Kansainvälinen järjestys järkkyy
22/12/2014
Venäjän voimapolitiikka ja Ukrainan kriisi ovat nostaneet uudelleen esille historian ja geopolitiikan. William Shakespearen mukaan menneisyys toimii johdantolukuna tulevaisuuden arvioimiselle. Henry Kissinger onkin teoksessaan World Order (2014) tarkastellut kansainvälisen järjestyksen historiaa tilanteessa, jossa tämän järjestyksen peruspilarit ovat aidosti heikkenemässä, tai ainakin muuttumassa. Hänen keskeisiä käsitteitään ovat ”järjestyksen legitimiteetti” ja ”voimien tasapaino”. Hän katsoo myös seuraavaan vaiheeseen.
Kissinger on toiminut John F. Kennedystä alkaen kaikkien Yhdysvaltojen presidenttien joko viralisena tai epävirallisena neuvonantajana. Amerikalaisessa demokratiassa ei ole tilaa yksinvallalle, vaan päätöksenteossa nojaudutaan monipuoliseen valmisteluun. Presidentti voi viime vaiheessa päättää paljosta, mutta hän luottaa asiantuntijoiden näkemyksiin. Joskus - kuten talvella 2003 Irakin sodan kynnyksellä tai 1961 ns. Sikojen lahden maihinnousun yhteydessä - etenkin tiedustelupalvelujen tarjoama tieto on ollut jopa harhaanjohtavaa. Joskus korjausliike kestää kauan, joskus nopeasti. Olennaista on oppia historiasta ja välttää virheitä.
Näin ollen ulkopolitiikkaa on oikeastaan aina sidoksissa myös historiaan, geopolitiikkaan ja kansainvälisen järjestyksen tilaan. Suomen ulkopolitiikassa nämä kolme tekijää ovat aina läsnä, enemmän tai vähemmän merkityksellisellä tavalla. Enemmän kuin Ruotsin kohdalla, mutta vähemmän kuin Viron kohdalla. Kissingerin arviossa kansainvälinen järjestys vahvistui toisen maailmansodan jälkeen kahden pilarin varaan: toisaalta (läntisten) universaalien arvojen (YK) ja kahden supevallan voimien tasapainon varaan. Kylmän sodan jälkeen universaalit arvot vahvistuivat aina 2000-luvulle saakka, mutta nyt ensinnäkin voimien tasapaino on transitiossa ja toisekseen universaalien arvojen järjestystä legitimoiva ominaisuus on heikentymässä.
Kissinger arvioi, että moninkeskinen voimien tasapaino on käytännössä korvautunut Yhdysvaltojen ja Kiinan yhteistyöllä. Tämä suhde on 21. vuosisadan tärkein järjestystä vakauttava suurvaltasuhde. Kissinger ei arvioi paljoa Venäjän uutta voimapolitiikkaa, ja sen vaikutusta kansainvälisen järjestyksen vakaudelle. Epäsuorasti hän kuitenkin viittaa myös Venäjään, kun hän varoittaa meneillään olevasta ydinaseiden leviämisvaarasta ja aseriisuntasopimusten sitovuuden löystymisestä. Kissinger saattaisi nyt lisätä analyysiinsä voimakkaammin myös sen, että järjestyksen legitimiteetti on heikentynyt, koska mitään yksimielisyyttä ei enää vallitse järjestyksen perustana olevista universaaleista arvoista.
Suomessa on uskottu pitkään, että sekä universaaleille arvoille nojautuva järjestyksen legitimiteetti vahvistuu vääjäämättömästi että voimien tasapaino menettää (positiivisessa mielessä) merkityksensä, koska ”asevarainen turvallisuus” ei ratkaise ilmasto-ongelmia tai kestävän kehityksen tarpeita. Tämä optimismi johti siihen, että Ukrainan tapahtumat yllättivät monet. Naapurimaassa Ruotsissa asevarainen turvallisuus ajettiin varsin pitkälle marginaaliin.
Suomessa riideltiin 2000-luvulla puolustuksen merityksestä jatkuvasti. Lopputuloksena puolustusta ei merkittävästi heikennetty. Etenkin Hornet-hävittäjien hankintaa pidettiin suorastaan vikainvestointina ja Nato-keskustelu torpattiin kuitenkin kerta toisensa jälkeen, ”koska ei ollut ainuttakaan syytä harkita jäsenyyttä”. Tämä kanta ei voinut perustua ainakaan kansainvälisen järjestyksen huolelliseen analysointiin. Varmasti tiedustelupalveluilla olisi ollut töitä, kun ne seurasivat Vladimir Putinin astumista valtaan elokuussa 1999. Hän kävi heinäkuun alussa laskemassa seppeleen KGB:n pitkäaikaisen johtajan Juri Andropovin haudalle. Lisäksi hän kielsi alaisiaan osallistumasta Yhdysvaltojen itsenäisyysvastaanotoille, koska ”niissä ei edusteta meidän arvojamme”.
Vielä kesällä 2013 optimismi hallitsi myös suomalaisten päättäjien odotuksia: Venäjästä oli tulossa strateginen kumppani ei vain EU:lle vaan myös Suomelle, mikä takaisi rauhanomaiset suhteet ja miljardi-investointien virrat. Krimin anastus keväällä 2014 ei silti tullut tyhjästä, vaikka tuskin selkeän käsikirjoituksen nojalla. Suurvalltojen välirikon siemet kylvettiin jo 1999. Venäjä on yhä selvemmin kansainvälisen järjestelmän vaikeimmin ennustettavissa oleva toimija. Venäjän kehitys perustui 300 vuotta jatkuvaan territoriaaliseen laajentumiseen. Putin kuvasikin Neuvostoliiton romahdusta historian suurimmaksi geopolittiseksi katastrofiksi. Hän ei nähtävästi itse olisi sallinut Itä-Euroopan irtaantumista Varsovan liitosta. Putin yksinkertaisesti ei hyväksy nykyisiä voimasuhteita, vaan haluaa tehdä geopoliittisen korjausliikkeen.
22/12/2014
Venäjän voimapolitiikka ja Ukrainan kriisi ovat nostaneet uudelleen esille historian ja geopolitiikan. William Shakespearen mukaan menneisyys toimii johdantolukuna tulevaisuuden arvioimiselle. Henry Kissinger onkin teoksessaan World Order (2014) tarkastellut kansainvälisen järjestyksen historiaa tilanteessa, jossa tämän järjestyksen peruspilarit ovat aidosti heikkenemässä, tai ainakin muuttumassa. Hänen keskeisiä käsitteitään ovat ”järjestyksen legitimiteetti” ja ”voimien tasapaino”. Hän katsoo myös seuraavaan vaiheeseen.
Kissinger on toiminut John F. Kennedystä alkaen kaikkien Yhdysvaltojen presidenttien joko viralisena tai epävirallisena neuvonantajana. Amerikalaisessa demokratiassa ei ole tilaa yksinvallalle, vaan päätöksenteossa nojaudutaan monipuoliseen valmisteluun. Presidentti voi viime vaiheessa päättää paljosta, mutta hän luottaa asiantuntijoiden näkemyksiin. Joskus - kuten talvella 2003 Irakin sodan kynnyksellä tai 1961 ns. Sikojen lahden maihinnousun yhteydessä - etenkin tiedustelupalvelujen tarjoama tieto on ollut jopa harhaanjohtavaa. Joskus korjausliike kestää kauan, joskus nopeasti. Olennaista on oppia historiasta ja välttää virheitä.
Näin ollen ulkopolitiikkaa on oikeastaan aina sidoksissa myös historiaan, geopolitiikkaan ja kansainvälisen järjestyksen tilaan. Suomen ulkopolitiikassa nämä kolme tekijää ovat aina läsnä, enemmän tai vähemmän merkityksellisellä tavalla. Enemmän kuin Ruotsin kohdalla, mutta vähemmän kuin Viron kohdalla. Kissingerin arviossa kansainvälinen järjestys vahvistui toisen maailmansodan jälkeen kahden pilarin varaan: toisaalta (läntisten) universaalien arvojen (YK) ja kahden supevallan voimien tasapainon varaan. Kylmän sodan jälkeen universaalit arvot vahvistuivat aina 2000-luvulle saakka, mutta nyt ensinnäkin voimien tasapaino on transitiossa ja toisekseen universaalien arvojen järjestystä legitimoiva ominaisuus on heikentymässä.
Kissinger arvioi, että moninkeskinen voimien tasapaino on käytännössä korvautunut Yhdysvaltojen ja Kiinan yhteistyöllä. Tämä suhde on 21. vuosisadan tärkein järjestystä vakauttava suurvaltasuhde. Kissinger ei arvioi paljoa Venäjän uutta voimapolitiikkaa, ja sen vaikutusta kansainvälisen järjestyksen vakaudelle. Epäsuorasti hän kuitenkin viittaa myös Venäjään, kun hän varoittaa meneillään olevasta ydinaseiden leviämisvaarasta ja aseriisuntasopimusten sitovuuden löystymisestä. Kissinger saattaisi nyt lisätä analyysiinsä voimakkaammin myös sen, että järjestyksen legitimiteetti on heikentynyt, koska mitään yksimielisyyttä ei enää vallitse järjestyksen perustana olevista universaaleista arvoista.
Suomessa on uskottu pitkään, että sekä universaaleille arvoille nojautuva järjestyksen legitimiteetti vahvistuu vääjäämättömästi että voimien tasapaino menettää (positiivisessa mielessä) merkityksensä, koska ”asevarainen turvallisuus” ei ratkaise ilmasto-ongelmia tai kestävän kehityksen tarpeita. Tämä optimismi johti siihen, että Ukrainan tapahtumat yllättivät monet. Naapurimaassa Ruotsissa asevarainen turvallisuus ajettiin varsin pitkälle marginaaliin.
Suomessa riideltiin 2000-luvulla puolustuksen merityksestä jatkuvasti. Lopputuloksena puolustusta ei merkittävästi heikennetty. Etenkin Hornet-hävittäjien hankintaa pidettiin suorastaan vikainvestointina ja Nato-keskustelu torpattiin kuitenkin kerta toisensa jälkeen, ”koska ei ollut ainuttakaan syytä harkita jäsenyyttä”. Tämä kanta ei voinut perustua ainakaan kansainvälisen järjestyksen huolelliseen analysointiin. Varmasti tiedustelupalveluilla olisi ollut töitä, kun ne seurasivat Vladimir Putinin astumista valtaan elokuussa 1999. Hän kävi heinäkuun alussa laskemassa seppeleen KGB:n pitkäaikaisen johtajan Juri Andropovin haudalle. Lisäksi hän kielsi alaisiaan osallistumasta Yhdysvaltojen itsenäisyysvastaanotoille, koska ”niissä ei edusteta meidän arvojamme”.
Vielä kesällä 2013 optimismi hallitsi myös suomalaisten päättäjien odotuksia: Venäjästä oli tulossa strateginen kumppani ei vain EU:lle vaan myös Suomelle, mikä takaisi rauhanomaiset suhteet ja miljardi-investointien virrat. Krimin anastus keväällä 2014 ei silti tullut tyhjästä, vaikka tuskin selkeän käsikirjoituksen nojalla. Suurvalltojen välirikon siemet kylvettiin jo 1999. Venäjä on yhä selvemmin kansainvälisen järjestelmän vaikeimmin ennustettavissa oleva toimija. Venäjän kehitys perustui 300 vuotta jatkuvaan territoriaaliseen laajentumiseen. Putin kuvasikin Neuvostoliiton romahdusta historian suurimmaksi geopolittiseksi katastrofiksi. Hän ei nähtävästi itse olisi sallinut Itä-Euroopan irtaantumista Varsovan liitosta. Putin yksinkertaisesti ei hyväksy nykyisiä voimasuhteita, vaan haluaa tehdä geopoliittisen korjausliikkeen.