Kumpi? Yksimielisyys vai yhteistoimintakyky?

Pihatonttu

Respected Leader
Viime vuosina on tullut mediasta, turvallisuuspuolen virkamiehiltä, poliitikoilta, kansalais- ja kulttuurivaikuttajilta ja ties mistä toivetta yksimielisyydestä, yhteisestä yhdistävästä tarinasta ja ties mitä muuta täyttä roskaa.

Perustelut ovat olleet pääasiassa jotain valheellisen ja todellisuuspakoisen välillä. On kerrottu miten sodastakin selvittiin yksimielisyyden ja yhteisen ymmärryksen avulla. Historia kuitenkin väittää että sotaan meni arvojen, tiedon, kulttuurin, politiikan ja elämäntapojen suhteen erittäin jakautunut kansa, sodassa soti samojen akseleiden mukaan jakautunut kansa ja sodasta toipui joissain suhteissa vielä sirpaleisempi kansa.

Jos luemme Tuntemattoman sotilaan tapaisia realismista ammentavia aikalaiskertomuksia - tosia tai fiktioita - niin tämä sirpaleisuus ja hajanaisuus tulee voimakkaasti esille.

Toisaalta historia opettaa, että kovissa oloissa ja kovassa paineessa kyettiin erittäin tehokkaaseen yhteistyöhön. Yhteistoimintakyky oli huipussaan.

Mistä siis on kyse? Kumpaa Suomi oli? Yhtenäisesti toimiva vai tarinoiltaan, identiteeteiltään, kulttuuriltaan ja tavoitteiltaan sirpaleinen kansa?

Minun vastaukseni tähän on, että molempia. Halu ja kyky sietää - usein nauttien ja oppien - täysin omasta poikkeavaa ajattelua, asennoitumista, tavoitteenasettelua, ymmärrystä ja politiikkaa tuotti yhteisen kyvyn toimia yhteen. Yhteistoimintakyky ei noussut siitä, että oltaisiin oltu samaa mieltä, omattu samat arvot tai uskottu samoin vaan siitä, että annettiin toisille tilaa olla ja ilmetä omana itsenään ja otettiin itsellekin sama tila.

Luovuus ei kumpua konsensuksesta vaan siitä, että asioiden ja ideoiden jatkuva konflikti osataan pitää asioiden ja ideoiden maailmassa eikä siirretä sitä sinne missä se stressaisi eli ihmisten välille. Luovuus ja sopeutumiskyky vaativat jatkuvaa ajatusten ja ideoiden välistä konfliktia.

Mikään muu ei tuota näissä oloissa yhtä paljon kykyä selvitä vaaroista ja kriiseistä kuin luovuus.

Ns. suvaitsevaisto lähti aikanaan marginalisoimaan sitä mitä se piti suvaitsemattomuutena: maahanmuuttopolitiikan kritiikiä, isänmaallisuutta, arvokonservatiivisuutta, perinteiden ja oman kulttuurin kunnioitusta...

Tuota marginalisoimista jatkui pari vuosikymmentä. Sitä toteutettiin hallituksesta, mediasta, taide- ja kulttuurituotannosta, akateemisesta maailmasta, oikeuspolitiikasta, järjestökentältä... Ja se jatkuu yhä.

Hyvin ilkeä, julma ja koulu- sekä työpaikkakiusaamisen logiikkaa noudattava poissulkeinen nähtiin ongelmattomana - siihen asti, kunnes poissulkemisen kohteet kieltäytyivät poissulkeutumasta ja alkoivat jopa antaa takaisin. Siinä kohtaa tuosta toiminnasta tuli poissulkijoiden ja heidän hännystelijöidensä parissa kauheaa. Se oli vihapuhetta, ääri-ilmiö, yhteiskunnallinen vaara, fasismia... Niin pitkään kuin täsmälleen samaa toimintaa olivat tehneet vain "hyvät" (eli kätketysti pahat) ihmiset, asiassa ei ollut muka mitään ongelmaa.

Nyt koko maan pitäisi sitten muka mennä yksimielisyyteen, samaan tarinaan ja yhteiseen ymmärrykseen? Kuitenkaan ei sanota, että kenen tarinaan, kenen mielen mukaan ja kenen ymmärrykseen? Ja miksi juuri siihen eikä johonkin muuhun?

Vastaehdotus:

Mitäs jos ihan jokainen tähän tahalliseen väärinkäsittämiseen, moraalittomiin valtapeleihin, peiteltyyn pahuuteen, ilkeyteen, sadismiin, väheksyntään ja ylimielisyyteen syyllistynyt nöyrtyisi, tunnustaisi kaiken sen pahan mitä on muiden marginalisoimisen muodossa tehnyt, pyytäisi anteeksi, lopettaisi sellaisen ja yrittäisi korvata aiheuttamansa pahan?

Sen jälkeen ja vasta sen jälkeen kun kansaa repivät aggressorit ovat ottaneet konkreettisen vastuun - mielellään myös taloudellisen - toiminnastaan, voi myöhemmin puolustautumaan ryhtynyt marginalisoinnin kohteiden laaja joukko pyytää omia mahdollisia vihamielisyyksiään ja väärintekojaan anteeksi.

Toinen vaihtoehto olisi se, että annetaan tilaa erimielisyydelle, asioiden ja ideoiden konflikteille joissa asioita ja ideoita kuolee siksi että ihmisten ei tarvitsisi kuolla. Otetaan ja annetaan älyllisesti turpaan jotta ei tarvitsisi antaa nyrkillä tai pesäpallomailalla turpaan. Hyväksytään se, että henkinen pipi kuuluu avoimeen demokratiaan. Se on osa pääsylipun hinnasta.

Suomi ei ole Ruotsi jossa diskuteerataan kunnes saadaan konsensus - Luojan kiitos. Täällä on tilaa itsenäiselle ajattelulle.

Suomi ei ole Venäjä, missä vaalitulos päätetään viikkoja ennen vaaleja, tarinat ja mielipiteet yhdistetään yhdeksi ja hyvin yksityisesti kerrotaan niitä toisia tarinoita. - Luojan kiitos. Täällä on tähän asti ollut tilaa näkemysten ja kokemusten kirjolle.

Me voimme valita. Joko valitsemme yksimielisyyden eli totalitärismin tai yhteistoimintakyvyn eli sen, että jokaisella on tilaa elää ja toimia parhaansa mukaan omana itsenään. Kumpi? Molempia ei voi saada.

Kuvitelma, että ylhäältä tuotettu yhteinen tarina tai yksimielisyys muka tuottaisi yhteistoimintakykyä lähenee sekä hulluudessaan että typeryydessään psykoottisuutta. Historia ei tue sitä. Nykyisyys ei tue sitä. Sitä ei tue mikään muu kuin vaarallinen ideologisuus, hulluus ja propaganda.

Kyky tehdä yhdessä rakentuu tässä maassa sen varaan, että jokaisella on mahdollisuus olla oma jukuripäinen, jääräpäinen ja puupäinen oma itsensä eikä tätä mahdollisuutta vaaranneta. Jos se vaarannetaan, niin väki ei keskity tekemään asioita yhdessä vaan suojaamaan omaansa.



Pistin tämän taktiikka- ja strategialootaan siksi, että tämä on iso strateginen valinta, jolla on jättimäiset vaikutukset.
 
Back
Top