Presidentinvaalit 2024

jokuvaan

Ylipäällikkö
Venäjä haluaisi varmasti saada oman edunvalvojansa vaalikeskusteluihin mukaan. Halosen tapaisen hyödyllisen idiootin saaminen virkaan voi olla liikaa vaadittu, mutta keskusteluihin pitäisi päästä. Jos Rehn lähtee ehdolle, Keskustalla ei ole mitään syytä kiilottaa Ahoa varastorasvoista esille.
 

Huhta

Greatest Leader
Juuri näin, ikä saattaa alkaa painaa.
Suomalaiset äänestävät presidentiksi mieluummin vanhuksen. Onhan se jo nähty, vain Relander on aloittanut pestissä alta viidenkympin. Enkä usko tilanteen muuttuvan yhtään paremmaksi tulevaisuudessa, kun väestö vanhenee.
 

Huhta

Greatest Leader
Onhan eräs vaihtoehto, jota käyttäen ei tarvi mennä poikkeuslakien pariin: kauniiden naisten nosteessa Jenni Haukio! Pysyisi Linna suvussa ja olisi muutenkin kätevä ratkaisu.:cool:
Olisiko monarkiaan palaaminen yksi vaihtoehto? Sekin olisi ehkä eräänlainen poikkeuslaki, mutta sille on sentään vahva historiallinen peruste ja oikeutus.
 

Huhta

Greatest Leader
Harmi että Ahtisaari ei taida suostua enää ehdokkaaksi. Siinä menisi monelta jauhot suuhun. Itse äänestäisin heti.
Kierolla tavalla tykkään ajatuksesta, mutta 1937 syntyneenä Ahtisaari olisi jo lähemmäs 90. Taitaisi käydä Kekkoset, esikunta hoitaisi todellisen johtamisen...
 

Tumppi

Kapteeni
""
– Entinen presidentti on normaali kansalainen, jolla on kuitenkin menneisyytensä takia normaalia suurempi arvovalta, Vares selvittää.

– Heiltä sitten odotetaan, että he esiintyvät edelleen presidentillisesti, siinä mielessä etteivät he juurikaan kommentoi kiistanalaisia asioita. Jos he jotain kommentoivat, niin sitten esimerkiksi Ahtisaaren ja Koiviston tyyliin joitain suuria ulkopoliittisia kysymyksiä, kuten Ahtisaarella rauhanvälitykseen ja Koivistolla Venäjään ja Venäjän historiaan.


"
 

Sepeteus

Kapteeni
Tarja Halonen pohti Ylellä, pohti, onko Pekka Haaviston toiminnasta aloitettu tutkinta yritys kampittaa tämän presidentinvaalikampanjaa


Lähinnä näkisin että Haloskan puheenvuoro on osa Haaviston kampanjaa, haluaa nostaa esille sijaisuhriutumalla Haaviston. "Nyt jo aletaan Pekkaa mustamaalata"
 

hansai

Supreme Leader
Kun Niinistö väistyy, edessä voi olla perustuslain muutos – Tulevat vuodet vievät Suomen ulkopolitiikan tuntemattomille vesille
Essee: Perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa. Mitä tapahtuu, jos nämä kaksi vetävät eri suuntiin, pohtii Janne Riiheläinen Kanava-lehdessä.

KOTIMAA 9.3.2020 07:28
JANNE RIIHELÄINEN
Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö tarkasti Panssariprikaatin Parolannummella Hattulassa 4. maaliskuuta 2020.
Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö tarkasti Panssariprikaatin Parolannummella Hattulassa 4. maaliskuuta 2020. © EMMI KORHONEN / LEHTIKUVA

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti leimannut vahva konsensus. Muutaman vuoden päästä voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa hallitus ja presidentti ovat aivan eri linjoilla.

Tällöin voi olla tarpeen jopa muuttaa perustuslakia, kirjoittaa turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut bloggari ja tietokirjailija Janne Riiheläinen Kanava-lehden numerossa 2/2020. Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.


SUOMALAISTA ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa perinteisesti leimannut konsensus elää vahvana. Muutaman vuoden päästä voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa hallitus ja presidentti ovat keskenään aivan eri linjoilla.

Sotien jälkeisenä aikana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on käyty tavanomaista perusteellisempaa kansalaiskeskustelua oikeastaan vain kerran, EU-kansanäänestyksen alla. Silloinkin kysymys oli lähinnä siitä, miten Suomen kannattaa solmia läheiset siteet länteen.

Käynnissä oleva turvallisuuskriisi, vuosituhannen vaihteessa voimaan tullut uusi perustuslaki ja politiikassa voimistunut polarisaatio luovat nyt yhdessä riskialtista asetelmaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Pahimmillaan kehitys voi romuttaa pienen maan pragmaattisen pyrkimyksen yhtenäisyyteen elämän ja kuoleman kysymykseksi mielletyssä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Seuraavat eduskuntavaalit käytäneen keväällä 2023. Runsaan puolen vuoden päästä siitä on presidentinvaalien vuoro.

Eduskuntavaalien tulos ja hallituspohja vaikuttavat oleellisesti presidentinvaalien asetelmaan.
Nykyisten näkymien pohjalta hallitusta saattavat hyvinkin johtaa perussuomalaiset. Oli hallituspohja sitten perussuomalaisiin perustuva tai heidät ulkopuolelle jättävä, ratkaisusta syntyy vahvoja tunteita.

Osaltaan tunnelmia kuumentaa suomalaiseenkin politiikkaan pesiytynyt disinformaatio ja vihapuhe.

Poliittisessa puheessa on aina vedetty kotiinpäin ja kyseenalaistettu muita, mutta viimeisten vuosien aikana kehitys on mennyt hyvin ikävään suuntaan. Enää eivät eroa vain faktoista tehdyt tulkinnat ja johtopäätökset, vaan eri näkökulmia rakennetaan aivan eri todellisuuksista käsin. Olennaisemmaksi on tullut se, kuka sanoo, kuin se, mitä sanotaan.

Vuoden 2023 eduskuntavaalien ja niiden tuottaman hallituspohjan synnyttämä asetelma vaikuttaa voimakkaasti presidenttipeliin, joka käy juuri tuolloin kuumimmillaan.
Jos perussuomalaiset ovat hallituksessa, äänestäjät haluavat varmasti puolueelle presidentinvaaleissa vastapainoa ehdokkaasta, jonka uskovat sopivan siihen rooliin parhaiten. Jos perussuomalaiset menestyksestään huolimatta sittenkin jäisivät hallituksen ulkopuolelle, siitä hyötyy todennäköisesti joko puolueen oma ehdokas tai muista ehdokkaista se, jonka äänestäjät kokevat vastavoimaksi hallituspohjalle.

Ehdokasasettelu ja ehdokkaiden profiilit toki muokkaavat asetelmaa vahvasti, mutta ylivoimaista ehdokasta ei näillä näkymin ole tiedossa. Näin päädytään todennäköisesti kahteen kierrokseen ja sen myötä hyvin polarisoituneeseen asetelmaan.

Helmikuussa 2024 hallitus ja presidentti voivat siis olla keskenään syvästi eri linjoilla.

Saattaa myös olla, että äänestäjät odottavat – ja jopa vaativat – tällaista vastakkainasettelua.

Uuden perustuslain muotoilu, jonka mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, joutuu silloin lujalle koetukselle.
Pahimmillaan valtiojohdon sisäinen erilinjaisuus voi lamauttaa Suomen kyvyn reagoida nopeasti ja määrätietoisesti yllättäviin tilanteisiin, jollaisia valtiojohdon eteen väkisinkin tulee. Kaukaa ei ole myöskään haettu ajatus, että Kreml testaa uuden valtiojohdon reagointikykyä määrätietoisesti ja jopa kovaotteisesti.

OMALLA tavallaan vastakkainasettelua synnyttää nykyisen presidentin äärimmäisen vahva asema.
Vuonna 2012 ensimmäiselle virkakaudelleen valittu Sauli Niinistö nauttii poikkeuksellisen laajaa kansansuosiota. Häneen uskotaan ja luotetaan.
Tavallisten suomalaisten tapaan hallituksetkin ovat jättäneet ulkopolitiikan suurten linjojen vetämisen presidentin huoleksi. Presidentin asema on niin vahva, ettei kenenkään liene poliittisesti tarkoituksenmukaista ainakaan julkisesti ajaa mitään oikeasti vaihtoehtoista ulko- ja turvallisuuspoliittista linjausta.

Toinen epävarmuutta synnyttänyt tekijä on se, että keskenään hyvin erilaisia ulkopoliittisia painotuksia kannattavat ihmiset pitävät Niinistöä oman linjansa toteuttajana.
Hän on ohjannut Suomea tiiviisti Yhdysvaltain kylkeen, mutta pitänyt samaan aikaan ehdotonta rajaa Nato-jäsenyyteen. Matkoillaan hän on vieraillut niin Moskovassa kuin Valkoisessa talossa.
Niinistöä ei aikoinaan valittu tehtäväänsä minkään tietyn ulkopoliittisen linjan edustajana, koska hän ei ollut profiloitunut ulkopolitiikassa juuri lainkaan.

Vuonna 2012 ei myöskään ajateltu Suomen tarvitsevan ulkopoliittista johtajaa vaan pikemminkin unilukkaria.
Aktiivisen vakauspolitiikan nimellä kulkevan Niinistön ulkopoliittisen linjan toteutus perustuu pitkälti hänen omaan äärimmäisen vahvaan asemaansa kotimaassa ja hänen aktiivisuuteensa maailmalla. Aktiivisen vakauspolitiikan neljän pilarin on Niinistön määritelmän mukaan säädyttävä suhteessa toisiinsa. Jos yksi heikkenee, toisia on siis vahvistettava.
Säätöä, ainakin sen verran kuin sitä on mahdollista itse tehdä, on toteuttanut nimenomaan tasavallan presidentti. Tätä pilarimallia ei voi oikeastaan pitää poliittisena linjana, vaan pikemminkin pragmaattisena toimintatapana, joka mahdollistaa kussakin hetkessä optimaaliseksi arvioidun reagoinnin siihen, mitä toimintaympäristössämme tapahtuu.

Kun kansalaisten luottamus tällä tavoin tiivistyy yhteen ihmiseen, hänen väistymisensä on aikanaan omiaan synnyttämään hämmennystä ja jopa pelkoa. Jos eduskuntavaalit eivät värittäisi niin voimakkaasti tulevia presidentinvaaleja, voisi ennustaa, että niinistömäisimmäksi mielletty ehdokas tulisi valituksi.

Saksassa liittokansleri Angela Merkelin jäähyväiset eivät voisi olla niin pitkät kuin ovat, ellei niin moni haluaisi yleisen epävarmuuden ilmapiirissä lykätä hänen lopullista poistumistaan. Kun Niinistön jälkimmäisen kauden päättymisen vuonna 2024 aiheuttamaan epävarmuuteen yhdistetään sisäpoliittinen pyörre, tähän asti jokseenkin vakaa ja yksituumainen yleinen asennoituminen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan saattaa säröillä pahasti.

SUOMESSA on vallinnut syvä itsetyytyväisyys sen suhteen, miten maamme poliittinen johto on tehnyt keskeiset kylmän sodan jälkeiset turvallisuusratkaisunsa. Täällä ei esimerkiksi purettu monen muun maan tapaan yleistä asevelvollisuutta.
On kuitenkin aiheellista miettiä, onko nykyinen, vuonna 2000 voimaan tullut perustuslakimme jollain tasolla rakennettu oletukselle, että ulkopoliittiset kriisit ja koettelemukset olisivat taakse jäänyttä aikaa.

Perustuslaissa ei ehkä myöskään ole täysin hahmotettu EU:n ja sen yhteisten kantojen merkitystä Suomen asemalle.

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs Hannu Himanen varoitti kirjassaan Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (2017) nykyisen perustuslain vallanjaosta. Hän pitää ongelmallisena sitä, että perustuslaki ei suo presidentille edellytyksiä johtaa Suomen ulkopolitiikkaa kokonaisuudessaan, siis myös EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta.

Tähän asti Niinistö on hyvin vahvana presidenttinä käytännössä johtanut ulkopolitiikan kokonaisuutta, toki pääministerien ja hallitusten ”luvalla”. Hallitukset ovat olleet tiukasti presidentin linjoilla. Himanen esittää ratkaisuksi perustuslain muuttamista niin, että ulkopolitiikan johtaminen siirtyisi yksiselitteisesti pääministerin johtamalle, parlamentaarisesti vastuulliselle hallitukselle.

Uudelle tilanteelle on tyypillistä, että tapahtuu asioita, joita ei pitäisi voida tapahtua. Britannia päättää erota Euroopan unionista. Tosi-tv-tähti valitaan Yhdysvaltain presidentiksi. EU-maa nakertaa itse omaa oikeusvaltiotaan.
Sellaisia kehityskulkuja, joita ei ole etukäteen pidetty mahdollisina, ei myöskään osata torjua ajoissa.

Perustuslain kriittistä tarkastelua ulkopolitiikan johtamisen osalta puoltaa paitsi kokonaisuudessaan epävakaalta näyttävä lähitulevaisuus, myös tarve reagoida joustavammin uudenlaisiin uhkiin, joihin olemme joutuneet viime vuosina tottumaan.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon jämäköittämiseksi voidaan toki miettiä myös muita kuin valtioelinten keskinäisen tasapainon muuttamiseen perustuvia ratkaisuja.

Jos päätettäisiin palata presidenttivetoiseen järjestelmään, presidentin toimikauden pituus voitaisiin rajata neljään vuoteen, mutta presidentin kanslian poliittiset ja hallinnolliset voimavarat olisi moninkertaistettava.

Jos taas päätösvaltaa siirrettäisiin yhä enemmän pääministerille tai esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavalle varapääministerille, sekin edellyttäisi päätösvallan ja resurssien uusjakoa. Tämä olisi luonnollinen suunta, jos EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kehittyisi Suomen nykyisten toiveiden mukaan.

Tässä yhteydessä on syytä nostaa esille myös presidentti Niinistön viime elokuun suurlähettiläskokouksessa pitämän puhe, jossa hän puolusti ”voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia”.

Tämä lausuma viestii näkemystä, että turvallisuuden rakentaminen voi Niinistön mielestä edellyttää jopa perustuslakitasoisten muutosten tekemistä.



SUOMEN ulkopolitiikan keskeisen perustan luovat tällä hetkellä maamme EU-jäsenyys ja muut läntisen integraation ulottuvuudet. Erityisen tärkeää on tiivis yhteistyö Ruotsin, Yhdysvaltain ja Naton suuntaan.
Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ja monenkeskiset yhteistyöjärjestelmät ovat niin ikään Suomelle äärimmäisen tärkeitä. Venäjä on yrittänyt horjuttaa kaikkia näitä, ja koska se on onnistunut siinä ainakin jossain määrin, sillä ei liene mitään syytä muuttaa linjaansa.

Tähän horjutustyöhönsä Venäjä on löytänyt kumppaneikseen Euroopan populistiset ja kansallismieliset puolueet, joiden aatteet käyvät monessa suhteessa yksiin Kremlin tavoitteiden kanssa. Puolan ja Unkarin varoittavat esimerkit osoittavat, että tällaisten kansallishenkisten toimijoiden päästyä valtaan niiden sisältä nousee voimia, jotka ovat valmiita kaventamaan demokratiaa ja edistämään autoritaarisia toimintamalleja.

Perussuomalaisten kannattajista vajaa kolmannes on MTS:n mielipidetutkimuksen mukaan tyytymättömiä Suomen nykyiseen ulkopolitiikkaan. Tyytymättömyyden voisi olettaa kohdistuvan erityisesti EU-jäsenyyden asemaan vallitsevan ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana. Kansallisvaltiota korostavat arvot ylipäätään sopivat huonosti monenkeskisyyteen ja sääntöpohjaisuuteen, joka perustuu aina jonkinasteiseen valtion itsenäisen päätösvallan vapaaehtoiseen delegointiin.

Perussuomalaisten todennäköiseltä vaikuttava vaalimenestys vuoden 2023 eduskuntavaaleissa luo siis vaihtoehdon nykyiselle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalle – edellyttäen, että puolueen nykyinen EU-linja ei olennaisesti muutu vaaleihin mennessä. Olisi toki vaikea kuvitella, että perussuomalaiset silloinkaan löytäisivät konkreettisesti EU-vastaisen hallitusohjelman toteuttajiksi muita merkittäviä eduskuntapuolueita.

Perinteisen puoluekentän sirpaloituminen voi kuitenkin johtaa aikaisemmin mahdottomilta tuntuviin ratkaisuihin, kuten Itävallan tuore esimerkki osoittaa. Siellä keskustaoikeistolainen Kansanpuolue liittoutui vihreiden kanssa ja sysäsi samalla paitsioon aiemman kansallispopulistisen hallituskumppaninsa, joka ryvetti itsensä Venäjään liittyvissä asioissa.

Myös perussuomalaisten europarlamenttiryhmällä on varmasti osansa puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan muotoilemisessa.
Samaan ryhmään kuuluvat populistiset ja äärioikeistolaiset puolueet pyrkivät aktiivisesti heikentämään ja hajottamaan Euroopan unionia, ja useimmat niistä myötäilevät toimissaan Venäjää. Olisi vaikeaa kuvitella, että Suomen päähallituspuolue noudattaisi europarlamentissa ja kotimaassa eri linjoja näin keskeisessä asiassa.

SAULI NIINISTÖN vahva asema on pitänyt tavallaan piilossa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisten linjausten sisäiset ristiriidat. Kun hän poistuu näyttämöltä, syntyy väkisinkin tyhjiö, jonka täyttäminen pitäisi aloittaa jo nyt.
Juuri käynnistyneellä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelulla ja kaikkien eduskuntapuolueiden yhteisellä työllä sen parissa on siksikin paljon merkitystä. Puolueiden sisällä ja niiden välillä käytävä keskustelu ratkaisee sen, hoitaako Suomi myös jatkossa ulkopolitiikkaansa entiseen tapaan pragmaattisesti, läntisiin ja monenkeskisiin järjestelmiin vahvasti nojaten.

Maantieteemme kertoo, että vaihtoehtoinamme ovat itä tai länsi. Lännen olemme valinneet, mutta näyttää siltä, että tuota valintaamme meidän on oltava valmiina puolustamaan sekä sisäisiä että ulkoisia paineita vastaan.

Kirjoittaja Janne Riiheläinen on turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut bloggari ja tietokirjailija, joka tunnetaan myös lisänimellä Rysky.

 

Woodsman

Ylipäällikkö
Kun Niinistö väistyy, edessä voi olla perustuslain muutos – Tulevat vuodet vievät Suomen ulkopolitiikan tuntemattomille vesille
Essee: Perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa. Mitä tapahtuu, jos nämä kaksi vetävät eri suuntiin, pohtii Janne Riiheläinen Kanava-lehdessä.

KOTIMAA 9.3.2020 07:28
JANNE RIIHELÄINEN
Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö tarkasti Panssariprikaatin Parolannummella Hattulassa 4. maaliskuuta 2020.
Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö tarkasti Panssariprikaatin Parolannummella Hattulassa 4. maaliskuuta 2020. © EMMI KORHONEN / LEHTIKUVA

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti leimannut vahva konsensus. Muutaman vuoden päästä voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa hallitus ja presidentti ovat aivan eri linjoilla.

Tällöin voi olla tarpeen jopa muuttaa perustuslakia, kirjoittaa turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut bloggari ja tietokirjailija Janne Riiheläinen Kanava-lehden numerossa 2/2020. Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.


SUOMALAISTA ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa perinteisesti leimannut konsensus elää vahvana. Muutaman vuoden päästä voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa hallitus ja presidentti ovat keskenään aivan eri linjoilla.

Sotien jälkeisenä aikana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on käyty tavanomaista perusteellisempaa kansalaiskeskustelua oikeastaan vain kerran, EU-kansanäänestyksen alla. Silloinkin kysymys oli lähinnä siitä, miten Suomen kannattaa solmia läheiset siteet länteen.

Käynnissä oleva turvallisuuskriisi, vuosituhannen vaihteessa voimaan tullut uusi perustuslaki ja politiikassa voimistunut polarisaatio luovat nyt yhdessä riskialtista asetelmaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Pahimmillaan kehitys voi romuttaa pienen maan pragmaattisen pyrkimyksen yhtenäisyyteen elämän ja kuoleman kysymykseksi mielletyssä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Seuraavat eduskuntavaalit käytäneen keväällä 2023. Runsaan puolen vuoden päästä siitä on presidentinvaalien vuoro.

Eduskuntavaalien tulos ja hallituspohja vaikuttavat oleellisesti presidentinvaalien asetelmaan.
Nykyisten näkymien pohjalta hallitusta saattavat hyvinkin johtaa perussuomalaiset. Oli hallituspohja sitten perussuomalaisiin perustuva tai heidät ulkopuolelle jättävä, ratkaisusta syntyy vahvoja tunteita.

Osaltaan tunnelmia kuumentaa suomalaiseenkin politiikkaan pesiytynyt disinformaatio ja vihapuhe.

Poliittisessa puheessa on aina vedetty kotiinpäin ja kyseenalaistettu muita, mutta viimeisten vuosien aikana kehitys on mennyt hyvin ikävään suuntaan. Enää eivät eroa vain faktoista tehdyt tulkinnat ja johtopäätökset, vaan eri näkökulmia rakennetaan aivan eri todellisuuksista käsin. Olennaisemmaksi on tullut se, kuka sanoo, kuin se, mitä sanotaan.

Vuoden 2023 eduskuntavaalien ja niiden tuottaman hallituspohjan synnyttämä asetelma vaikuttaa voimakkaasti presidenttipeliin, joka käy juuri tuolloin kuumimmillaan.
Jos perussuomalaiset ovat hallituksessa, äänestäjät haluavat varmasti puolueelle presidentinvaaleissa vastapainoa ehdokkaasta, jonka uskovat sopivan siihen rooliin parhaiten. Jos perussuomalaiset menestyksestään huolimatta sittenkin jäisivät hallituksen ulkopuolelle, siitä hyötyy todennäköisesti joko puolueen oma ehdokas tai muista ehdokkaista se, jonka äänestäjät kokevat vastavoimaksi hallituspohjalle.

Ehdokasasettelu ja ehdokkaiden profiilit toki muokkaavat asetelmaa vahvasti, mutta ylivoimaista ehdokasta ei näillä näkymin ole tiedossa. Näin päädytään todennäköisesti kahteen kierrokseen ja sen myötä hyvin polarisoituneeseen asetelmaan.

Helmikuussa 2024 hallitus ja presidentti voivat siis olla keskenään syvästi eri linjoilla.

Saattaa myös olla, että äänestäjät odottavat – ja jopa vaativat – tällaista vastakkainasettelua.

Uuden perustuslain muotoilu, jonka mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, joutuu silloin lujalle koetukselle.
Pahimmillaan valtiojohdon sisäinen erilinjaisuus voi lamauttaa Suomen kyvyn reagoida nopeasti ja määrätietoisesti yllättäviin tilanteisiin, jollaisia valtiojohdon eteen väkisinkin tulee. Kaukaa ei ole myöskään haettu ajatus, että Kreml testaa uuden valtiojohdon reagointikykyä määrätietoisesti ja jopa kovaotteisesti.

OMALLA tavallaan vastakkainasettelua synnyttää nykyisen presidentin äärimmäisen vahva asema.
Vuonna 2012 ensimmäiselle virkakaudelleen valittu Sauli Niinistö nauttii poikkeuksellisen laajaa kansansuosiota. Häneen uskotaan ja luotetaan.
Tavallisten suomalaisten tapaan hallituksetkin ovat jättäneet ulkopolitiikan suurten linjojen vetämisen presidentin huoleksi. Presidentin asema on niin vahva, ettei kenenkään liene poliittisesti tarkoituksenmukaista ainakaan julkisesti ajaa mitään oikeasti vaihtoehtoista ulko- ja turvallisuuspoliittista linjausta.

Toinen epävarmuutta synnyttänyt tekijä on se, että keskenään hyvin erilaisia ulkopoliittisia painotuksia kannattavat ihmiset pitävät Niinistöä oman linjansa toteuttajana.
Hän on ohjannut Suomea tiiviisti Yhdysvaltain kylkeen, mutta pitänyt samaan aikaan ehdotonta rajaa Nato-jäsenyyteen. Matkoillaan hän on vieraillut niin Moskovassa kuin Valkoisessa talossa.
Niinistöä ei aikoinaan valittu tehtäväänsä minkään tietyn ulkopoliittisen linjan edustajana, koska hän ei ollut profiloitunut ulkopolitiikassa juuri lainkaan.

Vuonna 2012 ei myöskään ajateltu Suomen tarvitsevan ulkopoliittista johtajaa vaan pikemminkin unilukkaria.
Aktiivisen vakauspolitiikan nimellä kulkevan Niinistön ulkopoliittisen linjan toteutus perustuu pitkälti hänen omaan äärimmäisen vahvaan asemaansa kotimaassa ja hänen aktiivisuuteensa maailmalla. Aktiivisen vakauspolitiikan neljän pilarin on Niinistön määritelmän mukaan säädyttävä suhteessa toisiinsa. Jos yksi heikkenee, toisia on siis vahvistettava.
Säätöä, ainakin sen verran kuin sitä on mahdollista itse tehdä, on toteuttanut nimenomaan tasavallan presidentti. Tätä pilarimallia ei voi oikeastaan pitää poliittisena linjana, vaan pikemminkin pragmaattisena toimintatapana, joka mahdollistaa kussakin hetkessä optimaaliseksi arvioidun reagoinnin siihen, mitä toimintaympäristössämme tapahtuu.

Kun kansalaisten luottamus tällä tavoin tiivistyy yhteen ihmiseen, hänen väistymisensä on aikanaan omiaan synnyttämään hämmennystä ja jopa pelkoa. Jos eduskuntavaalit eivät värittäisi niin voimakkaasti tulevia presidentinvaaleja, voisi ennustaa, että niinistömäisimmäksi mielletty ehdokas tulisi valituksi.

Saksassa liittokansleri Angela Merkelin jäähyväiset eivät voisi olla niin pitkät kuin ovat, ellei niin moni haluaisi yleisen epävarmuuden ilmapiirissä lykätä hänen lopullista poistumistaan. Kun Niinistön jälkimmäisen kauden päättymisen vuonna 2024 aiheuttamaan epävarmuuteen yhdistetään sisäpoliittinen pyörre, tähän asti jokseenkin vakaa ja yksituumainen yleinen asennoituminen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan saattaa säröillä pahasti.

SUOMESSA on vallinnut syvä itsetyytyväisyys sen suhteen, miten maamme poliittinen johto on tehnyt keskeiset kylmän sodan jälkeiset turvallisuusratkaisunsa. Täällä ei esimerkiksi purettu monen muun maan tapaan yleistä asevelvollisuutta.
On kuitenkin aiheellista miettiä, onko nykyinen, vuonna 2000 voimaan tullut perustuslakimme jollain tasolla rakennettu oletukselle, että ulkopoliittiset kriisit ja koettelemukset olisivat taakse jäänyttä aikaa.

Perustuslaissa ei ehkä myöskään ole täysin hahmotettu EU:n ja sen yhteisten kantojen merkitystä Suomen asemalle.

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs Hannu Himanen varoitti kirjassaan Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (2017) nykyisen perustuslain vallanjaosta. Hän pitää ongelmallisena sitä, että perustuslaki ei suo presidentille edellytyksiä johtaa Suomen ulkopolitiikkaa kokonaisuudessaan, siis myös EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta.

Tähän asti Niinistö on hyvin vahvana presidenttinä käytännössä johtanut ulkopolitiikan kokonaisuutta, toki pääministerien ja hallitusten ”luvalla”. Hallitukset ovat olleet tiukasti presidentin linjoilla. Himanen esittää ratkaisuksi perustuslain muuttamista niin, että ulkopolitiikan johtaminen siirtyisi yksiselitteisesti pääministerin johtamalle, parlamentaarisesti vastuulliselle hallitukselle.

Uudelle tilanteelle on tyypillistä, että tapahtuu asioita, joita ei pitäisi voida tapahtua. Britannia päättää erota Euroopan unionista. Tosi-tv-tähti valitaan Yhdysvaltain presidentiksi. EU-maa nakertaa itse omaa oikeusvaltiotaan.
Sellaisia kehityskulkuja, joita ei ole etukäteen pidetty mahdollisina, ei myöskään osata torjua ajoissa.

Perustuslain kriittistä tarkastelua ulkopolitiikan johtamisen osalta puoltaa paitsi kokonaisuudessaan epävakaalta näyttävä lähitulevaisuus, myös tarve reagoida joustavammin uudenlaisiin uhkiin, joihin olemme joutuneet viime vuosina tottumaan.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon jämäköittämiseksi voidaan toki miettiä myös muita kuin valtioelinten keskinäisen tasapainon muuttamiseen perustuvia ratkaisuja.

Jos päätettäisiin palata presidenttivetoiseen järjestelmään, presidentin toimikauden pituus voitaisiin rajata neljään vuoteen, mutta presidentin kanslian poliittiset ja hallinnolliset voimavarat olisi moninkertaistettava.

Jos taas päätösvaltaa siirrettäisiin yhä enemmän pääministerille tai esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavalle varapääministerille, sekin edellyttäisi päätösvallan ja resurssien uusjakoa. Tämä olisi luonnollinen suunta, jos EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kehittyisi Suomen nykyisten toiveiden mukaan.

Tässä yhteydessä on syytä nostaa esille myös presidentti Niinistön viime elokuun suurlähettiläskokouksessa pitämän puhe, jossa hän puolusti ”voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia”.

Tämä lausuma viestii näkemystä, että turvallisuuden rakentaminen voi Niinistön mielestä edellyttää jopa perustuslakitasoisten muutosten tekemistä.



SUOMEN ulkopolitiikan keskeisen perustan luovat tällä hetkellä maamme EU-jäsenyys ja muut läntisen integraation ulottuvuudet. Erityisen tärkeää on tiivis yhteistyö Ruotsin, Yhdysvaltain ja Naton suuntaan.
Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ja monenkeskiset yhteistyöjärjestelmät ovat niin ikään Suomelle äärimmäisen tärkeitä. Venäjä on yrittänyt horjuttaa kaikkia näitä, ja koska se on onnistunut siinä ainakin jossain määrin, sillä ei liene mitään syytä muuttaa linjaansa.

Tähän horjutustyöhönsä Venäjä on löytänyt kumppaneikseen Euroopan populistiset ja kansallismieliset puolueet, joiden aatteet käyvät monessa suhteessa yksiin Kremlin tavoitteiden kanssa. Puolan ja Unkarin varoittavat esimerkit osoittavat, että tällaisten kansallishenkisten toimijoiden päästyä valtaan niiden sisältä nousee voimia, jotka ovat valmiita kaventamaan demokratiaa ja edistämään autoritaarisia toimintamalleja.

Perussuomalaisten kannattajista vajaa kolmannes on MTS:n mielipidetutkimuksen mukaan tyytymättömiä Suomen nykyiseen ulkopolitiikkaan. Tyytymättömyyden voisi olettaa kohdistuvan erityisesti EU-jäsenyyden asemaan vallitsevan ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana. Kansallisvaltiota korostavat arvot ylipäätään sopivat huonosti monenkeskisyyteen ja sääntöpohjaisuuteen, joka perustuu aina jonkinasteiseen valtion itsenäisen päätösvallan vapaaehtoiseen delegointiin.

Perussuomalaisten todennäköiseltä vaikuttava vaalimenestys vuoden 2023 eduskuntavaaleissa luo siis vaihtoehdon nykyiselle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalle – edellyttäen, että puolueen nykyinen EU-linja ei olennaisesti muutu vaaleihin mennessä. Olisi toki vaikea kuvitella, että perussuomalaiset silloinkaan löytäisivät konkreettisesti EU-vastaisen hallitusohjelman toteuttajiksi muita merkittäviä eduskuntapuolueita.

Perinteisen puoluekentän sirpaloituminen voi kuitenkin johtaa aikaisemmin mahdottomilta tuntuviin ratkaisuihin, kuten Itävallan tuore esimerkki osoittaa. Siellä keskustaoikeistolainen Kansanpuolue liittoutui vihreiden kanssa ja sysäsi samalla paitsioon aiemman kansallispopulistisen hallituskumppaninsa, joka ryvetti itsensä Venäjään liittyvissä asioissa.

Myös perussuomalaisten europarlamenttiryhmällä on varmasti osansa puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan muotoilemisessa.
Samaan ryhmään kuuluvat populistiset ja äärioikeistolaiset puolueet pyrkivät aktiivisesti heikentämään ja hajottamaan Euroopan unionia, ja useimmat niistä myötäilevät toimissaan Venäjää. Olisi vaikeaa kuvitella, että Suomen päähallituspuolue noudattaisi europarlamentissa ja kotimaassa eri linjoja näin keskeisessä asiassa.

SAULI NIINISTÖN vahva asema on pitänyt tavallaan piilossa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisten linjausten sisäiset ristiriidat. Kun hän poistuu näyttämöltä, syntyy väkisinkin tyhjiö, jonka täyttäminen pitäisi aloittaa jo nyt.
Juuri käynnistyneellä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelulla ja kaikkien eduskuntapuolueiden yhteisellä työllä sen parissa on siksikin paljon merkitystä. Puolueiden sisällä ja niiden välillä käytävä keskustelu ratkaisee sen, hoitaako Suomi myös jatkossa ulkopolitiikkaansa entiseen tapaan pragmaattisesti, läntisiin ja monenkeskisiin järjestelmiin vahvasti nojaten.

Maantieteemme kertoo, että vaihtoehtoinamme ovat itä tai länsi. Lännen olemme valinneet, mutta näyttää siltä, että tuota valintaamme meidän on oltava valmiina puolustamaan sekä sisäisiä että ulkoisia paineita vastaan.

Kirjoittaja Janne Riiheläinen on turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut bloggari ja tietokirjailija, joka tunnetaan myös lisänimellä Rysky.

Persukauhu on hirrrrveä asia. Onneksi olen itseni asemoinut äärikeskustaan, kaikki käy :D
 
Top