Kekkonen pelasti Suomen itsenäisyyden.
Itse olen sitä mieltä, että noin kävi, ja jos tuota ajatusta lähtee tarkastelemaan, pitää määritellä sekä pelastaminen, että itsenäisyys.
Ennen perusteluja hyppään johtopäätökseen – Kekkonen oli tietenkin despootti itsevaltias, joka lanasi demokratian. Mielestäni se oli välttämättömyys, joka pelasti sen Suomen, jonka nykyisin elossa oleva väestö on oppinut tuntemaan.
Valtiollinen itsenäisyys oli vaarassa koko Kekkosen valtakauden ajan. Unkari ja Tsekkoslovakia säilyttivät lippunsa värit, mutta olivatko ne valtioina enää itsenäisiä? Kylmä sota oli kova, ja Neuvostoliiton tarve puskurivyöhykkeelle ehdoton. NATOlla oli ovi rakosellaan Norjasta Suomen kautta sekä Kuolaan että Pietariin. Jos Suomi ei olisi enää toiminut Ruotsin puskurivyöhykkeenä, olisi se kriisin sattuessa valinnut kyllä puolensa, oli kyllä valinnut ilman avointa kriisiäkin.
NL sanoi sen ääneenkin, mitä virkaa on itsenäisyydellä, jos valtio ei kykene puolustamaan aluettaan. Kuohitut asevoimamme eivät olisi mitenkään kyenneet vastaamaan esimekriksi ilmatilamme käyttöön, josta olisi seurannut torjuntakaluston siirto alueellemme. Sotilaallinen konsultaatio oli todellisuudessakin liipaisimella koko ajan.
Itsemääräämisoikeus oli vielä suuremmassa vaarassa, sekä Neuvostoliiton, että ihan meidän itsemme taholta. Kekkosen valtakausi alkoi yleislakolla, ja Hrustsov näytti kaapin paikan saman tien yöpakkaskaudella, en usko pelkkään teatteriin. En usko myöskään noottikriisiin Kekkosen masinoimana näytöksenä. Täysin tietämätön Kekkonen tuskin oli, mutta siinä oli niin paljon muutakin kytkyä, että ei hän sitä tuollaisenaan voinut tilata. USAn vierailu ja suhde Kennedyyn onnistui liian hyvin. Berliinin kriisi saksojen tunnustamisineen oli kuuma, ja konfliktin varalta piti saada tuo edellä mainittu hyökkäysreitti Norjasta hallintaan. Honka presidenttinä olisi merkinnyt vallan siirtymistä oikealle, ja heikkoa kokematonta miestä olisi voitu ohjailla muidenkin kuin Hrustsevin taholta. Jopa Kokoomuksen ja – herra paratkoon – demareiden ja Tannerin.
Vaikka kuinka idän miehenä pidettiin, niin Kekkonen puhui parempaa englantia kuin venäjää. Suhteet länteen olivat paljon paremmat kuin pelkät kulissit. USA, Iso Briannia, Ranska ja Ruotsi näkivät Suomessa muutakin, kuin Neuvostoliiton vasallin. Eivät ne tietenkään olisi sotaan ryhtyneet meidän puolestamme, mutta tuossa maailmassa varsinkin kaupalliset suhteet olivat tärkeitä, samoin kuin diplomaattinen kanssakäynti. Aidallahan siinä keikuttiin.
Tottakai asiaan kuului paljon teatteria, jota ei oltu edes tarkoitettu uskottavaksi, kuten rauhan meri, ydinaseeton pohjola, Suomen puolueettomuus. Suurempi ongelma kuin Kekkonen olivat ne tahot, jotka noihin oikeasti uskoivat, ja omassa vallanhimossaan ja ideologiassaan tekivät niistä uskonnon. Oma näkemykseni on, että Kekkonen käytti puolueettomuutta työkalunaan, ja sen huipentumana oli ETYK. Siitä huolimatta, että kaikki tiesivät sen teatraalisen luonteen ja todelliset taustat, tuntui maailma tarvitsevan jotakin tuollaista.
Olisiko ETYKiin asti toteutunut luoviminen onnistunut demokraattisella meiningillä? Ei sitten niin mitenkään. Tuskin edes yhdenkään toisen poliitikon voimin. Kekkonen hoiti asioita varsin vahvasti tiedustelukanavia käyttäen, ja politiikka toimi työkaluna. Demokraattisesta päätöksenteosta olisi väistämättä seurannut heiluriliikettä, ja siitä seuraavaa epävarmuutta noina vuosina ei NL olisi voinut hyväksyä. Ydinaseita räjäyteltiin surutta puolin ja toisin, avaruuskilvassa NL kävi johdossa, Varsovan liitto oli Euroopassa sotilaallisesti hyvin vahva. Monet oikeastikin miettivät, kumpi puoli kylmän sodan voittaa. Siinä ei pienen, mutta maantieteeltään ratkaisevan valtion demokratiat olisi painaneet yhtään mitään, jos epäilystä ennustettavuudesta olisi ilmaantunut. Ja ylivertaisen vahva johtaja joka oli kontrollissa, oli sille paras tae. Neuvostoliiton kannalta turha miehityskin olisi ollut rasite.
Nyt jälkikäteen voimme vähätellä kommunistien uhkaa ihan vaaran vuosista asti, mutta ilman diktaattoria olisi tapahtumien kehitys voinut olla hyvinkin toisenlainen. Kuten kommunistit, myös demarit olivat jakautuneita. En tiedä kuinka paljon Kekkonen johti niiden eri laitoja toisiaan vastaan, mutta osa energiasta varmasti kului keskinäiseen. Jos taas kommunistit olisivat osanneet yhdistyä ja alkaneet voimistumaan, olisi NL taatusti tukenut kehitystä. Kuka olisi ollut Suomen Honecker, ja mihin hän olisi meidät johtanut?
Mitä kaikesta demokratiavajeesta seurasi? Jos vertaa mihin tahansa vaihtoehtoon – pelkkää hyvää. Päästiin EFTA:an, melkein. Kauppa länteen sujui ja päästiin lähes EEC:henkin. Duunia oli kaikilla ja sai muuttaa Ruotsiin, jos näki että siellä oli paremmin, sai muuttaa takaisinkin. Duunari sai rakentaa hartiapankilla tasakattoisen tai Arava-käkikellon halunsa mukaan, ja pystyi hankkimaan vielä länsiautonkin. Betonilähiöt peittosivat Ruotsin vastaavat. Kanariallekin pääsi käymään, ja lapset saivat valita sen ammatin kuin halusivat ja kouluttautua siihen. Vuorineuvokset saivat pyörittää ihan kunnon busineksia halujensa mukaan, ja ammattiyhdistysliike sai ärhennellä.
Mitä Kokoomus olisi tuonut tähän lisää? Hinta tuosta kaikesta oli loppujen lopuksi melko pieni ja realistit ymmärtävät, että lähdettäessä tilanteesta, jossa Suomi oli loppukesällä -39, oli tuo edellä kuvattu varsin hyvä lopputulos. Vähän haisi tunkkaiselle ulkopuolisen nenään kun tänne tuli, mutta so not.
Arvottomaksi näytelmä alkoi mennä, kun muu Suomi alkoi matelemaan sekä Neuvostoliiton että Kekkosen edessä. Oltiin rähmällään. Vaikka en tuolloisten poliittikkojen tapaa voi millään hyväksyä, oli media – Reporadio etunenässä – sekä kulttuuriväki sitä kaikkein iljettävintä paskaa. Poliitikot pyrkivät haalimaan valtaa, tottakai oma etu edellä, se on vähän niin kuin se demokratian juttu.
Entä Kekkonen? Valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Muu ei ole mahdollista, tai ainakaan tunnetussa maailmassa sellaista ei ole tapahtunut. Heikkenevää johtajaa ei kyetty, osattu tai haluttu haastaa terveellä tavalla. En tiedä kuinka Sorsalla oli jo valtaa -75 kun demarit pyysivät Kekkosta ehdokkaaksi, voisin kuvitella että hän halusi tuolla tavalla nousta suosioon. Muut puolueet sitten tietenkin jonossa Tamminiemeen, koska Kekkosen valta oli vahvimillaan poikkeuskaudella ETYKin alla. Olisiko terveet vaalit voineet toteutua vielä -78?
Disclaimer:
En yritä väittää, että ajanjakso olisi jotenkin erityisen kunniakas Suomelle. Nyt kun maailmanjärjestyksen mullistellessa tulee mietittyä sitä, kuinka Suomi selvisi sodista aina Neuvostoliiton hajoamiseen, ei voi kuin ihmetellä että oikeasti selvittiin. Ja elettiin ihan hyvää arkea ja rakennettiin maata.
Kun tänään katsoo sekä Suomen että Euroopan räpistelyä tämän ns. demokratian ohjaamana, täytyy todeta, että sopiva diktatuuri voisi olla parempi kuin huono demokratia. Ja diktatuurikin voi olla huono, kuten parhaillaan Yhdysvalloista saamme havaita. Meidän diktatuurijaksomme oli jälkikäteen tarkastellen varsin hyvä. Huonompia esimerkkejä on kosolti.
En pyri selittelemään Kekkosta muuksi kuin diktaattoriksi tai despootiksi, ja verisiä vääryyksiä varmuudella tapahtui. Mutta valtaosan mielivaltaisistakin tekosistaan hän näytti tehneen Suomen eteen, ja kaiken valtansakin siihen tarkoitukseen käyttäneen. Ei hyötynyt itse taloudellisesti, eikä jättänyt dynastiaa jälkeensä.
En ole historian tai politiikan harrastaja, edellä kirjoiteltu on vain yleistietoa omalla mielipiteellä höystettynä. Ehkä vähän yritän provosoida keskustelua, ja jos tulee kuokkaan, niin otetaan miehekkäästi vastaan.
Itse olen sitä mieltä, että noin kävi, ja jos tuota ajatusta lähtee tarkastelemaan, pitää määritellä sekä pelastaminen, että itsenäisyys.
Ennen perusteluja hyppään johtopäätökseen – Kekkonen oli tietenkin despootti itsevaltias, joka lanasi demokratian. Mielestäni se oli välttämättömyys, joka pelasti sen Suomen, jonka nykyisin elossa oleva väestö on oppinut tuntemaan.
Valtiollinen itsenäisyys oli vaarassa koko Kekkosen valtakauden ajan. Unkari ja Tsekkoslovakia säilyttivät lippunsa värit, mutta olivatko ne valtioina enää itsenäisiä? Kylmä sota oli kova, ja Neuvostoliiton tarve puskurivyöhykkeelle ehdoton. NATOlla oli ovi rakosellaan Norjasta Suomen kautta sekä Kuolaan että Pietariin. Jos Suomi ei olisi enää toiminut Ruotsin puskurivyöhykkeenä, olisi se kriisin sattuessa valinnut kyllä puolensa, oli kyllä valinnut ilman avointa kriisiäkin.
NL sanoi sen ääneenkin, mitä virkaa on itsenäisyydellä, jos valtio ei kykene puolustamaan aluettaan. Kuohitut asevoimamme eivät olisi mitenkään kyenneet vastaamaan esimekriksi ilmatilamme käyttöön, josta olisi seurannut torjuntakaluston siirto alueellemme. Sotilaallinen konsultaatio oli todellisuudessakin liipaisimella koko ajan.
Itsemääräämisoikeus oli vielä suuremmassa vaarassa, sekä Neuvostoliiton, että ihan meidän itsemme taholta. Kekkosen valtakausi alkoi yleislakolla, ja Hrustsov näytti kaapin paikan saman tien yöpakkaskaudella, en usko pelkkään teatteriin. En usko myöskään noottikriisiin Kekkosen masinoimana näytöksenä. Täysin tietämätön Kekkonen tuskin oli, mutta siinä oli niin paljon muutakin kytkyä, että ei hän sitä tuollaisenaan voinut tilata. USAn vierailu ja suhde Kennedyyn onnistui liian hyvin. Berliinin kriisi saksojen tunnustamisineen oli kuuma, ja konfliktin varalta piti saada tuo edellä mainittu hyökkäysreitti Norjasta hallintaan. Honka presidenttinä olisi merkinnyt vallan siirtymistä oikealle, ja heikkoa kokematonta miestä olisi voitu ohjailla muidenkin kuin Hrustsevin taholta. Jopa Kokoomuksen ja – herra paratkoon – demareiden ja Tannerin.
Vaikka kuinka idän miehenä pidettiin, niin Kekkonen puhui parempaa englantia kuin venäjää. Suhteet länteen olivat paljon paremmat kuin pelkät kulissit. USA, Iso Briannia, Ranska ja Ruotsi näkivät Suomessa muutakin, kuin Neuvostoliiton vasallin. Eivät ne tietenkään olisi sotaan ryhtyneet meidän puolestamme, mutta tuossa maailmassa varsinkin kaupalliset suhteet olivat tärkeitä, samoin kuin diplomaattinen kanssakäynti. Aidallahan siinä keikuttiin.
Tottakai asiaan kuului paljon teatteria, jota ei oltu edes tarkoitettu uskottavaksi, kuten rauhan meri, ydinaseeton pohjola, Suomen puolueettomuus. Suurempi ongelma kuin Kekkonen olivat ne tahot, jotka noihin oikeasti uskoivat, ja omassa vallanhimossaan ja ideologiassaan tekivät niistä uskonnon. Oma näkemykseni on, että Kekkonen käytti puolueettomuutta työkalunaan, ja sen huipentumana oli ETYK. Siitä huolimatta, että kaikki tiesivät sen teatraalisen luonteen ja todelliset taustat, tuntui maailma tarvitsevan jotakin tuollaista.
Olisiko ETYKiin asti toteutunut luoviminen onnistunut demokraattisella meiningillä? Ei sitten niin mitenkään. Tuskin edes yhdenkään toisen poliitikon voimin. Kekkonen hoiti asioita varsin vahvasti tiedustelukanavia käyttäen, ja politiikka toimi työkaluna. Demokraattisesta päätöksenteosta olisi väistämättä seurannut heiluriliikettä, ja siitä seuraavaa epävarmuutta noina vuosina ei NL olisi voinut hyväksyä. Ydinaseita räjäyteltiin surutta puolin ja toisin, avaruuskilvassa NL kävi johdossa, Varsovan liitto oli Euroopassa sotilaallisesti hyvin vahva. Monet oikeastikin miettivät, kumpi puoli kylmän sodan voittaa. Siinä ei pienen, mutta maantieteeltään ratkaisevan valtion demokratiat olisi painaneet yhtään mitään, jos epäilystä ennustettavuudesta olisi ilmaantunut. Ja ylivertaisen vahva johtaja joka oli kontrollissa, oli sille paras tae. Neuvostoliiton kannalta turha miehityskin olisi ollut rasite.
Nyt jälkikäteen voimme vähätellä kommunistien uhkaa ihan vaaran vuosista asti, mutta ilman diktaattoria olisi tapahtumien kehitys voinut olla hyvinkin toisenlainen. Kuten kommunistit, myös demarit olivat jakautuneita. En tiedä kuinka paljon Kekkonen johti niiden eri laitoja toisiaan vastaan, mutta osa energiasta varmasti kului keskinäiseen. Jos taas kommunistit olisivat osanneet yhdistyä ja alkaneet voimistumaan, olisi NL taatusti tukenut kehitystä. Kuka olisi ollut Suomen Honecker, ja mihin hän olisi meidät johtanut?
Mitä kaikesta demokratiavajeesta seurasi? Jos vertaa mihin tahansa vaihtoehtoon – pelkkää hyvää. Päästiin EFTA:an, melkein. Kauppa länteen sujui ja päästiin lähes EEC:henkin. Duunia oli kaikilla ja sai muuttaa Ruotsiin, jos näki että siellä oli paremmin, sai muuttaa takaisinkin. Duunari sai rakentaa hartiapankilla tasakattoisen tai Arava-käkikellon halunsa mukaan, ja pystyi hankkimaan vielä länsiautonkin. Betonilähiöt peittosivat Ruotsin vastaavat. Kanariallekin pääsi käymään, ja lapset saivat valita sen ammatin kuin halusivat ja kouluttautua siihen. Vuorineuvokset saivat pyörittää ihan kunnon busineksia halujensa mukaan, ja ammattiyhdistysliike sai ärhennellä.
Mitä Kokoomus olisi tuonut tähän lisää? Hinta tuosta kaikesta oli loppujen lopuksi melko pieni ja realistit ymmärtävät, että lähdettäessä tilanteesta, jossa Suomi oli loppukesällä -39, oli tuo edellä kuvattu varsin hyvä lopputulos. Vähän haisi tunkkaiselle ulkopuolisen nenään kun tänne tuli, mutta so not.
Arvottomaksi näytelmä alkoi mennä, kun muu Suomi alkoi matelemaan sekä Neuvostoliiton että Kekkosen edessä. Oltiin rähmällään. Vaikka en tuolloisten poliittikkojen tapaa voi millään hyväksyä, oli media – Reporadio etunenässä – sekä kulttuuriväki sitä kaikkein iljettävintä paskaa. Poliitikot pyrkivät haalimaan valtaa, tottakai oma etu edellä, se on vähän niin kuin se demokratian juttu.
Entä Kekkonen? Valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Muu ei ole mahdollista, tai ainakaan tunnetussa maailmassa sellaista ei ole tapahtunut. Heikkenevää johtajaa ei kyetty, osattu tai haluttu haastaa terveellä tavalla. En tiedä kuinka Sorsalla oli jo valtaa -75 kun demarit pyysivät Kekkosta ehdokkaaksi, voisin kuvitella että hän halusi tuolla tavalla nousta suosioon. Muut puolueet sitten tietenkin jonossa Tamminiemeen, koska Kekkosen valta oli vahvimillaan poikkeuskaudella ETYKin alla. Olisiko terveet vaalit voineet toteutua vielä -78?
Disclaimer:
En yritä väittää, että ajanjakso olisi jotenkin erityisen kunniakas Suomelle. Nyt kun maailmanjärjestyksen mullistellessa tulee mietittyä sitä, kuinka Suomi selvisi sodista aina Neuvostoliiton hajoamiseen, ei voi kuin ihmetellä että oikeasti selvittiin. Ja elettiin ihan hyvää arkea ja rakennettiin maata.
Kun tänään katsoo sekä Suomen että Euroopan räpistelyä tämän ns. demokratian ohjaamana, täytyy todeta, että sopiva diktatuuri voisi olla parempi kuin huono demokratia. Ja diktatuurikin voi olla huono, kuten parhaillaan Yhdysvalloista saamme havaita. Meidän diktatuurijaksomme oli jälkikäteen tarkastellen varsin hyvä. Huonompia esimerkkejä on kosolti.
En pyri selittelemään Kekkosta muuksi kuin diktaattoriksi tai despootiksi, ja verisiä vääryyksiä varmuudella tapahtui. Mutta valtaosan mielivaltaisistakin tekosistaan hän näytti tehneen Suomen eteen, ja kaiken valtansakin siihen tarkoitukseen käyttäneen. Ei hyötynyt itse taloudellisesti, eikä jättänyt dynastiaa jälkeensä.
En ole historian tai politiikan harrastaja, edellä kirjoiteltu on vain yleistietoa omalla mielipiteellä höystettynä. Ehkä vähän yritän provosoida keskustelua, ja jos tulee kuokkaan, niin otetaan miehekkäästi vastaan.
