Alpo K. Marttinen

miheikki

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#1
Vähän erilainen turvapaikanhakija.

http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/Sotilassankaruutta%20Suomessa%20seurasi%20raskas%20pako%20USA:n%20armeijan%20leipiin-4807
Sotilassankaruutta Suomessa seurasi raskas pako USA:n armeijan leipiin

VERKKOUUTISET

Suomussalmen taistelujen sankarin, Alpo K. Marttisen elämänkerta on karu tarina siitä, miten vaikeaa on vaihtaa maata, maanosaa ja armeijaa.

Olisi luullut, että Alpo K. Marttinen (1908-1975) urallaan päätyisi kenraalikastiin, mutta lähipiiri Suomen armeijasta siihen ei antanut mahdollisuuksia.

Hänen Suomussalmen taistelujen esimiehensä Hjalmar Siilasvuo pönkitti sen verran painokkaasti omaa merkitystään niin, että Marttisen kiistattomat ansiot jäivät hiukan varjoon. Silti akateemikko Martti Haavio arvosti Martikaista yhtenä legendaarisimpana suomalaisena sotilaana. Paavo Talvela puolestaan piti Martikaista etevimpänä suomalaisena upseerina.

Pasi Tuunainen ei keskity kovin painokkaasti Suomussalmen torjuntataistelua johtaneen Siilasvuon ja tämän lähimmän alaisen, esikuntapäällikön välisiin suhteisiin. Niitä kirjoittaja on selvitellyt perusteellisesti teoksessaan Tahtojen taisto: Alpo K. Marttinen ja Hjalmar Siilasvuo talvisodassa (Otava 2010).

Esimiehelleen Martikainen oli kullan arvoinen, sillä siinä missä Siilasvuo väsähti tavalla tai toisella ja nukkui, Martikainen jaksoi raataa ja valvoa, mutta välillä hänkin uupui.

Tuunaisen yli 600-sivuinen teos todistaa Martikaisen elämän olleen todella värikäs. Martikainen aloitti hevosvetoisessa tykistössä Suomen armeijassa ja päätyi pohdiskelemaan ydinaseiden käyttöä Yhdysvaltain armeijassa. Tuo 40 vuoden kestänyt sotilasura sisältää monta mutkaa ja solmua.

Vain tavattomalla uutteruudella varustettu ihminen saattoi selvitä haasteista ja niistä henkisistä rasituksista, mitä tielle niin Suomessa kuin etenkin Yhdysvalloissa eteen tuli. Monessa yhteydessä juuri Martikainen oli se, joka johti suomalaisten suorittamia kuuluisia motitusoperaatioita.

Hauskuuttakin raakaan sodankäyntiin liittyi. Yksi naurunaiheista oli Marttisen pään muoto, johon normaali kypärä ei laskeutunut tarpeeksi alas, se jäi jotenkin puolitiehen.

Kapteeni Kaarlo O. Knuuttila otti esimiehensä kypärän käsittelyyn, poisti sen ulkopuolella olevat niitit ja irrotti sisukset, mutta nyt kypärä valahti liian syvälle Marttisen päähän. Asia korjattiin laittamalla sisälle päänsuojus ja lisäksi villasukka, jonka sisälle pantiin villakäsineet. Marttinen oli niin tyytyväinen ratkaisuun, että suositteli Knuuttilalle asusteliikkeen perustamista.

Asekätkijän pako ja kitulias asettautuminen USA:han

Huolimatta sankariteoistaan myös jatko- ja Lapinsodassa, Marttisen kohtalo sinetöityi asekätkentäjupakassa, joka oli pantu alulle miehityksen pelossa: valmistauduttiin sitkeään vastarintaan. Hän oli ollut aktiivisesti aseiden kätkennän yhtenä organisoijana, mutta hanke paljastui ja raivostutti voittajien valvontakomission.

Maa alkoi polttaa jalkojen alla, ja kun tiettävästi marsalkka G.C.E. Mannerheim oli henkilökohtaisesti kehottanut Marttista ja asiaan sotkeutuneita pakenemaan, ratkaisu oli selvä.

Asekätkentään lienee osallistunut kaiken kaikkiaan liki 10 000 henkeä, joista lähes 1500 tuomittiin. Oikeusministerinä tuolloin toiminut Urho Kekkonen keräsi neuvostodiktaattori Josif Stalinin silmissä sulkia hattuunsa käyttäen kovaa kieltä ja vaatimalla ankaria rangaistuksia.

Tämäkin oikeusprosessi – kuten sotasyyllisyysoikeudenkäynti – perustui taannehtivasti säädettyyn lakiin. Nuo tapahtumat ratkaisivat Marttisen suhtautumisen Kekkoseen ja myöhemmin suomettuneeseen Suomeen lopullisesti.

Marttinen poistui maasta 13.8.1945, ja päivää myöhemmin hänestä annettiin etsintäkuulutus. Hänet muuten nimitettiin Mannerheimristin ritariksi joulukuun 4. päivänä 1944, hyvänmatkaa siis sodan jo päätyttyä, yhdessä eversti Adolf Ehrnrootin kanssa. Maasta poistumisen jälkeen Marttinen oleskeli ensin Ruotsissa, ja vasta vuoden 1946 lopulla hän ja joukko muita asekätkijöitä saapuivat Yhdysvaltoihin.

Vaikka perille pääsy oli helpottavaa, vasta nyt alkoivat matkalaisten pitkät ja piinaavat odottelut päästäkseen tietojaan ja kykyjään vastaaviin tehtäviin. Yhdysvaltain viranomaisten varovaisuuden ymmärtää hyvin, tulivathan sotilaat Adolf Hitlerin liittolaismaasta – vaikka kuinka erillissodalla Suomen ratkaisua yritettiinkin selitellä. Myöhemmin Marttisen sotakokemuksista ja tietämyksestä oli hänen urakehitykselleen Yhdysvaltain armeijassa ratkaisevasti hyötyä.

Tätä ennen oli lähdettävä nöyrästi ja kärsivällisesti aivan pohjalta: opeteltava vähitellen kunnolla englanninkieli, toimittava puoli vuotta varastomiehenä ja käytettävä kaikkia mahdollisia tarjolla olevia kontakteja. Prosessi kesti vuosia ja edellytti pitkiä eroja perheestä. Uudelle sotilasuralle pääsy vei hänet eri puolille Yhdysvaltoja ja maailmaa.

Merenkin takaa isänmaallinen ja loppuun asti antikommunisti

Hävityn sodan harmi vaivasi sotasankaria. Marttinen katseli Suomen ja Neuvostoliiton rinnakkaiseloa katkeruudella, ennen kaikkea suomalaisten itsetunnon mureneminen sai hänet monesti raivon partaalle.

Sotilastehtäviensä rinnalla hän toimi ahkerasti puhujana ja kirjoittajana, Suomessa niin omalla nimellään kuin myös nimimerkeillä. Hänellä oli liki maaninen tarve ylläpitää suhteita ja yhteyksiä niin uudessa kotimaassaan kuin Suomeenkin. Osa entisistä aseveljistä ja ystävistä suhtautui pidättyväisesti, osa kannusti enemmän tai vähemmän rohkeasti.

Marttinen oli Yhdysvaltain ja lännen puolella tiukasti Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan. On suoranainen ihme, että sotasankarimme joutui Yhdysvalloissa läpikäymään sotilaskoulutuksen liki alokasasteelta lukien. Hän näki Yhdysvalloissa turvan ja kommunismin vastaisen taistelun voimavaran. Siksi hän kirjeissään ja keskusteluissa otti usein esille sikäläisessä armeijassa esiintyneen velttouden, välinpitämättömyyden ja itsekkyyden.

Olipa Marttinen Vietnam-kriitikkokin. Opiskellessaan War Collegessa hän rinnasti Suomussalmen ja Vietnamin voisiinsa. Hän varoitti sotkeutumasta sotilaallisesti Kaakkois-Aasiaan.

”Minä ajattelin siitä (Vietnamista) Pentagonissa eräässä Vietnamin sotaa koskevassa neuvottelussa, lausuin nämä sanat: väärä sota, väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärää vihollista vastaan. Sinne ei pidä mennä". Marttinen siteerasi kenraali Omar Bradleyn Korean sodasta vuonna 1951 käyttämää sanontaa.

Marttisella oli syvällä halu kehittää työnantajansa osaamista. Hänestä tulikin eräänlainen mottitaisteluopin profeetta, jonka eräät näkemykset ovat yhä havaittavissa sikäläisissä ohjeistuksissa. Tätä työtään hän teki yhdessä suomalaisten kohtalotovereittensa kanssa tai heihin jatkuvasti yhteyttä pitäen. Marttinen laati myös suunnitelmia suomalaisten upseerien saamiseksi Yhdysvaltoihin ja näin lisäämään voimia kommunismin vastaiseen taisteluun.

Poliittista historiaa tutkinut Jukka Nevakivi onkin kutsunut em. hanketta ”kolmanneksi jääkäriliikkeeksi” (toisen ollessa Suomen SS-vapaaehtoispataljoona). Hanke oli vaarallinen, mutta Marttisen mukaan suomalaiset rekrytoidut olisivat tunteneet niin sodankäyntiä, hallinneet kielet ja tuntisivat paikallista väestöä.

Hän toimi Yhdysvalloissa kovana varoitusten antajana, eikä ymmärtänyt amerikkalaisten sinisilmäisyyttä ja hyväuskoisuutta, kunnes ajat muuttuivat kylmän sodan muodossa.

Kovan politiikan kannattaja

Marttisen sitkeä työ Yhdysvaltain armeijassa kuvaa hänen väsymätöntä intoaan päästä ylös- ja eteenpäin. Hänen tapansa puhua ja kirjoittaa miellytti amerikkalaisia, mutta maltillisissa suomalaisissa hän herätti liki kauhua. Kekkonen lähetti moittivan myllykirjeen, idänsuhteittemme vaalijat näkivät hänessä sodanlietsojan, mutta Kekkosen ajan kriitikot olivat aina hänen ystäviään.

Marttinen provosoi mielellään. Esiintyessään puhujana ja esitelmöitsijänä Yhdysvalloissa hän käytti rekvisiittanaan sodissa saaliiksi saatuja puna-armeijan lippuja. Tämä, jos mikä herätti yleisössä sympatioita: heillä oli yhteinen vihollinen, Neuvostoliitto. Ristiriitaista laajemmassa asetelmassa oli, että hän varoittaessaan kommunismin kauheuksista saattoi samalla sietää totalitaristisia sotilasdiktatuureja, mikäli niiden johtajat olivat antikommunisteja!

Pasi Tuunainen: Marttinen. Kahden armeijan soturi. Otava 2012.

Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII
 

baikal

Ylipäällikkö
Mod
Lahjoittaja
#2
Tuossa viimeinen rivistö: vihataan diktatuuria, ideologiaa jne. mutta hyväksytään diktatuuri, jos se on varustettu oikean värisellä lipulla. Tätä ajattelua ja asennetta en ole ikinä ymmärtänyt, en mitenkään. Hlökoht. diktatuurit näyttäytyvät yhtä vastenmielisinä, kantoivat ne mitä lippua hyvänsä. Kapiainen sanoi joskus: kaikki olemme aikamme lapsia, niin se vaan menee.
 
#3
Kyse on pienemmän pahan valitsemisesta, oikeistodiktatuurit kaiketi ovat olleet aika viattomia verrattuna sosialistien luomiin totalitäristisiin jäljestelmiin (Kiina, Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa) ja niiden suorittamiin massamurhiin. Oikeastaan jonkun banaanivaltion diktaattorin harrastamaa toisinajattelijoiden likvidoimista ei oikein voi verrata mihinkään suuriin harppauksiin, kulttuurivallankumouksiin, lopulliseen ratkaisuun tai holodomoriin. Varsinkin kun pitää mielessä että oikeistodiktaattoreiden harrastama vasemmistolaisten vastainen toiminta oli juuri estämässä sosialistien ajamia hirmuohjelmia! Tuolloin kun ihmiset tekivät valinnan ei ollut vaikea nähdä kumpi oli absoluuttinen paha keskitysleireineen mikäli oli vähänkin inhimillisyyttä olemassa!
 

baikal

Ylipäällikkö
Mod
Lahjoittaja
#4
commando kirjoitti:
Kyse on pienemmän pahan valitsemisesta, oikeistodiktatuurit kaiketi ovat olleet aika viattomia verrattuna sosialistien luomiin totalitäristisiin jäljestelmiin (Kiina, Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa) ja niiden suorittamiin massamurhiin. Oikeastaan jonkun banaanivaltion diktaattorin harrastamaa toisinajattelijoiden likvidoimista ei oikein voi verrata mihinkään suuriin harppauksiin, kulttuurivallankumouksiin, lopulliseen ratkaisuun tai holodomoriin. Varsinkin kun pitää mielessä että oikeistodiktaattoreiden harrastama vasemmistolaisten vastainen toiminta oli juuri estämässä sosialistien ajamia hirmuohjelmia! Tuolloin kun ihmiset tekivät valinnan ei ollut vaikea nähdä kumpi oli absoluuttinen paha keskitysleireineen mikäli oli vähänkin inhimillisyyttä olemassa!
Näinhän asia on aina selitetty, minusta haiskahtaa siltä, että selitys ontuu monta kertaa. Oli miten oli, kyllä minun kulmakarvani kohoavat aina, kun joku selittää ideologia-pohjalta jonkin "pienemmän pahan". Epäilen, että selittäjällä on ketunhäntä kainalossa.

Oikeistodiktatuurien onnea ja auvoa oli väli- ja etelä-Amerikka pullollaan, ei kovin hääviä ollut. Tosin kommunismin maihinnousu laajassa mitassa ko. alueelle tuskin olisi ollut sen jalompi asia. Olipa diktatuuri minkä värinen tahansa, niin aina ns. tavallinen kansa saa huokailla sen onnessa.

Kyllä se on totta, että NL:n ja Kiinan levittämä international-malli kommunismista ansaitsi tulla torjutuksi, ei siitä ole epäilystäkään.
 

kimmo.j

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#5
Tuo oikeistodiktatuurin "hyväksyminen" on monisyinen juttu. Commando on oikeassa kun listaa nuo syyt joilla niiden tukemista on perusteltu. Silti koen, ettei niillä ole moraalista oikeutusta toimilleen. Siksi haluan kannattaa länsimaista vapaata demokratiaa, jossa kansalaisella olisi oikeus sananvapauteen ja muihin perustaavaa laatua oleviin perusoikeuksiin.

Tämä on tietysti helppo kirjoittaa tähän, mutta Pinochetin hallintoa ja muita vastaavia ei kyllä voi kehua, sen enenmpää kuin Bresnevin vastaavaa. Samaa paskasakkia koko kööri. Jos taas halutaan pistää näitä johonkin järjestykseen, eivät banaanivaltioiden pikkunilkit sijoitu kovin korkealle, verrattuna Aatuun ja Josef setään.
 

pstsika

Haukka
Lahjoittaja
#6
Vapaat ja aseistetut tasavaltalaismiehet ovat kansanvallan tae. Yhdistävä seikka erinäisissä diktatuureissa on ollut väestön aseistariisunta. Yhdysvaltojen perustuslain toinen lisäyskään ei ole olemassa ampumaurheilua tai metsästystä varten…