D
Deleted member 266
Guest
https://huutokaupat.com/fi/v/599894
Myytävästä tykistä:
"Suomeen valittu kenttätykkityyppi kulki Boforsin kirjoissa nimellä "10,5cm Fälthaubits L/24" eli kyseessä oli kaliiperiltaan 105 mm:nen haupitsi, jonka tuliputken pituus oli 24 kaliiperia. Suomessa tykin tyyppimerkinnäksi tuli 105 H/37, "105 mm:n haupitsi vuoden 1937 mallia".
Helmikuussa 1939 Puolustusministeriö tilasi sekä Tampellalta että VTT:ltä kummaltakin 64 kpl 105 H/37:iä. VTT:n tilausta kasvatettiin myöhemmin 76 tykkiin, joten kokonaistilausmäärä oli 140 kpl.
Mahdollisimman suuren kotimaisuusasteen varmistamiseksi työt pyrittiin 37 K/36:ien valmistuksen tapaan jakamaan kotimaisten tehtaitten kesken: Tampella sai suuret tako- ja heijausosat, VTT pienet heijatut osat ja Wätsilä-Yhtymä Oy Crichton-Vulkan Turussa taivutetut levyosat tehtäväkseen. Peräkappaleaihiot ja muita suuria terästakeita tilattiin lisäksi Lokomolta. Ulkomaisista toimittajista merkittävin oli saksalainen Ruhrstahl AG, joka toimitti teräsaihioita.
Tampellassa haupitsiprojektia johtamaan valittiin jo 37 K/36:ien kanssa Boforsin tuotteista kokemusta saanut DI Eino Ilmonen.
Joulukuussa 1939 sovittiin VTT:n tilauksen siirtämisestä Tampellalle, sillä VTT:llä oli Talvisodan aikana työtä yllinkyllin tykkikaluston huolloissa. Päätös tehtiin vuorineuvostasolla, mutta Eino Ilmonen oli se, joka sai syyn päälleen tästä toimesta, jota jotkut pitivät töitten kahmimisena. VTT:n ja Crichton-Vulkanin väliset sopimukset oli luonnollisesti siirrettävä Tampellalle, mikä aiheutti lisätyötä ja sekaannuksia.
Kooltaan haupitsien putkien rihlaukseen riittävän suurta rihlanvetokonetta Tampellalla ei vielä ollut, joten konepajan työkaluosaston suunnittelija Lindström suunnitteli ja piirsi tarvittavan koneen pienemmän 37 K/36:ia varten hankitun rihlakoneen pohjalta, oma valimo valoi koneen rungon ja työkaluosasto varsinaisesti rakensi sen. Samainen rihlakone on ollut jatkuvassa tössä läpi sotavuosien aina tähän päivään saakka, mikä sekin puhuu tekijöittensä ammattitaidosta.
Ongelmia alkoi kertyä varsin pian, sillä Euroopassa syksyllä 1939 puhjennut uusi suursota sekoitti niin ulkomaiset kone- kuin materiaalihankinnatkin: Saksasta ei saatu materiaaleja ennenkuin keväällä 1940 ja Tampellan tilaama suuri heijari ei saapunut9. Niinpä Tampellassa jouduttiin turvautumaan ko. osien heijaamiseen konepajan suurissa höyryvasaroissa. Tarvittavat muottiaineet standardisoitiin pikapikaa parissa päivässä ja tilattiin Boforsilta Ruotsista. Itse muottien suunnittelu oli vaativaa, sillä takominen Tampellan höyryvasaroissa vaati muotteihin erityisen hyvät ohjaustapit. Kun kerran kokeneista insinööreistä oli pula turvauduttiin sotaväen otoilta säästyneisiin naispuolisiin rakennuspiirtäjiin ja tekstiili-insinööreihin. Nämä piirsivätkin tarvittavat muotit kokeneen vanhan miespuolisen suunnittelijan johdolla ja valvonnassa ilman sen suurempia ongelmia.
Tykin vaikeimpia osia tilattiin kesällä 1939 myös Boforsilta, jolla silläkin oli toimitusongelmia. Muitten aineitten myöhästyessä Lokomollekin annettiin lupa lykätä toimituksiaan ja keskittää voimavaransa pst-tykkien putkiaihioitten valmistukseen.
Lopputulos olikin, että haupitsien toimitusta lykättiin Force Majeure -pykälän nojalla: alkuperäinen toimitusaika ensimmäisille haupitseille oli 31.05. 1940 ja uudeksi toimitusajaksi sovittiin 31.03.1941, sillä edellytyksellä, että saksalaiset ja ruotsalaiset materiaalit saataisiin kesällä 194010. Näin ei tapahtunut, vaan toimitus lykkääntyi edelleen. Jatkosodan alkaessa tilaaja lisäksi määräsi, että 105 H/37:n tuotanto jatkuu vain siinä määrin kuin kiireellisemmiltä töiltä jää aikaa.
Ensimmäisten neljän 105 H/37:n, valmistenumerot 1001-1004, vastaanotto tapahtuikin vasta 06.-08.10.1942, jolloin armeijaa edustivat everstit Raatikainen ja Hedlund, majuri Torpo ja tarkastajat Salokangas, E. Mustakallio ja Lehtonen. Tampellan edustajina olivat johtaja af Hällström, insinöörit Ilmonen ja Blomster sekä kolme asentajaa.
Seuraavana päivänä tykit 1002 ja 1003 hinattiin modifioiduilla 76K/02-etuvaunuilla varustettuina kuorma-autoilla maanteitse Niinisaloon Tykistön Koeasemalle 08.10. suoritettuihin koeammuntoihin. Kaksi muuta tykkiä kuljetettiin Niinisaloon junalla.
Prototykit olivat osin viimeistelemättämiä, mm. tykin hidastin oli konstruktioltaan sellainen, että kukin hidastin jouduttiin valmistamaan yksilöllisesti ja ensimmäisten tykkien osalta hidastimen toiminta varmistui vasta koeammunnoilla. Tampella oli koettanut siirtyä standardimitoitettujen osien käyttöön, mutta tämä aiheutti liian suuria eroja luisunpituuteen eri tykkien välillä ja valmistuksessa jouduttiin palaamaan vanhaan sovittamismenettelyyn.
Pieniä ongelmiakin ilmaantui koeammunnassa, mutta kaikesta huolimatta kokeen lopputulos oli hyväksyvä1: matkalla Niinisaloon tykkisaattue oli pysähtynyt ruokailemaan Ikaalisten kauppalaan, sillä sota-ajasta huolimatta paikallinen ravintola pystyi tarjoamaan erinomaisia ateroita ja Tampellan kokemuksen mukaan "kunnon ateria helpotti koeammuntojen läpimenoa".
Muita kuin nämä neljä ei 105 H/37:iä sitten vuoden 1942 kuluessa valmistunutkaan. Vuonna 1943 haupitseja valmistui jo 68 kpl. Kesäkuuhun 1944 eli ennen kesän suurhyökkäystä Kannaksella oli jo 120 tykkiä koeammuttu. Lopullisesti tilaus täytettiin vasta vuoden 1945 puolella: työ oli siis kestänyt kokonaista kuusi vuotta, mikä sotaolosuhteissa oli lähes väistämätöntä6. Kiireellisemmät työt ajoivat uustuotannon edelle ja toisaalta niin materiaalien kuin työvoimankin saamisessa oli suuria ongelmia.
Haupitsien hankinta olikin hyvä esimerkki osoittamaan, että pienen maan on varustauduttava kriiseihin etukäteen. Sota-aikana tykkituotantoa ei enää saa polkaistua käyntiin kunnolla.
Mikään kultakaivos ei haupitsituotanto Tampellalle ollut, sillä vuonna 1946 tehdyn jälkilaskelman mukaan toimitettujen 140 tykin kokonaishinta oli ollut 97 Mmk, mutta samalla oli syntynyt tappiota 9,7 Mmk eli noin 10 % kauppahinnasta. Puolustusvoimien PE ja Tampella väänsivätkin sodan jälkeen kättä korvauksista.
Sodan jälkeen 105 H/37 jäi Puolustusvoimien käyttöön edelleen, sillä olihan se uusinta kalustoa. Vanhat puuvanteiset, moottorihinausta huonosti kestäneet puupuolapyörät vaihdettiin pian sodan jälkeen 76RK/27:n sienikumipyöriksi, joita sodan jäljiltä oli yllinkyllin varastoissa.
Yksi 105 H/37 pääsi suomalaisen tykistön historiaan erikoislaatuisella tavalla: tykistökenraali V.P. Nenosen (1883-1960) kuoltua hänen arkkunsa kuljetettiin 105 H/37-tykillä n:o 2076 Hietaniemen hautausmaalle 25.02.1960. Tämä ja toinen, marsalkka Mannerheimin hautaustykki, ovat ainoat alkuperäisasussaan säilyneet 105 H/37:t.
60-luvun alussa Tampella sai tehtäväkseen tykkien modernisoinnin: tuliputket vaihdettiin uusiin pidempiin ja painontasaimet uusittiin. Muutokset perustuivat Boforsin suunnitelmiin, sillä alkuperäisen hankintasopimuksen mukaan Suomella oli oikeus saada tiedot perusaseseen Ruotsissa myöhemmin tehtävistä parannuksista. Vuosina 1963-1964 Tampella uudisti tällä tavoin yhteensä 133 kpl 105 H/37 -tykkejä (PE:n Hankintaos:n sopimus 110/Hank-62)j jotka kansan ihmeeksi tulivat kerralla Tampellan pihaan, aivan Porin radan varteen. Uudistuksessa syntyneen 105H61-37 -tykin silmiinpistävin tunnusmerkki on putken suulle asennettu 122K/60:n myötä käyttöön otettu lautassuuhidastin. Vielä vuonna 2000 kuuluu 105H61-37 Puolustusvoimien kalustoon, vaikka osa tykkejä onkin luovutettu Viron puolustusvoimille."
Last edited by a moderator:
