Ohjataanko Suomen Nato-keskustelua ulkomailta käsin

Mikä lienee sitten se strateginen muutos, jota povataan Itämeren alueella?

Kannattaa varmaan huomata tuokin, että Puola et kumppanit ilman suuria itkuja ottavat kiitollisina vesissä silmin ohjuskilven infraa mailleen? Miksi? Onko tuo maiden ketju eräänlaista toisintoa -20-luvun reunavaltiopolitiikasta? Tuolloin Ruotsi halusi pitää Suomen irti tuosta kehityksestä, jopa niin, että kusetti Suomea reilut kymmenen vuotta. Sitoi Suomen lupausten ja epämääräisten suunnitelmien verkkoon laittamalla ns. suomimyönteiset upseerit kosimaan kollegoitaan, syntyi tohinaa, jonka konkretia pantiin puntariin - 39. Mites kävi. Toivottavasti historia ei toista itseään, mutta pirusti samoja piirteitä löytyy muutoinkin -20-30-luvuilta. Mikä tekijä tällä kertaa olisi tarpeeksi muheva, jotta se voisi vikuuttaa rakenteita tarpeeksi, jotta tuo sodan pirulainen taas pääsee irti?

Onko keskustelu noista Iskendereistä tai ohjuskilvistä tietyllä tapaa silkkaa roskaa? Onko jako jo tosiasia? Mikä on Suomelle ja Ruotsille viksu paikka silloin? Venäjä ehkä katsoo, että olemme jo peruuttamattomasti niitä "toisia", eikä siinä mielessä ole paljonkaan väliä sillä, mitä me sanomme, he katsovat käsiämme, eikö niin?
 
Näinpä. Tällä hetkellä meikäläisen silmin ollaan siinä tilanteessa, että meillä on kaikki Nato-jäsenyyden haitat (lue: Venäjän silmissä ollaan vihollisen leirissä) mutta ei mitään jäsenyyden etuja. Ottamatta kantaa siihen mihin suuntaan junan tulisi mennä, niin minulla ainakin on ikävä olo tällä asemalla. Jottai tarttis tehrä, tämä tilanne on huonoin mahdollinen.
Olen itse aika lailla samaa mieltä, mutta asian voi kyllä nähdä toisinkin.

Ehkä tässä välitilassa saadaankin peluutettua kummaltakin osapuolelta hyvät edut ilman että lopullisesti sidotaan omia käsiä. Länsi haluaa sitoa meidät itseensä ja myy sekä parhaat amerikkalaiset värkit mitä rahalla saa, että edullisesti käytettyä aseistustaan.

Venäjä ei uskalla liikaa uhitella, koska tietää muuten pelottelevansa meidän Natoon.
 
Mikä lienee sitten se strateginen muutos, jota povataan Itämeren alueella?

Kannattaa varmaan huomata tuokin, että Puola et kumppanit ilman suuria itkuja ottavat kiitollisina vesissä silmin ohjuskilven infraa mailleen? Miksi? Onko tuo maiden ketju eräänlaista toisintoa -20-luvun reunavaltiopolitiikasta? Tuolloin Ruotsi halusi pitää Suomen irti tuosta kehityksestä, jopa niin, että kusetti Suomea reilut kymmenen vuotta. Sitoi Suomen lupausten ja epämääräisten suunnitelmien verkkoon laittamalla ns. suomimyönteiset upseerit kosimaan kollegoitaan, syntyi tohinaa, jonka konkretia pantiin puntariin - 39. Mites kävi. Toivottavasti historia ei toista itseään, mutta pirusti samoja piirteitä löytyy muutoinkin -20-30-luvuilta. Mikä tekijä tällä kertaa olisi tarpeeksi muheva, jotta se voisi vikuuttaa rakenteita tarpeeksi, jotta tuo sodan pirulainen taas pääsee irti?

Onko keskustelu noista Iskendereistä tai ohjuskilvistä tietyllä tapaa silkkaa roskaa? Onko jako jo tosiasia? Mikä on Suomelle ja Ruotsille viksu paikka silloin? Venäjä ehkä katsoo, että olemme jo peruuttamattomasti niitä "toisia", eikä siinä mielessä ole paljonkaan väliä sillä, mitä me sanomme, he katsovat käsiämme, eikö niin?


Voisiko olla mahdollista, että me kulissien takana tosiaan ollaankin jo "niiden" puolella, kuten Ruotsi kylmän sodan aikaan? Pirustako näitä tietää

Strateginen muutos Itämeren alueella tulee olemaan Venäjän ja lännen vastakkainasettelun paluu. Se tuskin tarkoittaa suunnitelmia viime vuosisadan tyyliselle panssarihyökkäykselle Atlantille, vaan Venäjän vaikustusvallan ulottamista entisen NL:n alueelle ja silloisiin satelliitteihin. Katsokaa mitä tapahtuu Ukrainassa. Seuraavaksi vuorossa lienee Moldova.

Mielenkiintoista on, tyytyykö Venäjä jäämään EU:n ulkorajojen taakse vai alkaako se painostaa myös unionin jäseniä. Tähän toki vaikuttaa jatkuuko EU:n hajaannus ja toisaalta Venäjän suotuinen talouskehitys ja Putinin valtakausi. Mitään näistä ei voi pitää millään lailla varmana.
 
Back
Top