempien manipulaatioksi.
Kirjoitus synnytti keskustelua. Olivatko lääkärit osallistuneet lasten hyväksikäyttöön? Olleet mukana? Oliko heille tullut edes mieleen, että lapset pitäisi tutkia ilman vanhempien läsnäoloa?
Eräs lasten- ja nuortenpsykiatri vastasi Segerbergin kirjoitukseen: Voi, miten olen odottanut tätä.
Ingrid Segerberg vastaa puhelimeen Uppsalassa. Hän työskentelee siellä yliopistollisessa lastensairaalassa.
Segerbergin ensimmäinen tapaus oli poika. Noin kymmenvuotias.
Segerberg oli vasta erikoistumassa lastenlääkäriksi. Hänestä poika ei vaikuttanut tajuttomalta. Mutta vanhemmat halusivat, että lapsi otetaan sairaalaan. He halusivat sairaudesta todistuksen.
Myöhemmin tuli toinen potilas. Tyttö pystyi istumaan mutta vain tuijotti eteensä.
Segerberg työnsi spatulan hänen suuhunsa. Tyttö ei reagoinut. Segerberg muistaa, miten lapsen vanhemmat katsoivat häntä anovasti.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän näki tytön uudestaan.
”Sillä kerralla hän käyttäytyi hyvin, hyvin oudosti. Minusta hän ei teeskennellyt. Olin todella hämmentynyt.”
Monella lääkärillä on samanlaisia kokemuksia, Segerberg sanoo. Oli tapauksia, joista tiesi heti, että niissä oli jotain outoa. Mutta myös tapauksia, jotka jättivät jälkeensä hämmennyksen.
”En pysty kuvittelemaan, että lapsi olisi osannut sillä tavalla näytellä.”
Myöhemmin Segerberg on miettinyt, oliko mahdollista, että jotkut lapsista oli aluksi huumattu. Kaikki psykiatriassa käytettävät lääkkeet eivät näy tavallisissa seuloissa.
Mutta EEG:ssä se olisi todennäköisesti näkynyt. Segerberg korostaa, ettei hänellä ole todisteita huumaamisesta. Jos rauhoittavia lääkkeitä käytettiin, tuskin pitkiä aikoja.
Hän ei voi kertoa asioita, joista potilaat voisi tunnistaa. Mutta itsestään hän puhuu suoraan.
”Tajusin, miten naiiveja ajatuksia minulla oli ollut.”
”Olin ollut hiljaa epäilyksistäni, koska tunsin suurta myötätuntoa näitä perheitä kohtaan.”
Hän oli ajatellut, että ehkä oli oikeasti vaarallista palata kotimaahan. Varmaan viranomaiset Ruotsissa olivat tehneet virheen. Luonnollisesti vanhemmat toimivat sen mukaan, mikä lapselle oli paras. Eivätkö kaikki vanhemmat tee niin?
Segerberg kertoo yhdestä tapauksesta:
Hoitokokouksessa käsiteltiin erään pojan tilannetta. Paikalla oli sote-ammattilaisia. Poika oli saanut oleskeluluvan, kaikki olivat iloisia. Sitten yksi osallistujista kertoi, mitä tapahtui, kun hän meni perheeseen kotikäynnille:
Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan etukäteen. Ulkona hän oli nähnyt ikkunasta pojan leikkivän. Hän soitti ovikelloa ja astui sisään. Poika makasi liikkumatta sängyssä.
Kukaan palaverissa ei sanonut mitään, Segerberg kertoo. Myöhemmin asiasta ei keskusteltu.
Me, hän sanoo, loimme tilanteen, jossa vanhempien oli rationaalista esittää lastensa olevan sairaita.
”Aktiivisesti loimme.”
”Tämän kanssa minun on ollut vaikeinta olla.”
Monet muut eivät ole olleet valmiita samanlaiseen itsekritiikkiin. Mutta toimittaja Ola Sandstigin kirjoitusten jälkeen asiat muuttuivat. Uppsalan läänissä hoitokäytäntöä muutettiin.
”Emme pitäneet lapsia enää sairaina.”
”Aloimme katsoa tapauksia lapsiin mahdollisesti kohdistuvana väkivaltana.”
Enää Uppsalassa ei ole uppgivenhetssyndromia.
Hoitotuloksista on olemassa yksi pieni vertaisarvioitu tutkimus. Pieni, koska siinä tarkasteltiin vain yhtä hoitokotia.
Mukana oli kolmetoista 8–15-vuotiasta syndroomalasta. Heistä kahdeksan oli hoidon ajaksi erotettu vanhemmistaan. Kaikki paranivat. Viisi eli perheensä kanssa. Heistä vain yksi parani.
Tutkimuksessa puhutaan vahingollisesta perhedynamiikasta.
Muutakin paljastui. Hoitojakson aikana viisi lasta sai oleskeluluvan. Heistä kuitenkin vain yksi parani.
Ei oleskelulupa ole hoitokeino, tutkijat kirjoittivat. Missä määrin luovuttamissyndrooma on seurausta Sosiaalihallituksen hoitosuosituksesta? he kysyivät.
Sosiaalihallitus ei ole vastannut. Se ei ole vastannut siihenkään, pitäisikö Ruotsissa tutkia, onko lapsia ja nuoria vahingoitettu.
Joitakin ruokittiin letkulla kuukausia. He olivat pitkiä aikoja pois koulusta. He eivät päässeet ulos eivätkä saaneet tavata kavereitaan.
Ola Sandstigin haastattelema 24-vuotias mies sanoi: ”Isäni varasti lapsuuteni.”
Parissakymmenessä vuodessa sairaita lapsia on ollut Ruotsissa noin tuhat.
Ola Sandstig kertoo tapauksesta, jota oli epäillyt lavastetuksi. Epäily vahvistui, kun hän sai videon, jossa sairaaksi väitetty tyttö oli hiihtämässä.
”Oli tavallaan kiva nähdä se.”
”Tyttö oli pakotettu esittämään sairasta, mutta hänet kuitenkin vietiin joskus ulos.”
Diagnoosi F32.3.A on edelleen ruotsalaisessa tautiluokituksessa.
Sandstig ja lastenneurologi Karl Sallin kertovat kuulleensa uusista tapauksista vielä viime vuonna. Mutta pitkään aikaan niitä ei enää ole ollut kymmeniä vaan yksi tai kaksi.
On ollut potilaita, Sallin sanoo, jotka teeskentelivät. Mutta on ollut myös sellaisia, jotka saivat samoja oireita ”syistä, joita emme täysin ymmärrä”.
”He aidosti uskovat olevansa sairaita tällä tavalla.”
”Ja jossain määrin he sen tähden ovatkin.”
”Ja tämä on yksi lääketieteen suurista haasteista. Tällaiset subjektiiviset oireet, joita emme pysty objektiivisesti todentamaan.”
Sallin kertoo epidemiasta, joka levisi Ruotsin länsirannikolla 1990-luvulla. Useat lapset näyttivät halvaantuvan vyötäröstä alaspäin. Oireet siirtyivät koulusta toiseen. Niistä kerrottiin uutisissa.
”Ja kaikki raapivat päätään, että mistä oli kysymys.”
Samanlaisia outoja epidemioita on nähty muuallakin. Yhdysvalloissa Le Royn pikkukaupungissa vuonna 2011 nuoret alkoivat saada erikoisia nykimisoireita. Ne muistuttivat Touretten syndroomaa. Juomavettä epäiltiin. Maaperästä otettiin näytteitä. Sairastuneet olivat lukioikäisiä tyttöjä.
Viime vuonna kerrottiin saksalaisnuorten tic-oireista. Ne vaikuttivat leviävän Tiktokin kautta.
Mutta tällaiset epidemiat yleensä menevät nopeasti ohi. Kyse vaikuttaa olevan jonkinlaisesta joukkohysteriasta. Varsinkin teini-ikäisten parissa oireet voivat tarttua sosiaalisesti ja tiedostamatta.
Uppgivenhetssyndrom, Sallin ajattelee, on eri asia. Oireita on esiintynyt Ruotsissa yli kaksikymmentä vuotta. Vasta nyt on merkkejä siitä, että se saattaa kadota.
Niin kauan kuin oireita vastaan yritettiin taistella oleskeluluvilla, se jatkui, Sallin sanoo.
Myös Elisabeth Hultcrantz kirjoitti kirjan. Sen nimi on Om dessa vore svenska barn…
Emeritaprofessorin kirja sai lääkärien ammattilehdessä myönteisen arvion. Sattumalta se ilmestyi samaan aikaan kuin Ola Sandstigin kirja De apatiska barnen, syksyllä 2021.
Kirjassa Hultcrantz viimein esittää itselleen kysymyksen:
Olenko tavannut lapsia, jotka ”näyttelivät”?
Vastaus on pitkä, selittelevä. Pari tapausta ehkä on ollut. Eräs tyttö oli jalkeilla, kun poliisi yllättäen saapui poistamaan perhettä maasta.
En voi sanoa, ettei sellaista ehdottomasti ole tapahtunut, mutta jos niin on käynyt, niin tapauksia on ollut harvoin – –.
Hänestä kyse ei ole niinkään siitä, ovatko lapset olleet oikeasti sairaita vai eivät. Hänestä tärkein kysymys on se, ”mitä me tekisimme, jos nämä olisivat ruotsalaisia lapsia”.
Kirjoitusta varten ovat antaneet tietoja myös Linköpingin yliopiston lasten- ja nuortenpsykiatrian professori Laura Korhonen, Turun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Jyrki Korkeila ja apulaisprofessori, psykologi Kirsi Peltonen
Kuinkahan paljon hs:ssä (edelleen pienellä, yksi lintu & kesän tekemiset jne) sattuu tuon tekeminen? Toimittaja Nousiaisella ei liikaa lounaskavereita ole?
viimeinen mohikaani
Kapteeni
On kyllä taas niin hapokas juttu hyysäriltä, että on pitänyt laittaa maksumuurin taakse. Ylläri-pylläri.Lastenlääkäri Ingrid Segerberg oli järkyttynyt. Hän oli lukenut Ola Sandstigin tekemät haastattelut Filter-lehdestä. Kertomukset väkivallasta tyrmistyttivät häntä.
Hän oli kyllä ollut tietoinen, etteivät lapset olleet sairaita sillä tavalla kuin vanhemmat sanoivat. Mutta miksi hän oli ollut niin naiivi, ettei ollut koskaan ajatellut, että lapset saattoivat olla väkivallan uhreja.
Oli marraskuu 2020. Segerberg kirjoitti Läkartidningeniin.
Myös minä olen lääkärin työssäni kohdannut tapauksia, joita tuskin voi tulkita muuksi kuin vanhempien manipulaatioksi.
Kirjoitus synnytti keskustelua. Olivatko lääkärit osallistuneet lasten hyväksikäyttöön? Olleet mukana? Oliko heille tullut edes mieleen, että lapset pitäisi tutkia ilman vanhempien läsnäoloa?
Eräs lasten- ja nuortenpsykiatri vastasi Segerbergin kirjoitukseen: Voi, miten olen odottanut tätä.
Ingrid Segerberg vastaa puhelimeen Uppsalassa. Hän työskentelee siellä yliopistollisessa lastensairaalassa.
Segerbergin ensimmäinen tapaus oli poika. Noin kymmenvuotias.
Segerberg oli vasta erikoistumassa lastenlääkäriksi. Hänestä poika ei vaikuttanut tajuttomalta. Mutta vanhemmat halusivat, että lapsi otetaan sairaalaan. He halusivat sairaudesta todistuksen.
Myöhemmin tuli toinen potilas. Tyttö pystyi istumaan mutta vain tuijotti eteensä.
Segerberg työnsi spatulan hänen suuhunsa. Tyttö ei reagoinut. Segerberg muistaa, miten lapsen vanhemmat katsoivat häntä anovasti.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän näki tytön uudestaan.
”Sillä kerralla hän käyttäytyi hyvin, hyvin oudosti. Minusta hän ei teeskennellyt. Olin todella hämmentynyt.”
Monella lääkärillä on samanlaisia kokemuksia, Segerberg sanoo. Oli tapauksia, joista tiesi heti, että niissä oli jotain outoa. Mutta myös tapauksia, jotka jättivät jälkeensä hämmennyksen.
”En pysty kuvittelemaan, että lapsi olisi osannut sillä tavalla näytellä.”
Myöhemmin Segerberg on miettinyt, oliko mahdollista, että jotkut lapsista oli aluksi huumattu. Kaikki psykiatriassa käytettävät lääkkeet eivät näy tavallisissa seuloissa.
Mutta EEG:ssä se olisi todennäköisesti näkynyt. Segerberg korostaa, ettei hänellä ole todisteita huumaamisesta. Jos rauhoittavia lääkkeitä käytettiin, tuskin pitkiä aikoja.
Hän ei voi kertoa asioita, joista potilaat voisi tunnistaa. Mutta itsestään hän puhuu suoraan.
”Tajusin, miten naiiveja ajatuksia minulla oli ollut.”
”Olin ollut hiljaa epäilyksistäni, koska tunsin suurta myötätuntoa näitä perheitä kohtaan.”
Hän oli ajatellut, että ehkä oli oikeasti vaarallista palata kotimaahan. Varmaan viranomaiset Ruotsissa olivat tehneet virheen. Luonnollisesti vanhemmat toimivat sen mukaan, mikä lapselle oli paras. Eivätkö kaikki vanhemmat tee niin?
Segerberg kertoo yhdestä tapauksesta:
Hoitokokouksessa käsiteltiin erään pojan tilannetta. Paikalla oli sote-ammattilaisia. Poika oli saanut oleskeluluvan, kaikki olivat iloisia. Sitten yksi osallistujista kertoi, mitä tapahtui, kun hän meni perheeseen kotikäynnille:
Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan etukäteen. Ulkona hän oli nähnyt ikkunasta pojan leikkivän. Hän soitti ovikelloa ja astui sisään. Poika makasi liikkumatta sängyssä.
Kukaan palaverissa ei sanonut mitään, Segerberg kertoo. Myöhemmin asiasta ei keskusteltu.
Me, hän sanoo, loimme tilanteen, jossa vanhempien oli rationaalista esittää lastensa olevan sairaita.
”Aktiivisesti loimme.”
”Tämän kanssa minun on ollut vaikeinta olla.”
Monet muut eivät ole olleet valmiita samanlaiseen itsekritiikkiin. Mutta toimittaja Ola Sandstigin kirjoitusten jälkeen asiat muuttuivat. Uppsalan läänissä hoitokäytäntöä muutettiin.
”Emme pitäneet lapsia enää sairaina.”
”Aloimme katsoa tapauksia lapsiin mahdollisesti kohdistuvana väkivaltana.”
Enää Uppsalassa ei ole uppgivenhetssyndromia.
Hoitotuloksista on olemassa yksi pieni vertaisarvioitu tutkimus. Pieni, koska siinä tarkasteltiin vain yhtä hoitokotia.
Mukana oli kolmetoista 8–15-vuotiasta syndroomalasta. Heistä kahdeksan oli hoidon ajaksi erotettu vanhemmistaan. Kaikki paranivat. Viisi eli perheensä kanssa. Heistä vain yksi parani.
Tutkimuksessa puhutaan vahingollisesta perhedynamiikasta.
Muutakin paljastui. Hoitojakson aikana viisi lasta sai oleskeluluvan. Heistä kuitenkin vain yksi parani.
Ei oleskelulupa ole hoitokeino, tutkijat kirjoittivat. Missä määrin luovuttamissyndrooma on seurausta Sosiaalihallituksen hoitosuosituksesta? he kysyivät.
Sosiaalihallitus ei ole vastannut. Se ei ole vastannut siihenkään, pitäisikö Ruotsissa tutkia, onko lapsia ja nuoria vahingoitettu.
Joitakin ruokittiin letkulla kuukausia. He olivat pitkiä aikoja pois koulusta. He eivät päässeet ulos eivätkä saaneet tavata kavereitaan.
Ola Sandstigin haastattelema 24-vuotias mies sanoi: ”Isäni varasti lapsuuteni.”
Parissakymmenessä vuodessa sairaita lapsia on ollut Ruotsissa noin tuhat.
Ola Sandstig kertoo tapauksesta, jota oli epäillyt lavastetuksi. Epäily vahvistui, kun hän sai videon, jossa sairaaksi väitetty tyttö oli hiihtämässä.
”Oli tavallaan kiva nähdä se.”
”Tyttö oli pakotettu esittämään sairasta, mutta hänet kuitenkin vietiin joskus ulos.”
Diagnoosi F32.3.A on edelleen ruotsalaisessa tautiluokituksessa.
Sandstig ja lastenneurologi Karl Sallin kertovat kuulleensa uusista tapauksista vielä viime vuonna. Mutta pitkään aikaan niitä ei enää ole ollut kymmeniä vaan yksi tai kaksi.
On ollut potilaita, Sallin sanoo, jotka teeskentelivät. Mutta on ollut myös sellaisia, jotka saivat samoja oireita ”syistä, joita emme täysin ymmärrä”.
”He aidosti uskovat olevansa sairaita tällä tavalla.”
”Ja jossain määrin he sen tähden ovatkin.”
”Ja tämä on yksi lääketieteen suurista haasteista. Tällaiset subjektiiviset oireet, joita emme pysty objektiivisesti todentamaan.”
Sallin kertoo epidemiasta, joka levisi Ruotsin länsirannikolla 1990-luvulla. Useat lapset näyttivät halvaantuvan vyötäröstä alaspäin. Oireet siirtyivät koulusta toiseen. Niistä kerrottiin uutisissa.
”Ja kaikki raapivat päätään, että mistä oli kysymys.”
Samanlaisia outoja epidemioita on nähty muuallakin. Yhdysvalloissa Le Royn pikkukaupungissa vuonna 2011 nuoret alkoivat saada erikoisia nykimisoireita. Ne muistuttivat Touretten syndroomaa. Juomavettä epäiltiin. Maaperästä otettiin näytteitä. Sairastuneet olivat lukioikäisiä tyttöjä.
Viime vuonna kerrottiin saksalaisnuorten tic-oireista. Ne vaikuttivat leviävän Tiktokin kautta.
Mutta tällaiset epidemiat yleensä menevät nopeasti ohi. Kyse vaikuttaa olevan jonkinlaisesta joukkohysteriasta. Varsinkin teini-ikäisten parissa oireet voivat tarttua sosiaalisesti ja tiedostamatta.
Uppgivenhetssyndrom, Sallin ajattelee, on eri asia. Oireita on esiintynyt Ruotsissa yli kaksikymmentä vuotta. Vasta nyt on merkkejä siitä, että se saattaa kadota.
Niin kauan kuin oireita vastaan yritettiin taistella oleskeluluvilla, se jatkui, Sallin sanoo.
Myös Elisabeth Hultcrantz kirjoitti kirjan. Sen nimi on Om dessa vore svenska barn…
Emeritaprofessorin kirja sai lääkärien ammattilehdessä myönteisen arvion. Sattumalta se ilmestyi samaan aikaan kuin Ola Sandstigin kirja De apatiska barnen, syksyllä 2021.
Kirjassa Hultcrantz viimein esittää itselleen kysymyksen:
Olenko tavannut lapsia, jotka ”näyttelivät”?
Vastaus on pitkä, selittelevä. Pari tapausta ehkä on ollut. Eräs tyttö oli jalkeilla, kun poliisi yllättäen saapui poistamaan perhettä maasta.
En voi sanoa, ettei sellaista ehdottomasti ole tapahtunut, mutta jos niin on käynyt, niin tapauksia on ollut harvoin – –.
Hänestä kyse ei ole niinkään siitä, ovatko lapset olleet oikeasti sairaita vai eivät. Hänestä tärkein kysymys on se, ”mitä me tekisimme, jos nämä olisivat ruotsalaisia lapsia”.
Kirjoitusta varten ovat antaneet tietoja myös Linköpingin yliopiston lasten- ja nuortenpsykiatrian professori Laura Korhonen, Turun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Jyrki Korkeila ja apulaisprofessori, psykologi Kirsi Peltonen
