Saattoi ollakin, mutta taisi pelkona olla se, että vasemmiston kiväärilinja aloittaa jonkinlaisen kalabaliikin eli skisman? Vasemmiston kiväärilinjaa pelättiin....ja aiheestakin. Taisi olla sitä vastavoiman takaamista. Joku sanoo, että armeija olisi hoitanut....olisi tai ei. Samaan aiheeseen liittynee Liikkuvan Poliisin aika rötväkkä reservi?
Operaatio Gladio: NATO:n salainen maanalainen armeija
- Viestiketjun aloittaja deeq
- Aloitus PVM
Saattoi ollakin, mutta taisi pelkona olla se, että vasemmiston kiväärilinja aloittaa jonkinlaisen kalabaliikin eli skisman? Vasemmiston kiväärilinjaa pelättiin....ja aiheestakin. Taisi olla sitä vastavoiman takaamista. Joku sanoo, että armeija olisi hoitanut....olisi tai ei. Samaan aiheeseen liittynee Liikkuvan Poliisin aika rötväkkä reservi?
Vonka
Supreme Leader
Tästä on helppo luiskahtaa taas ohi aiheen, mutta ehkä se sallitaan, sillä ei tästä Gladiosta sinänsä ole mitään ammentamista.
Erilaisina aikoina on erilaista poliittista liikehdintää, jota sitten tuetaan suurvaltojen puolelta lievästi tai vahvemmin. Ehkä avaamme "Vaaran vuosille" 1945-1948 oman topiikin? Voin rakentaa alustuksen illalla.
Lisää...Kylmän sodan suomalaisagentit: käsikirjoitus
LUKUAIKA 13 MINUUTTIA
JAA:4
KAI BYMANHELSINKI
JULKAISTU NOIN 10 TUNTIA SITTEN.
Elokuussa 1990 Italian pääministeri Giulio Andreotti saa aikaan kovaa säpinää. Andreotti paljastaa maan parlamentissa koko Länsi-Euroopan mittaisen, salaisen vastarintaverkoston Gladion.
Vuoden päästä täällä Pohjolassa kohistaan. Länsinaapurissa epäillään, että kommunisminvastainen iskujoukko Gladio toimii paitsi Ruotsissa myös Suomessa. Virallinen Suomi kiistää.
Puolustusministeri Elisabeth Rehn 15.8.1991 TV-Nytt: ”Jag har fått den informationen, att definitivt ingenting har skett. Att det här man inte känner till. Att man är stort frågetecken. Så det här kan jag gärna berätta vidare föt det är eksakt den informationen jag har fått.”
Myös tiedustelukenraali Raimo Heiskanen antaa Yleisradiolle lausunnon asiasta. Hänen mukaansa Suomen sotilastiedustelulla ei ole ollut tietoa väitetystä vastarintatoiminnasta. Heiskanen toimi vuosikymmenen Suomen armeijan tiedustelupäällikkönä.
MOT kertoo tänään, että Suomessa todella toimi vuosikymmenten ajan salainen maanalainen armeija. Se vakoili mm. Neuvostoliittoa ja Urho Kekkosta CIA:n ja Naton laskuun.
Lännettämispuuha alkoi vaivihkaa heti sotien jälkeen – jo 40-luvun lopulla. Salaisella asialla olivat vaikutusvaltaiset sotilaspoliittiset piirit.
Kylmän sodan suomalaisagentit
*RUOTSIN PÄÄMINISTERIN OLOF PALMEN MURHA TUKHOLMASSA 1986*
*ITALIAN BOLOGNAN POMMI-ISKU 1980*
*ITALIAN PÄÄMINISTERIN ALDO MORON SIEPPAUS JA MURHA ROOMASSA 1978*
*KREIKAN EVERSTIJUNTAN VALLANKAAPPAUS 1967*
*BRABANTIN TERRORI-ISKUT BELGIASSA 1982-85*
Koko läntisen Euroopan kattanut salainen vastarintaverkosto on noussut esiin lukuisten murhien, kidnappausten, pommi-iskujen, vallankaappausten ja terroritekojen yhteydessä. Tarkoitus on ollut laittaa väkivalta vasemmiston piikkiin.
Nämä niin sanotut stay behind -ryhmät perustettiin toisen maailmansodan jälkeen. Länsivallat halusivat varautua NL:n hyökkäykseen ja suojella Eurooppaa enemmältä kommunismilta.
Poliittisen historian professori Kimmo Rentola, Helsingin yliopisto: ”Kolmas maailmansota oli ilmassa varsinkin Korean sodan aikana erittäin paljon. On osoittautunut, että kyllä sitä oli syytäkin pelätä silloin.”
Verkoston taustalta löytyvät Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA ja Britannian ulkomaitten vakoilusta vastaava MI6.
CIA ja sen yhteistyökumppanit houkuttivat yksityishenkilöitä vaarallisiin tehtäviin. Läntiset tiedustelupalvelut kouluttivat agentteja ja perustivat varustekätköjä, joissa oli aseita, ammuksia, räjähteitä ja radiolaitteita.
Suomessa elettiin 1940-luvun lopulla veitsenterällä. Sodan jäljiltä maan tilanne oli jännittynyt, ja työpaikoilla esiintyi vakavia levottomuuksia. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, valmistautuuko Neuvostoliitto miehittämään maan ja mitkä olivat suomalaiskommunistien tavoitteet.
Yliopistotutkija, fil.tri Aleksi Mainio, Helsingin yliopisto: ”Toisen maailmansodan jälkeen, jatkosodan jälkeen Suomeen saapui valvontakomissio, tapahtuu isoja muutoksia ja yhtäkkiä myös amerikkalaisten ja brittien pitää uudelleen arvioida, miten he voivat toimia Suomessa.”
Länsivaltojen mielestä Neuvostoliitto uhkasi Suomea enemmän kuin mitään muuta Euroopan maata. Niinpä Nato-henkinen vastarintaverkosto ulotti toimintansa myös puolueettomaan Suomeen.
Mainio: ”Me ehkä välillä liiankin helposti ajatellaan, että no joo, toisen maailmansodan jälkeenhän Suomi oli suomettunut ja silleen, mutta oikeasti, jos me katsotaan 50-luvun maailmaa, niin oikeastaan kaikkea muuta.”
Sotilasliitto Nato johti ja koordinoi Gladio-maiden toimintaa. Organisaation tiedustelupomot kokoontuivat säännöllisesti Naton päämajassa – ensin Pariisissa ja sitten Brysselissä. Myös suomalaiset osallistuivat näihin tapaamisiin.
Tietokirjailija, journalisti Jukka Rislakki: ”On se kuitenkin erikoista, että suomalaiset upseerit käyvät salaa Brysselissä. Että jotain siellä on tapahtunut.”
MOT: ”Oliko tää stay behind –verkosto tämmönen eräänlainen Naton maanalainen haara?”
Rislakki: ”Nimenomaan joo – niin kun sanotaan: Naton salainen armeija.”
Latvian Jurmalassa asuva tietokirjailija Jukka Rislakki on vuosia selvitellyt Operaatio Gladion Suomen haaraa. Nyt hän on edennyt tutkimuksissaan siihen pisteeseen, että on tietoineen valmis tulemaan julkisuuteen. Rislakki on kirjoittanut parisenkymmentä teosta mm. vakoilusta ja salaisesta sodankäynnistä.
Rislakki: ”Se oli länsimaiden sponsoroima suomalainen verkosto, joka oli rakennettu NL:n miehityksen tai kommunistien valtaan nousun varalta.”
Rislakki: ”Se oli sotilaallisluonteinen sikäli, että verkostolla oli radioita ja räjähdysaineita ja aseita. Eli kyllä ne olivat valmistautuneet aseelliseenkin vastarintaan.”
Rentola: ”Siihen oli värvätty suomalaisia kaukopartiomiehiä ja muita tahoja, jotka olivat kiinnostuneita ja halukkaita tämmöiseen yhteistoimintaan - ja joilla oli kokemusta sodan ajalta.”
MOT: ”Mitä nää mainitsemanne muut tahot lähinnä olivat?”
Rentola: ”No esimerkiksi entisiä tiedustelumiehiä, jotka osasivat venäjää ja jotka olivat olleet tekemisissä venäläisten kanssa.”
Yksi tällainen tiedustelumies oli Vladi Marmo, sodanaikaisen kaukopartion johtaja ja reservin majuri. Marmo oli syntynyt vuonna 1914 Moskovasta 360 km etelään sijaitsevassa Orjolissa, Keski-Venäjällä. Hänen vanhempansa pakenivat Venäjän bolshevikkivallankumouksen melskeistä Suomeen.
Sotahistorian harrastaja Juhani Pulkkinen: ”Suomeen tullessa he oli täysin puilla paljailla ja isä sai työpaikan jostakin sahalta Käkisalmessa ja pääsivät… niin kun jollain tavalla saivat toimeentulon sieltä.”
Juhani Pulkkinen on eläkkeellä oleva vuori-insinööri ja sotahistorian harrastaja. Pulkkisella ja Vladi Marmolla on yhteinen vuorimiestausta. Pulkkinen kertoo, että Marmo toimi Suomen Gladio –verkoston keskeisenä organisoijana.
Pulkkinen: ”Kun sota päättyi ja varauduttiin tähän miehitykseen, niin hän oli jo silloin nimetty tämmöseksi kaukopartiotiedustelun erääksi organisoijaksi. Ja kun sitten tämä tiedustelu siirtyi Naton kiinnostuksen kohteeksi, niin tämä organisaatio jatkoi tavallaan toimintaansa hyvin salaisena.”
Suomesta ryhdyttiin 1940-luvun lopulla lähettämään vakoilijoita itärajan yli. Marmon ja kumppanien toimeksiantajana oli sotilasliitto Nato. Suomalaisagentit välittivät läntisille tiedustelupalveluille tietoja NL:sta.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi maa Marmon jalkojen alla poltella.
Pulkkinen: ”Hän oli niin paljon jo toiminut näissä tiedusteluasioissa, jotka liittyivät Natoon, että hänen asemansa alkoi jo olla vaarallinen. Että mahdollisesti brittiläiset kutsuivat hänet Sierra Leoneen, että hän pääsisi tuota niin mahdollisesta syytteestä.”
Marmo palasi läntisestä Afrikasta Suomeen vuonna 1956. Geologisen tutkimuskeskuksen GTK:n johtoon hänet valittiin neljä vuotta myöhemmin.
Jukka Rislakin mukaan on vaikeaa arvioida Vladi Marmon kaltaisten suomalaisten Gladio –aktivistien lukumäärää.
Rislakki: ”Ohje länsivalloilta oli, että työskennellään viiden miehen soluissa, viiden miehen ryhmissä. Kuinka monta tällaista viiden miehen ryhmää sitten oli, en pysty sanomaan, mutta ei varmaankaan nyt puhuta tuhansista ihmisistä. Ehkä sadoista.”
Rislakki: ”Kaikkiaan tässä Naton salaisessa armeijassa oli kuulemma noin 50 000 miestä 16 Euroopan maassa.”
Suomalaisvakoilijoiden tiedot palvelivat länsimaiden lisäksi myös kotimaan puolustusvoimien johtoa. Itärajan takana tarkkailtiin mm. lentokenttiä sekä puna-armeijan joukkojen sijoituksia, kuljetuksia ja mahdollisia keskityksiä sekä aseistusta, varusteita ja kasarmeja.
Tiedustelijat olivat aseistettuja ja aseita myös käytettiin. Kaikki eivät reissuiltaan elävinä palanneet.
Rislakki: ”Yksi tapettiin Suomen puolella rajaa, yksi katosi. Yksi ammuttiin paetessaan NL:sta. Oli kaikenlaista joo. Ammuttiin venäläisiä rajan toisella puolella ja kyllä kuoltiin ja haavoituttiin myös itse.”
Tiedustelijat oli ohjeistettu, että kiinni ei saa jäädä. Rislakin mainitsema Suomen puolelle tapettu oli Onni Saukkonen, joka oli lähellä Kajaania joutunut auton yliajamaksi. Häntä epäiltiin kaksoisagentiksi ja hänen kuolemaansa liittyi paljon huhuja.
Syyskuussa 1951 venäläiset ampuivat vakoiluretkeltä palaamassa olleen suomalaismiehen Vuoremijokeen. Vuoden päästä Muurmanskin alueelle edennyt suomalainen tiedustelijakaksikko surmasi NL:n rajasotilaan.
Salaperäisesti jäljettömiin kadonnut suomalaisagentti oli Karjalan Raudusta lähtöisin ollut reservin luutnantti Heikki Määttänen.
Neuvostoliittoon tehtyjen vakoilureissujen lisäksi organisaatio kätki aseita, ammuksia, räjähteitä ja varusteita.
Rislakki: ”CIA:n ohje ainakin Pohjoismaisen verkoston jäsenille oli, että kätköjen pitäisi… jokaisen kätkön pitäisi riittää vuoden tarpeisiin. Eli niin paljon elintarpeita, polttoainetta ja ampumatarvikkeita.”
Lisäksi verkoston jäsenet miinoittivat siltoja ja teitä sekä harjoittelivat sissisotaa ja sabotaasia.
Rislakki: ”Tähänhän liittyy sitten USA:n erikoisjoukot – eli vihreät baretit. Niiden oli määrä sitten tulla auttamaan suomalaisia sissisodassa. Ja siellä koulutettiin myös suomalaisia. Semmosia, jotka oli sodan jälkeen siirtyneet Amerikkaan.”
CIA:n tuleva pääjohtaja William Colby palveli Yhdysvaltain Tukholman-suurlähetystössä vuonna 1951. Hänen yhtenä tehtävänään oli pitää yhteyttä maanalaisiin vastarintamiehiin Pohjoismaissa ja toimittaa heille radioita.
Rislakki: ”Hän kirjoittikin siitä mulle. Kun mä kysyin, niin hän myönsi, että hän on ollut työasioissa Suomessa. Ja ollut yhteyksissä suomalaisiin isänmaallisiin piireihin. Näitä radioita sitten piilotettiin maan alle ja jopa järviin jostain syystä.”
Sukeltajat löysivät sattumalta vuonna 1976 Luopioisten Kukkiajärven pohjasta amerikkalaisvalmisteisia agenttiradioita. Sisäministeriön antaman lausunnon mukaan kyse oli ”sodanaikaisista radioromuista”. Samantyyppisiä radiovastaanottimia on löytynyt myös suomalaispoliitikkojen jäämistöistä.
Gladio –verkosto myös vakoili tarkkaan valikoituja suomalaisia. Organisaation tarkkailuun joutuivat lähinnä johtavat kommunistit, mutta myös pääministeri ja presidentti Urho Kekkonen.
Rislakki: ”Ne valvoivat joitakin tiettyjä osoitteita – mä oletan. Että muun muassa Vladimirovin (VIKTOR VLADIMIROV= Suomessa pitkään asunut diplomaatti ja KGB-kenraali) tai muiden KGB:n miesten osoitteita. Et se on ollut varmaankin tommosta jalkatyötä kaupungilla.”
Poliitikko Urho Kekkonen oli länsivalloille ja Suomen länsimieliselle sotilasjohdolle merkittävä huolenaihe. Häntä epäiltiin NL:n turvallisuuspoliisin KGB:n kätyriksi.
Mainio: ”Tiedettiin, että Kekkosen asema on niin keskeinen tässä Suomen ja NL:n välisessä pelissä, että kannatti olla tietoinen siitä, mitä Urho Kekkonen tekee – ja hänen toimintaansa seurattiin.”
Rentola: ”Hänhän tapaili KGB:n miehiä jatkuvasti. Helsingissä olevia diplomaatteja, jotka oli KGB:n tiedustelu-upseereita.”
Rentola: ”Kekkosella oli samantapaiset yhteydet myös britteihin. Amerikkalaisiin ei niinkään.”
Rislakki: ”Tätä jatkui kuulemma vielä 80-luvullakin – ja silloinhan Kekkonen oli jo eroamassa hommistaan. Ne alkuperäiset väitteet tuli lännestä tietysti. Että jotkut länteen menneet neuvostoloikkarit kertoivat, että Kekkonen ois agentti. Ja sitten suomalaispiirit uskoivat, että se on mahdollista ja halusivat tsekata.”
Yhdysvaltain, Britannian ja Norjan tiedustelupalvelut rahoittivat Suomen Gladio-verkoston toiminnan. Suomalaisia sotaveteraaneja houkuteltiin vakoilureissuille NL:oon valtavilla summilla – yksittäisestä retkestä saattoi tienata miljoona silloista markkaa, mikä vastasi työmiehen vuoden ansioita.
Rislakki: ”Amerikkalaiset oli kyllä hyvin tyytyväisiä ja kiitollisia siitä, mitä kaikkea suomalaiset heille toimittivat tiedustelutietoa.”
Kylmän sodan suomalaisagentit: käsikirjoitus
Kylmän sodan suomalaisagentit -ohjelman käsikirjoitus
yle.fi
Lisää...Näin suomalainen Nato-vakoilija katosi itärajan taakse – Heikki Määttänen oli yksi maanalaisen armeijan jäsenistä 1940-luvun lopulla
LUKUAIKA 6 MINUUTTIA
JAA:52
KAI BYMANHELSINKI
JULKAISTU NOIN 12 TUNTIA SITTEN.
Entinen kaukopartiomies, reservin luutnantti Heikki Määttänen sulki viimeisen kerran kotitalonsa oven aamulla kolmas maaliskuuta vuonna 1950. Tätä ennen hän oli luvannut vaimolleen Maila Määttäselle palata Jyväskylästä kotiin klo 16:een mennessä. Määttäset asuivat Jyväskylän maalaiskunnan Kuohun kylässä.
Rouva Määttänen on myöhemmin muistellut, että miehen katseessa oli jotain outoa, kun tämä ovelta loi vielä viimeisen silmäyksen kotiinsa. Sinne jäivät vaimon lisäksi odottamaan neljä lasta. Tämän jälkeen Maila Määttänen ei enää miestään nähnyt.
Heitettyään repun selkäänsä porstuassa Määttänen otti sukset kotitalonsa Lampsilan seinältä ja hiihti Kuohun junaseisakkeelle. Siitä hän lähti junalla Jyväskylään. Sieltä matka jatkui kohti itää.
Tästä on kyse
Vaimo sai hyvästelykirjeen – ”annan sinulle nyt viimeisen suukon”
- Suomessa toimi 80-luvulle saakka salainen maanalainen vastarintaverkosto.
- Järjestö oli osa Länsi-Euroopan laajuista, salaista vastarintaverkostoa, joka kulki nimillä Operaatio Gladio tai Stay behind -liike.
- Länsivallat halusivat varautua Neuvostoliiton mahdolliseen hyökkäykseen ja suojella Eurooppaa kommunismilta.
- Verkoston taustalta löytyvät Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA ja Britannian ulkomaitten vakoilusta vastaava MI6.
- Järjestöä käsitellään MOT-ohjelmassa Kylmän sodan suomalaisagentit
Viikko Heikki Määttäsen kotoa lähdön jälkeen Maila-vaimo sai mieheltään kirjeen. Siinä tämä kirjoitti:
”Olen sortunut siihen, mitä olen pelännytkin. Annan sinulle nyt viimeisen suukon – anna se myös lapsille.”
Tässä tapauksessa kysymys ei ollut alkoholiin sortumisesta, vaan vakoilureissulle lähtemisestä.
Määttänen vietti koko kevään liikkuvaa elämää ja vieraili lukuisten aseveljiensä luona. Itärajan yli olisi pitänyt päästä, mutta kun hanki ei vielä kantanut.
Eräälle aseveljelleen Määttänen kertoi olevansa nyt Naton palveluksessa ja lähtevänsä tiedustelureissulle Neuvostoliittoon.
Paperityöt eivät kiinnostaneet
Tutkija Pekka Turunen on selvitellyt rajaseudulla Kannaksen Raudussa syntyneen Määttäsen elämänvaiheita. Turunen on puolustusvoimien palveluksessa. MOT haastatteli häntä ohjelmaan ”Kylmän sodan suomalaisagentit”.
– Määttäsellä oli oma kotitila jäänyt Kannakselle Neuvostoliiton puolelle. Hän oli Raudun poikia niin kuin aika monet muutkin Päämajan kaukopartiopataljoonan ensimmäisen komppanian miehistä. Iloinen Kannaksen kasvatti ja erittäin pidetty ihminen.
Heikki Määttänen oli liikkuva luonne, hyvä tarinankertoja ja seuramies. Turunen luonnehtii häntä ”energiseksi, rohkeaksi ja seikkailunhaluiseksi oman tiensä kulkijaksi”.
Nato-maat maksoivat kaukopartiomiesten peiteyrityksen palkat
Ennen lähtöään Heikki Määttänen oli työskennellyt toimitusjohtajana peiteyrityksessä, jonka nimi oli Kuohun Pilke. Yhtiön virallisia toimialoja olivat liikennöinti ja häkäpönttöautoihin tarvitun pilkkeen tuottaminen. Kuohun Pilke oli saanut käyttöönsä kaksi kuorma-autoa, jotka olivat maansiirtoajossa lähiseudun työmailla.
Määttäsen aisaparina toimintaa johti aseveli, Mannerheim-ristin ritari, asekätkijä ja reservin yliluutnantti Paavo Suoranta. Firman työmiehet olivat kaikki entisiä kaukopartiomiehiä.
Todellisuudessa Kuohun Pilkkeessä työskentelevät kaukopartiomiehet kuuluivat sotilasliitto Naton johtamaan maanalaiseen armeijaan. Se oli Yhdysvaltain ja Britannian rahoittama vastarintaverkosto, joka oli rakennettu Neuvostoliiton miehityksen tai kommunistien valtaannousun varalta. Työmiesten palkat maksettiin tiedustelurahoista.
Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta johti Heikki Määttäsen kanssa Kuohun Pilke -peiteyritystä.
Jatkuvassa valmiudessa Neuvostoliiton miehityksen varalta
Yhtiön toimitusjohtajien – Määttäsen ja Suorannan – tuli säilyttää jatkuvassa valmiudessa yksi kaukopartio.
Miehille maksettiin palkan lisäksi niin sanottua valmiusrahaa 1 000 markkaa kuukaudessa. Sitä vastaan he olivat valmiina lähtöön milloin tahansa. Pilkkeelle ja Määttäselle kumppaneineen siirrettiin jopa tiedustelun viranomaistehtäviä.
– Samankaltaisia peiteyrityksiä oli perustettu alun toistakymmentä eri puolille maata. Käytännössä yritykset toimivat vakoiluorganisaatioina. Peitefirmojen ja niiden palkollisten tuli olla jatkuvassa valmiudessa Neuvostoliiton mahdollisen miehityksen varalta, Pekka Turunen taustoittaa.
Yksi näiden peitefirmojen merkittävä tulonlähde oli sodan aikana kertyneen tiedustelutiedon myyminen. Peiteyritysten perustamista rahoitti todennäköisesti myös liike-elämä.
Näin suomalainen Nato-vakoilija katosi itärajan taakse – Heikki Määttänen oli yksi maanalaisen armeijan jäsenistä 1940-luvun lopulla
FBI osallistui Määttäsen etsintöihin.
yle.fi
Kylmän sodan suomalaisagentit | MOT
Puolueeton Suomi alkoi lähentyä sotilasliitto Natoa jo 1940-luvun lopulla. Vauhdittajana oli Natoon ja Yhdysvaltain CIA:han sidoksissa ollut salainen vastarintaverkosto.
Puolustusministeri Rehn on kuin jänis valoissa tuossa kommentoinnissaan..
Kaukopartioita Kuohulta kylmään sotaan
Toisen maailmansodan päättyessä Suomi sitoutui järjestämään puolustuksensa siten, ettei nopea liikekannallepano olisi mahdollinen. Tilanne vaati luovia ratkaisuja etenkin ulkomaantiedustelun suhteen: toiminta oli pakko lopettaa, mutta kyky siihen yhtä välttämätöntä säilyttää.
Entinen tiedusteluhenkilöstö ja -materiaali päätettiin kätkeä ja sitouttaa. Heidän nimiinsä perustettiin lukuisia peiteyrityksiä eri puolille maata. Näistä tärkein, Kuohun Pilke Oy, toimi Jyväskylän maalaiskunnassa.
Osakeyhtiöiden perustaminen ei ollut ilmaista puuhaa sodanjälkeisessä Suomessa. Hämäräksi jäi, mistä yritysten alkupääomat saatiin, mutta merkittävä rahanlähde oli sodan aikana kertyneen tiedustelutiedon myyminen.
Sodan päättyessä Suomen sotilastiedustelulla oli jotakuinkin maailman parhaat tiedot puna-armeijasta. Syntymässä olleilla kylmän sodan rintamilla tiedoista maksettiin sen mukaisesti. Toisinaan myytiin härskistikin ja ostaja sai isolla rahalla vanhoja salauskoodeja, jotka olisi jo muualta saanut ilmaiseksi.
Kertyneitä varoja hallinnoivat tiedustelu-upseerit Reino Hallamaa, Hannes Vehniäinen ja Uljas Käkönen. Eversti Hallamaa oli aiempi radiotiedustelun johtaja ja majuri Vehniäinen kaukopartio-osaston päällikkö. Todennäköisesti peiteyritysten perustamista rahoitti myös yritysmaailma.
Kätkettävä materiaali koostui pitkälti radiolaitteista ja ajoneuvoista. Niinpä yritykset oli luonnollista perustaa elektroniikka- ja kuljetusalan liikkeiksi. Samalla niihin kätkettiin muuta alan materiaalia: karttoja, kameroita, räjähdysaineita ja aseita.
Kuljetus- ja radioalan yrityksiä perustettiin yhteensä toistakymmentä. Kuohun ohella toimipaikkoina olivat Oulu, Kajaani, Joensuu, Lappeenranta ja Helsinki. Lisäksi Pohjois-Suomessa toimi yhtiöitä, joiden kautta siirrettiin materiaalia ja ihmisiä länteen. Ruotsiin kätkettiin muun muassa suomalaistiedustelun palveluksessa toimineita Neuvostoliiton kansalaisia.
Lähes kaikki peiteyritykset tuottivat tappiota, jota katettiin tiedustelurahoista. Poikkeukseksi muodostui Arvo Mörön kuljetusliike. Mannerheim-ristin ritari sai yhtiönsä kannattamaan: Oulujoen koski- ja sähkölaitostyömailta riitti kulkijoita alkoholiliikkeeseen Ouluun. A.Mörön autot katosivat Oulun katukuvasta vasta vuonna 2007.
Kuohun Pilke Oy
Kuljetus- ja pilkeyrityksen sijainniksi valikoitui kesällä 1945 Kuohun kylän Lampsilan tila. Yhtiön peitetoimia olivat liikennöinti ja häkäpönttöautoihin tarvitun pilkkeen tuottaminen. Samalla haluttiin turvata tiedusteluosaston pilkepolttoaineen saanti, mikäli Neuvostoliitto yrittäisi miehittää maan.
Pilkeyhtiön tarkoituksena ei silti ollut vain materiaalin säilyttäminen. Yritys oli aktiivinen yksikkö, jolle siirrettiin tiedustelun viranomaistehtäviä. Yhtiön myötä kaukotiedusteluun ja erikoisoperaatioihin aiemmin varautunut Pääesikunnan Ulkomaaosaston tilastotoimisto lakkautettiin.
Kaikkea tätä oli Kuohulle varattu. Määttäsen ja Suorannan ”työmiehet” Muisto Lassila, Johannes Iivonen, Tauno Kirves, Matti Nuija, Yrjö Pärssinen ja Reino Sappinen olivat kaikki entisiä Päämajan kaukopartiomiehiä. Jotain tehtävistä kertoo, että liikkeen varoihin kuului tuuheahko nippu sotasaalisruplia.
Aseita kohdisteltiin läheisellä soramontulla, ja kunnossa pysyttiin pilkkeitä tehden. Tarvetta saati menekkiä tuotteelle ei ollut: Suojärveltä Kuohulle evakuoitunut Torasjoen saha tuotti pilkettä sivutuotteenaan kylliksi. Työmiesten palkat maksettiin tiedustelurahoista, muut liikkeen käyttöön varatut partiomiehet saivat varallaolorahaa tuhat markkaa kuussa.
Toiminta sammuu
Vuosien myötä olot vakiintuivat. Valvontakomissio poistui maasta. Asekätkentäjutun tultua ilmi myös neuvostomiehityksen uhka laski. Sen kanssa tasatahtia heikkeni Kuohun Pilkkeen rahoitus. Tuottamaton yhtiö oli pian vaikeuksissa.
Yhtiön miehiä siirtyi pikkuhiljaa kylmän sodan kentille. Nimellisesti töitä tarjosivat norjalaiset, mutta todellinen työnantaja oli vuonna 1949 perustettu puolustusliitto Nato.
Toimitusjohtaja Määttänen katosi partiomatkalla Neuvostoliitossa vuonna 1950. Suoranta lopetteli yhtiön ja ryhtyi Naton asiamieheksi. Hänen järjestämiään vakoilumatkoja itänaapuriin tekivät entisistä Pilkkeen miehistä ainakin Sappinen ja Lassila.
Kuohun Pilkkeen toiminta loppui liikkeen omaisuuden huutokauppaan. Vain valtion omistamat kuorma-autot myytiin toisaalle. Rahoilla maksettiin isättömäksi jääneen Määttäsen perheen velkoja. Muutoin tiedustelujohto pesi kätensä yhtiön asioista, ja liike purettiin yhtä vähin äänin kuin se oli syntynytkin.
Maailman etsityin suomalainen
Kuohun Pilkkeen toimitusjohtaja Heikki Määttänen painoi hatun päähänsä, vilkaisi ”kummasti” lapsiaan ja painui ovesta maaliskuiseen aamuun. Matka vei Kuohulta itärajalle. Yli piti mennä, mutta hanki ei vielä kantanut. Odoteltiin.
Kantamatta oli edellisvuosina jäänyt moni muukin asia. Yhtiö tuotti lujasti tappiota. Pilkettä vaatineet häkäpönttöautot vähenivät, tiedustelurahoista saatu tuki oli loppunut aikaa sitten. Vanhat armeijan kuormurit lakkoilivat Keski-Suomen jyrkkiin mäkiin.
Ystävät tiesivät Määttäsen mielenterveyden horjuneen. Ei se ihme ollut, ennemminkin luonnollista. Karjalaispojalta sota oli vienyt kodin ja kaksi veljeä. Viinaa kului. Heikki oli liikkuva luonne ja seuramies: hyvä kertoja ja näyttelijä, jopa kelpo runoilija. Kuohun pilkettä oli silmäkulmassakin, avioliitto rakoili.
Ei tiedetä, lähtikö Määttänen matkalleen Naton vai Suomen laskuun. Luultavasti molempien. Rajalle kuultiin laukauksia, ja Suojelupoliisi etsi miestä sittemmin tosissaan. Virka-apua saatiin laajalti. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover ilmoitti, ettei virastolla ollut havaintoja Määttäsestä, samoin brittiläinen kansainyhteisö.
Käytännössä miestä etsittiin koko maailmasta: vain Norja ja Neuvostoliitto jätettiin kyselemättä. Alle 35-vuotias kaukopartioluutnantti jäi kateisiin. Huhuja kiiri. Ehkä kiinni. Ehkä itsemurha. Katoamistemppu?
Lapsista, joihin Määttänen lähtiessään katsahti, eräästä kasvoi tunnettu näyttelijä. Heikki Määttänen nuorempi muistetaan Iltalypsyn juontaja Mika Wirtana, Raidin vasikka Suvelana sekä Nalle Luppakorvan ja Tohtori Sykerön ääninä.
Toisen maailmansodan päättyessä Suomi sitoutui järjestämään puolustuksensa siten, ettei nopea liikekannallepano olisi mahdollinen. Tilanne vaati luovia ratkaisuja etenkin ulkomaantiedustelun suhteen: toiminta oli pakko lopettaa, mutta kyky siihen yhtä välttämätöntä säilyttää.
Entinen tiedusteluhenkilöstö ja -materiaali päätettiin kätkeä ja sitouttaa. Heidän nimiinsä perustettiin lukuisia peiteyrityksiä eri puolille maata. Näistä tärkein, Kuohun Pilke Oy, toimi Jyväskylän maalaiskunnassa.
Peiteyritysten perustaminen
Osakeyhtiöiden perustaminen ei ollut ilmaista puuhaa sodanjälkeisessä Suomessa. Hämäräksi jäi, mistä yritysten alkupääomat saatiin, mutta merkittävä rahanlähde oli sodan aikana kertyneen tiedustelutiedon myyminen.
Sodan päättyessä Suomen sotilastiedustelulla oli jotakuinkin maailman parhaat tiedot puna-armeijasta. Syntymässä olleilla kylmän sodan rintamilla tiedoista maksettiin sen mukaisesti. Toisinaan myytiin härskistikin ja ostaja sai isolla rahalla vanhoja salauskoodeja, jotka olisi jo muualta saanut ilmaiseksi.
Kertyneitä varoja hallinnoivat tiedustelu-upseerit Reino Hallamaa, Hannes Vehniäinen ja Uljas Käkönen. Eversti Hallamaa oli aiempi radiotiedustelun johtaja ja majuri Vehniäinen kaukopartio-osaston päällikkö. Todennäköisesti peiteyritysten perustamista rahoitti myös yritysmaailma.
Kätkettävä materiaali koostui pitkälti radiolaitteista ja ajoneuvoista. Niinpä yritykset oli luonnollista perustaa elektroniikka- ja kuljetusalan liikkeiksi. Samalla niihin kätkettiin muuta alan materiaalia: karttoja, kameroita, räjähdysaineita ja aseita.
Kuljetus- ja radioalan yrityksiä perustettiin yhteensä toistakymmentä. Kuohun ohella toimipaikkoina olivat Oulu, Kajaani, Joensuu, Lappeenranta ja Helsinki. Lisäksi Pohjois-Suomessa toimi yhtiöitä, joiden kautta siirrettiin materiaalia ja ihmisiä länteen. Ruotsiin kätkettiin muun muassa suomalaistiedustelun palveluksessa toimineita Neuvostoliiton kansalaisia.
Lähes kaikki peiteyritykset tuottivat tappiota, jota katettiin tiedustelurahoista. Poikkeukseksi muodostui Arvo Mörön kuljetusliike. Mannerheim-ristin ritari sai yhtiönsä kannattamaan: Oulujoen koski- ja sähkölaitostyömailta riitti kulkijoita alkoholiliikkeeseen Ouluun. A.Mörön autot katosivat Oulun katukuvasta vasta vuonna 2007.
Kuohun Pilke Oy
Kuljetus- ja pilkeyrityksen sijainniksi valikoitui kesällä 1945 Kuohun kylän Lampsilan tila. Yhtiön peitetoimia olivat liikennöinti ja häkäpönttöautoihin tarvitun pilkkeen tuottaminen. Samalla haluttiin turvata tiedusteluosaston pilkepolttoaineen saanti, mikäli Neuvostoliitto yrittäisi miehittää maan.
Pilkeyhtiön tarkoituksena ei silti ollut vain materiaalin säilyttäminen. Yritys oli aktiivinen yksikkö, jolle siirrettiin tiedustelun viranomaistehtäviä. Yhtiön myötä kaukotiedusteluun ja erikoisoperaatioihin aiemmin varautunut Pääesikunnan Ulkomaaosaston tilastotoimisto lakkautettiin.
Toimitusjohtajien, entisten kaukopartiomiesten Heikki Määttäsen ja Paavo Suorannan, tuli säilyttää jatkuvassa valmiudessa yksi kaukopartio. Tuo partio oli suomalainen erikoisjoukko – se viimekätinen keino, johon sotilasjohto tilanteen vaatiessa olisi ensimmäisenä turvautunut. Vaatimukset olivat sodanajan tasoa: tarkat kartat, konepistooliaseistus sekä koulutetut, kokeneet ja kovakuntoiset partiomiehet.
Kaikkea tätä oli Kuohulle varattu. Määttäsen ja Suorannan ”työmiehet” Muisto Lassila, Johannes Iivonen, Tauno Kirves, Matti Nuija, Yrjö Pärssinen ja Reino Sappinen olivat kaikki entisiä Päämajan kaukopartiomiehiä. Jotain tehtävistä kertoo, että liikkeen varoihin kuului tuuheahko nippu sotasaalisruplia.
Aseita kohdisteltiin läheisellä soramontulla, ja kunnossa pysyttiin pilkkeitä tehden. Tarvetta saati menekkiä tuotteelle ei ollut: Suojärveltä Kuohulle evakuoitunut Torasjoen saha tuotti pilkettä sivutuotteenaan kylliksi. Työmiesten palkat maksettiin tiedustelurahoista, muut liikkeen käyttöön varatut partiomiehet saivat varallaolorahaa tuhat markkaa kuussa.
Toiminta sammuu
Vuosien myötä olot vakiintuivat. Valvontakomissio poistui maasta. Asekätkentäjutun tultua ilmi myös neuvostomiehityksen uhka laski. Sen kanssa tasatahtia heikkeni Kuohun Pilkkeen rahoitus. Tuottamaton yhtiö oli pian vaikeuksissa.
Yhtiön miehiä siirtyi pikkuhiljaa kylmän sodan kentille. Nimellisesti töitä tarjosivat norjalaiset, mutta todellinen työnantaja oli vuonna 1949 perustettu puolustusliitto Nato.
Toimitusjohtaja Määttänen katosi partiomatkalla Neuvostoliitossa vuonna 1950. Suoranta lopetteli yhtiön ja ryhtyi Naton asiamieheksi. Hänen järjestämiään vakoilumatkoja itänaapuriin tekivät entisistä Pilkkeen miehistä ainakin Sappinen ja Lassila.
Kuohun Pilkkeen toiminta loppui liikkeen omaisuuden huutokauppaan. Vain valtion omistamat kuorma-autot myytiin toisaalle. Rahoilla maksettiin isättömäksi jääneen Määttäsen perheen velkoja. Muutoin tiedustelujohto pesi kätensä yhtiön asioista, ja liike purettiin yhtä vähin äänin kuin se oli syntynytkin.
Maailman etsityin suomalainen
Kuohun Pilkkeen toimitusjohtaja Heikki Määttänen painoi hatun päähänsä, vilkaisi ”kummasti” lapsiaan ja painui ovesta maaliskuiseen aamuun. Matka vei Kuohulta itärajalle. Yli piti mennä, mutta hanki ei vielä kantanut. Odoteltiin.
Kantamatta oli edellisvuosina jäänyt moni muukin asia. Yhtiö tuotti lujasti tappiota. Pilkettä vaatineet häkäpönttöautot vähenivät, tiedustelurahoista saatu tuki oli loppunut aikaa sitten. Vanhat armeijan kuormurit lakkoilivat Keski-Suomen jyrkkiin mäkiin.
Ystävät tiesivät Määttäsen mielenterveyden horjuneen. Ei se ihme ollut, ennemminkin luonnollista. Karjalaispojalta sota oli vienyt kodin ja kaksi veljeä. Viinaa kului. Heikki oli liikkuva luonne ja seuramies: hyvä kertoja ja näyttelijä, jopa kelpo runoilija. Kuohun pilkettä oli silmäkulmassakin, avioliitto rakoili.
Ei tiedetä, lähtikö Määttänen matkalleen Naton vai Suomen laskuun. Luultavasti molempien. Rajalle kuultiin laukauksia, ja Suojelupoliisi etsi miestä sittemmin tosissaan. Virka-apua saatiin laajalti. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover ilmoitti, ettei virastolla ollut havaintoja Määttäsestä, samoin brittiläinen kansainyhteisö.
Käytännössä miestä etsittiin koko maailmasta: vain Norja ja Neuvostoliitto jätettiin kyselemättä. Alle 35-vuotias kaukopartioluutnantti jäi kateisiin. Huhuja kiiri. Ehkä kiinni. Ehkä itsemurha. Katoamistemppu?
Lapsista, joihin Määttänen lähtiessään katsahti, eräästä kasvoi tunnettu näyttelijä. Heikki Määttänen nuorempi muistetaan Iltalypsyn juontaja Mika Wirtana, Raidin vasikka Suvelana sekä Nalle Luppakorvan ja Tohtori Sykerön ääninä.