30-vuotinen sota

[Vonka]

Asustelin Saksassa muutaman vuoden, ja kerran osuin kylään, jossa kanaa tapettaessa sanottiin: "Raiskataan ensin, sanoi suomalainen."

Mistä lie peräisin moinen sutkaus.

Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, mutta hakkapeliitat olivat toki muutakin kuin terrorijoukkoja.

Panettelevat ruotsalaisystävät eivät ehkä ole samaa mieltä suomalaisista hakkapeliitoista kuin Kustaa Aadolf itse. Tästä tulee pitkä sepustus, mutta niin oli sotakin:

Joka vuosi Suomessa otettiin monta tuhatta miestä aurankurjesta, kovia veroja maksettiin, sotia käytiin. Erityisesti Kaarle IX vuodatti verta. Hänen poikansa oli ihan toisenlainen. Kustaa Aadolf kävi muutaman kerran Suomessa, oleili kauankin, ja oli kaiketi ensimmäinen (ehkä viimeinenkin), joka kuunteli meitä. Hän perusti Turun hovioikeuden, asetti uudestaan piispan Viipuriin, paransi oppilaitoksia, järjesti valtiopäivät sekä perusti Kokkolan, Uudenkaarlepyyn, Uudenkaupungin ja Tornion kaupungit.

Juuri tämä kuningas Kustaa Aadolf johti ja onnistui saamaan hakkapeliitat 30-vuotiseen sotaan.

1610 Suomen säädyt olivat maapäivillä Helsingissä. Kuningas pyysi heiltä neuvoa ja apua. Sotaan lähtö oli porvareiden, aatelisten ja merkittävimpien talonpoikien yhteispäätös. Juuri suomalaiset säätyläiset varustivat ensimmäiset joukot ja kehottivat Ruotsin kansaa seuraamaan esimerkkiä. Kustaa aadolf luotti suomalaisiin ja oli sitä mieltä, että täällä eli miehuuden henki.

Tanskan kanssa tehtiin rauha, Venäjän ja Puolan kanssa vielä kesti sotaa. Oman sukuni kantaisä (suoralla patriarkaalisella isä-isä-isä-akselilla) kaatui Puolassa. Kustaa kävi joka vuosi sotatanterella ja oppi sotataitoa. Suomalaiset saivat häneltä paljon huomiota. "Kun Eevert Horn kaatui Pihkovassa, kuningas suri enemmän kuin olisi suuren kaupungin menettänyt ja hautautti hänet, ollen itse läsnä, suurin kunnianosoituksin Turun tuomiokirkkoon." (Z. Topelius)

Sitten tuli Stolbovan rauha 1617, jolloin Ruotsi laajeni Laatokkaan ja Nevajoelle asti. Puolan sota kesti vielä 12 vuotta.

Samalla oli käynnissä uskonsota Saksassa. Katoliset terrorisoivat evankelisia. Kustaa Aadolf alkoi olla jonkin sortin puoliammattilainen sotijana ja joukot hyviä, karaistuneita. eivät ne mitään enkeleitä tietenkään olleet, mutta kelpasivat puolustamaan evankelista uskoa. Ensin yritti Tanska auttaa, mutta Tilly löi tanskalaiset.

Jälleen koko valtakunnan säädyt menivät kuninkaan taakse tässä. Näin purjehdittiin vuonna 1630 Saksaan.

Ja hakkapeliitatko vain "terroristeja"?

7.9. 1631 sotajoukot kohtasivat Leipzigin lähellä, Breitenfeldin kylän liepeillä. Katolisilla oli 32 000 miestä, 20 eri kansallisuutta. Se oli oikea EU-armeija. Ruotsin kuninkaalla oli tämä "pohjoinen ulottuvuus", 43 000 miestä: ruotsalaisia, suomalaisia, skotlantilaisia sekä 11 000 saksilaista ja muita saksalaisia. Silloin oli Kustaalla tapana asettaa sotajoukko kahdeksi siiveksi molemmin puolin keskirintamaa ja oikeanpuoleinen tavallisesti ratkaisi. Siihen pantiin parhaat. Äärimmäisenä oikealla oli 700 suomalaista ratsumiestä Torsten Ståhlhandsken johdossa.

Nähtyään suomalaisten pienet hevoset saksalaiset nauroivat ylimielisinä, sanoivat niitä kuormahevosiksi. Vanhan tavan mukaan torvensoittaja kutsui taisteluun. Tilly oli kovanaama ja vastasi mielellään. Tykit alkoivat paukkua. Katolisilla oli luja 3000 ratsumiesosaston johtaja, Pappenheim. Rautaan puetut Pappenheimin miehet hyökkäsivät suurilla hevosillaan meidän oikeaan sivustaamme.

Kustaa Aadolf oli asettanut väleihin jalkaväen tarkka-ampujia. Pappenheimin hyökkäys pysähtyi jo heidän tulenavaukseensa. Joukko piti järjestää uudestaan ja nyt se yritti sivulta. Kustaa käänsi rivit oikealle. Seitsemän kertaa Pappenheim hyökkäsi, seitsemän kertaa hänet torjuttiin. Hakkapeliitat olivat kestäneet.

Tällä välin Tilly oli iskenyt päävoimilla Ruotsin armeijan keskustaan ja sitten saksilaisia vastaan. Saksilaiset murtuivat ja perääntyivät. Tilly lähetti voitonsanoman keisarille hiukan etuajassa. Lyötyään keskustan hän käänsi liikettä ruotsalaisten vasempaan siipeen mutta se kesti. Vasen siipikin oli suomalaisen komennossa (Kustaa Horn). Suomalaiset ratsumiehet vapautuivat valtasivat heikosti vartioidut Tillyn tykit. Ne ampuivat omien tiheään rivistöön ja suurin osa Tillyn joukoista pakeni. Neljä kovinta rykmenttiä taisteli pimeän tuloon asti.

Vasta aamulla peli oli selvä. 13 000 haavoittunutta ja kaatunutta, näistä 4000 saksilaisia ja 2000 suomalaisia, ruotsalaisia ja skotlantilaisia, oli sotakentällä. Kun ajattelee senaikaisia aseita, se on ollut kunnon mähinä. Useissa eri lähteissä on ollut maininta siitä, miten Kustaa Aadolf nähtyään voittoisan taistelun jälkeen kovimpaan otteluun joutuneen Ståhlhandsken hakkapeliittaosastön jäänteet, purskahti itkuun. Paine oli ollut kova kuninkaallakin.

Ja näitä poikiako terroriosastoksi kehtaa joku ruotsalainen sanoa... ai peijakas sentään. Toki he jesuiitan sapelilla silpaisivat samantien, ei siitä ole epäilystä. Mutta sehän kuului homman luonteeseen. Ei tuohon aikaan ollut Geneven sopimuksia. Elintarpeet ryöstettiin ja seksi otettiin, mistä se oli saatavissa. Niin muutkin tekivät.

 

[Vonka]

Kustaa-kuninkaan nousu ja tuho, osa II.

Reilua kuukautta myöhemmin hän saapui joukkoineen Lounais-Saksaan Mainin rannalla sijaitsevaan Würtzburgiin.

Joen takaisella vuorella oli vahva linnoitus, ja lisäksi toinen puoli kaupunkiin johtavaa siltaa oli hajotettu. "Kuningas lähetti Axel Liljen ja 550 pohjalaista murhaavassa luotisateessa veneillä joen poikki", muisteli Zachris Topelius aikakirjoihin merkityn.

He pääsivät toiselle rannalle ja rakensivat jonkinlaisen vallin suojaksi, työnsivät sitten rikkinäisten sillankaarien päälle palkkeja. Skotlantilaiset tulivat yli sillanpäähän ja tekivät ensimmäisen rynnäkön linnan ulkovarustuksiin. Ei tulosta, 300 miestä kaatui.

Alkoi olla kiire. Tilly oli tulossa linnan avuksi vereksen joukon kanssa. 17.10. 1631 pohjalaiset ja skotit yhdessä hyökkäsivät pimeän aikana ulkovarustuksille. He kiipesivät kalliorinnettä, kahlasivat vallihaudan poikki ja kapusivat muurille jatkuvasti tulen alla - vain hämärä suojanaan. Ulkovarustukset saatiin haltuun.

Seuraavana päivänä oli linnan vuoro. Pohjalaiset valittiin taas kärkeen. Linna valloitettiin. Voittajat saivat kostuketta linnasta. Eräs ruotsalainen virkamies kirjoitti: "Meidän Suomen poikamme, jotka nyt tottuvat viinimaan oloihin, eivät vähiin aikoihin aikone Savoon palata. Liivin sodassa heillä usein ei ollut ravintona muuta kuin vettä ja homehtunutta, karkeata leipää ja kaljakeitosta; nyt Suomen mies tekee kypärässään kylmää kastiketta viinistä ja sämpylästä."

 

[Vonka]

Talvella oli hetki aikaa virua sotamajoissa, mutta sitten kuningas päätti työntyä katoliseen Baijeriin, uskonsodan ydinalueelle. Tonavaan laskeva Lech oli kevättulvasta turpeana. Kaiken lisäksi Tilly käkki joukkoineen vastarannalla ja piti vahtia.

Tiedustelemalla saatiin virran syvyys. Silta rakennettiin savusuojassa (terva, märät oljet ja tuoreet puut palamaan). Kolme patteria ryhmitettiin suojaamaan ylimeno.

Jos Breitenfeldissä ja Würzburgissa oli jäänyt jokunen pohjalainen tai savolainen henkiin, oli aika yrittää taas. 5.4. 1632 tykit alkoivat paukkua.

Kuningas määräsi 300 suomalaista ottamaan joessa olevan pienen saarelman haltuun. Tämä onnistui, ja suomalaiset alkoivat lapioida vallia. Katoliset ryhmittivät kaikki tykkinsä ampumaan tähän häiritsevään etuasemaan. Ruotsalainen tykistö vastasi. Jyrinä kuului kauas Baijeriin. Tilly pyrki saareen, ja sinne lähetettiin toiset 300 suomalaista avuksi tappelemaan.

Silta saatiin valmiiksi ja sotajoukko otti pian katolisista mittaa vastarannalla. Saaresta irtautuneet suomalaiset etsivät taistelun aikana kahluupaikan ja ilmestyivät ratkaisevalla hetkellä katolisten sivustaan.

Turhaan sisukas Tilly lähetti parhaat miehensä taisteluun. Lopulta hän otti itse sotalipun ja lähti vallooniensa kärjessä rantaan, mutta sai pahasti tykinkuulasta jalkaan. Pimeän tullen katoliset vetäytyivät. Kreivi Johann Tilly kuoli haavoihinsa kahden viikon kuluttua.

Ruotsi levittäytyi Baijeriin ja piti evankeliset kirkonmenot Augsburgissa.

Ei ole tietoa, kunnostautuivatko savolaiset jälleen viinintuntijoina, mutta ainahan sitä sopii epäillä. Koska München oli vallattu, ainakin olutta piisasi - tosin sitä oli omastakin takaa.

 

[Vonka]

Tillyn johtama Katolisen liigan armeija tuhosi Tanskan joukot ja antoi mojovan vastuksen kuninkaalle Baijeriin asti, mutta Tilly kaatui Lech-virralla Rainin taistelussa. Nyt katoliset turvautuivat upporikkaaseen mutta epäilyttävään, jo kerran vehkeilyjensä vuoksi viraltapantuun Wallensteiniin.

Wallenstein pestasi sotajoukon, jonka hän vei Ruotsin kuningasta vastaan. Kustaa Aadolf perääntyi ja asetti leirinsä Nürnbergin kaupungin lähelle. Wallenstein tuli perässä. Yhdeksän viikkoa molemmat sotajoukot seisoivat vastakkain kesällä 1632. Wallensteinin leiri oli paremmassa asemassa vuorella. Kuningas teetti suomalaisilla ja ruotsalaisilla toivottomia nousuja tykkirivejä vastaan. Siinä sitä poikia meni taas.

Satusetä Topelius kertoo: "Alempana laaksossa taisteli Stålhandske suomalaisine ratsumiehineen mainiota Kronenbergiä ja hänen ratsumiehiään vastaan, jotka ylpeästi nimittivät itseänsä "voittamattomiksi". Kronenberg kaatui; hänen voittamattomansa työnnettiin pakosalle. Viimein nälkä ja taudit pakottivat kummankin sotajoukon lähtemään leiristään. Kuningas oli taas kääntynyt Baieria vastaan kun syksyllä tuli tieto, että Wallenstein hävittäen oli hyökännyt Saksiin. Kohta riensi kuningas jälleen sinne ja huomasi, etta Wallenstein oli hajoittanut sotajoukkonsa talvimajoihin sekä lähettänyt, Pappenheimin mukana pois parhaan ratsuväen. "Nyt", sanoi kuningas, "luulen todentotta, että Jumala on antanut vihollisen käsiimme." Ja hän päätti yllättää Wallensteinin Lützenin kaupungin luona Saksissa…(--)”

Sen verran tiedetään, että sumussa ja ruudinsavussa Kustaa II Aadolf joutui vihollisten keskelle. Ståhlhandsken kevyt ratsuosasto kadotti yhteyden kuninkaaseen ja taisteli itsenäisesti ja tehokkaasti. Wallensteinin joukot lyötiin, ja myös saksalaisten sankari Pappenheim sai surmansa tuossa taistelussa.

Vaikka Ruotsi saavutti strategisen voiton, kuninkaan kaaduttua se perääntyi nopeasti useimmilta Saksasta valloittamiltaan alueilta. Tavallaan voiton hetkellä pomo puuttui.
Protestanttien armeijan johtajaksi tuli Bernhard Weimar, joka valtasi Baijerin voiton jälkeen. Tällä välin Wallenstein hyökkäsi taasen Ruotsin tukialueille Sleesiaan.

Ferdinand II:n epäilykset Wallensteinia kohtaan nousivat jälleen loppuvuodesta 1633 hänen kerättyään rauhanliikettä katolisen armeijan johdon keskuudesta. Peloissaan, että Wallenstein olisi vaihtamassa puolta, Ferdinand pidätytti hänet poistettuaan hänet joukkojen komennosta. Yksi Wallensteinin komentajista, kapteeni Devereux salamurhasi hänet Chebin (saksaksi Eger) kaupungintalolla.

Sotaonni kääntyi Lützenin jälkeen. Keisarillisten joukkojen voitto Nördlingenin taistelussa 6. syyskuuta 1634 päättyi protestanttien kannalta katastrofiin. Ruotsin komentaja Kustaa Horn jäi vangiksi ja Ruotsin armeija vetäytyi Itämeren rannikolle. Jos vielä jokunen savolainen tai pohjalainen, legendaarinen ja vieläkin Saksassa hyvin muistettu Kustaan eliittisotilas, oli hengissä, heillä oli toivoa päästä kotiin traumoineen ja haavoineen.

 

[Vonka]

Ja kaiken tämän palkaksi, kun suomalaiset olivat tehneet Ruotsista suurvallan ja Saksasta autiomaan, nousi valtaan pikkulapsi, tuleva Kristiina-kuningatar. Hänen aikanaan itäpuoli valtakuntaa, suomalaisten maa, läänitettiin juonittelevien hoviherrojen edunsaajille. Kuningatar Kristiinan ympäröivät neuvonantajat, poliitikot, ja kuppaus alkoi toden teolla. Eikä länsipuoli, Ruotsinmaa, päässyt helpolla sekään verojen suhteen.

Eikä pääse vieläkään.

 

[kimmo.j]

Todennäköisesti Hakkapellitta käytäytyi kuten muutkin tuon ajan sotilaat vieraassa kaupungissa, ryösti, raiskasi ja tappoi jos uhri vastusti liikoja.
Se oli ajan henki, eivätkä poikamme olleet sen pahempia, tai parempia kuin muutkaan. Kapiaista lainatakseni, historian tekoja arvioitaessa on syytä muistaa tuon ajan yleiset tavat. Ei arvostella ihmisiä tämän päivän kriteereillä.
Hyviä ja syystä pelättyjä sotilaita hakkapeliitat kuitenkin olivat.

 

[Tvälups]

Mitä kuningas Adolf sanoi astuessaan Saksan maalle?

-kun minä nyt aloitan tämän 30 vuotisen sodan...

 

[Museo]

Niin sotahan taisi jatkua Ruotsin osalta vielä jotain 16 vuotta sen jälkeen kun tämä Kustaa Aadolf heitti veivinsä ja lopulta kaksi kolmasosaa Ruotsin joukoista oli ulkomaalaisia palkkasotureita. Se että Suomessa historiankirjoitus kyseisen sodan ajalta sivuuttaa yleensä nämä vuodet soturikunkun kuoleman jälkeen saattaa vähän selittää miksi kyseinen sota muistetaan Saksassa vähän eri merkeissä.

 

[Sardaukar]

Hauskinta on, että loppusodan rahoitti Ruotsin osalta katolinen Ranska. Eli loppupuolella uskonto oli jo menettänyt aika lailla merkitystään konfliktissa.

Aikoinaan pääsin piruilemaan saksalaiselle pomolle duunissa, että finskit poltti sen kotikaupungin Augsburgin (Taisi kyllä mennä siinä vaiheessa, kun ko. kaupungin ruottalainen/suomalainen/mikäliemaalainen varuskunta ei suostunut antautumaan ja sitä piiritettiin kunnolla).

 

[baikal]

Mitä kuningas Adolf sanoi astuessaan Saksan maalle?

-kun minä nyt aloitan tämän 30 vuotisen sodan...

Eri aikakausien Adolfit ovat ravakoita sällejä.

 

[Vonka]

Hakkapeliitoiksi sanottiin suomalaista ratsuväkeä. Enin osa taisi kuitenkin olla jalkaväkeä. Suomalainen jalkaväki ampui linjamuodosta, jolloin katolisten sen ajan sodanoppien mukainen neliömuoto hävisi tulenkäytössä. Neliöön sitten tuli tykkien tulenavaus ja perään ratsuväen rynnäkkö.

Uudistettu taistelutapa oli kuninkaan yhdessä sotakokemusten kautta kehittämä, eikä mikään EU-tuliainen, haarniskamiesten keksimä.

Siitä jatkosta. Kustaa II Aadolfin kaaduttua Lützenissä touhu tosiaan jatkui. Kustaa Horn johti Ruotsin armeijaa ja joutui jaetulle vastuulle yhdessä Bernhard Weimarin kanssa.

Nördlingenin taistelussa 1634 suomalaisista oli mukana vain Turun ratsuväkeä. Muutoin protestanttien armeija oli aika kuritontakin palkkasoturiväkeä. Kansalliset armeijat olivat sulaneet taistoihin.

Keisarilliset piirittivät Nördlingeniä, jossa piti puoliaan 500 ruotsalaista musketööriä. Protestantit tulivat pikku hiljaa paikalle. Keisarilliset olivat varustaneet kukkulat. Weimar halusi höökiä heti, mutta Horn laski, etteivät voimat riitä menestykseen ja halusi odottaa apujoukkoja. Se oli väärä valinta. Kuhnittiin niin, että apua saikin keisari, Werthin ratsuväen. Kaupunki oli murtumassa. Oli pakko hyökätä.

Turpaan tuli. Protestantit menettivät armeijastaan puolet: Kaatuneita oli 8 000 miestä, kun myös haavoittuneet tapettiin armottomasti.Vangiksi jäi 4 000 miestä, jotka värvättiin ajan tavan mukaan voittajien armeijaan. Sotasaaliiksi saatiin satoja lippuja sekä koko protestanttien kenttätykistö ja kuormasto. Keisarillisten tappiot olivat 1 500 kaatunutta ja 2 000 haavoittunutta.

Sinällään taistelua hyvin johtaneet Horn ja Weimar vangittiin, johtivat edestä, hevonen ammuttiin alta. Horn oli kahdeksan vuotta vankina.

 

[Vonka]

Itämeren rannoilla Ruotsin armeija nuoli haavojaan hetken. 1642 se kuitenkin löi katoliset huolella Leipzigissä ja vielä Jankovissa.

Vaikka tuo oli sellainen pitkä paskareissu, porvoolainen asepojasta kenraaliksi noussut Stålhandske on käsitykseni mukaan yksi parhaista rintamakomentajista kautta koko sotahistorian. Hän tunsi senaikaisen sotaväen ruohonjuuritasolta iskuihin päällikön paikalla ja oli henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan taisteleva ja peräänantamaton. Isä oli kaatunut Stånge-virralla kun Torsti oli nelivuotias ja lapsena hän itsekin lähti samoille teille isänsä perään.

Uudenmaan ja Hämeen ratsurykmentissä uransa luonut Stålhandske oppi Puolan retkellä sotaa, komensi majurina ja everstinä hakkapeliittoja, oli valtaamassa Frankfurtia ja oli ratkaisutaistelija Breitenfeldin molemmissa taisteluissa, Lützenin voitossa ja Wittstockissa. Kuollessaan sairauteen Tanskan sotaretkellä monta kertaa haavoittunut kenraali oli koko Ruotsin ratsuväen komentaja.

Stålhandskea sanottiin luodinkestäväksi, koska hänestä ei saatu henkeä pois. Tuohon aikaan kuninkaita ja kenraaleita kaatui tai joutui vangiksi, koska he olivat joukkojen mukana linjassa johtamassa. Mutta hissukseen kuolema laski munansa häneenkin.

Kenraalin leski jätti Aarhusin piispalta saadun kirjaston lahjaksi Turun akatemialle, mutta turkulaiset polttivat kirjaston siinä samalla kuin muunkin kaupungin syksyllä 1827. Eihän sieltä säilyneet kuin ne kirjat, jotka opiskelijat olivat unohtaneet palauttaa kirjastoon...

Kansallisbiografia näistä loppuvuosista:

Kuninkaan kuoleman jälkeen jo vuosikymmeniä yhtäjaksoisesti jatkuneiden sotien näännyttämä Ruotsi havaitsi juuttuneensa poikkeuksellisen veriseen ja yhä sekasortoisemmaksi käyvään suursotaan, josta se ei enää voinut irrottautua. Voitot ja tappiot seurasivat toisiaan ilman lopullista ratkaisua. Stålhandsken ura sen sijaan jatkoi nousuaan, ja huhtikuussa 1634 hänet korotettiin kenraalimajuriksi. Seuraavat vuodet hän vietti kenraali Herman Wrangelin alipäällikkönä Pommerissa, joka oli ruotsalaisten tärkeä tukialue Pohjois-Saksassa. Hänen hyvä onnensa seurasi häntä yhä. Wittstockin taistelussa syyskuussa 1636 hän oli tärkeässä roolissa pelastamassa Johan Banérin johtamaa Ruotsin pääarmeijaa. Sotaonni oli tällöin jo kääntynyt, ja Banérin pohjoiseen vetäytynyt, nääntynyt armeija joutui taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Epätoivoissaan Banér lähetti koko vasemman siipensä skottilaisen kenraaliluutnantti Kingin ja Stålhandsken johdolla kiertämään kauas vihollisen selustaan. Uhkapeli onnistui, ja viime hetkellä, taistelun näyttäessä jo menetetyltä, Stålhandsken ratsuväki teki rynnäkön vihollisen kylkeen ja valtasi jälleen sen tykistön. Keisarilliset vetäytyivät yön turvin, mutta Ruotsin sotajoukon saaliiksi joutui muun muassa 151 lippua, joista Stålhandsken kerrotaan ottaneen haltuunsa 35.

Stålhandske sai 1639 ensimmäisen itsenäisen johtotehtävänsä, Sleesiassa toimineitten 5 000 miehen vahvuisten joukkojen johdon. Hänen komentajuuteensa kohdistui kuitenkin arvostelua: Banér moitti häntä passiivisuudesta ja kykenemättömyydestä ja halusi vaihtaa hänet. Toisaalta kansleri Axel Oxenstierna ei nähnyt hänen toiminnassaan mitään moitittavaa. Stålhandske joutui kolmen vuoden ajan taistelemaan ylivoimaisia joukkoja vastaan, eikä kovin suureen aktiivisuuteen ollut mahdollisuuksia. Pahoin hävitetyssä Sleesiassa, kuten monin paikoin muuallakin Saksassa, huoltovaikeudet olivat suuret, ja Stålhandske sai pian julman maineen. Huolto oli se sotataidon laji, joka oli jäänyt muun kehityksen varjoon ja tarkoitti yhä pitkälti maaseudun ryöstämisestä armeijan tarpeisiin.

Banérin kuoltua 1641 Ruotsin joukkojen ylipäälliköksi tuli Lennart Torstensson, joka suosi Stålhandskea, vaikka joutuikin pelastamaan tämän armeijan marssimalla hänen avukseen huhtikuussa 1642. Leipzigin eli Breitenfeldin toisessa taistelussa lokakuussa 1642 Stålhandske johti taas hakkapeliittojaan hurjan tarmokkaasti. Taistelu päättyi ruotsalaisten suureen voittoon, mutta Stålhandske itse haavoittui vaikeasti. Toivuttuaan hän sai ylennyksen ratsuväenkenraaliksi. Hän oli nyt 48-vuotias eikä ollut juuri ehtinyt käydä kotimaassaan sitten sotaanlähtönsä kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Sota jatkui ja Stålhandske seurasi Torstenssonia Määriin. Syyskuussa 1643 tuli yllättävä määräys palata takaisin pohjoiseen ja valmistautua yllätyshyökkäykseen puolueettomaan, mutta varsin vihamieliseen Tanskaan. Sota oli jälleen kerran laajenemassa. Tammikuussa 1644 Stålhandske käytännössä ratkaisi Koldingissa käydyn lyhyen taistelun lyömällä rynnäköllä tanskalaisen ratsuväen. Hänen päivänsä olivat kuitenkin jo luetut. Epäterveellisissä sotaleireissä vietetyt vuosikymmenet ottivat vihdoin veronsa. Hän sairastui vakavasti pian taistelun jälkeen ja oltuaan kuusi viikkoa vuoteenomana kuoli huhtikuussa 1644.

 

[fulcrum]

Uudistettu taistelutapa oli kuninkaan yhdessä sotakokemusten kautta kehittämä, eikä mikään EU-tuliainen, haarniskamiesten keksimä.

Itse asiassa osittain oli: ruotsalaisten uuden taktiikan ja organisaation perusteet tulivat Hollannista, Morits Oranialaisen armeijoilta. Jo Kaarle IX oli niitä yrittänyt soveltaa, mutta häneltä puuttui tarvittava taito ja hän johti armeijansa katastrofista toiseen. Ratsuväkitaktiikkaa taas opeteltiin puolalaisilta.

Suomalaisten "huono" maine 30-vuotisessa sodassa tulee osin hiukan erikoiselta taholta. Eurooppalaiset eivät nimittäin aina osanneet erottaa suomalaisia ja saamelaisia toisistaan - ymmärrettävää kun Norjassa saamelaisia kutsuttiin termillä 'finn'. Saamelaisia pidettiin voimakkaina noitina ja tämä maine sitten tarttui suomalaisiinkin. Katolinen propaganda pisti Kustaa Aadolfin voitot noituuden ansioksi: väitettiin että hän oli tuonut suomalaisia ja lappalaisia noitia mukanaan Saksanmaalle. Tämä propaganda oli hyvin laajamittaista ja jatkui vielä kauan sodan päättymisen jälkeenkin, niin että lopulta Ruotsin kruunu laittoi saksalaissyntyisen tiedemiehen, Johannes Schefferuksen kirjoittamaan perinpohjainen selvitys lappalaisista ja oikomaan harhaluuloja.

 

[Vonka]

Ei mikään synny tyhjässä tilassa. Kustaa II Aadolf oppi puolalaisilta ratsuväkirynnäkön mahdollisuudet. Puolalaiset taas olivat tuoneet sen mongoleilta. Katoliset käyttivät yleensä ns. espanjalaista neliötä ja karakolointia. Väkirynnäkössä käytettiin teräasetta. Myös jalkaväen musketöörit ja pikinieerit oli varustettu miekalla.

Jos hän sai Moritsilta vaikutteita, se oli varmasti kevyempiin taktisiin muodostelmiin siirtyminen. Espanjalainen neliö oli raskas ja hidas. Moritsin treffen-taktiikka oli roomalaisen legioonan vanha muoto. Itse asiassa espanjalaisissa neliöissäkin käytettiin eräänlaisia treffeneitä.

Kustaa ei ollut pelkkä kuningas, joka harrasteli sotimista, vaan muiden muassa Napoleon ja Carl von Clausewitz ovat rankanneet hänet parhaaksi taktikoksi. Hän osallistui ns. pitkän vihan loppuvaiheeseen ennen kuninkaaksi tuloaan, kiinnitti huomiota armeijan heikkouksiin ja kääri hihat.

Ratsumiehiä käytettiin 1600-luvun alkupuolella Euroopan taistelukentillä yleensä niin, että ratsuväkirivistöt ratsastivat vuorotellen vihollisrintaman eteen, laukaisivat pistoolinsa ja vetäytyivät taakse lataamaan aseitaan ja odottamaan uutta vuoroaan. Karakollitaktiikkaa käyttävä ratsuväki ei hyödyntänyt hevosen massaa ja liikettä, vaan hevosella edettiin ainoastaan sopivalle ampumaetäisyydelle. Karakolointi vaati huolellista koulutusta ja saumatonta yhteistyötä. Puolan sodissa (1617-18 ja 1621-29) Kustaa II Aadolf havaitsi, ettei taktiikka soveltunut ruotsalaisille joukoille, jotka koostuivat paljolti talonpoikaisista ratsumiehistä maatiaishevosineen. Käyttöön otettiin puolalaisten aikoinaan mongoleilta omaksuma raju rynnäkkö, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein.

Ruotsin armeijan 30-vuotisen sodan aikana kehittämiä taistelutapoja omaksuttiin tietysti nopeasti eri puolilla Eurooppaa. Linjataktiikka oli kaikilla käytössä 1600-luvun puolivälissä. Tulivoima ja ratsuväen atakit ratkaisivat usein voittajan linjataktiikassa, jossa jopa kilometrejä pitkät taistelulinjat marssivat hitaasti toisiaan kohti rummun tahdissa. Ratsuväki suojasi linjojen päitä ja kun ne olivat noin 400 askeleen päässä toisistaan aloitettiin tykkituli, joka teki aukkoja linjoihin. Noin 200 askeleen etäisyydeltä jalkaväki laukaisi omat aseensa ensimmäisen kerran ja sen jälkeen edettiin ladaten ja laukaisten. Mikäli molemmat osapuolet onnistuivat pitämään linjat koossa, taistelu siirtyi pistinvaiheeseen. Oli tosin yleistä, että linjat hajosivat jo ennen tätä ja toinen osapuoli lähti pakosalle vihollisen ratsuväki kannoillaan. Tämä kaikki vaati sotamiehiltä harjoittelua ja lujuutta. Oli pystyttävä lataamaan ja ampumaan liikkeestä ja vielä jatkamaan liikettä vaikka rivistö ympäriltä harveni. Rumpujen lisäksi yhteenkuuluvuutta lisättiin yhdenmukaisilla ja värikkäillä univormuilla, joiden erilaisesta värityksestä erotti rykmentit toisistaan.

 

[kimmo.j]

Hauskinta on, että loppusodan rahoitti Ruotsin osalta katolinen Ranska. Eli loppupuolella uskonto oli jo menettänyt aika lailla merkitystään konfliktissa.

Aikoinaan pääsin piruilemaan saksalaiselle pomolle duunissa, että finskit poltti sen kotikaupungin Augsburgin (Taisi kyllä mennä siinä vaiheessa, kun ko. kaupungin ruottalainen/suomalainen/mikäliemaalainen varuskunta ei suostunut antautumaan ja sitä piiritettiin kunnolla).

Ja sitten ihmeteltiin miksi sakut polttivat lapin

 

[Second]

Ei mikään synny tyhjässä tilassa. Kustaa II Aadolf oppi puolalaisilta ratsuväkirynnäkön mahdollisuudet. Puolalaiset taas olivat tuoneet sen mongoleilta. Katoliset käyttivät yleensä ns. espanjalaista neliötä ja karakolointia. Väkirynnäkössä käytettiin teräasetta. Myös jalkaväen musketöörit ja pikinieerit oli varustettu miekalla.

Itse asiassa mitä puolalaiset oppivat idästä oli lähinnä varustuksen keventäminen, Euroopassa jos jossakin osattiin ratsurynnäköt. Muulla Euroopassa alettiin karakolli-taktiikkaan siirtyä kun jalkaväen asetekninen kehitys, kurinalaisuus ja taistelumuodostelmat kehittyivät tehden raskaista ja hitaanlaisista rastuväenrynnäköistä tehottomia. Puolalaiset lähtivät toista kautta, säilyttäen rynnäkköperinteen mutta muokaten sitä keveämpään suuntaan. Toisekseen käsitääkseni Hussaareija ja vastaavia ratsuväen rynnäkköjoukkoja käytettiin pääasiassa ratsuväkeä vastaan. En usko että ne olivat tehokkaita jalkaväen muodostelmia vastaan, etenkään sitä vanhemman kannan tiivistä jalkaväen mudostelmaa vastaan koska sen vuoksihan Karakolliin siiryttiin. kuten mainitset niin linjataktiikkaan tuollainen tyyli toimii, siksi silloin aikoinaan siirrytiin noihin syviin laatikkomuodosteliin Euroopassa kun se oli ainoa tapa pysäyttää ratsuväenrynnäkkö. ja sitten on antiikin Falangit ja Manipulit, Saksien kilpimuurit. Ja pyörä pyörii vain (ihan niinkuin nytkin on hajauttaminen vs koottussa muodossa toimiminen)

Mongoolit kuitenkin olivat aika tyypillisiä lähi-kaukoidän ratsumiehiä, jousella etäämmältä kutiteltiin vihollisita. Tosin Mongooleilla käsitääkseni oli enemmän hakkaa päälle henkeä kuin esim lähi-idän kulttuureilla ja heiltä löytyi ns keskiraskasta ratsuväkeä jonka tehtävänä oli rynnäköinti. Toisaalta jos viereen asetetaan eurooppalainen ritari tai vastaava ratsusotilas niin, ei lienee tarvitse kysyä kumpi on rynnäkkökykyisempi, toki Mongooleilla oli määrät pikkuisen suurempia mitä Europpallaisilla vaan onneksi paremmuuta ei koskaan kunnolla tarvinnut kokeilla... Eli tässä mielessä kyseenalaistan tuon että ratsuväen rynnäkkö tuli Mongooleilta, kyllähän varustuksen keventämisessä (raskaasta lancerista muutos hussaariksi) etenkin Tataareilla oli merkitystä.

Siirrytään ohi aiheen: Jos esimerkiksi ristiretkien aikaa katsoo, niin siinä missä eurooppalaiset useasti epäonnistuivat oli juuri liikkuvuus, tästä syystä Lähi-idän jousiratsuväki kykeni pysyttelemään hengissä. On olemassa kuvauksia siitä miten Eurooppalaiset haarniskoissaan olivat kuin neulatyynyjä kun jousiratsuväki ratsasti kantamalle, laski nuolet liikkeelle ja karautti karkuun. Mongoolit sen sijaan olivat nopeampia keveämmän varustuksen vuoksi ja Lähi-idän ratsuväki oli helisemässä näiden kanssa.

 

[Vonka]

Itse asiassa mitä puolalaiset oppivat idästä oli lähinnä varustuksen keventäminen, Euroopassa jos jossakin osattiin ratsurynnäköt. Muulla Euroopassa alettiin karakolli-taktiikkaan siirtyä kun jalkaväen asetekninen kehitys, kurinalaisuus ja taistelumuodostelmat kehittyivät tehden raskaista ja hitaanlaisista rastuväenrynnäköistä tehottomia. Puolalaiset lähtivät toista kautta, säilyttäen rynnäkköperinteen mutta muokaten sitä keveämpään suuntaan. Toisekseen käsitääkseni Hussaareija ja vastaavia ratsuväen rynnäkköjoukkoja käytettiin pääasiassa ratsuväkeä vastaan. En usko että ne olivat tehokkaita jalkaväen muodostelmia vastaan, etenkään sitä vanhemman kannan tiivistä jalkaväen mudostelmaa vastaan koska sen vuoksihan Karakolliin siiryttiin. kuten mainitset niin linjataktiikkaan tuollainen tyyli toimii, siksi silloin aikoinaan siirrytiin noihin syviin laatikkomuodosteliin Euroopassa kun se oli ainoa tapa pysäyttää ratsuväenrynnäkkö. ja sitten on antiikin Falangit ja Manipulit, Saksien kilpimuurit. Ja pyörä pyörii vain (ihan niinkuin nytkin on hajauttaminen vs koottussa muodossa toimiminen)

Mongoolit kuitenkin olivat aika tyypillisiä lähi-kaukoidän ratsumiehiä, jousella etäämmältä kutiteltiin vihollisita. Tosin Mongooleilla käsitääkseni oli enemmän hakkaa päälle henkeä kuin esim lähi-idän kulttuureilla ja heiltä löytyi ns keskiraskasta ratsuväkeä jonka tehtävänä oli rynnäköinti. Toisaalta jos viereen asetetaan eurooppalainen ritari tai vastaava ratsusotilas niin, ei lienee tarvitse kysyä kumpi on rynnäkkökykyisempi, toki Mongooleilla oli määrät pikkuisen suurempia mitä Europpallaisilla vaan onneksi paremmuuta ei koskaan kunnolla tarvinnut kokeilla... Eli tässä mielessä kyseenalaistan tuon että ratsuväen rynnäkkö tuli Mongooleilta, kyllähän varustuksen keventämisessä (raskaasta lancerista muutos hussaariksi) etenkin Tataareilla oli merkitystä.

Siirrytään ohi aiheen: Jos esimerkiksi ristiretkien aikaa katsoo, niin siinä missä eurooppalaiset useasti epäonnistuivat oli juuri liikkuvuus, tästä syystä Lähi-idän jousiratsuväki kykeni pysyttelemään hengissä. On olemassa kuvauksia siitä miten Eurooppalaiset haarniskoissaan olivat kuin neulatyynyjä kun jousiratsuväki ratsasti kantamalle, laski nuolet liikkeelle ja karautti karkuun. Mongoolit sen sijaan olivat nopeampia keveämmän varustuksen vuoksi ja Lähi-idän ratsuväki oli helisemässä näiden kanssa.

Olet ytimessä. Stålhandsken hakkapeliitat olivat nimenomaan halittava ja nopeasti liikuteltava yksikkö kevyttä ratsuväkeä.

 

[Magistra]

Kävin moottoripyöräreissulla tsekkaamassa Westfalenin rauhan allekirjoitussalin Münsterissä. Kaikkialle sitä ihminen päätyykin, kun ajeltiin ilman karttaa tyylillä, mennäänkö oikealle, vasempaan vai suoraan - välillä käännyttiin takaisin menosuuntaakin

 

[Veenemo]

Augsburgin piiritys oli 30 -vuotisen sodan pisimpiä.
Karjalan pojista, jotka olivat kesällä -34 Augburgiin saapuneet, suurimpi osa kuoli seuraavien neljän vuoden aikana, kuka mihinkin, ennen kuin Itämeren rannikko häämötti.

Tässä lainaus sukuseura Vehviläinen - sivuilta. Huom. alunperin historiallinen tekstiosuus on peräisin ajan ruotsalaisen päällystön sotapäiväkirjoista ("rullor") sekä Mankellin historiankirjoista (nämä merkitty tekstiin):

”Kesällä 1634 tuli Länsi-Viipurin rykmentin vuoro lähteä sotatantereelle Saksaan. Sen johdossa oli eversti Kasper Ermes. Hän osallistui samana vuonna kuuluisaan Nördlingenin taisteluun, jossa Kustaa Hornin ja herttua Bernhardin johtamat joukot lyötiin ja Horn itse joutui vangiksi. Vihollinen sulki karjalaiset Augsburgiin ja siitä tuli eräs sodan pisimpiä piirityksiä. Vasta 1635 kaupunki antautui ehdolla, että joukot saisivat vapaan lähdön.

Nyt Ermesin joukot kulkivat pohjoista kohden ja asettuivat vielä saman kesänä Magdeburgin varuskuntaan. Kesän 15. päivänä toimitetusssa katselmuksessa olivat mukana mm. korpraali Tuomas Seitsonen, Antti Vehviläinen, Tuomas Vepsä, Juhana Kesseli, Juhana Pikkarainen, Suni Vaittinen, Martti Läylönen, Eerikki Miikki, Nuuti Myrä, Sipi Pätinen, Maunu Vesivalo, Antti Utulainen, ja Suni Lottanen, kaikki everstiluutnantti Hans Ritterin komppaniassa (Mankell: Antekningar, s.98; rullor 1635, vol.18 fol. 209-210).

Seuraavan keväänä Magdeburgissa huhtikuun 25. päivänä 1636 päivätyn rullan mukaan oli mainitussa komppaniassa silloin 11 jääskeläistä ja yhdeksen ruokolahtelaista muitten karjalaisten ohella. (rullor 1635, vol.18 fol. 85-87). Kohta tämän jälkeen Magdeburg joutui viholliselle, mutta Ermesin joukot saivat lähteä vapaasti. Ne osallistuivat sitten mm. Wittstockin taisteluun, mikä voitettiin.

Kahta vuotta myöhemmin tapaamme Ermesin joukkoineen vielä Saksassa, Stargardissa, jossa huhtikuun 8. päivätty rulla kertoo monista kohtaloista. Everstiluutnantti Hans Ritterin komppaniasta puuttuivat seuraavat ”Pyhän Pietarin pitäjäläiset”: Korpraali Hannu Hannupoika Kiiveri (Scriffen), ja Martti Läylönen olivat kaatuneet Wittstockin edustalla, Sipi Moisio hukkunut Torgaussa, Nuuti Antinpoika jäänyt Horburgiin, Esko Repo sairastunut Augsburgissa, missä myös Sipi Ravalti oli menettänyt henkensä, Juhana Pikkarainen oli teloitettu ampumalla ja rumpali Tuomas paennut. Poissa olivat myös seuraavat miehet: Ignata Pärtynpoika oli kaatunut Wittstockissa, Matti Hikipää ammuttu Magdeburgissa, jossa Heikki Matinpoika oli paennut, Pekka Javanainen kuollut Salazissa, Olli ”Tiukesta” jäänyt Nördlingenin taistelukentälle, Antti Vehviläinen Dinkelsbühliin, Matti Suikkanen Donauwörtiin, Klemetti Arponen Hornburgiin, Juhana Siisiä sairastunut Augsburgissa, Pekka Melker kuollut Nürnbergissä, Klemetti Verta Erfurtissa sekä Maunu Antinpoika Augsburgissa Sipi Puton sairastuttua Landbergissä. Juhana Kesseli oli puolestaan kyllästynyt koko sotimiseen ja paennut Augsburgissa (Mankell: Antekningar, s.104-110; Rullor 1638, vol.15, fol.30.32). Läsnä olivat yhä jääskeläiset Suni Lottanen, Olli Komo, Esko Koivujuuri, Matti Ahvonen, Antti Antinpoika Lankinen, Eerikki Miikki ja ruokolahtelaiset Juhana Pellinen, Suni Suninpoika, Eerikki Lempiäinen ja Tuomas Repo."

Oma esi-isänikin oli tuolla - mutta päätti paeta. Mikä lie ollut kohtalo sen jälkeen. Ehkei kotio ollut enää menemistä?