pstsika
Haukka
Vala esivallan ja yksilön välisenä rituaalina
Tiiviiden yhteisöjen rituaaleista tärkeimpänä voidaan pitää valaa, jossa yksilö sitoutetaan yhteisöönsä ja otetaan sen täysivaltaiseksi jäseneksi. Karoliinisotureiden elämään liittyvissä aineistoissa tuli esille sotilasvala ja sen merkitys.
Kun nuorukainen oli fyysisesti kytkeytynyt sotajoukkoon, oli hänellä edessään rituaali, joka kytki hänet jäseneksi yhteisöön ja sen velvoitteisiin. Yleensä katselmusten yhteydessä juhlallisesti annetussa sotilasvalassa tuleva soturi antautui kunniakoodin normien alaisuuteen ja sitoi kunniansa ja ruumiinsa tehtäväänsä kruunun palveluksessa. Valassaan tulokas vakuutti uskollisuutta kuninkaalle ja valtakunnalle. Se annettiin joukkoa symboloivalle lipulle, jonka seuraamiseen valassa sitouduttiin niin kauan kuin käskettiin tai sotilaan henki, elämä ja terveys sen mahdollistivat.
Valassa luvattiin ennen kaikkea kuuliaisuutta, tottelevaisuutta ja uskollisuutta esivallalle eli Jumalalle, itsevaltiaalle kuninkaalle ja valtakunnalle. Sotilaan tuli täyttää velvollisuutensa palveluksessa kunnollisuutta ja uskollisuutta osoittaen. Taistelun melskeessä tämän tuli osoittaa miehekkyyttä, lujuutta, halukkuutta taisteluun sekä velvollisuudentuntoisuutta osastoansa kohti.
Yksilön kuuluminen joukkoon määriteltiin myös valassa, sillä sotilaan tuli Jumalan ja kuninkaan ohessa puolustaa jokaista kunnollista miestä osastossaan. Tämä voidaan tulkita osoitukseksi tovereihin sitouttamisesta ja merkkinä kollektiivisuudesta ja yhteisöllisyydestä armeijassa. Jokaisen miehen tuli siis olla kunnollinen ja taistella muiden rinnalla ja kavahtaa mahdollisia taistelussa esiintyviä kelvottomia sotilaita. Kelvottomuus taistelussa ilmeni kaikkinaisina pelkuruuden osoituksina. Niinpä valassa sotilaat vannoivat, etteivät pakene tai piiloudu taistelun aikana.
Sota-artiklojen säädöksissä vedottiin usein uskollisuuden vakuudeksi annettuun valaan. Se sitoi antajaansa ja artiklojen määräysten vastaisen toiminnan katsottiin rikkovan nimenomaan valaa, jolloin rikkomukset olivat erittäin painavasti soturikunnian vastaisia. Erityisesti pakenemista koskevissa määräyksissä korostettiin soturin valan merkitystä. Pakenevia sotilaita syytettiin sotaoikeudessa pelkuruudesta. Sotaoikeuden pöytäkirjoissa tuomioiden antamisessa pidettiinkin keskeisenä aina selvittää, oliko syytetty vannonut valansa vai ei.
Edelleen valassa vakuutettiin kaikessa sodan hädässä uskollisuutta. Yksilö vannoi, ettei hän säästä omaa henkeään, elämäänsä eikä voimiaan pysyäkseen kunniallisena sotamiehenä. Näin ollen yksilö asetti joukkonsa ja isänmaansa edun omansa edelle ja vannoi tämän kaiken Jumalan kautta sielunsa ja ruumiinsa puolesta. Oman kunnian ja Jumalan kautta vannominen asetettiin uskollisuuden siteeksi torjumaan sodan kurjuuksista pakenemista sekä ihmisen luontaista tarvetta hakeutua suojaan taisteluissa.
Lopuksi tämä kaikki vannottiin Jumalan nimeen, jolloin ruumiin lisäksi myös sotilaan sielu sidottiin palvelukseen. Valassa luvattujen asioiden rikkominen oli myös rikos kaikkivaltiasta kohtaan ja vaaransi täten rikkojan taivasosuuden.
Valaa ei tule suinkaan pitää ainoastaan yksilön sitoutumisena esivallan määräyksiin ja tuomiovaltaan. Vannoessaan sotilaan tai upseerin valan sotilas ei sitoutunut ainoastaan armeijan ankarien sota-artiklojen tuomiovallan alle, vaan myös soturi-ihanteiden ja upseerikunnian vaatimusten mukaiseen elämään.
Vala oli rituaali, jossa soturi hyväksyttiin vertaistensa tasoiseksi kollektiivisen yhteisön jäseneksi.
Valoja saatettiin joutua antamaan myös pakolla ja pyhyydestä huolimatta niitä rikottiin, kun esimerkiksi miehittävä vihollinen valloittamaansa aluetta rauhoittaakseen niitä vaati.
Upseereille uskollisuudenvalan rikkominen oli tietysti kiusallista ja tällaisia takinkääntöjä puolusteltiin selittelyliturgioin, joissa häpeällisyys pyrittiin kääntämään ylösalaisin. Soturikunnian kannalta ongelmalliseen selittelyyn turvautuminen paljasti jo käyttäytymismallillaan, että upseeri oli sortunut johonkin kunniattomaan.
Sotavangit eivät hevin vaihtaneet puolta vihollisen palvelukseen. Vain muutama korkea karoliiniupseerisotavanki siirtyi tsaarin palvelukseen. Uskollisuuden kannustimena oli kotimaahan palatessa odottava ankara tuomio, mikäli olisi asettunut vihollisen palvelukseen. Käytännössä palvelukseen astuminen olisi merkinnyt loppuelämän viettämistä Venäjällä.
Pettureiksi katsotut voitiin kiduttaa hengiltä. Esimerkiksi Kaarle XII teloitutti julmasti liivinmaalaisen aatelismiehen Johann Reinhold Patkulin, jota hän piti maanpetturina.
Syytetyn tuomio pantiin täyteen teilauksella. Ensin tuomitun ruumiinjäsenet rikottiin. Tämän jälkeen pää lyötiin irti kirveellä mestaten, mikä Patkulin tapauksessa onnistui vasta neljännellä iskulla. Lopulta tuomitun raajat revittiin irti torsosta ja pää ja ruumiinkappaleet asetettiin teilipyörän kanssa roikkumaan näytille.
Liian helpolla antautumaan pyrkinyt komentaja saattoi yksinkertaisesti joutua alaistensa tappamaksi. Esimerkiksi Pultavan taistelussa taistelumoraalinsa säilyttäneet ruotsalaissotilaat surmasivat antautumista suunnitelleen saksalaiskapteenin.
Sota-artikloissa esiintyi myös pykälä, jonka mukaan taistelusta pakenevan sai muitta mutkitta ampua.
Soturi häpäisi itsensä ja osastonsa pahasti osoittaessaan soturikunnian halveksimaa pelkuruutta. Pelkuruus edusti kaikkea kunnialle vastakkaista, jota Jumalaa, kuningasta ja isänmaata puolustava sotilas saattoi tehdä. Pelkuruuden osoittaminen oli velvollisuuksien laiminlyöntiä, epämiehekkyyttä ja kelvottomuutta.
Kokonaisen osaston paetessa taistelusta tai osoittaessa pelkuruutta se sai maksaa teoistaan kovan hinnan. Mikäli osasto pakeni ja syyllisiksi katsottiin yksinomaan päällystö, heidät tuomittiin menettämään kunniansa, henkensä ja omaisuutensa ja heidät karkotettiin pois sotaväen leiristä. Kun syy taistelusta pakenemiseen oli sekä miehistössä että päällystössä, oli sota-artiklojen mukaan tuomiona päällystön jäsenten teloittaminen ja joka kymmenennen arvalla valitun miehen hirttäminen. Henkiin jätetyt tuomittiin määräajaksi leirin ulkopuolelle eroon muusta sotaväestä. Heidät määrättiin rituaalien mukaisesti siivoamaan leirinsä, sillä miesten katsottiin teollaan saastuttaneen koko palvelemansa armeijan. He joutuivat myös palvelemaan ilman lippua, koska he olivat häpäisseet osastonsa symbolin, eivätkä ansainneet rikoksensa takia uutta symbolia.
Upseereiden ja rivimiesten vala Kaarle XI:n sota-artikloissa – vapaa suomennus
Minä N.N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen Pyhän Evankeliumin kautta palvelevani kuningastani — — — ja hänen perillisiään.
Lupaan olla rakastava, kunnollinen ja uskollinen sotilas ja palvelija sekä kaikin tavoin toimia Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa ja Valtakunnan menestykseksi ja hyvinvoinniksi.
Lupaan estää ja torjua hänen Majesteetilleen ja Valtakunnalle aiheutuvaa vahinkoa ja onnettomuutta, sekä varoittaa kaikesta hänen Majesteettiaan ja Valtakuntaa uhkaavasta vaarasta.
Lupaan palvella Hänen kuninkaallisen majesteetin antamien ja minun vannomien sota-artiklojen mukaisesti. Lupaan täyttää velvollisuuteni parhaan kykyni mukaan, kuten kunnollinen ja uskollinen sotilas tekee miehekkäästi ja hyvin taisteluissa niin maalla kuin merellä.
Minä haluan ja minä tulen palvelemaan halukkaasti ja uutterasti. Tulen valvomaan ja työskentelemään kuninkaan ja valtakunnan hyväksi mihin minut ikinä käsketäänkin. Esimiehiäni ja upseereitani kohtaan tulen olemaan tottelevainen ja kuuliainen kaikessa siinä mitä eteeni tulee kuninkaan ja valtakunnan palveluksessa.
Minä tulen puolustamaan Jumalaa, Kuningasta ja jokaista kunnollista miestä siinä Rykmentissä ja Komppaniassa, johon minut on määrätty ja jonka alaisuuteen minä kuulun. En pakene tai piiloudu niin kauan kuin minulle annetaan
käskyjä ja niin kauan kuin Elämää ja Voimaa minussa on. Lupaan lujana ja halukkaana seurata taistelussa niin kuin jokainen velvollisuudentuntoinen ja haavoittumaton Sotilas sekä valtakunnan palvelija on omistautuen velvollinen
tekemään niin nykyisessä kuin tulevissa tehtävissä, joihin minut asetetaan.
Tätä kaikkea minä lupaan uskollisesti ja rehellisesti noudattaa ja siinä Jumala minua ja minun sieluani auttakoon
Suomalainen sotilasvala nykypäivänä:
Minä N.N. lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä,
olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen. Tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta.
Minä tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa. Jos havaitsen tai saan tietää jotakin olevan tekeillä laillisen esivallan kukistamiseksi tai maan valtiojärjestyksen kumoamiseksi, tahdon sen viipymättä viranomaisille ilmoittaa.
Joukkoa, johon kuulun sekä paikkaani siinä, en jätä missään tilanteessa, vaan niin kauan kuin minussa voimia on, suoritan saamani tehtävän loppuun.
Lupaan käyttäytyä kunnollisesti ja ryhdikkäästi, totella esimiehiäni, noudattaa lakeja ja asetuksia sekä säilyttää hyvin minulle uskotut palvelussalaisuudet. Tahdon myös asetovereitani kohtaan olla suora ja auttavainen. Milloinkaan en sukulaisuuden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon vuoksi enkä myöskään lahjojen tai muun syyn tähden toimi vastoin palvelusvelvollisuuttani.
Jos minut asetetaan esimiesasemaan, tahdon olla alaisiani kohtaan oikeudenmukainen, pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, hankkia tietoja heidän toiveistaan, olla heidän neuvonantajanaan ja ohjaajanaan sekä omasta puolestani pyrkiä olemaan heille hyvänä ja kannustavana esimerkkinä.
Kaiken tämän minä tahdon kunniani ja omantuntoni mukaan täyttää.
*Vala vannotaan joukko-osaston (tai vastaavan joukon) komentajan edessä ja tämän osaston lipun läsnä ollessa.
300 vuoden aikana ei ole tapahtunut merkittävästi muutoksia. Kaava on hyvin pitkälti sama, vaikka enää ei puhuta kuninkaasta, mutta lippu on merkittävässä asemassa.
Lippu ja ulkoiset tunnukset
Lippu on nähty myös kansakunnan itsepalvonnan symbolina eli toteemina erityisesti nationalistisissa yhteisöissä. Toteemin käsite on liitetty lippuun, jota käytetään uhrivalmiuden symbolina. Lippu edustaa yhteisöä, joten sitä on kunnioitettava.
Karoliiniarmeijassa liput olivat keskeisessä roolissa symbolina ja siten ne esiintyivät rituaaleissa keskeisessä roolissa. Vala annettiin lipulle. Antautumiset suoritettiin ”liehuvien lippujen alla”, ja pakenemista osastosta taistelukentällä kutsuttiin kentältä pakenemiseksi tai lippujen alta pakenemiseksi. Liput olivat keskeisiä voitonmerkkejä, joita voittaja esitteli. Voitettujen taisteluiden jälkeen kirjoitetuissa taistelukertomuksissa mainittiin käytännössä aina viholliselta riistetyt liput.
Komppanian ja rykmentin sekä muiden osastojen lipuilla oli myös yksikön taistelukyvyn kannalta keskeinen rooli. Lippu oli selkein joukko-osaston visuaalinen signaali taistelukenttien ruudinsavussa ja sekamelskassa. Täten sillä oli tärkeä käytännön merkitys joukko-osaston koossapitäjänä ja lipun menettäminen häpäisi koko yksikön kunnian.
Lipunkantajan ohjeissa korostetaan, että hänen oli oltava taisteluissa urhea ja miehekäs sekä todetaan aivan suoraan, että oli ennemmin menetettävä henkensä kuin kantamansa lippunsa.
Ase oli yksittäisen sotilaan symboli, mutta sotajoukkoa symboloi sen lippu. Lipun kantaminen taistelussa oli kunniatehtävä, joka vaati erityistä rohkeutta, sillä lippua kannettaessa ei omaa asetta voinut käyttää. Lipun ottaminen taistelun melskeessä kantoon oli yksittäinen uroteko, johon kannatti vedota ansioluettelossa.
Leikkelin ja lainailin sopivaan muotoon itse. Alkuperäinen teksti, Karoliinien soturiarvot - Kunnian hallitsema maailmankuva Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun alussa , löytyy alla olevasta linkistä.
https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/37089/9789513945336.pdf?sequence=1
Aloituksesta ja aiheen nimestä riippumatta kaikki karoliineihin liittyvä on tervetullutta.