Rudolf Walden, suurliikemies ja jalkaväenkenraali

YliKoo

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Mannerheimista ja Waldenista on jo ketju, mutta jos @John Hilly ja @TomTom suovat, niin avaan uuden ketjun käsittelemään ensisijaisesti Waldenia. Lähes aina hänet mainitaan Marskin varjona jota hän varmasti myös oli, mutta minua kiinnostaa Waldenin omat ansiot. Uskon, että niitä on yhdelle miehelle kylliksi.

En tunne syvällisesti asiaa, mutta Waldenin keskeinen rooli paperiteollisuuden kehittäjänä on ollut merkittävä koko Suomen talouden kannalta. Hänen toimintansa liikemiehenä on ollut samanaikaista monien ministeripestien ja muiden valtiollisten toimien kanssa. Olisi helppoa epäillä opportunismista, mutta ymmärtääkseni hänen saavutuksensa teollisuudessa eivät olleet johdannaisia valtiollisesta toiminnasta. Luullakseni asia on ollut ennemminkin päin vastoin, kyvykästä miestä on hyödynnetty myös valtiollisiin tehtäviin. Vain omaa arveluani.

Alla Kansallisbiografian alkukappale sekä siitä lainattu tiivistelmä urasta. Viimeiseksi laitan muutaman oman poimintoni eri lähteistä.

"Aktiiviupseerin tutkinnon suorittanut Walden nousi Suomen keskeisimmän vientiteollisuuden alan, puunjalostusteollisuuden, huomattavimmaksi johtajaksi maailmansotien välisenä aikana. Tämän merkittävän siviiliuransa rinnalla hän toimi puolustusministerinä peräti kahdeksassa hallituksessa ja oli lisäksi keskeisissä sotilaallisissa tehtävissä vapaussodan ja talvisodan aikana. Lisäksi Walden oli jäsenenä kolme kertaa Venäjän/Neuvostoliiton kanssa rauhan solmineissa valtuuskunnissa."

Ura:

Suomen Kadettikoulu (priimus) 1892 - 1900

Aliluutnantti Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoonassa 1900 - 1902; erotettu kieltäydyttyään osallistumasta kutsuntalautakunnan sotilasjäsenenä asevelvollisuuskutsuntoihin 1902

Tatarovin paperitehtaan rahastonhoitaja, kirjanpitäjä, konttoripäällikkö Venäjällä 1902 – 1903

Kirjapaino Oy Slovon konttoripäällikkö, isännöitsijä 1903 - , toimitusjohtaja Pietarissa 1906 - 1911; suomalaisten paperitehtaiden edustaja Venäjällä 1911 - 1918

Suomen armeijan luutnantti 3.2.1918; päämajan esikuntakomendantin apulainen

Vaasan suojeluskuntapiirin päällikkö, päämajan etappipäällikkö, valloitettujen alueiden turvaamispäällikkö helmikuusta toukokuuhun 1918; majuri, everstiluutnantti, eversti 1918, kenraalimajuri 1919

Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n hallituksen puheenjohtaja, toimitusjohtaja 1920 -

Sotaministeri Lauri Ingmanin hallituksessa 27.11.1918 - 17.4.1919

Kaarlo Castrénin hallituksessa 17.4.1919 - 15.8.1919

Tarton rauhanneuvottelujen suomalaisen valtuuskunnan jäsen 1920

puolustusneuvoston jäsen 1931 - , puheenjohtaja 1941 - 1944

päämajan edustaja valtioneuvostossa talvisodan aikana 1939 - 1940

puolustusministeri Risto Rytin hallituksessa 27.3.1940 - 4.1.1941, J. W. Rangellin hallituksessa 4.1.1941 - 5.3.1943, Edwin Linkomiehen hallituksessa 5.3.1943 - 8.8.1944, Antti Hackzellin hallituksessa 8.8.1944 - 21.9.1944, Urho Castrénin hallituksessa 21.9.1944 - 17.11.1944, J. K. Paasikiven hallituksessa 17.11.1944 - 1.12.1944

Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1930 - 1931

Suomen Paperitehtaiden Yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja 1918 - 1921 hallintoneuvoston puheenjohtaja 1921 - 1940

Myllykoski Träsliperi Ab:n osakas, johtokunnan puheenjohtaja 1919 -

Oy Jämsänkosken johtokunnan puheenjohtaja 1919 -

Säteri Oy:n hallituksen puheenjohtaja 1940 -

Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvoston jäsen 1931 -

Vapaudenristin ritarikunnan kansleri 1940 - 1945

Jalkaväenkenraali 1942

Kunnianosoitukset:

Vapaudenristin (VR) suurr. rtk.; VR 1 mk.

VR 2 mk.; VR am. 1; Mannerheim-risti 2

Suomen Valkoisen Ruusun suurr.; Vapaussodan mm., Talvisodan mm.

Suojeluskuntain hop. ar.

Suomen Punaisen Ristin pr. am.; Norjan Pyhän Olavin K

Romanian Tonavan Ristin suurr.; Ruotsin Miekka-r. suurr.

Ruotsin Pohjantähden K 1; Preussin rautaristi 2

Saksan Kotkan suurr.

Saksan rautaristi 1

Tanskan Dannebrogin suurr.

Unkarin Ansio-r. suurr.

-------------------------------

Omia poimintoja eri lähteistä, en väitä todistusvoimaisiksi:

Walden ilmoittautui helmikuussa 1928 Mannerheimille ja rakensi kenttäarmeijan sekä vastasi siitä, että armeijalla oli kaikki, mitä tarvittiin. Yleni Vapaussodan aikana ja jälkeen 14 kuukaudessa luutnantista kenraalikuntaan. Toimi mm armeijan ja suojeluskuntain ylipäällikkönä vuoden 1918 lopussa, ennen Mannerheimia.

Kannatti sodan jälkeen punavankien vapauttamista vaikka oli varsin oikeistolainen, ja hänellä oli ilmeisesti myös vaikutusta paluuseen kohti normaalimpaa yhteiskunnallista olotilaa. Waldenin väitetty kommentti presidentti Ståhlbergin kyydityksen jälkeen 1931: "Kyyditys ei niin suuri häpeä ole, mutta se että Wallenius jäi kiinni." Mäntsälän kapinan ja Lapuanliikkeen lakkautuksen jälkeen luopui jyrkästä oikeistolaisuudesta.

Vapaussodan jälkeen palasi takaisin paperiteollisuuteen, mutta hänet nimitettiin myös sotaministeriksi. Keskeinen rooli asevelvollisuuslain ja suojeluskunta-asetuksen säätämisessä, sekä antoi esitykset kadettikoulun ja sotakorkeakoulun perustamiseksi.

Loi Suomen Paperitehtaiden Yhdistyksen sekä Yhtyneet Paperitehtaat, joka kaikkiaan ja kokonaisuutena oli taloudellisesti merkittävä Suomessa. Walden oli paperiteollisuuden ykkösmies ja käynnisti ulkomaankauppaa jo 1918 ja lukeutui jo tuolloin Suomen vaikutusvaltaisimpien teollisuusjohtajien joukkoon. Perusti itselleen pari uutta kuntaa ja seurakuntaa pappeineen ja hautuumaineen.

Perusti oman ammussorvaamon Valkeakosken paperitehtaan yhteyteen 1930-luvun lopulla, kun valtio ei ottanut varustautumista riittävän tosissaan.

Neuvottelijana Tarton rauhassa 1920, Moskovan rauhansopimus 1940, välirauhansopimus 1944 josta käynnistyi välirauhan ja jatkosodan kestänyt kausi puolustusministreinä. Walden oli sotavuosina ministerinä pidempään kuin kukaan toinen.

Mannerheim ja Walden saivat vastustivat Saksan vaatimuksta Suomen joukkojen hyökkäyksestä Leningradiin.

Tammikuun 1940 kihlauksen keskeisiä toimijoita, oliko siinä sopimusyhteiskunnan synty kovan teollisuuspatruunan luomana?

Elokuussa 1940 hyväksyttiin saksalaisten kauttakulku asekauppoja vastaan. Mannerheim Ryti, ja Walden olivat keskeisimpiä päättäjiä, vaikka eivät kolmannen valtakunnan ihailijoita olleetkaan. Muut "sotakabinetin jäsenet" Witting ja Heinrich eivät ilmeisesti olleet liittoutumiseen johtaneiden päätösten ytimessä.

Menetti kaksi poikaansa sodassa.

Sodan päätyttyä Walden joutui vielä puolustusministerinä alistumaan venäläisten vaatimuksesta toteutettuun suojeluskuntajärjestön lakkauttamiseen. Tämä oli yksi niistä raskaista rauhanehtojen toteuttamiseen liittyneistä päätöksistä, jotka veivät häneltä voimat. Marraskuun lopulla hän halvaantui ja joutui eroamaan valtioneuvoston jäsenyydestä. Hän muutti maatilalleen Sysmän Rapalaan, missä hän kuoli syksyllä 1946.
 

Sardaukar

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Millä perusteella Walden sai Mannerheim-ristin?
Ilmeisesti yleisistä ansioista kuten muutkin kenraalit, jotka ko. kunniamerkin saivat. Oli muuten nopea yleneminen. Luutnantista kenraalimajuriksi yhdessä vuodessa.

Mutta olihan miehellä meriittejä:

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=170
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rudolf_Walden#Raskaat_uhraukset

Aliluutnantti 22.8.1900, luutnantti 3.2.1918, majuri 18.2.1918, everstiluutnantti 12.4.1918, eversti 20.6.1918, kenraalimajuri 6.4.1919, kenraaliluutnantti 9.4.1941, jalkaväenkenraali 3.6.1942.
VR SR mk, SVR SR, MR 2, VR 1 mk, VR 2 mk, K SVR 1, VR Am 1, SPR am, Sk hop Ar, Vs mm, Ts mm, RUL am, RuotsMR suurr K, SaksKtR suurr mk, K NorjPOR 1, UnkAR suurr, RomTR suurr, TanskDR suurr, K RuotsPR 1, PrRr 2, SaksRR 1.

Kenraali Karl Rudolf Waldenin kuoltua kirjoitti Suomen Marsalkka Mannerheim hänen vaimolleen: "Säilytän kiitollisessa muistossa hänen uskollisen ystävyytensä. Se sitoi meidät yhteen aina siitä hetkestä lähtien, jolloin tiemme yhtyivät vapaussodan pimeimpinä päivinä. Pieninkään pilvi ei ole sitä himmentänyt. Hänen kokemuksensa suurteollisuusmiehenä, hänen mielikuvituksensa, kun kysymyksessä oli armeijan organisaation luominen aivan tyhjästä, olivat seikkoja, joita Suomi juuri silloin tarvitsi. Puolustusministerinä hädän hetkellä ja maamme sotateollisuuden suuripiirteisenä rakentajana maallamme ei ole ollut hänen vertaistaan".

Eiköhän tuo selitä.
 

John Hilly

Kenraali
Tahra Waldenin kilvessä oli sotavankityövoiman kohtelussa ja käytössa Valkeakoskella 1941-42. Majoitusolot olivat surkeat samoin kuin muonitus.
Kuolleisuus oli suurta.

Vaikuttiko ministeriys mahdollisuuteen toimia näin?
 

arix

Eversti
Millä perusteella Walden sai Mannerheim-ristin?
Taisi olla palkinto isänmaan puolesta tehdystä työstä. Ansaitusti.

”Ylipäällikkö on pvm:llä 2.12.44 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi jalkaväenkenraali Karl Rudolf Waldenin.”

Marraskuun 27. päivän illalla 1944 Walden oli ollut hallituksen iltakoulussa, jossa oli käsitelty monia tärkeitä ja vaikeita asioita. Kotiin palattuaan hän sai halvauskohtauksen. Koko oikea puoli halvaantui ja hän menetti puhekykynsä. Potilas sairastui vielä molemminpuoliseen keuhkokuumeeseen, mutta kesti sen. Halvauksesta hän ei toipunut enää milloinkaan eikä saanut puhekykyään takaisin. Walden eli tämän jälkeen vielä kaksi vuotta. Hän kuoli 25.10.1946 ja marraskuun 1. päivänä hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa ikuiseen lepoon. Ruumiinsiunauksen toimitti kenttäpiispa Johannes Björklund. Kahdeksan kenraalia kantoi arkun kirkosta tykin lavetille. Surumarssin sävelten soidessa saattue lähti kohti Hietaniemen hautausmaata kenraalien marssiessa kunniavartiossa arkun kahden puolen.

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=170

edit. Sardaukar oli nopea...
 

John Hilly

Kenraali
Perinpohjainen Aamulehden juttu asiasta. Kopioin sen tänne, koska juttu on maksumuurin takana.

Nälkäkuolemia ja raipparangaistuksia – Näin suomalaiset kohtelivat sotavankeja Valkeakoskella

Suomessa oli talvella 75 vuotta sitten yli 55 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Helmikuussa 1942 heistä kuoli joka päivä keskimäärin lähes sata, useimmat nälkään nääntyneinä. Yksi pahamaineisimmista sotavankileireistä sijaitsi Valken tehtaalla Valkeakoskella. Leirin virallinen arkisto on kadonnut, mutta sen ihmiskohtaloista on säilynyt arvokkaita tiedonrippeitä.

26.2.2017 11.09

Valkeakosken sotavankileiristä säilyneet valokuvat ovat todennäköisesti leirin päällikön Karl Ernst Svenssonin ottamia. Svenssonin tytär antoi ne aikanaan valkeakoskelaiselle paikallishistorioitsija Aarre Salliselle, jonka kautta ne päätyivät UPM:n keskusarkistoon. Hoikat neuvostosotavangit on kuvattu Valken tehtaan lasivaraston lastaussillan katoksen päällä.
Olli Koikkalainen

Keskustele
”Koko leiristä on sanottava, etteivät Valkeakosken tehtaat millään tavoin ole pyrkineet aikaansaamaan tyydyttäviä olosuhteita, mutta kylläkin käyttämään sotavankeja hyväkseen melkein ilmaisena työvoimana.”
Näin tylyyn arvioon päätyi armeijan päämajan toimistoupseeri, kapteeni Albert Hämäläinen käytyään tarkastusmatkalla Valkeakosken sotavankileirillä hieman ennen joulua 1941.
Hämäläinen tyrmistyi. Tarkastushetkellä paikalla olleista 278 neuvostoliittolaisesta sotavangista noin joka neljäs oli työkyvyttömänä, useita oli hiljattain kuollut ja heikoimpia oli lähetetty muille leireille ja sairaaloihin.
Erityisesti hän moitti vankien ala-arvoista majoitusta:
”Asuntona on puolivalmis tehdasrakennuksen ohutseinäinen sementtinen autovaja, jonka seinistä ja katosta lakkaamatta tihkuu vettä niin, että lattia ja makuulavitsat ovat aina märkiä. Vaikka Valkeakosken tehtaat tuottavat parhaasta päästä juuri paperia, sitä ei ole riittänyt vankien makuupusseiksi.”
”Toisena majoitushuoneena on ohutseinäinen lautaparakki, jossa mitä alkeellisin lämmityslaitos (tiilikivien varassa kumollaan oleva tyhjä öljytynnöri); kunnollisia polttopuita ei ole ollut, ainoastaan märkiä laudanpätkiä.”
”Tästä kurjasta majoituksesta tehdas ottaa viisi markkaa vuorokaudelta vankia kohden. Majoitusmaksua valtio on suorittanut tehdasyhtymälle jo toistasataatuhatta.”

Ruokailuhetki Valkeakosken sotavankileirin keittiön virkaa toimittaneen tönön edustalla. Leirin päällikön määräyksestä vangit valmistivat ruokansa itse, mikä saattoi olla yksi syy vankien nääntymiseen. Useilla muilla leireillä muonituksesta vastasivat lotat.
UPM Keskusarkisto
Tammikuussa 1942 jo puolet leirin vangeista oli työkyvyttömänä huonon ravinnon, raskaan fyysisen työn, tautien, mielivaltaisten rangaistusten ja leirin surkeiden olosuhteiden takia. Leiri lakkautettiin.
Kaikkiaan Valkeakosken leirillä ehti olla sen kuuden toimintakuukauden aikana 371 sotavankia. Heistä 159:n tiedetään kuolleen suomalaisten käsiin ennen jatkosodan päättymistä syksyllä 1944. Yksin tammikuussa 1942 heistä menehtyi lähes 50.
Miten katastrofiin päädyttiin?
Työvoimaksi tehtaille

Kaikki sotatoimialueiden ulkopuoliset sotavankileirit oli määrä perustaa armeijan päämajan alaisen kotijoukkojen esikunnan vastuulle. Sen määräysvalta oli kuitenkin Valkeakoskella vain nimellinen, sillä kuten monessa muussakin asiassa Valkeakoskella, käytännössä ylintä päätösvaltaa myös leirillä käytti Yhtyneiden Paperitehtaiden (YP) johto.
Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, YP:n tytäryhtiöllä Valke Oy:llä jäi kesken lasi- ja luuliimatehtaan rakentaminen Valkeakoskelle nykyiselle Varsanhännän teollisuusalueelle.
Miesten lähdettyä rintamalle yhtiö tarvitsi työvoimaa sekä Valken työmaalle että Valkeakosken muille tehtailleen, jotka oli valjastettu tuottamaan sotatarvikkeita Suomelle ja paperia muun muassa natsi-Saksaan.
YP:n pyyntö saada sotavankeja töihin Valkeakoskelle toteutui nopeasti elokuussa 1941. Asiaa lienee jouduttanut puolustusministerinä toiminut YP:n pääomistaja, paperipatruuna Rudolf Walden.

Yhtyneiden paperitehtaiden lähettämä anomuskirje, joka johti Valkeakosken sotavankileirin perustamiseen kesällä 1941.
UPM Keskusarkisto
200 vankia 150 neliön tiloissa

Vankeja tuli aluksi 200. Heidät majoitettiin Valken tehtaan kellariin valmisteilla olleeseen autotalliin, jonka pinta-ala oli runsaat 150 neliötä.
Pimeässä ja alati kosteutta tihkuneessa betonisalissa ei ollut käytännössä muuta kuin rautakamiina, pöytä, raakalaudasta tehtyjä 2–3-kerroksisia makuulavitsoja ilman peitteitä ja pehmusteita sekä radiokaiuttimet propagandaa varten.
Autotallin ulkopuolelle aidattiin piikkilangalla leirin piha-alue. Lisää majoitustilaa myöhemmin tulleille vangeille saatiin aitojen ulkopuolella sijainneesta rakennusmiesten lautaseinäisestä ruokailuparakista.
Miehistö majoittui tehtaan tiloihin ja lähistöllä olleeseen taloon.
Leirin päällikkönä toiminut 50-vuotias helsinkiläinen liikkeenharjoittaja, vänrikki Karl Svensson huomautti omien sanojensa mukaan leirin olosuhteiden epäkohdista kotijoukkojen esikunnalle heti Valkeakoskelle saavuttuaan.
Svenssonia enemmän painoi kuitenkin Valken toimitusjohtajan, diplomi-insinööri Toivo Ekholmin sana. Koska vankien majoitus oli hänen mielestään järjestetty asianmukaisesti, sotavankitarkastaja hyväksyi leirin asumiskelpoiseksi.
Valkeakoskelaiset työnantajat saivat käyttöönsä lähes ilmaista vankityövoimaa; vangeille oli maksettava vain kahden markan päivärahaa.

Kaavakuva Valkeakosken sotavankileiristä. Vankien surkeat majoitustilat sijaitsivat pääosin tehdasrakennuksen kellarin keskeneräisessä autotallissa. Ukrainalaisten vankien lautaparakki sijaitsi varsinaisen leirin ulkopuolella. Kuvaan on numeroitu: 1. Aidattu leirialue. 2. Leirin keittiö. 3. Leirin sauna. 4. Suutarin verstas. 5. Käymälät.
UPM Keskusarkisto
Lisäravintoa luunpalasista

Vangit, joista moni oli jo saapuessaan vain 50–60-kiloisia, määrättiin pääosin raskaaseen ruumiilliseen työhön. Työvuoroja oli myös sunnuntaisin ja öisin.
Selvästi eniten vankeja työskenteli Valken tehdastyömaalla muun muassa lapiohommissa ja raahaamassa raskaimmillaan satakiloisia kalkkisäkkejä. Monen työpiste oli myös leirin aitojen ulkopuolella, kuten Valkeakosken muilla tehtailla, viemäri- ja tietyömailla, uittosavotoilla, maatiloilla sekä ratatyömaalla.
Vankien yleiskunto pysyi aluksi tyydyttävänä, mutta viimeistään lokakuussa ilmassa alkoi olla katastrofin aineksia.
Sotavankien päivittäinen ruoka-annos oli vain runsaan 2 100 kalorin suuruinen. Se koostui muun muassa kuivasta leivästä, jauhoista, ryyneistä, perunoista sekä pienistä määristä maitoa, lihaa, margariinia, sokeria, mausteita ja teetä.
Raaka-aineina oli lupa hyödyntää kaikenlaisia jäte-eriä, jotka eivät kelvanneet suomalaisten ruokkimiseen. Niistä valmistettiin esimerkiksi helposti pilaantuvaa sotavankimakkaraa. Ruuan laittamisesta vankien oli huolehdittava itse.

Valkeakosken sotavankileiristä säästyneet valokuvat on todennäköisesti ottanut leirin päällikkö Karl Svensson. Hänen tyttärensä antoi ne aikanaan valkeakoskelaiselle paikallishistorioitsija Aarre Salliselle, jonka kautta ne päätyivät UPM:n keskusarkistoon. Kuvassa aseistettu vartija seuraa tarkasti montun laidalla, kun vangit tasaavat maata Valken tehtaan työmaalla.
UPM Keskusarkisto
Nälkä piinasi jatkuvasti vankeja ja ajoi heitä myös epätoivoisiin tekoihin. Eräänkin vangin tiedetään kuolleen hotkittuaan nälkäänsä suuren määrän suolaa.
Yleistä oli myös, että vangit poikkesivat polttopuiden hakureissullaan tehtaan luuvarastoon haalimaan lisuketta aterioilleen. Vankien kerrotaan esimerkiksi keittäneen lasiuunin lämmössä puolimädistä luista ja lantunkuorista jonkinlaista soppaa.
Luunhakureissu koitui myös 27-vuotiaan uzbekistanilaisen sotavangin Turdikul Isakovin kohtaloksi marraskuussa 1941. Vartiomies ampui Isakovia kiväärillä selkään, kun tämä oli kiellosta huolimatta palannut luuvarastolle heti sen jälkeen, kun vartija oli takavarikoinut hänen taskustaan luunpalat, jotka hän oli hetkeä aiemmin sieltä vienyt.
Vartiomies tuomittiin teosta sodan jälkeen neljän kuukauden vankeuteen.
”Köykäsiä kun enkelit”

Valtiovalta pyrki estämään siviilien ja sotavankien yhteydenpidon ja sääti sen jopa rangaistavaksi. Valkeakosken Sanomatkin valisti alkuvuodesta 1942, kuinka sotavangeille osoitettu aiheettoman hyvä kohtelu ja helläkätisyys ovat jopa rikoksia rintamajoukkoja vastaan.
Tästä huolimatta monella koskilaisella riitti myötätuntoa riutuville vangeille, jotka poikkesivat usein työmatkallaan kerjuulle taloihin ja ryytimaille, kun vartijoiden silmä vältti.

Valkeakosken sotavankileirin nuorin vanki oli 17-vuotias Aleksandr Senin, joka saapui leirille vain 48,5-kiloisena. Senin selvisi hengissä leirin ja koko jatkosodan vankeuskoettelumuksistaan, ja hänet luovutettiin takaisin Neuvostoliittoon sodan jälkeen marraskuussa 1944.
UPM Keskusarkisto
Valkeakosken sotavankileiriä tutkinut paikallishistorioitsija Aarre Sallinen on kerännyt monta tarinaa sotavankien ja koskilaisten salaisesta yhteydenpidosta.
Mirjam Patojoki on muistellut, että hänen äitinsä teki usein aamuisin eväät lasten lisäksi perheen ”nimikkovangille”. Perhe luotti vankiin jopa siinä määrin, että hänen annettiin käydä hakemassa eväspakettinsa omin päin talon avainta käyttäen.
Lyyli Tähtisen koti sijaitsi Kauppilanmäen rannassa, josta oli suora vesiyhteys sotavankileirille. Kerran kun järvessä oli vasta heikko jääpeite, leirin vartija saapui Tähtisen kotiin kyselemään sotavankia, joka oli jälkien perusteella astellut juuri sinne.
Vanki oli kyllä käynyt talossa, mutta Lyylin äiti kielsi asian. Tähän vartija totesi, että vain ryssä lähtee noin heikoille jäille, mihin emäntä ei voinut olla kuittaamatta:
”Mitäs ruokitte niitä siellä leirillä niin huonosti, että ne ovat köykäsiä kun enkelit. Heikko jäänriitekin niitä kantaa.”
”Ryssä on aina ryssä”

Toisen maailmansodan alkaessa Haagin ja Geneven kansainväliset sopimukset olivat takaamassa sotavankien asemaa ja inhimillistä kohtelua periaatteessa myös Suomessa.
Haagin sopimus oli astunut Suomessa voimaan jo 1920-luvulla, mutta jatkosodan alkaessa Suomi katsoi, ettei se ole sitova, koska Neuvostoliittokaan ei noudattanut sitä. Päämaja kuitenkin päätti, että Haagin tiettyjä määräyksiä, kuten vankien inhimillistä kohtelua, oli noudatettava.
Geneven sopimuksenkin Suomi oli allekirjoittanut, mutta ei ratifioinut, koska se oli osittain ristiriidassa Suomen rikoslain kanssa. Geneven sopimus kuitenkin sitoi moraalisesti, sillä Suomi oli luvannut kunnioittaa sitä.

Kesällä 1941 laaditussa sotavankileirien ohjesäännössä annettiin myös ohjeet vankien kohtelusta. Niiden noudattaminen oli hyvin vaihtelevaa.
Kansallisarkisto
Myös sotavankileirien ohjesäännön mukaan vankeja tuli kohdella asiallisesti ja oikeudenmukaisesti. Käytäntö oli kuitenkin varsin toinen, sillä vartijoille oli myös painotettava suomalaisten ylemmyyttä ”ryssiin” nähden.
Kuuluisaksi on tullut esimerkiksi IV armeijakunnan ohjeistus sotavankien kohtelusta marraskuulta 1941:
”1. Vankien kohtelun on oltava äärimmäisen ankaraa.”
”9. On muistettava, että ryssä on aina ryssä, ja kurin on oltava sen mukainen. Mikään lempeäkätisyys ei saa tulla kysymykseen, koska ryssä ei ole koskaan sellaiseen tottunut ja pitää sitä isännän heikkouden merkkinä.”
Myös johtajat pahoinpitelivät

Sotavankileirien vartiohenkilökunta koostui rintamakelpoisuutensa menettäneistä, sotaan kykenemättömistä ja sodassa vammautuneista B-miehistä. Moni koki työnsä nöyryyttäväksi.
Myös Valkeakosken leirin vartioston päällikkö, 36-vuotias vänrikki Juho Enäkoski, oli B-mies, jolle tehtävä ei ollut lainkaan mieluisa.
Toijalalainen Enäkoski oli haavoittunut päähän talvisodan Summan taistelussa. Omien sanojensa mukaan hän oli 70-prosenttisesti invalidi ja hänet komennettiin tehtävään sairaana suoraan sängystä mitään kysymättä.
Lääkärintodistuksen mukaan Enäkosken hermosto oli häiriintynyt eikä hän esimerkiksi ymmärtänyt piirrettyjä kuvia. Venäjää hän ei osannut sanaakaan.
Vartiosto syyllistyi vankien pahoinpitelyyn Valkeakoskella verrattain usein. Leirin päällystö joutui toistuvasti huomauttamaan miehistöä myös luvattomista poissaoloista ja ryypiskelystä.

Sotavankitoimisto ohjeisti maalaamaan sotavankien selkään ison V-kirjaimen valkoisella Tikkurilan "vankivärillä", jotta karanneet vangit voisi tunnistaa. Lisäksi housujen sauman kohdalle tuli maalata 20 sentin pituiset raidat reiden keskikohdalle.
Kansallisarkisto
Pahoinpitelyihin osallistui leirin vartijoiden lisäksi tehtaiden esimiehiä. Osa joutui teoistaan tilille sodan jälkeen.
Esimerkiksi Valken johtaja Toivo Ekholm tuomittiin lopulta heinäkuussa 1946 korkeimmassa oikeudessa seitsemän kuukauden vankeuteen. Hänen todettiin pahoinpidelleen sotavankeja useita eri kertoja tehtaan työmaalla lyömällä heitä nyrkillä kasvoihin, potkimalla tai iskemällä kepakolla.
Myös Valken työnjohtaja ja Valkeakosken spriitehtaan johtaja tuomittiin sotavankien pahoinpitelystä sakkoihin kesällä 1946.
Enäkoskelle korkein oikeus puolestaan langetti kuuden kuukauden vankeustuomion syyskuussa 1946.
Huolestuttavaa laihtumista

Vankien tilannetta pahensi entisestään sateinen ja hyinen sää: talvi tuli Valkeakoskelle jo ennen lokakuun puoliväliä. Leirin olosuhteita tai vankien vaatetusta ei juuri parannettu talven tultuakaan.
Leirin lääkärinä Valkeakosken kunnanlääkärin ja tehtaan lääkärin toimiensa ohella työskennellyt Heikki Saarento kirjasi raporttiinsa vankien yleistilan heikentyneen lokakuussa jatkuvasti. Vankien paino oli pudonnut kuukaudessa keskimäärin neljä kiloa, ja ensimmäisiä kuolintapauksia alkoi ilmetä.

Ote Valkeakosken leirin sotavankien punnitustaulukosta, joka toimitettiin leiriltä kotijoukkojen esikuntaan lokakuussa 1941. Vangit laihtuivat ensimmäisen (3.9.1941) ja toisen punnituksen (6.10.1941) välisenä aikana keskimäärin useita kiloja, jotkut jopa yli kymmenen.
Kansallisarkisto
Huonokuntoisimpia vankeja jouduttiin siirtämään Valkeakoskelta myös sotavankisairaaloihin. Toisille sairaala oli pelastus, mutta osa vangeista kuoli jo matkalla sairaalaan, osa siellä muutamassa päivässä.
Marraskuun puolivälissä sairaita ja työkyvyttömiä vankeja oli jo viitisenkymmentä. Koska tehdasyhtymä vaati, että työvoimana täytyi olla koko ajan 200 vankia, heitä tuotiin leirille lisää sitä mukaa, kun heikoimmista ei ollut enää hyötyä.
Suurimmillaan vankimäärä oli marraskuun lopussa, 311.
Hautaan ilman pappia ja siunausta

Lääkäri Saarennon tehtävä alkoi käydä tukalaksi. Valkeakoskelainen Veikko Jahn on muistellut kuulleensa Saarennon tokaisevan vastaanotolla:
”Soittivat vankileiriltä. Siellä on taas joku vanki kuollut, ja minun pitää taas keksiä sillekin jokin kuolinsyy, vaikka hyvin tiedän, että nälkään ne siellä kuolee.”
Esimerkiksi leirillä kuolleen 29-vuotiaan Nikolai Poljakovin kuolinsyyksi Saarento kirjoitti heikkouden ja uupumuksen. Hänet oli punnittu kuukausi ennen kuolemaansa. Tuolloin paino oli 48,5 kiloa eli seitsemän kiloa vähemmän kuin leirille tullessa.
Muiden kuolintodistuksiin Saarento kirjasi menehtymisen syyksi muun muassa sydänlihaksen tauti tai suolistosairaus.
Päämajan ohjeiden mukaan sotavangit tuli haudata kuolinpaikkakunnalle huomiota herättämättä ja ensisijaisesti joukkohautoihin. Mitään hautajaismenoja ei tullut suorittaa, ei kutsua paikalle pappia eikä siunata ruumista.
Myös Valkeakoskella toimittiin pääasiassa ohjeiden mukaan. Vangit tosin haudattiin luterilaiselle hautausmaalle ja ainakin toisinaan hautajaisiin sai osallistua myös vankeja.
Leirin lakkauttamisen jälkeen Valkeakoskella kuolleiden vankien hautapaikat oli määrä hävittää. Haudankaivaja August Järvinen tekikin työtä käskettyä ja tasoitti hautapaikan. Hän kuitenkin upotti sen kulmiin rautatapit, joiden ansiosta paikka tiedetään nykyäänkin ja sitä koristaa muistomerkki.

Toisin kuin monella muulla paikkakunnalla, Valkeakoskella kuolleiden neuvostosotavankien muistomerkki on luterilaisella hautausmaalla, jossa heidän joukkohautansa sijaitsi.
Alpo Eerola
Raipparangaistus käyttöön

Vankien epätoivon kasvaessa myös kurittomuus lisääntyi. Vartiosto yritti kitkeä sitä koventamalla rangaistuksia, mutta pelote ei enää toiminut, kun vangit taistelivat kynsin hampain elämästään.
Luvattomista ruuanhakureissuista seurasi usein arestia. Kovimmillaan se merkitsi telkeämistä pimeään huoneeseen jopa kahdeksaksi vuorokaudeksi ja toisinaan muona-annoksen vähentämistä.
Vuorokaudeksi kovennettuun arestiin tuomittiin esimerkiksi sotavangit Sergei Aleksejev ja Zarah Ahalasvili: ensin mainittu oli vohkinut kaksi säilykepurkkia ja toinen leipää.
Loppuvuodesta 1941 Valkeakosken leirin vartiosto otti käyttöön myös hyvin kyseenalaisen raipparangaistuksen, joka oli vastoin sekä Geneven että Haagin sotavankisopimuksia. Suomen armeija kuitenkin katsoi, että sotavangin saattoi tuomita korkeintaan 25 raipaniskuun.
Valkeakoskella raipparangaistuksia jaettiin ainakin viidelle vangille. Leirin tulkkina toimineen Igor Karpinskij’n mukaan ne pantiin toimeen toisena majoitustilana toimineessa raakalautaparakissa. Saksalaisen mallin mukaan piiskaajiksi määrättiin muita vankeja.

Osa Valkeakosken sotavangeista majoitettiin tähän lautaparakkiin, joka oli alun perin tehty tehtaan rakennusmiesten ruokailutiloiksi. Parakissa pantiin täytäntöön myös vankien raipparangaistukset.
UPM Keskusarkisto
Kohtalokas lämmittelyreissu

Yksi raipaniskuihin tuomituista sotavangeista oli Azovista Mustanmeren rannalta kotoisin ollut Timofei Semtshenko.
33-vuotias Semtshenko oli ollut toisen sotavangin kanssa syksyllä 1941 maataloustöissä Sääksmäen Vallossa sijainneella Puntilan tilalla. Tilan emännän Aino Puntilan mukaan kaksikko hoiti työnsä hyvin, ruuasta ei ollut koskaan pulaa ja heitä kohdeltiin samoin kuin muutakin työvoimaa.
Talvella Semtshenko palasi salaa tilalle erään toisen sotavangin kanssa pyytämään ruokaa, jota emäntä heille kiireen vilkkaa tarjosikin. Myöhemmin tilan isäntä Hugo katsoi parhaaksi ilmoittaa karkureista leirille, mutta pyysi kaksikolle lievää rangaistusta, sillä he olivat karanneet nälän vuoksi.
Toisin kävi: Semtshenko tuomittiin neljäksi päiväksi arestiin ja 20 pariin raipaniskuja. Kenties maatilalla syksyllä vietetty aika oli pitänyt hänet keskimääräistä paremmassa kunnossa, ja hän selvisi raipaniskuista ja lopulta kaikista muistakin koettelemuksistaan sotavankeudessa.
Yhtä onnekas ei ollut toinen samoihin aikoihin ilmeisesti raipparangaistuksen saaneista vangeista, 25-vuotias Mihail Dugin.
Aluksi Duginin ilmoitettiin karanneen leiristä jouluaaton vastaisena yönä. Pian kävi kuitenkin ilmi, että hän oli hirttäytynyt, erään tiedon mukaan säärystinnauhoihinsa omalla makuulavitsallaan.
22-vuotiaan azerbaidžanilaisen Musa Jusupovin maallinen vaellus puolestaan päättyi noin viikko ennen joulua kuolintodistuksen mukaan äkilliseen myrkytykseen.
Kuulustelupöytäkirjasta selviää, että Jusupov oli karannut edellisenä iltana kahden muun vangin kanssa työryhmästään lämmittelemään Valken tehtaan tiloihin: yksi savupiipun sisään, yksi konehuoneeseen ja Jusupov lasiuunin päälle.
Jusupov oli todennäköisesti nukahtanut uunin lämmössä, pudonnut viereiseen kaasukanavien tarkastuskammioon ja saanut siellä häkämyrkytyksen.

Virallisissa asiakirjoissa sotavangeista käytettiin usein nimen sijaan vain vankikoodia. Valkeakosken leirin vankien kuolemista raportoitiin tähän tyyliin loppuvuodesta 1941.
Kansallisarkisto
Jouluinen jäämarssi

Jouluna 1941 Valkeakosken sotavankileirin olot kävivät lähes sietämättömiksi.
Tilanne konkretisoitui niin sanottuun jäämarssiin, kidutukseen verrattavissa olevaan vankien simputukseen. Vartioston päällikkö Enäkoski joutui sodan jälkeen vastaamaan siitä oikeudessa.
Leirin päällikön Svenssonin lähdettyä jouluaattona lomalle Enäkoski otti komennon leirillä. Omien sanojensa mukaan hän halusi toisaalta pelotella ja reipastaa vankeja, toisaalta palauttaa kurin ja järjestyksen leirille.
Niinpä tapaninpäivän tai joulukuun 27. päivän iltana, kun vangit olivat jo levolla, Enäkoski antoi komentaa kaikki ulos paririviin ja marssitti heidät viereisen järven jäälle. Leirin tulkin mukaan Enäkoski ilmoitti omituinen ilme silmissään haluavansa nähdä verta. Ainakin osa vartijoista oli humalassa.
Valkeakoskella oli satanut lunta lähes tauotta jo kolmisen viikkoa ja pakkasta oli yli 20 astetta. Jäällä lunta oli kertojasta riippuen joko polviin tai vyötäröön asti. Monella vangilla oli yllään vain ohuet kesävaatteet, eikä leirin vartijana toimineen Pentti Onnelan mukaan toisilla ollut jalkojensa suojina muuta kuin paperia.
Pimeällä jäällä vangit määrättiin halkaisijaltaan 50–60 metrin mittaiseen rinkiin, jonka keskelle asettuivat Enäkoski ja tulkki ja laidoille parikymmentä vartijaa. Enäkoski määräsi kolonnan marssimaan kehässä vuoroin juosten, vuoroin kävellen. Samalla vartijat hakkasivat vöillään ja kiväärinperillä etenkin niitä vankeja, jotka lyyhistyivät hankeen.
Silminnäkijät ovat muistelleet jäämarssin jatkuneen tunnin tai puolitoista, kunnes vangit komennettiin palaamaan leirille. Osa rääkistä uupuneista jouduttiin raahaamaan jaloistaan takaisin.
Koska kolonna palasi Enäkosken mielestä liian hitaasti, hän passitti vangit takaisin jäälle ja marssi alkoi uudestaan. Sen jälkeen kaikki pystyssä pysyneet komennettiin vielä seisomaan tunniksi asentoon leirin pihalle.
Jäämarssiin pakotetut sotavangit Stepan Ivanov ja Pavel Filinkovitsh ovat kertoneet, että seuraavana päivänä vangit määrättiin vielä jäälle peittämään veritahrat ja muut marssin jäljet.
Marssi vaati raskaan veron: ennen joulua leirin 276 vangista 67 oli työkyvyttömiä, mutta joulun jälkeen töihin kykenemättömiä oli jo 114.
Svenssonin palattua joulun vietosta Enäkoski siirrettiin pois leiriltä.

Raskaan työn lisäksi sotavankien oli otettava myös Valkeakosken leirillä vastaan suomalaista sotapropagandaa radiolähetysten, kirjallisuuden ja esitelmien muodossa.
Kansallisarkisto
Mitä arkistolle tapahtui?

Valkeakosken leirin virallinen lakkautuskäsky annettiin 17. tammikuuta 1942. Se pohjautui kapteeni Albert Hämäläisen joulukuisella tarkastuksellaan huomioimiin epäkohtiin.
Koska tehdasyhtymä ei ollut toteuttanut Hämäläisen ehdottamia parannuksia, sekä leirin päällikkö Svensson että lääkäri Saarento päätyivät esittämään lakkauttamista.
Päätösvalta oli kuitenkin Valken johtaja Ekholmilla. Myös hän myöntyi lakkauttamiseen, mutta ei vankien terveyden vuoksi, vaan siksi, ettei vankityövoimaa hänen mielestään enää tarvittu, koska tehdastyömaa oli saatu niin hyvälle mallille.
Valtaosa Valkeakosken vangeista siirrettiin tammikuussa järjestelyleirille Nastolaan ja osa Tampereen Ratinan leirille. Moni päätyi pian Kokkolan sotavankisairaalaan. Henkilökunnan uusi osoite oli pääasiassa Oriveden sotavankileiri.

Armeijan päämajan toimistoupseerin, kapteeni Albert Hämäläisen havaitsemat räikeät laiminlyönnit Valkeakosken sotavankileirillä joulukuussa 1941 johtivat lopulta leirin lakkauttamiseen noin kuukautta myöhemmin.
Kansallisarkisto
Leiriltä säästyneisiin asiakirjoihin on jäänyt myös maininta, että leirin arkisto vietiin Nastolaan. Arkisto on kuitenkin kadonnut tai kenties tuhottu tietoisesti, kuten joillekin jatkosodan arkaluontoisille papereille tiedetään tehdyn.
Valkeakosken leirin kaksi viimeistä asukasta olivat päällikkö Svensson, joka siirtyi helmikuussa Viipurin sotavankileirille, ja 23-vuotias ukrainalainen sotavanki Pavel Omeljuk.
Myös Omeljuk piti siirtää Nastolaan, josta hänet oli tuotu Valkeakoskelle vain muutama päivä ennen leirin lakkautuspäätöstä. Siirto jäi tekemättä ilmeisesti terveydellisistä syistä; hän oli ollut jo marraskuussa sairaalahoidossa jalkojen paleltumisen vuoksi.
Omeljuk kuoli lopulta 3. helmikuuta Valkeakoskella.
Lähteet: Kansallisarkistossa ja UPM:n keskusarkistossa olevien alkuperäislähteiden lisäksi artikkeliin on käytetty seuraavaa kirjallisuutta: Danielsbacka Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941–1944. (Tammi, 2016); Sallinen Aarre: Sotavankileiri numero 11 Valkeakoskella 1941–1942. (Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuran Valkeakosken osasto, 1993).


https://www.aamulehti.fi/ihmiset/nalkakuolemia-ja-raipparangaistuksia-nain-suomalaiset-kohtelivat-sotavankeja-valkeakoskella-24295952
 

Atsomuti

Kersantti
Ilmeisesti yleisistä ansioista kuten muutkin kenraalit, jotka ko. kunniamerkin saivat. Oli muuten nopea yleneminen. Luutnantista kenraalimajuriksi yhdessä vuodessa.

Mutta olihan miehellä meriittejä:

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=170
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rudolf_Walden#Raskaat_uhraukset

Aliluutnantti 22.8.1900, luutnantti 3.2.1918, majuri 18.2.1918, everstiluutnantti 12.4.1918, eversti 20.6.1918, kenraalimajuri 6.4.1919, kenraaliluutnantti 9.4.1941, jalkaväenkenraali 3.6.1942.
VR SR mk, SVR SR, MR 2, VR 1 mk, VR 2 mk, K SVR 1, VR Am 1, SPR am, Sk hop Ar, Vs mm, Ts mm, RUL am, RuotsMR suurr K, SaksKtR suurr mk, K NorjPOR 1, UnkAR suurr, RomTR suurr, TanskDR suurr, K RuotsPR 1, PrRr 2, SaksRR 1.

Kenraali Karl Rudolf Waldenin kuoltua kirjoitti Suomen Marsalkka Mannerheim hänen vaimolleen: "Säilytän kiitollisessa muistossa hänen uskollisen ystävyytensä. Se sitoi meidät yhteen aina siitä hetkestä lähtien, jolloin tiemme yhtyivät vapaussodan pimeimpinä päivinä. Pieninkään pilvi ei ole sitä himmentänyt. Hänen kokemuksensa suurteollisuusmiehenä, hänen mielikuvituksensa, kun kysymyksessä oli armeijan organisaation luominen aivan tyhjästä, olivat seikkoja, joita Suomi juuri silloin tarvitsi. Puolustusministerinä hädän hetkellä ja maamme sotateollisuuden suuripiirteisenä rakentajana maallamme ei ole ollut hänen vertaistaan".

Eiköhän tuo selitä.
Ilmeisesti selittää. Kumma vaan että Sota-arkistosta löytyvässä esityskaavakkeessa ei ole perusteita eikä varsinaista esitystä ole löytynyt. Komentoesikunnan päällikön esittelyssä ei liioin ole perusteluja. Esittelylistassa ei ole Mannerheimin allekirjoitusta hyväksymisen merkiksi. Allekirjoitukselle varatun tilan alapuolelle on kirjoitettu: ylipäällikkö myöntänyt 2.12. 44. Käsk. maj. Roiha.

Tämä tieto on Ilmari Hurmerinnan ja Jukka Viitasen kirjassa Suomen puolesta, Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945.
Mitä tästä pitäisi ajatella?
 

Sardaukar

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Ilmeisesti selittää. Kumma vaan että Sota-arkistosta löytyvässä esityskaavakkeessa ei ole perusteita eikä varsinaista esitystä ole löytynyt. Komentoesikunnan päällikön esittelyssä ei liioin ole perusteluja. Esittelylistassa ei ole Mannerheimin allekirjoitusta hyväksymisen merkiksi. Allekirjoitukselle varatun tilan alapuolelle on kirjoitettu: ylipäällikkö myöntänyt 2.12. 44. Käsk. maj. Roiha.

Tämä tieto on Ilmari Hurmerinnan ja Jukka Viitasen kirjassa Suomen puolesta, Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945.
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Joko marski halusi pestä hieman asiasta käsiään tai sitten kun henkilököhtaisesti ei oikein voinut jutella halvauksen saaneelle ja puhekyvyttömälle, niin delegoi, Mutta kaikkihan nuo marskin pöydän kautta on menneet.
 

StmSvejk

Kenraali
Ammatitaitoa oli varmaan paperitehtaan päällystölle vankien kohtelusta kertynyt jo vuodelta 1918 - eteläsuomalaisella paperiteollisuuspaikkakunnalla arvet olivat syvällä. Suomelle on kunniaksi, ettei näitä asioita hyssytellä vaan tutkitaan asiallisesti.
 

Old Boy

Kenraali
Ilmeisesti selittää. Kumma vaan että Sota-arkistosta löytyvässä esityskaavakkeessa ei ole perusteita eikä varsinaista esitystä ole löytynyt. Komentoesikunnan päällikön esittelyssä ei liioin ole perusteluja. Esittelylistassa ei ole Mannerheimin allekirjoitusta hyväksymisen merkiksi. Allekirjoitukselle varatun tilan alapuolelle on kirjoitettu: ylipäällikkö myöntänyt 2.12. 44. Käsk. maj. Roiha.
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Mannerheim oli mitalin myöntämisen aikaan jo pressana Helsingissä. Esittelymuistiot olisi pitäny laatia Mikkelissä. Ilmeisesti M on ainoastaan soittanut Päämajaan että laittakaa mitali menemään.
 

PSS

Kenraali
Rudolf Waldenin vaimo oli Aino Hellin Konkola rikkaasta Konkolan metsänomistajasuvusta, Vitikkalan kartanosta. (Noin 200 metriä lapsuudenkodistani) Konkolat omistivat suoraan kymmenisen prosenttia ja välillisesti puolet koko Jämsän metsämaasta juuri, kun puu eli metsä alkoi nousta arvoon. Konkola kuljetti omalla laivayhtiöllään puutavaran Lahteen, josta sai ne junalla Helsinkiin. Siellä hänellä oli oma saha Sörnäisissä. (Sörnäisissähän on Lautatarhankatu.) Helsinki kasvoi ja lautatavaraa meni kaupaksi. Ja kun sitten vielä vävypoikakin osti tehtaalleen kuitupuuta. Etenkin isä-Konkola, joka vaurauden loi, näytti ulkoisesti pikemminkin rähjäiseltä maalaisisännältä yleisimmin. Poika taisi jo olla hieman enemmän teollistuneen kartanon herran olemuksinen. :)
 

Atsomuti

Kersantti
Joko marski halusi pestä hieman asiasta käsiään tai sitten kun henkilököhtaisesti ei oikein voinut jutella halvauksen saaneelle ja puhekyvyttömälle, niin delegoi, Mutta kaikkihan nuo marskin pöydän kautta on menneet.
Voi olla. Onhan Waldenilla ansionsa, mutta olisi pääesikunnasta luullut löytyvän majureita, joilla äkkiä kirjoituttaa pari liuskaa perusteluja. Muuten, ristejä myönnettiin vielä vuoden 1945 puolellakin. Perusteita ei löydy myöskään kenraali V.P. Nenosen esittelystä, ei edes varsinaista esitystä. Myöntöpäivä oli 8.1. 45.
 

Loyd

Kapteeni
Lahjoittaja
Valvontakomissio oli suomessa vuoden 44 lopusta.
On voitu ajatella että ansionmukaisista perusteluista saattaisi olla haittaa mitalin saajalle kun valvontakomissio syynää niitä.
 

Atsomuti

Kersantti
Valvontakomissio oli suomessa vuoden 44 lopusta.
On voitu ajatella että ansionmukaisista perusteluista saattaisi olla haittaa mitalin saajalle kun valvontakomissio syynää niitä.
Syynäsikö valvontakomissio todella ritariesityksiä? Esim. 10.2. 45 ritariksi nimitetyn Kauko Vilantin esityksessä oli runsaasti perusteluja.
 

John Hilly

Kenraali
Tämän päivän Aamulehdessä on pitkä juttu Waldenin suvusta.

Nyt puhuvat Walden-suvun patruunoiden jälkeläiset: "Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia onnistua, jos olisin jäänyt Suomeen"

Rafael ja Juuso Waldenin jälkeläiset luopuivat Yhtyneiden paperitehtaiden osakkeistaan 1970-luvun lopulla. Yhtyneiden jälkeläinen UPM kukoistaa, mutta sitä menestystarinaa Waldenit katsovat nyt sivusta. Aamulehti löysi Juuso Waldenin pojanpojan Junior Waldenin. Hän tuhlasi nuorena perintömiljoonansa, mutta löysi onnen Ruotsin länsirannikolta.

https://www.aamulehti.fi/a/201481465?c=1522737894164
 

YliKoo

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Lainasin tuosta Aamulehden jutusta Rudolf Waldenia käsittelevän osuuden. Vastaa minun käsitystäni teollisuusmiehestä, jota pyydetään hätiin valtion hädän hetkillä.

TÄHTIJUTTU TILAAJALLE
3.3.2019 08.09 – PÄIVITETTY 08.39
---
RAIMO SEPPÄLÄ/AAMULEHTI
Vesa LaitinenAamulehti

Tunnelmat Rudolf ja Anni Waldenin perheessä olivat kiristyneet 1920-luvun puolivälissä. Isä oli päättänyt, että hänen esikoisestaan, ylioppilas Juusosta tulisi paperimies, mutta esikoinen oli toista mieltä.

Juuso oli teini-ikäisenä perheen kesäpaikassa Rapalassa osoittanut tarmokkuutensa ja innokkuutensa navettatöissä. Vartuttuaan hän alkoi kiinnostua enemmän ja enemmän taiteesta. Hän haaveili Ateneumista ja arkkitehtiopinnoista, mikä oli paperi-imperiumiaan kasvattavalle isälle kauhistus.

Ristiriita kärjistyi siihen pisteeseen, että Juuso pakkasi laukkunsa, otti kyydin satamaan ja valmistautui karkaamaan rahtilaivan matkassa Australiaan. Äiti sai aikeesta vihiä ja kiirehti kääntämään poikansa päätä. Jyrkkä isä vaati poikaansa aloittamaan armeijan jälkeen opinnot teknillisessä korkeakoulussa eikä ottanut kuuleviin korviinsa haihatteluja taideopinnoista. Äiti onnistui sovittelussa. Juuso lähti kompromissina kauppakorkeaan.

Juuso Walden kertoi tämän tarinan hieman ennen kuolemaansa loppuajan ystävälleen Eino Pohjolaiselle. Tarinan todenperäisyyttä on enää vaikea vahvistaa, mutta Pohjolainen kertoo kuulleensa sen kirkkain silmin ja täysissä sielunvoimissa istuessaan Waldenia vastapäätä grogilasin ääressä.

Huonouninen kenraali

Juuso Waldenin absoluuttinen värisilmä tuli myöhemmin tutuksi kaikille valkeakoskelaisille, mutta palataan siihen hieman myöhemmin.

Ihmetelkäämme sitä ennen, miten oli mahdollista rakentaa paperiteollisuuden ympärille Yhtyneiden paperitehtaiden kokoinen perheyhtiö 1900-luvun alun Suomessa.



Kenraali Rudolf Walden oli tiukka johtaja. Hän oli niin tinkimätön myös omien poikiensa suhteen, että päästi sekä Rudolf nuoremman että Laurin jatkosodassa etulinjaan. Rudolf kuoli rintamalla onnettomuudessa, Lauri kaatui.
AAMULEHDEN ARKISTO

Kenraali Rudolf Walden totisesti oli erityislaatuinen mies. Hän oli kouluvuosinaan lahjakas, mutta uppiniskainen, mikä merkitsi sen ajan koulumaailmassa huonoa menestystä opinnoissa. Niinpä vanhemmat lähettivät hänet kadettikouluun. Siellä hänen älykkyytensä ja oppimiskykynsä puhkesivat kukkaansa. Rudolf Walden oli jo nuorena vakava, vaikeasti lähestyttävä ihminen. Hänessä kasvoi kuitenkin vahva näyttämisen halu ja portti menestykseen avautui Pietarin kautta. Hän toimi siellä paperiedustajana ja oppi alaa niin hyvin, että päätyi jakelemaan neuvoja Simpeleen paperitehtaan omistajille. Patruunat kuuntelivat, koska Walden myi parhaimmillaan puolet heidän tuotannostaan.

Hivuttamalla ja pikkuhiljaa Walden sai hankittua myös paperitehtaiden osakkeita. Vuonna 1918 hän kävi Mannerheimin oikeana kätenä ratkaisemassa sisällissodan, perusti Suomelle puolustusvoimat ja neuvotteli Tarton rauhan, mutta palasi paperibisnekseen. Siellä hän oli jo vuoteen 1918 mennessä hankkinut sievoiset siivut ja samalla vaikutusvaltaa niin Simpeleen kuin Myllykosken metsäteollisuudesta.

Pian oltiin siinä pisteessä, että Valkeakoskella toiminut Aktiebolag Walkiakoski oli konkurssikypsä, ja Suomen pankki tarvitsi pätevää miestä nostamaan tehtaan jaloilleen. Kenetpä muun Risto Ryti olisi tehtävään halunnut kuin läheisen tuttavansa Rudolf Waldenin.

Waldenin liikemiesvaistoja kuvastaa hyvin myös hänen suhtautumisensa 1920-luvun lopulla alkaneeseen lamaan. Kun muu Suomi kurjistui, Walden osti lisää paperiosakkeita, koska sai niitä halvalla.

Aamulehden entinen päätoimittaja, professori Raimo Seppälä perehtyi perusteellisesti Waldenin kirjeenvaihtoon kirjoittaessaan tämän elämäkertaa (Isänmaan mies, 1981).

Aineistosta paljastuu armoton, laskelmoiva, määrätietoinen ja huonouninen mies. Walden oli ehdottomasti työlleen omistautunut. Kirjeenvaihdon perusteella hän tuskin ehti kesäisin perheensä pariin Sysmän Rapalaan. Yhtiön asioiden lisäksi häntä tarvittiin lukuisia kertoja Suomea pelastamaan. Vaikka Walden oli usein vastahakoinen, velvollisuudentunto sai hänet tarttumaan tehtävään, oli kyse sitten Paperitehtaiden yhdistyksestä, Suomen puolustusneuvostosta, kommunismia vastaan taistelleesta Suomen Lukosta tai sanomalehti Uuden Suomen asioista.

Velvollisuudentunto ja kunnianhimo eivät jättäneet juuri sijaa tunteilulle. Vaikka Walden osoitti teollisuuspatruunana jo orastavaa ymmärrystä työväestön elinoloille, hänen toiminnastaan on vaikea löytää minkäänlaista pehmeyttä. Hänellä ei tiettävästi ollut koskaan yhtään ystävää eikä hänestä ole tallessa yhtään valokuvaa, jossa hänen näkisi hymyilevän. Hänellä oli taipumus kontrolloida pieniäkin yksityiskohtia, oli kyse sitten tehtaan tai Rapalan maatilan asioista. Todennäköisesti hän oli hyvin yksinäinen mies.

Onko tämä sitten koko totuus hänen persoonastaan? Tuskin. Walden todennäköisesti tunsi hengenheimolaisuutta toiseen aikansa suurmieheen. Walden oli toiminut jo sisällissodassa ratkaisevana sovittelijana Mannerheimin ja jääkärien välillä. Itse asiassa näitä kahta sotilasta yhdisti yllättävänkin moni piirre. He molemmat olivat luoneet uraa Venäjällä, osasivat venäjää, olivat vaikeasti lähestyttäviä eivätkä sanottavasti pitäneet muista ihmisistä.

Professori Seppälä kertoo, kuinka heidän keskinäinen yhteytensä tiivistyi lyhyessä tapaamisessa hieman ennen Waldenin kuolemaa. Sairas Mannerheim oli matkustamassa toipumaan ulkomaille ja halusi käydä jättämässä kenraali Waldenille jäähyväiset tämän kotona Kaivopuiston Marmoripalatsissa.

–Se oli viimeinen tapaaminen sodanaikaisten johtajien kesken. Siinä oli jotain enemmän kuin pelkkää työtoveruutta, päättelee Seppälä.

Yksityisistä kirjeistä voi tarkkaan lukemalla löytää välittämisen tunteita. Kun Walden kirjoitti 1930-luvulla pojilleen Juusolle ja Emanuelille Englantiin ja tyttärelleen Liisalle Ruotsiin, hän kantoi suurta huolta, miten lapset pärjäisivät aikuistuttuaan tässä kovassa maailmassa.

Kirjepaperi ei ollut kyynelten kastuttama, mutta ei ollut epäilystäkään, etteikö isä olisi rakastanut lapsiaan syvästi.

Halvaantunut ja keuhkokuumeiden heikennyttämä Mannerheim-ristin ritari ja sota-ajan puolustusministeri Rudolf Walden kuoli Sysmässä 67-vuotiaana kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen marraskuussa 1946.

---------
Juuso Walden oli alkukangertelujen jälkeen lähtenyt isänsä viitoittamalle tielle. Ensin kauppatieteiden opintoja Helsingissä, sitten oppimaan myyntiä, markkinointia ja englannin kielen taitoa Englantiin.

Sodan sytyttyä isä siirsi vastuun yhtiöstä esikoiselleen. Juuso Walden oli 33-vuotias. Ainoaksi neuvokseen hän oli isältään saanut: "Kokouksissa nukutaan. Uskottu mies herättää, kun päätöksiä tehdään".
 

Atsomuti

Kersantti
Waldenin jälkeläisiä vaikuttaa vielä paljon Suomessa ja moni on tehnyt kelpo uran. Aamulehden jutussa olisi voitu käsitellä tätä puolta vielä enemmän. Juuson ja Rudolfin vaiheet ovat varsin yleisesti tiedossa, ainakin Yhtyneitten teollisuuspaikkakunnilla.
 

PSS

Kenraali
Jos muuten katsotte Areenasta sen uskomattoman kamalan Esa Pakarisen elokuvan Meiltähän tämä käy, on siinä tehtaanjohtaja mallinnettu suoraan Juuso Waldenista. Ja paljon muutakin yhtyneläisille tuttua asiaa siinä on.
 
Top