Suurvallat kiinnostuivat Itämerestä – Venäjä ei halua ”Naton sisämerta”
Tutkija: Ahvenanmaa on vallattavissa laukauksetta kuten Krim.
Markku Salomaa
30.3.2014 18:00
11 min
(1)
Luettu (3 993)
Itämeren strateginen asema on vain korostunut samaan aikaan, kun sen merkitys rantavaltioita yhdistävänä mutta myös eristävänä tekijänä on kasvanut.
Itämeri ei ole enää rauhantahtoisen Pohjolan kylpyamme. Utopia Itämerestä rauhan merenä on mennyt. Se on nyt yhtä rauhaton kuin kaikki muutkin suurvaltojen šakkilaudalla olevat meret. Se on strategisten laskelmointien polttopisteenä.
Kohta Itämeressä uivat Yhdysvaltain ohjustorjuntajärjestelmään kuuluvat hävittäjät ja risteilijät sekä Venäjän asevoimien sota-alukset. Aavalla merellä, joka Itämeren selkäkin on, vallitsee merenkulun vapaus.
Vielä ei ole tiedossa, kuinka monta ohjushävittäjää ja ohjusristeilijää Itämerelle tulee, sillä Naton torjuntaohjusten sijoittaminen Puolaan ja tutka-aseman sijoittaminen Tšekkiin ovat vastatuulessa.
Yhdysvalloilla on Aegis-ohjustorjuntaohjuksilla varustettuna 22 risteilijää ja 52 hävittäjää. Venäjällä ovat myös vasta-aseet valmiina.
Itämerelle tulee uusia sukellusveneitä, ohjushävittäjiä ja ohjusristeilijöitä. Itämeren kansainvälinen vesialue on jo Venäjän ilmavoimien valvonnassa.
Venäjän kaasuputken valmistuminen on vain muodollinen peruste sille, miksi Venäjän federaatio on palauttanut uloimman puolustusvyöhykkeensä Itämerelle. Kriisin tilanteessa putkea ei olisi tarve puolustaa, koska siitä olisi väännetty paineet poikki.
Syyt ovat muualla.
Nato on aktivoitunut Itämerellä, ja Venäjä haluaa osoittaa, että Itämerestä ei tule Naton sisämerta. Venäjän prioriteetti yli muiden on halu ylläpitää suurvallan statusta. Pelissä on suurvallan hegemonia.
Venäjän näkökulmasta Naton laajeneminen Baltiaan ja Puolaan oli suuren luokan kysymys: Venäjälle maailmansodasta lähtien kuulunut Kaliningrad eli entinen Itä-Preussi on näiden puristuksessa ja tiukan tullen eristyksissä.
Avun turvaaminen Kaliningradille on vaativa tehtävä nykyoloissa, kun koko Luoteis-Venäjä on Norjan ja nyt myös Baltian sekä Puolan kautta Naton pihdeissä.
Tässä pelissä Suomella on vain seuraajan rooli; voimme vain katsoa tutkan ruudulta, mitä tapahtuu.
Ahvenanmaalla puolestaan uskotaan, että saarivaltakunnan kansainvälinen demilitarisoitu asema pysyy ja pätee, vaikka kovinkaan usko ei ole nykypäivänä strateginen ratkaisu.
Itämeren strategisen aseman muutos ja sen myötä Ahvenanmaan jääminen uudella tavalla strategisten toimintalinjojen leikkauspisteeseen on erityisen kiusallinen kysymys Suomelle. Se vain korostuu, kun Ahvenanmaalla on halua vahvistaa itsehallintoaan täydeksi riippumattomuudeksi Manner-Suomesta.
Tilanne muistuttaa kylmän sodan aikaista Itämeren asetelmaa, mutta toisella tavalla. Silti Ahvenanmaalla uskotaan, että vuoden 1921 sopimus Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta ja neutralisoinnista sekä vuoden 1940 sopimus demilitarisoinnista pätevät jatkossakin.
Karu tosiasia on, että Ahvenanmaan puolustaminen on jo mahdotonta, ellei Ruotsi sijoita sinne kaikkia 50 000 sotilastaan.
Suomen sotilaallisen suorituskyvyn rajoitukset pakottavat jatkossa asettamaan mantereella perustettaville joukoille suunnitellut tehtävät tiukkaan tärkeysjärjestykseen.
Suomen uhka-arvio lähtee ilmeisesti laskelmasta, että Venäjä iskisi Suomeen vain uusilla pysyvän valmiuden joukoillaan. Arvioon sisältyy lisäoletus, että Suomi ehtisi silti suorittaa liikekannallepanon, jossa muodostettaisiin 230 000 sotilaan puolustusvoimat. Näistä enää 143 900 lukeutuisi maavoimiin, ja 60 000 sotilasta olisi paremmin aseistettuja liikkuvia operatiivisia joukkoja ja loput alueellisia joukkoja.
Liikekannallepanon onnistuminen on kuitenkin suuren luokan kysymys, johon ei ole varmaa vastausta. Omia maakuntajoukkoja Ahvenanmaalla ei ole, eikä sinne siirretä alueellisia joukkoja, operatiivisista joukoista puhumattakaan.
Rannikkojoukot ovat myös operatiivisia joukkoja ja niillä riittää tehtäviä Haminan, Helsingin ja Hangon välisellä alueella.
Tammisaaren Dragsvikissa Uudenmaan prikaatissa koulutettavat ruotsinkieliset rannikkojoukot on tarkoitettu Suomen omiin strategisiin kohteisiin. Ongelma on kuitenkin näiden joukkojen vähyys.
Rannikkojoukot sisältyvät merivoimien 30 200 sotilaan kokonaisvahvuuteen. Rannikkojoukkoja on reservissä enää vain yksi rannikkojääkäritaisteluosasto ja kolme erillistä rannikkojääkärikomppaniaa, kun niitä oli aiemmin kaksi rannikkojääkäripataljoonaa ja kuusi erillistä rannikkojääkärikomppaniaa. Jäljellä ovat kaksi rannikko-ohjuskomppaniaa ja neljä meritorjuntaohjuspatteria.
Kiinteillä rannikkotykistöpattereilla on enää museoarvo, koska ne ovat menettäneet ohjusaikakaudella merkityksensä. Niitä on osin kyetty korvaamaan neljällä liikkuvalla rannikkotykistötykistöpatterilla, jotka edelleen kuuluvat rannikkojoukkojen vahvuuteen.
Suomen ilmavoimat kykenee 62:lla MD F-18 Hornet -hävittäjällä ylläpitämään ilmaherruutta vain neljän vuorokauden ajan, minkä jälkeen suorituskyky laskee nopeasti. Ilmavoimien muulla kalustolla ja suhteellisen suurella 38 000 sotilaan vahvuudella ei ole merkitystä.
Venäjä aikoo huoltaa ja puolustaa Kaliningradin aluetta kaikissa oloissa nimenomaan Itämeren merialueen ja sen ilmatilan kautta, koska muita reittejä ei ole.
Venäjän läntisessä sotilaspiirissä on vahvuutta ja voimaa temmata aloite koko Itämeren alueella niin, että muut rantavaltiot voivat vain ihmetellä, mitä on tapahtumassa.
Sotilaspiiri saa myös uusimmat asejärjestelmät ensimmäisenä.
Nopeat ja vaikeasti paikallistettavat hävittäjälentokoneet sopivat mitä parhaiten Itämeren puolustukseen. Venäjän huippunykyaikainen stealth-häivehävittäjä eli tutkassa näkymätön Sukhoi T-50 esiteltiin julkisuudessa 21.8.2011.
Häiveominaisuudet tosin riippuvat siitä, mistä suunnasta konetta yritetään keilata. Edestä tulevaa tutkasäteilyä vastaan kone on näkymätön, mutta sivulta ja takaa koneet voi hyvissä olosuhteissa havaita. Havaitsemista helpottavat myös koneen ulkopuolelle ripustetut asejärjestelmät.
Sukhoi T-50:n testilennot saadaan näinä aikoina päätökseen. Tuotanto-ohjelmassa on 1000 hävittäjän valmistaminen vuodesta 2016 lukien. Niistä tulee ensivaiheessa 200 Venäjän omaan käyttöön ja 200 vientiin.
Koneen piti olla operatiivisessa käytössä jo 2010, mutta sen kehitystyö on kärsinyt teknisistä vaikeuksista.
Su T-50 muistuttaa ulkoisesti amerikkalaista viidennen sukupolven F-22 Raptoria, jossa kolmikulmaisten muotojen ja huokoisten pintamateriaalien ansiosta tutkasäteet joko hajoavat tai absortoituvat.
T-50:n tutkajärjestelmä on aktiivinen kolmeen suuntaan katsova. Tutka ja taistelunjohtojärjestelmä mahdollistavat toiminnan maa-, meri- ja ilmamaaleja vastaan kaikissa sääolosuhteissa ja kaikkiin vuorokaudenaikoihin.
Kone pystyy nousemaan 300–400 metrin kiitoradoilta ja yltää kaksinkertaiseen äänennopeuteen. Se pystyy ottamaan joko kahdeksan R-77-ilmataisteluohjusta tai kaksi 1500 kilon ohjattavaa liitopommia merimaaleja vastaan. Vastaavasti kone voi ottaa myös kaksi risteilyohjusta, joiden kantama on 400 kilometriä. Koneen oma toimintamatka on 5 500 kilometriä, ja se voidaan tankata ilmassa.
Suomen tutkakalustolta koneet jäänevät tunnistamatta. Naton ulkopuolisena maana Suomi ei voi saada Naton E-3C AWACS -tutkavalvontakoneen reaaliaikaista tietoa omista ja vieraista koneista. Lentäessään 10 kilometrin korkeudessa AWACS-kone havaitsee kaikki merenpinnan yläpuoliset kohteet 410 kilometrin säteellä.
Havaitsemisesta ei myöskään olisi mitään hyötyä, koska Su T-50 -koneet ovat Suomen MD F-18 Hornet -hävittäjiä merkittävästi nopeampia.
Venäjän ilmavoimien kaksi pommikonetta ja neljä hävittäjää harjoitteli alkuvuonna 2013 Gotlannin lähellä. Koneet yllättivät Ruotsin puolustuksen.
Koneiden ilmestyminen Itämerelle kertoo niiden strategisesta tehtävästä, joka muistuttaa kylmän sodan aikaista. Ne harjoittelivat hyökkäystä Ruotsiin.
Vain Nato pystyy kiistämään Venäjän toimintavapauden Itämerellä. Se joutuu tukemaan Baltian maiden puolustusta kaukovaikutteisilla asejärjestelmillä ja eritoten risteilyohjuksilla Pohjanmereltä ja Norjanmereltä käsin, mikä vastavuoroisesti merkitsee, että Venäjän on torjuttava risteilyohjukset jo Jäämeren ja Itämeren yläpuolella.
Sama skenaario pätee periaatteessa myös Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle.
Jos Suomi puolestaan pyrkisi tämän estämään samaan aikaan, kun eurooppalainen tilanne vain kiristyisi, olisi riskinä, että Venäjä saattaisi varmistaa intressinsä suorittamalla Ahvenanmaalle yllätyksellisen maahanlaskun ja kaappaamalla Maarianhaminan kentän käyttöönsä.
Sen torjuminen tai Ahvenanmaan takaisin valtaaminen vaatisi Naton voimavaroja, jotka eivät kuitenkaan ole Naton rauhankumppanien käytettävissä.
Koska Venäjä ei voi tukeutua Viron rannikkoon ilman Naton strategisten aseiden vastaiskuja, olisi Venäjän pyrittävä saamaan haltuunsa Etelä-Suomen rannikkoa niin pitkälle kuin suinkin, jotta se voisi turvata oman laivastonsa liikkumisen Suomenlahden pohjukasta Kronstadtista Suomen rannikon suojassa Itämeren selälle ja Kaliningradiin.
Venäjän sotilasopin mukaan hyökkäys on päätaistelumuoto, koska vain se voi tuottaa ratkaisun. Puolustus ja viivytys ovat vain hyökkäykselle alisteisia ja valmistelevia toimenpiteitä.
Läntisen sotilaspiirin komentaja Arkadi Bahin ilmoitti 14.12.2010, että sotilaspiirissä on otettu käyttöön uudet 9K720 Iskander-M-maataisteluohjukset. Nato tuntee ne koodinimellä SS-26 Stone.
Uusia ohjuksia on ainakin Lugan tukikohdassa, missä toimii 9. tykistöprikaati, ja myös Kaliningradissa. Satelliittitiedustelukuvien perusteella on voitu kuitenkin päätellä, että ohjustyypille on varusteltu jo valmiit ohjusasemat myös Karjalan kannakselle Viipurin lähelle.
Bahinin mukaan ohjukset ovat ”käytännössä 98-prosenttisesti pysyvässä valmiudessa”.
Presidentti Dmitri Medvedev uhkasi 5.11.2008, että nämä ohjukset otetaan käyttöön ”neutraloimaan, jos tarpeen, ohjustorjuntajärjestelmä Euroopasta”.
Esimerkiksi Kaliningradista käsin ohjuksella voidaan kattaa koko Baltia ja suurin osa Puolaa. Vastaavasti Lugan alueelta, Venäjän Karjalasta, Viipurin seudulta ja Kuolan alueelta käsin voidaan kattaa koko Suomi aina Oulua myöten.
Näiden ohjusten uhan neutraloimiseen Suomi on asentamassa Hornet-kalustonsa päivityksen yhteydessä koneisiin mahdollisuutta laukaista 370 kilometrin kantaman JASSM-risteilyohjuksia. Kyse on Lockheed-Martinin ohjuksesta AGM-158A JASSM, missä on 450 kilon taistelukärki.
Ohjus on kuitenkin verraten hidas (alisoninen) ja kookas ja sellaisena mahdollinen torjua. Yhdysvallat on tarjonnut Suomelle 70 ohjuksen kauppaa 255 miljoonalla dollarilla. Suomi saisi ostettua myös olalta laukaistavia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia.
Venäjän ilmavoimat uudistaa koko konekantansa tulevaisuudessa. Venäjän aiempi puolustusministeri Sergei Ivanov on todennut, että tämän aikakauden sodat ovat ensisijaisesti ilmasotia ja vain toissijaisesti maasotia.
Puolustusministeriön perinpohjainen asejärjestelmien uudistusohjelma toteutetaan vuoteen 2020 mennessä. Sen kustannusvaikutus on lopullisista tilausmääristä riippuen 432–496 miljardia euroa.
Ohjelman mukaan valmistetaan 1500 uutta lentokonetta, 400 uutta helikopteria ja 200 uutta ilmatorjuntajärjestelmää. Ostoslistalla on Sukhoi T-50:n lisäksi esimerkiksi Sukhoi-34-hävittäjäpommittajia, Sukhoi-35S-torjuntahävittäjiä, raskaita nelimoottorisia An-124 Condor -kuljetuskoneita, keskiraskaita Iljushin-76MD -kuljetuskoneita, Iljushin-112-kuljetuskoneita, Iljushin-476-kuljetuskoneita, A-100 AWACS -koneita, Kamov-52-taisteluhelikoptereita, Mi-28N-taisteluhelikoptereita, S-400 Triumf -ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä ja 9K720 Iskander-M -maataisteluohjuksia.
Lisäksi tarkoituksena on valmistaa ilmavoimille täsmäpommeja, jotka tukeutuvat Venäjän omaan satelliittipaikannusjärjestelmään (GLONASS).
Listalla on myös laivastoille neljä uutta helikopteritukialusta, 15 fregattia, 35 korvettia, kaksi uudentyyppistä lentotukialusta ensin Pohjoiselle laivastolle ja sen jälkeen Tyynenmeren laivastolle sekä kuusi strategista Borej-luokan ohjussukellusvenettä ja 20 taktisia dieselsähköisiä Lada-luokan sukellusvenettä ja muuta monitoimisukellusvenettä.
Kirjoittaja Markku Salomaa on valtiotieteiden tohtori ja Euroopan sotahistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa.
Tutkija: Ahvenanmaa on vallattavissa laukauksetta kuten Krim.
Markku Salomaa
30.3.2014 18:00
11 min
(1)
Luettu (3 993)
Itämeren strateginen asema on vain korostunut samaan aikaan, kun sen merkitys rantavaltioita yhdistävänä mutta myös eristävänä tekijänä on kasvanut.
Itämeri ei ole enää rauhantahtoisen Pohjolan kylpyamme. Utopia Itämerestä rauhan merenä on mennyt. Se on nyt yhtä rauhaton kuin kaikki muutkin suurvaltojen šakkilaudalla olevat meret. Se on strategisten laskelmointien polttopisteenä.
Kohta Itämeressä uivat Yhdysvaltain ohjustorjuntajärjestelmään kuuluvat hävittäjät ja risteilijät sekä Venäjän asevoimien sota-alukset. Aavalla merellä, joka Itämeren selkäkin on, vallitsee merenkulun vapaus.
Vielä ei ole tiedossa, kuinka monta ohjushävittäjää ja ohjusristeilijää Itämerelle tulee, sillä Naton torjuntaohjusten sijoittaminen Puolaan ja tutka-aseman sijoittaminen Tšekkiin ovat vastatuulessa.
Yhdysvalloilla on Aegis-ohjustorjuntaohjuksilla varustettuna 22 risteilijää ja 52 hävittäjää. Venäjällä ovat myös vasta-aseet valmiina.
Itämerelle tulee uusia sukellusveneitä, ohjushävittäjiä ja ohjusristeilijöitä. Itämeren kansainvälinen vesialue on jo Venäjän ilmavoimien valvonnassa.
Venäjän kaasuputken valmistuminen on vain muodollinen peruste sille, miksi Venäjän federaatio on palauttanut uloimman puolustusvyöhykkeensä Itämerelle. Kriisin tilanteessa putkea ei olisi tarve puolustaa, koska siitä olisi väännetty paineet poikki.
Syyt ovat muualla.
Nato on aktivoitunut Itämerellä, ja Venäjä haluaa osoittaa, että Itämerestä ei tule Naton sisämerta. Venäjän prioriteetti yli muiden on halu ylläpitää suurvallan statusta. Pelissä on suurvallan hegemonia.
Venäjän näkökulmasta Naton laajeneminen Baltiaan ja Puolaan oli suuren luokan kysymys: Venäjälle maailmansodasta lähtien kuulunut Kaliningrad eli entinen Itä-Preussi on näiden puristuksessa ja tiukan tullen eristyksissä.
Avun turvaaminen Kaliningradille on vaativa tehtävä nykyoloissa, kun koko Luoteis-Venäjä on Norjan ja nyt myös Baltian sekä Puolan kautta Naton pihdeissä.
Tässä pelissä Suomella on vain seuraajan rooli; voimme vain katsoa tutkan ruudulta, mitä tapahtuu.
Ahvenanmaalla puolestaan uskotaan, että saarivaltakunnan kansainvälinen demilitarisoitu asema pysyy ja pätee, vaikka kovinkaan usko ei ole nykypäivänä strateginen ratkaisu.
Itämeren strategisen aseman muutos ja sen myötä Ahvenanmaan jääminen uudella tavalla strategisten toimintalinjojen leikkauspisteeseen on erityisen kiusallinen kysymys Suomelle. Se vain korostuu, kun Ahvenanmaalla on halua vahvistaa itsehallintoaan täydeksi riippumattomuudeksi Manner-Suomesta.
Tilanne muistuttaa kylmän sodan aikaista Itämeren asetelmaa, mutta toisella tavalla. Silti Ahvenanmaalla uskotaan, että vuoden 1921 sopimus Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta ja neutralisoinnista sekä vuoden 1940 sopimus demilitarisoinnista pätevät jatkossakin.
Karu tosiasia on, että Ahvenanmaan puolustaminen on jo mahdotonta, ellei Ruotsi sijoita sinne kaikkia 50 000 sotilastaan.
Suomen sotilaallisen suorituskyvyn rajoitukset pakottavat jatkossa asettamaan mantereella perustettaville joukoille suunnitellut tehtävät tiukkaan tärkeysjärjestykseen.
Suomen uhka-arvio lähtee ilmeisesti laskelmasta, että Venäjä iskisi Suomeen vain uusilla pysyvän valmiuden joukoillaan. Arvioon sisältyy lisäoletus, että Suomi ehtisi silti suorittaa liikekannallepanon, jossa muodostettaisiin 230 000 sotilaan puolustusvoimat. Näistä enää 143 900 lukeutuisi maavoimiin, ja 60 000 sotilasta olisi paremmin aseistettuja liikkuvia operatiivisia joukkoja ja loput alueellisia joukkoja.
Liikekannallepanon onnistuminen on kuitenkin suuren luokan kysymys, johon ei ole varmaa vastausta. Omia maakuntajoukkoja Ahvenanmaalla ei ole, eikä sinne siirretä alueellisia joukkoja, operatiivisista joukoista puhumattakaan.
Rannikkojoukot ovat myös operatiivisia joukkoja ja niillä riittää tehtäviä Haminan, Helsingin ja Hangon välisellä alueella.
Tammisaaren Dragsvikissa Uudenmaan prikaatissa koulutettavat ruotsinkieliset rannikkojoukot on tarkoitettu Suomen omiin strategisiin kohteisiin. Ongelma on kuitenkin näiden joukkojen vähyys.
Rannikkojoukot sisältyvät merivoimien 30 200 sotilaan kokonaisvahvuuteen. Rannikkojoukkoja on reservissä enää vain yksi rannikkojääkäritaisteluosasto ja kolme erillistä rannikkojääkärikomppaniaa, kun niitä oli aiemmin kaksi rannikkojääkäripataljoonaa ja kuusi erillistä rannikkojääkärikomppaniaa. Jäljellä ovat kaksi rannikko-ohjuskomppaniaa ja neljä meritorjuntaohjuspatteria.
Kiinteillä rannikkotykistöpattereilla on enää museoarvo, koska ne ovat menettäneet ohjusaikakaudella merkityksensä. Niitä on osin kyetty korvaamaan neljällä liikkuvalla rannikkotykistötykistöpatterilla, jotka edelleen kuuluvat rannikkojoukkojen vahvuuteen.
Suomen ilmavoimat kykenee 62:lla MD F-18 Hornet -hävittäjällä ylläpitämään ilmaherruutta vain neljän vuorokauden ajan, minkä jälkeen suorituskyky laskee nopeasti. Ilmavoimien muulla kalustolla ja suhteellisen suurella 38 000 sotilaan vahvuudella ei ole merkitystä.
Venäjä aikoo huoltaa ja puolustaa Kaliningradin aluetta kaikissa oloissa nimenomaan Itämeren merialueen ja sen ilmatilan kautta, koska muita reittejä ei ole.
Venäjän läntisessä sotilaspiirissä on vahvuutta ja voimaa temmata aloite koko Itämeren alueella niin, että muut rantavaltiot voivat vain ihmetellä, mitä on tapahtumassa.
Sotilaspiiri saa myös uusimmat asejärjestelmät ensimmäisenä.
Nopeat ja vaikeasti paikallistettavat hävittäjälentokoneet sopivat mitä parhaiten Itämeren puolustukseen. Venäjän huippunykyaikainen stealth-häivehävittäjä eli tutkassa näkymätön Sukhoi T-50 esiteltiin julkisuudessa 21.8.2011.
Häiveominaisuudet tosin riippuvat siitä, mistä suunnasta konetta yritetään keilata. Edestä tulevaa tutkasäteilyä vastaan kone on näkymätön, mutta sivulta ja takaa koneet voi hyvissä olosuhteissa havaita. Havaitsemista helpottavat myös koneen ulkopuolelle ripustetut asejärjestelmät.
Sukhoi T-50:n testilennot saadaan näinä aikoina päätökseen. Tuotanto-ohjelmassa on 1000 hävittäjän valmistaminen vuodesta 2016 lukien. Niistä tulee ensivaiheessa 200 Venäjän omaan käyttöön ja 200 vientiin.
Koneen piti olla operatiivisessa käytössä jo 2010, mutta sen kehitystyö on kärsinyt teknisistä vaikeuksista.
Su T-50 muistuttaa ulkoisesti amerikkalaista viidennen sukupolven F-22 Raptoria, jossa kolmikulmaisten muotojen ja huokoisten pintamateriaalien ansiosta tutkasäteet joko hajoavat tai absortoituvat.
T-50:n tutkajärjestelmä on aktiivinen kolmeen suuntaan katsova. Tutka ja taistelunjohtojärjestelmä mahdollistavat toiminnan maa-, meri- ja ilmamaaleja vastaan kaikissa sääolosuhteissa ja kaikkiin vuorokaudenaikoihin.
Kone pystyy nousemaan 300–400 metrin kiitoradoilta ja yltää kaksinkertaiseen äänennopeuteen. Se pystyy ottamaan joko kahdeksan R-77-ilmataisteluohjusta tai kaksi 1500 kilon ohjattavaa liitopommia merimaaleja vastaan. Vastaavasti kone voi ottaa myös kaksi risteilyohjusta, joiden kantama on 400 kilometriä. Koneen oma toimintamatka on 5 500 kilometriä, ja se voidaan tankata ilmassa.
Suomen tutkakalustolta koneet jäänevät tunnistamatta. Naton ulkopuolisena maana Suomi ei voi saada Naton E-3C AWACS -tutkavalvontakoneen reaaliaikaista tietoa omista ja vieraista koneista. Lentäessään 10 kilometrin korkeudessa AWACS-kone havaitsee kaikki merenpinnan yläpuoliset kohteet 410 kilometrin säteellä.
Havaitsemisesta ei myöskään olisi mitään hyötyä, koska Su T-50 -koneet ovat Suomen MD F-18 Hornet -hävittäjiä merkittävästi nopeampia.
Venäjän ilmavoimien kaksi pommikonetta ja neljä hävittäjää harjoitteli alkuvuonna 2013 Gotlannin lähellä. Koneet yllättivät Ruotsin puolustuksen.
Koneiden ilmestyminen Itämerelle kertoo niiden strategisesta tehtävästä, joka muistuttaa kylmän sodan aikaista. Ne harjoittelivat hyökkäystä Ruotsiin.
Vain Nato pystyy kiistämään Venäjän toimintavapauden Itämerellä. Se joutuu tukemaan Baltian maiden puolustusta kaukovaikutteisilla asejärjestelmillä ja eritoten risteilyohjuksilla Pohjanmereltä ja Norjanmereltä käsin, mikä vastavuoroisesti merkitsee, että Venäjän on torjuttava risteilyohjukset jo Jäämeren ja Itämeren yläpuolella.
Sama skenaario pätee periaatteessa myös Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle.
Jos Suomi puolestaan pyrkisi tämän estämään samaan aikaan, kun eurooppalainen tilanne vain kiristyisi, olisi riskinä, että Venäjä saattaisi varmistaa intressinsä suorittamalla Ahvenanmaalle yllätyksellisen maahanlaskun ja kaappaamalla Maarianhaminan kentän käyttöönsä.
Sen torjuminen tai Ahvenanmaan takaisin valtaaminen vaatisi Naton voimavaroja, jotka eivät kuitenkaan ole Naton rauhankumppanien käytettävissä.
Koska Venäjä ei voi tukeutua Viron rannikkoon ilman Naton strategisten aseiden vastaiskuja, olisi Venäjän pyrittävä saamaan haltuunsa Etelä-Suomen rannikkoa niin pitkälle kuin suinkin, jotta se voisi turvata oman laivastonsa liikkumisen Suomenlahden pohjukasta Kronstadtista Suomen rannikon suojassa Itämeren selälle ja Kaliningradiin.
Venäjän sotilasopin mukaan hyökkäys on päätaistelumuoto, koska vain se voi tuottaa ratkaisun. Puolustus ja viivytys ovat vain hyökkäykselle alisteisia ja valmistelevia toimenpiteitä.
Läntisen sotilaspiirin komentaja Arkadi Bahin ilmoitti 14.12.2010, että sotilaspiirissä on otettu käyttöön uudet 9K720 Iskander-M-maataisteluohjukset. Nato tuntee ne koodinimellä SS-26 Stone.
Uusia ohjuksia on ainakin Lugan tukikohdassa, missä toimii 9. tykistöprikaati, ja myös Kaliningradissa. Satelliittitiedustelukuvien perusteella on voitu kuitenkin päätellä, että ohjustyypille on varusteltu jo valmiit ohjusasemat myös Karjalan kannakselle Viipurin lähelle.
Bahinin mukaan ohjukset ovat ”käytännössä 98-prosenttisesti pysyvässä valmiudessa”.
Presidentti Dmitri Medvedev uhkasi 5.11.2008, että nämä ohjukset otetaan käyttöön ”neutraloimaan, jos tarpeen, ohjustorjuntajärjestelmä Euroopasta”.
Esimerkiksi Kaliningradista käsin ohjuksella voidaan kattaa koko Baltia ja suurin osa Puolaa. Vastaavasti Lugan alueelta, Venäjän Karjalasta, Viipurin seudulta ja Kuolan alueelta käsin voidaan kattaa koko Suomi aina Oulua myöten.
Näiden ohjusten uhan neutraloimiseen Suomi on asentamassa Hornet-kalustonsa päivityksen yhteydessä koneisiin mahdollisuutta laukaista 370 kilometrin kantaman JASSM-risteilyohjuksia. Kyse on Lockheed-Martinin ohjuksesta AGM-158A JASSM, missä on 450 kilon taistelukärki.
Ohjus on kuitenkin verraten hidas (alisoninen) ja kookas ja sellaisena mahdollinen torjua. Yhdysvallat on tarjonnut Suomelle 70 ohjuksen kauppaa 255 miljoonalla dollarilla. Suomi saisi ostettua myös olalta laukaistavia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia.
Venäjän ilmavoimat uudistaa koko konekantansa tulevaisuudessa. Venäjän aiempi puolustusministeri Sergei Ivanov on todennut, että tämän aikakauden sodat ovat ensisijaisesti ilmasotia ja vain toissijaisesti maasotia.
Puolustusministeriön perinpohjainen asejärjestelmien uudistusohjelma toteutetaan vuoteen 2020 mennessä. Sen kustannusvaikutus on lopullisista tilausmääristä riippuen 432–496 miljardia euroa.
Ohjelman mukaan valmistetaan 1500 uutta lentokonetta, 400 uutta helikopteria ja 200 uutta ilmatorjuntajärjestelmää. Ostoslistalla on Sukhoi T-50:n lisäksi esimerkiksi Sukhoi-34-hävittäjäpommittajia, Sukhoi-35S-torjuntahävittäjiä, raskaita nelimoottorisia An-124 Condor -kuljetuskoneita, keskiraskaita Iljushin-76MD -kuljetuskoneita, Iljushin-112-kuljetuskoneita, Iljushin-476-kuljetuskoneita, A-100 AWACS -koneita, Kamov-52-taisteluhelikoptereita, Mi-28N-taisteluhelikoptereita, S-400 Triumf -ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä ja 9K720 Iskander-M -maataisteluohjuksia.
Lisäksi tarkoituksena on valmistaa ilmavoimille täsmäpommeja, jotka tukeutuvat Venäjän omaan satelliittipaikannusjärjestelmään (GLONASS).
Listalla on myös laivastoille neljä uutta helikopteritukialusta, 15 fregattia, 35 korvettia, kaksi uudentyyppistä lentotukialusta ensin Pohjoiselle laivastolle ja sen jälkeen Tyynenmeren laivastolle sekä kuusi strategista Borej-luokan ohjussukellusvenettä ja 20 taktisia dieselsähköisiä Lada-luokan sukellusvenettä ja muuta monitoimisukellusvenettä.
Kirjoittaja Markku Salomaa on valtiotieteiden tohtori ja Euroopan sotahistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa.