Patrian huutokauppa 08.12.2017 klo 10:30 HML:ssa

veeteetee

Eversti


https://huutokaupat.com/fi/v/599894

Myytävästä tykistä:

"Suomeen valittu kenttätykkityyppi kulki Boforsin kirjoissa nimellä "10,5cm Fälthaubits L/24" eli kyseessä oli kaliiperiltaan 105 mm:nen haupitsi, jonka tuliputken pituus oli 24 kaliiperia. Suomessa tykin tyyppimerkinnäksi tuli 105 H/37, "105 mm:n haupitsi vuoden 1937 mallia".

Helmikuussa 1939 Puolustusministeriö tilasi sekä Tampellalta että VTT:ltä kummaltakin 64 kpl 105 H/37:iä. VTT:n tilausta kasvatettiin myöhemmin 76 tykkiin, joten kokonaistilausmäärä oli 140 kpl.

Mahdollisimman suuren kotimaisuusasteen varmistamiseksi työt pyrittiin 37 K/36:ien valmistuksen tapaan jakamaan kotimaisten tehtaitten kesken: Tampella sai suuret tako- ja heijausosat, VTT pienet heijatut osat ja Wätsilä-Yhtymä Oy Crichton-Vulkan Turussa taivutetut levyosat tehtäväkseen. Peräkappaleaihiot ja muita suuria terästakeita tilattiin lisäksi Lokomolta. Ulkomaisista toimittajista merkittävin oli saksalainen Ruhrstahl AG, joka toimitti teräsaihioita.

Tampellassa haupitsiprojektia johtamaan valittiin jo 37 K/36:ien kanssa Boforsin tuotteista kokemusta saanut DI Eino Ilmonen.

Joulukuussa 1939 sovittiin VTT:n tilauksen siirtämisestä Tampellalle, sillä VTT:llä oli Talvisodan aikana työtä yllinkyllin tykkikaluston huolloissa. Päätös tehtiin vuorineuvostasolla, mutta Eino Ilmonen oli se, joka sai syyn päälleen tästä toimesta, jota jotkut pitivät töitten kahmimisena. VTT:n ja Crichton-Vulkanin väliset sopimukset oli luonnollisesti siirrettävä Tampellalle, mikä aiheutti lisätyötä ja sekaannuksia.

Kooltaan haupitsien putkien rihlaukseen riittävän suurta rihlanvetokonetta Tampellalla ei vielä ollut, joten konepajan työkaluosaston suunnittelija Lindström suunnitteli ja piirsi tarvittavan koneen pienemmän 37 K/36:ia varten hankitun rihlakoneen pohjalta, oma valimo valoi koneen rungon ja työkaluosasto varsinaisesti rakensi sen. Samainen rihlakone on ollut jatkuvassa tössä läpi sotavuosien aina tähän päivään saakka, mikä sekin puhuu tekijöittensä ammattitaidosta.

Ongelmia alkoi kertyä varsin pian, sillä Euroopassa syksyllä 1939 puhjennut uusi suursota sekoitti niin ulkomaiset kone- kuin materiaalihankinnatkin: Saksasta ei saatu materiaaleja ennenkuin keväällä 1940 ja Tampellan tilaama suuri heijari ei saapunut9. Niinpä Tampellassa jouduttiin turvautumaan ko. osien heijaamiseen konepajan suurissa höyryvasaroissa. Tarvittavat muottiaineet standardisoitiin pikapikaa parissa päivässä ja tilattiin Boforsilta Ruotsista. Itse muottien suunnittelu oli vaativaa, sillä takominen Tampellan höyryvasaroissa vaati muotteihin erityisen hyvät ohjaustapit. Kun kerran kokeneista insinööreistä oli pula turvauduttiin sotaväen otoilta säästyneisiin naispuolisiin rakennuspiirtäjiin ja tekstiili-insinööreihin. Nämä piirsivätkin tarvittavat muotit kokeneen vanhan miespuolisen suunnittelijan johdolla ja valvonnassa ilman sen suurempia ongelmia.

Tykin vaikeimpia osia tilattiin kesällä 1939 myös Boforsilta, jolla silläkin oli toimitusongelmia. Muitten aineitten myöhästyessä Lokomollekin annettiin lupa lykätä toimituksiaan ja keskittää voimavaransa pst-tykkien putkiaihioitten valmistukseen.

Lopputulos olikin, että haupitsien toimitusta lykättiin Force Majeure -pykälän nojalla: alkuperäinen toimitusaika ensimmäisille haupitseille oli 31.05. 1940 ja uudeksi toimitusajaksi sovittiin 31.03.1941, sillä edellytyksellä, että saksalaiset ja ruotsalaiset materiaalit saataisiin kesällä 194010. Näin ei tapahtunut, vaan toimitus lykkääntyi edelleen. Jatkosodan alkaessa tilaaja lisäksi määräsi, että 105 H/37:n tuotanto jatkuu vain siinä määrin kuin kiireellisemmiltä töiltä jää aikaa.

Ensimmäisten neljän 105 H/37:n, valmistenumerot 1001-1004, vastaanotto tapahtuikin vasta 06.-08.10.1942, jolloin armeijaa edustivat everstit Raatikainen ja Hedlund, majuri Torpo ja tarkastajat Salokangas, E. Mustakallio ja Lehtonen. Tampellan edustajina olivat johtaja af Hällström, insinöörit Ilmonen ja Blomster sekä kolme asentajaa.

Seuraavana päivänä tykit 1002 ja 1003 hinattiin modifioiduilla 76K/02-etuvaunuilla varustettuina kuorma-autoilla maanteitse Niinisaloon Tykistön Koeasemalle 08.10. suoritettuihin koeammuntoihin. Kaksi muuta tykkiä kuljetettiin Niinisaloon junalla.

Prototykit olivat osin viimeistelemättämiä, mm. tykin hidastin oli konstruktioltaan sellainen, että kukin hidastin jouduttiin valmistamaan yksilöllisesti ja ensimmäisten tykkien osalta hidastimen toiminta varmistui vasta koeammunnoilla. Tampella oli koettanut siirtyä standardimitoitettujen osien käyttöön, mutta tämä aiheutti liian suuria eroja luisunpituuteen eri tykkien välillä ja valmistuksessa jouduttiin palaamaan vanhaan sovittamismenettelyyn.

Pieniä ongelmiakin ilmaantui koeammunnassa, mutta kaikesta huolimatta kokeen lopputulos oli hyväksyvä1: matkalla Niinisaloon tykkisaattue oli pysähtynyt ruokailemaan Ikaalisten kauppalaan, sillä sota-ajasta huolimatta paikallinen ravintola pystyi tarjoamaan erinomaisia ateroita ja Tampellan kokemuksen mukaan "kunnon ateria helpotti koeammuntojen läpimenoa".

Muita kuin nämä neljä ei 105 H/37:iä sitten vuoden 1942 kuluessa valmistunutkaan. Vuonna 1943 haupitseja valmistui jo 68 kpl. Kesäkuuhun 1944 eli ennen kesän suurhyökkäystä Kannaksella oli jo 120 tykkiä koeammuttu. Lopullisesti tilaus täytettiin vasta vuoden 1945 puolella: työ oli siis kestänyt kokonaista kuusi vuotta, mikä sotaolosuhteissa oli lähes väistämätöntä6. Kiireellisemmät työt ajoivat uustuotannon edelle ja toisaalta niin materiaalien kuin työvoimankin saamisessa oli suuria ongelmia.

Haupitsien hankinta olikin hyvä esimerkki osoittamaan, että pienen maan on varustauduttava kriiseihin etukäteen. Sota-aikana tykkituotantoa ei enää saa polkaistua käyntiin kunnolla.

Mikään kultakaivos ei haupitsituotanto Tampellalle ollut, sillä vuonna 1946 tehdyn jälkilaskelman mukaan toimitettujen 140 tykin kokonaishinta oli ollut 97 Mmk, mutta samalla oli syntynyt tappiota 9,7 Mmk eli noin 10 % kauppahinnasta. Puolustusvoimien PE ja Tampella väänsivätkin sodan jälkeen kättä korvauksista.

Sodan jälkeen 105 H/37 jäi Puolustusvoimien käyttöön edelleen, sillä olihan se uusinta kalustoa. Vanhat puuvanteiset, moottorihinausta huonosti kestäneet puupuolapyörät vaihdettiin pian sodan jälkeen 76RK/27:n sienikumipyöriksi, joita sodan jäljiltä oli yllinkyllin varastoissa.

Yksi 105 H/37 pääsi suomalaisen tykistön historiaan erikoislaatuisella tavalla: tykistökenraali V.P. Nenosen (1883-1960) kuoltua hänen arkkunsa kuljetettiin 105 H/37-tykillä n:o 2076 Hietaniemen hautausmaalle 25.02.1960. Tämä ja toinen, marsalkka Mannerheimin hautaustykki, ovat ainoat alkuperäisasussaan säilyneet 105 H/37:t.

60-luvun alussa Tampella sai tehtäväkseen tykkien modernisoinnin: tuliputket vaihdettiin uusiin pidempiin ja painontasaimet uusittiin. Muutokset perustuivat Boforsin suunnitelmiin, sillä alkuperäisen hankintasopimuksen mukaan Suomella oli oikeus saada tiedot perusaseseen Ruotsissa myöhemmin tehtävistä parannuksista. Vuosina 1963-1964 Tampella uudisti tällä tavoin yhteensä 133 kpl 105 H/37 -tykkejä (PE:n Hankintaos:n sopimus 110/Hank-62)j jotka kansan ihmeeksi tulivat kerralla Tampellan pihaan, aivan Porin radan varteen. Uudistuksessa syntyneen 105H61-37 -tykin silmiinpistävin tunnusmerkki on putken suulle asennettu 122K/60:n myötä käyttöön otettu lautassuuhidastin. Vielä vuonna 2000 kuuluu 105H61-37 Puolustusvoimien kalustoon, vaikka osa tykkejä onkin luovutettu Viron puolustusvoimille."
 
Viimeksi muokattu:

Old Boy

Kenraali
Kohde n:o 10 taisi olla se 122 mm:n pitkän kantaman atarvike, josta on täälläkin ollu puhetta?
 

Pihatonttu

Kenraali
BAN
Oiskohan kyseessä joku sukupuolineutraali Nasu kokeilu? Vai sateenkaarijoukoille kehitetty ryntöversio?:D
Joissain tilanteissa on ehdottoman tärkeää saada vastapuolen tulikuri murtumaan. Silloin tarvitaan erikoisvälineistöä, kuten esimerkiksi kauko-ohjattu Pussy Riot -Nasu, jonka ratin taakse on asetettu neiti Barbara Puhku.

Varmuudeksi todettakoon että neiti Barbara on niin sanottu valemaali sanan useammassakin merkityksessä.

Combat Camera -ryhmää on ohjeistettu, että jos kuvaavat ja julkaisevat materiaalia, jossa neiti Barbara kohtaa kineettistä penetraatiota, niin lopputeksteihin täytyy lisätä maininta, ettei kuvauksissa ole vahingoitettu oikeita blondeja.
 
  • Tykkää
Reactions: PSS

Huhta

Ylipäällikkö
ELSO 2.0
Mitä on kuvassa nro. 97 olevassa laatikossa, kaukosäätimiä, kaukolaukaisimia vai mitä ihmettä? 161 voi ilmeisesti käyttää oman sukellusveneen rakentamiseen? 171 on AMV:n(?) jarrupaloja?
 

J0h1F

Eversti
Kohde n:o 10 taisi olla se 122 mm:n pitkän kantaman atarvike, josta on täälläkin ollu puhetta?
Joo, oikealla.
Esittelykranaattiako ovat myymässä?
Tulivatkohan sitten siihen tulokseen, että sitä ei tulla enää hankkimaan?

Näin asiaa sivuten, jos jossain vaiheessa päädyttäisiin laajentamaan naisten asevelvollisuuteen, niin 122 mm panssarihaupitsit olisivat naisista kootuille miehistöille paljon parempia kuin 155 mm (panssarihaupitsit tai vedettävät tykit), koska jälkimmäisten kranaatit painavat paljon enemmän, ja keskimääräisen naisen voisi olla vähän raskasta käsitellä niitä tuliasemassa, tai edes täyttää 155 mm panssarihaupitsin ammusvarastoa. 122 mm panssarihaupitsin kranaatteja, joko sitten venäläisiä tai noita kotimaisia pitkän kantaman ampumatarvikkeita, olisi paljon kevyempi käsitellä, ja 53-pituuskaliiperisella putkella, isommalla panoskammiolla ja tuolla pitkän kantaman a-tarvikkeella varmaan päästäisiin jo ihan hyvään kantamaan.

@veeteetee, kokeiltiinko tuota kranaattia ikinä 122 K 60:llä, jossa oli 53-pituuskaliiperinen putki ja isompi panoskammio? Jos 122 K 60 pääsi jo perusampumatarvikkeella (ja omalla pitkällä kartussillaan) yli 25 km kantamaan, voisi ehkä olettaa että tuolla pitkän kantaman a-tarvikkeella pääsisi 30-35 kilometriin?
Vai oliko 122 K 60 jo siinä vaiheessa uudelleenputkitettu 130 K 90-60:ksi?

Muoks, korjattu 122 K 60:n putken pituus, kiitos @veeteetee.
 
Viimeksi muokattu:

Old Boy

Kenraali
Näin asiaa sivuten, jos jossain vaiheessa päädyttäisiin laajentamaan naisten asevelvollisuuteen, niin 122 mm panssarihaupitsit olisivat naisista kootuille miehistöille paljon parempia kuin 155 mm (panssarihaupitsit tai vedettävät tykit), koska jälkimmäisten kranaatit painavat paljon enemmän, ja keskimääräisen naisen voisi olla vähän raskasta käsitellä niitä tuliasemassa, tai edes täyttää 155 mm panssarihaupitsin ammusvarastoa. 122 mm panssarihaupitsin kranaatteja, joko sitten venäläisiä tai noita kotimaisia pitkän kantaman ampumatarvikkeita, olisi paljon kevyempi käsitellä, ja 52-pituuskaliiperisella putkella, isommalla panoskammiolla ja tuolla pitkän kantaman a-tarvikkeella varmaan päästäisiin jo ihan hyvään kantamaan.
Kaikella kunnioituksella, nyt et kyllä tiedä mistä puhut! Noin minäkin luulin, kunnes näin ensimmäiset naiset tulipatterissa. Onnistuu kyllä, kunhan koko tykkimiehistö ei ole kauniinpaa sukupuolta. Tulenjohtueessa sen sijaan näiset pyrkivät ryytymään painavien kamojen alle jalkaisin liikuttaessa, jonka jälkeen pojat saivat toimia kantokuleina.

Mutta läppähän tämä olikin, koska naisten yleistä asevelvollisuutta ei ole näköpiirissä.
 

Old Boy

Kenraali
Katsokaapa tykin suurinta sallittua vetonopeutta maantiellä! Lienee vieläkin vedettävien tykkien ME. Minkälaisella kuorma-autolla lienee silloin 1960 testattu?
 
Top