Valmennan ja ohjaan tuollaista 12 pojan porukkaa. Yritän kehittää näitä pelaamaan yhteen ja kasvamaan joukkueeksi. Vaadin vastuunottamista, toisten huomioimista ja sovittujen asioiden hoitamista. Yritän opettaa myös rehellisyyttä ja sitä, kuinka totellaan perusteltuja ohjeita ja määräyksiä. Jos poikia kohdellaan väärin esim. turnauksissa, riehaannun heidän puolestaan ja osoitan, että olen heidän puolellaan. Tuttua varmasti kaikille junioreita ohjaaville. Ja nyt tässä kohtaa teen selväksi, että olen vajavainen itsekin, silkka ihminen vain, ei enempää eikä toisaalta vähempääkään. Miten tällainen avaus mp-foorumilla?
Olen huomannut, että tiedostamattani olen ottanut toimintaan mukaan monia armeijasta tuttuja asioita. En tarkoita, että seisotan rivissä ja poistutan taakse tai käsken pitää paidan ylänappia kiinni, ei mitään sellaista. Mutta olen huomannut, että käytän armeijasta tuttuja ryhmäyttämisen keinoja, puhutteluja armeijan malliin, ryhmän jäsenet ovat tasavertaisia silmissäni, (toteutunee varsin hyvin), vaadin oikeita suorituksia, ymmärtänen huumorin paikan asian niin kohdalle osuessa, pidän vissin huolen siitä, että mukana oleva tyttö on tasavertaisena mukana ja mamu-poikaa ei kohdella kuin tasavertaisena, ei paremmin eikä huonommin, samalla tavalla vain. ADHD-poika, joka koulussa hajottaa paikkoja ja karkailee, ei aiheuta pienintäkään ongelmaa ryhmässä, rajat ovat yksinkertaiset ja selvät ja niistä pidetään kiinni. läpäläpäläpä. Lopetan aiheettoman itsekehun tähän. Ja asiaan.
Soturinpäiväni ovat taakse jääneet. Kasvatanko tiedostamattani uutta soturipolvea? Laahaako oppimani, perimäni, asenteeni ja kaikki muu mukana niin, että opetan tiedostamatta myös soturinpoikasia? Ovatko vuosituhansien geenimerkit niin vallitsevia, että ne puskevat läpi: yhteisö tarvitsee uusia ja nuoria sotureita, wanha stara roikkuu kehissä ja ammentaa hyvässä uskossa ja tahdossa oppia nuorelle polvelle ja jonkinlainen sotiluus lyö läpi, vaikka sitä ei millään tavoin edes tiedosta?
Korostan: minkäänlaisesta armeijameiningistä ei ole kyse, ei taatusti. Mutta jotkut soturiuden ja sotiluuden teemat lyövät läpi siitä huolimatta. Mistä se kumpuaa? Onko se meidän geeneissämme niin vahvasti?
Olen huomannut, että tiedostamattani olen ottanut toimintaan mukaan monia armeijasta tuttuja asioita. En tarkoita, että seisotan rivissä ja poistutan taakse tai käsken pitää paidan ylänappia kiinni, ei mitään sellaista. Mutta olen huomannut, että käytän armeijasta tuttuja ryhmäyttämisen keinoja, puhutteluja armeijan malliin, ryhmän jäsenet ovat tasavertaisia silmissäni, (toteutunee varsin hyvin), vaadin oikeita suorituksia, ymmärtänen huumorin paikan asian niin kohdalle osuessa, pidän vissin huolen siitä, että mukana oleva tyttö on tasavertaisena mukana ja mamu-poikaa ei kohdella kuin tasavertaisena, ei paremmin eikä huonommin, samalla tavalla vain. ADHD-poika, joka koulussa hajottaa paikkoja ja karkailee, ei aiheuta pienintäkään ongelmaa ryhmässä, rajat ovat yksinkertaiset ja selvät ja niistä pidetään kiinni. läpäläpäläpä. Lopetan aiheettoman itsekehun tähän. Ja asiaan.
Soturinpäiväni ovat taakse jääneet. Kasvatanko tiedostamattani uutta soturipolvea? Laahaako oppimani, perimäni, asenteeni ja kaikki muu mukana niin, että opetan tiedostamatta myös soturinpoikasia? Ovatko vuosituhansien geenimerkit niin vallitsevia, että ne puskevat läpi: yhteisö tarvitsee uusia ja nuoria sotureita, wanha stara roikkuu kehissä ja ammentaa hyvässä uskossa ja tahdossa oppia nuorelle polvelle ja jonkinlainen sotiluus lyö läpi, vaikka sitä ei millään tavoin edes tiedosta?
Korostan: minkäänlaisesta armeijameiningistä ei ole kyse, ei taatusti. Mutta jotkut soturiuden ja sotiluuden teemat lyövät läpi siitä huolimatta. Mistä se kumpuaa? Onko se meidän geeneissämme niin vahvasti?
