Keisari Augustuksen aikana

fulcrum

Ylipäällikkö
Roomassa ei ollut kuninkaita. Roomalaiset halveksuivat ajatustakin kuningasvallasta ja pitivät vieraiden maiden monarkioita osoituksena niiden takapajuisuudesta. Roomassa oli ollut kuninkaita, toki, muinaisina aikoina, mutta viimeinen kuningas Lucius Tarquinius Superbus oli paskonut virkansa siihen malliin että kansa karkoitti hänet ja julisti Rooman tasavallaksi. Koko 'kuningas' -termistä (rex) tuli Roomassa kirosana vuosisatojen ajaksi ja roomalaiset juhlivat Regifugium-juhlaa, jossa näyteltiin uudestaan viimeisen kuninkaan pako Roomasta. Vaarallisin syytös mitä Rooman politiikassa saattoi esittää oli syyttää jotakuta kuninkuuden tavoittelusta. Sellaisen syytöksen jälkeen oli erittäin mahdollista että joko syytetty tai syyttäjä menettäisi päänsä.



Mutta mitä ihmettä. Koulussa on opetettu että Roomasta tuli keisarikunta. Miksi roomalaiset suvaitsivat keisaria, muttei kuningasta? Vastaus on, ettei Roomassa ollut mitään keisariakaan. Rooma oli aina tasavalta, jossa yllättäen ja pyytämättä kaikki voimakkaimmat hallinnolliset virat oli keskitetty yhdelle miehelle.

Rooman tasavallan hallinto oli hyvin mutkikas. Virkakoneisto oli pääasiassa patriisisäädyn hallussa joiden keskuudesta valittiin ylimmät virkamiehet - konsulit, kensorit, preetorit jne. Jotteivat patriisit pääsisi riistämään plebeijejä, nämä nimittivät puolestaan kansantribuuneja. Kansantribuuneilla oli hyvin suuri valta, he saattoivat ehkäistä minkä tahansa lain voimaantulon ja heillä oli absoluuttinen koskemattomuus: yritys estää tribuunin toimintaa fyysisesti johti kuolemantuomioon. Kriisitilanteessa saatettiin nimittää diktaattori, jolla oli erittäin suuri valta siinä tehtävässä jota tämä valittiin suorittamaan, jopa kansantribuunien yli; mutta diktaattorin tehtäväkenttä ja ennen kaikkea virkakausi oli hyvin tarkkaan rajattu. Kuninkuushimojen ja tyrannian ehkäisemiseksi roomalaisilla oli paljon erilaisia esteitä sille kuinka paljon valtaa yksi henkilö saattoi kerätä, ennen kaikkea virkakaudet tyypillisesti rajattiin yhteen. Ylimpiä virkamiehiä, konsuleita, oli aina kaksi ja heillä oli veto-oikeus toistensa päätöksiin.

Järjestelmään muodostui aikojen saatossa heikkouksia. Rooman hallintokoneiston ydin käsitti vain itse kaupungin. Provinsseissa konsulien valtaoikeudet olivat paljon suurempia - esimerkiksi kansantribuuneilla ei ollut minkäänlaista valtaa kaupungin ulkopuolella. Kun valtakunta laajeni, kenttäarmeijan johdossa lähes itsevaltiaat konsulit muuttuivat yhä haluttomammaksi luopumaan vallastaan Roomaan palatessaan. Tuloksena oli vahvojen johtajien traditio joka totutti roomalaiset auktoriteetteihin ja valtataisteluihin:

-Gaius Marius valitutti itsensä konsuliksi peräti 7 kertaa. Marius teki armeijasta palkka-armeijan jossa valtio kustansi sotilaiden varustuksen. Hän värväsi armeijaan suuren joukon köyhiä, joilla oli nyt vahva motivaatio seurata nimenomaan palkanmaksajan eli konsulin, eikä niinkään senaatin, käskyjä.

-Lucius Cornelius Sulla marssitti legioonansa Roomaan ja suoritti käytännössä sotilasvallankaappauksen. Hän valitutti itsensä diktaattoriksi ilman kausirajoitusta ja teki laajoja puhdistuksia ja lainmuutoksia valtansa pönkittämiseksi.

-Julius Caesar teki itsestään diktaattorin Sullan tapaan. Hän hankki itselleen 10 vuoden diktaattorikauden. Hän antoi itselleen sekä kansantribuunin että kensorin valtaoikeudet, ilman näitä virkoja normaalisti seuraavia rajoituksia. Caesarin vallanhalu säikäytti senaattoriluokan, ja hänet murhattiin mistä seurasi uusi sisällissota.

Caesarin perijä Octavianus oli ovela. Kun hän oli voittanut sisällissodan, hän esiintyi tasavallan palauttajana sisällissotien kaaoksen ja diktaattorivallan jälkeen. Näin hän tuuditti monet senaattoreista turvallisuudentunteeseen. Toisaalta hän oli erittäin suosittu alempien kansankerrosten keskuudessa, kuten olivat olleet myös Sulla ja Caesar. Alempien luokkien suosion kalastelu oli hyödyllistä, koska niillä oli melko paljon valtaa tribuunien kautta, ja luonnollisesti legioonat koostuivat pääosin niistä. Octavianus kieltäytyi nyt pahaenteiseksi muuttuneesta diktaattorin tittelistä mutta hankki uusia. Näitä olivat mm. kunnianimitykset 'Augustus' (kunnianarvoisa), 'princeps' (ensimmäinen) ja 'imperator' (komentaja).

Roomalaiset analysoivat omaa poliittista järjestelmäänsä hyvin tarkasti ja heillä oli käsitteitä ja termejä joille meidän kielessämme ei ole selkeitä vastineita. Yksi tärkeä käsite oli 'auctoritas' joka kääntyy suomeksi ehkä arvovallaksi tai vaikutusvallaksi. Henkilön maineen, kunnian, varakkuuden, kontaktien ja saavutusten summa muodosti hänen arvovaltansa, suureen joka oli poliittista valtaa sinänsä, riippumatta siitä käyttikö vallan omaaja näitä asioita konkreettisesti asiansa edistämiseen. Henkilöä jolla oli suuri auctoritas oli pakko kuunnella. Hänellä oli valtaa koska ihmiset tiesivät että hänellä oli valtaa. Augustuksen ainutlaatuiset tittelit, vaikka niistä ei tullut muodollista valtaa, eivät olleet merkityksetöntä turhamaisuutta vaan ne konkreettisesti lisäsivät hänen valtaansa.

Asia jolla oli suuri merkitys Rooman valtapelissä oli klienteelijärjestelmä. Roomassa käytännössä jokaisella oli patronus, suojelija; joku ylempiarvoisempi tai rikkaampi joka pystyi antamaan neuvoja, rahaa, lahjoja tai tukea tai vaikka järjestämään avioliiton. Rooman rikkaimpana miehenä Augustuksella oli tietenkin paljon klienttejä. Hyvin monen vaikutusvaltaisen ihmisen menestys oli hänestä riippuvainen, niinpä hänen ei ollut vaikea löytää hankkeilleen poliittista tukea. Tämä kävi erittäin hyvin ilmi vuonna 27 ekr. kun hän ilmoitti haluavansa luopua tehtävistään. Augustusta kannattavat alaluokat suuttuivat ja uskoivat taustalla olevan yläluokan juonittelun, kuten Caesarin tapauksessa. Senaattoriluokka oli kauhuissaan mahdollisuudesta uudesta sisällissodasta tai mellakoista. Senaatilla oli komennossaan ehkä viisi legioonaa - Augustuksella noin 20. Lisäksi Augustuksen klientit hermostuivat mahdollisuudesta että heidän suojelijansa menettäisi asemansa. Tuloksena oli prosessi jossa senaatti asteittain lisäsi 'vastahakoisen' Augustuksen valtaa kalliilla ostetun vakauden turvaamiseksi. Koska Augustuksella oli joka tapauksessa valtavasti epämuodollista valtaa hänen auctoritaksensa kautta, luonnollinen askel oli muodollistaa hänen valta-asemansa, joka tapahtui myöntämällä hänelle näennäisen tasavaltalaisia virkoja ja oikeuksia:

-Tribunicia potestas. Augustuksella oli kansantribuunin valtaoikeudet pysyvästi. Hän pystyi siis kutsumaan senaatin koolle, estämään minkä tahansa kansankokouksen, senaatin tai yksittäisen virkamiehen päätöksen. Lisäksi hänellä oli tribuunin henkilökohtainen koskemattomuus. Hänellä oli myös senioriteetti kansantribuuneihin nähden ja pystyi vetolla kumoamaan näiden päätökset.

-Praefectura morum. Augustus oli ylin 'julkisen moraalin' vartija ja sai itselleen oikeudet ja tehtävät jotka olivat aiemmin kuuluneet kensoreille.

-Pontifex maximus. Augustus oli valtionuskonnon ylipappi, uskonnollisten seremonioiden ylin johtaja ja kontrolloi kalenteria.

-Princeps Senatus. Augustus johti senaatin istuntoja, päätti käsiteltävät asiat ja otti vastaan ulkomaiset lähettiläät.

-Konsuli. Augustus saattoi valituttaa itsensä toiseksi konsuliksi. Tätä virkaa hän ei tosin varsinaisesti enää tarvinnut vaan usein jätti molemmat konsulinvirat auki 'suojatyöpaikoiksi' patriisipoliitikoille.

-Consular imperium. Vaikka Augustus luopui varsinaisesta konsulin virasta, hänellä katsottiin olevan konsulin imperium (käskyvalta) Roomassa. Konsulit ja keisari olivat (teoriassa) tasa-arvoisia ja vetolla kumota toistensa päätöksiä.

-Imperium proconsulare maius. Keisarillisissa provinsseissa Augustus oli ylempiarvoisempi kuin kukaan virkamies tai provinssin legaatti ja legioonat olivat hänen komennossaan. Senaatti nimitti edelleen prokonsulit hallitsemiinsa provinsseihin. Koska Augustus johti senaattia, tämä ei suurestikaan vähentänyt hänen valtaansa.

Nykyhistorioitsijat laskevat nimenomaan Augustuksen Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Kokonaiskuvassa hän oli kuitenkin vain viimeinen pätkä liukasta rinnettä jota Rooman tasavalta oli liukunut alaspäin Mariuksesta lähtien. Jotkut pitävätkin Caesaria ensimmäisenä keisarina (hänen nimestään sana onkin peräisin). Augustus oli kuitenkin se piste mistä keisarinvallan traditio lähti liikkeelle. Hänen jälkeensä tulleet ottivat samat virat ja oikeudet koska se oli nyt maan tapa. Tätä edesauttoi Augustuksen valtakauden pituus. Nuorena valtaan tulleena hän hallitsi kokonaista 40 vuotta. Hänen kuollessaan suurin osa roomalaisista ei enää muistanut muunlaista hallintoa. Lisäksi hän oli erittäin taitava propagandisti, hänellä oli mediatiimi joka muokkasi hänen imagonsa huolellisesti. Augustus oli ajaton, viisas, majesteettinen mutta vaatimaton valtion suojelija. Hän ei käyttänyt kuninkaallisia vallan tunnusmerkkejä eikä rypenyt näkyvästi luksuksessa. Tämä henkilökuva oli niin nerokas ja tarkasti tehty että tänäkin päivänä historioitsija voi langeta sen lumoihin.

30090

Augustuksen pystyttämässä järjestelmässä oli joitain valuvikoja. Näkyvin oli se ettei ollut mitään selkeää vallanperimysjärjestelmää - normaalisti monarkkia seuraa tämän poika tai tytär, mutta koska keisarin 'virka' oli epämuodollinen, tällainen ei käynyt Roomassa päinsä. Yleensä keisarit pyrkivät adoptoimaan jonkun kykenevän nuoremman suojattinsa tai sukulaisensa joka nimettiin seuraajaksi. Erilaiset juonittelut, murhat ja sotilasvallankaappaukset muuttuivat tavallisiksi.
Roomalaiset itse eivät olleet sokeita tapahtuneelle muutokselle ja tasavaltalaiset muistot ja haaveet elivät piilossa pitkään. Näennäisen valtiomuodon kulissit pysyivät pystyssä vuosisatoja. Vasta 300-luvulla keisarit alkoivat avoimesti käyttäytyä monarkin, eikä niinkään 'ensimmäisen kansalaisen' tavoin. Silloinkin valta perustui edelleen tasavaltalaiseen viranhoitoperinteeseen, eikä laillisesti määriteltyyn monarkiaan. Vasta 600-luvulla, Bysantin aikana, keisarin asema kirjattiin lakiin. Hallitsijan kutsumanimeksi tuli basileios, 'kuningas'. Ympyrä oli sulkeutunut.

Augustuksen asettaman esimerkin mukaisesti oktaviaaninen diktatuuri omaa useimmat tai kaikki seuraavista erityispiirteistä:
-legitimiteetti nojautuu demokraattisen tai tasavaltalaisen valtiomuodon virkoihin ja ulkoisten muotojen noudattamiseen
-julkisesti diktatuurin tai monarkian olemassaolon kiistäminen
-taustalla vanha autokraattinen 'vahvojen johtajien' traditio
-laajoja kansankerroksia kalasteleva populismi
-merkittävä tukijaverkosto jotka ovat hallitsijasta riippuvaisia
-suuresta arvovallasta kumpuava epämuodollinen vallankäyttö, auctoritas
-henkilökultti jossa korostetaan hallitsijan hyviä ominaisuuksia ja toisaalta perustellaan hallitsijan asemaa vakauden säilyttämisen tarpeella

Oktaviaaninen diktaattori on kansan mies, joka on Sari Sairaanhoitajan ja Pate Putkimiehen puolella pahoja byrokraatteja tai magnaatteja vastaan. Hän ei rehentele vallallaan moukkamaisesti, ei ryve näkyvästi rikkauksissa. Hän on uuttera ja väsymätön valtiomuodon suojelija joka muistaa aina osoittaa miten hän toimii vain lain ja perinteisen valtiomuodon rajoissa. Oikeastaan hän ei edes haluaisi olla tässä raskaassa tehtävässä, mutta velvollisuudentunnosta ja rakkaudesta valtiota ja kansaa kohtaan hän suostuu vielä yhdelle kaudelle. Jos hän esittää valtiomuotoon muutoksia, niin se on vain siksi koska ne ovat järkeviä, ja tietysti hän hyväksyttää ne ensiksi parlamentin tai kansan äänestyksessä. On totta ettei kaikki ole hänenkään hallintonsa alla täydellistä, mutta jos häntä ei olisi, niin radikaalit/terroristit/ulkomaat kaappaisivat vallan ja suistaisivat maan sekasortoon ja verilöylyyn.

Historia est vitae magistra.
 
Top