Sodan murtamat

Coffee Man

Coffee Man

Respected Leader
Tässä on dokumenttielokuva aiheesta, josta on mieluummin vaiettu kun puhuttu...

Sodan murtamat -elokuva kertoo traumoista, jotka syntyivät sotilaiden lapsille. Jatkosodassa 15 700 miestä joutui psykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen sairaalat suljettiin, ja traumatisoituneet miehet jätettiin yksin ja perheidensä kontolle.

http://areena.yle.fi/1-3770847?autoplay=true

Näinhän siinä monille perheille kävi, että sotaa käytiin kotirintamalla vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeenkin ja sitä joutuivat käymään nekin jotka eivät olleet sotaa ikinä nähneetkään. Joissakin suvuissa tuo sota jatkui jopa kolmanteen sukupolveen ja voi olla että jatkuu jossain vieläkin.

Elin koko lapsuuteni sodan varjossa, koska isä oli jäänyt sotaan.

Elokuva on jo uusintakierroksella, mutta katsoin sen vasta nyt ja ihan mielenkiintoinen dokkari on.
 
Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen on kultaa.

Paitsi silloin kun on kännissä...silloin saa höpöttää mitä huvittaa ja mitä tyhmempiä höpötät, niin sitä parempi :D

Näin meillä pelataan.
 
Coffee Man kirjoitti:
Tässä on dokumenttielokuva aiheesta, josta on mieluummin vaiettu kun puhuttu...

Sodan murtamat -elokuva kertoo traumoista, jotka syntyivät sotilaiden lapsille. Jatkosodassa 15 700 miestä joutui psykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen sairaalat suljettiin, ja traumatisoituneet miehet jätettiin yksin ja perheidensä kontolle.

http://areena.yle.fi/1-3770847?autoplay=true

Näinhän siinä monille perheille kävi, että sotaa käytiin kotirintamalla vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeenkin ja sitä joutuivat käymään nekin jotka eivät olleet sotaa ikinä nähneetkään. Joissakin suvuissa tuo sota jatkui jopa kolmanteen sukupolveen ja voi olla että jatkuu jossain vieläkin.

Elin koko lapsuuteni sodan varjossa, koska isä oli jäänyt sotaan.

Elokuva on jo uusintakierroksella, mutta katsoin sen vasta nyt ja ihan mielenkiintoinen dokkari on.
Klikkaa laajentaaksesi...

Olen työskennellyt useamman vuoden geriatisella puolella, hoitanut (ja tavannut) kymmeniä veteraaneja - näiden tapaamisten ja kollegoiden kertomusten (ja hoitokertomusten perusteella) olen miettinyt, että kuinka moni olisi tarvinnut apua sodan jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Todella moni jäi yksin ja niitä traumoja purkautuu yhä edelleen. Ei käy todellakaan kateeksi niitä miehiä ja naisia - evakoitakaan unohtamatta - jotka kokivat sodan kauhut saamatta koskaan riittävää tukea.

Kaikki eivät tietenkään olleet psyykkisesti sairaita, vaikka heitäkin on joukossa, mutta monelle sota ja sitä seuranneet ajat - etenkin 60- ja 70-luku - jättivät elinikäiset traumat. Ikävä kyllä sodassa moni - sielunsa (käytän nyt tätä sanaa vaikka en sielun olemassa oloon uskokaan) hajottanut - on ollut todella yksin ja purkanut tuskaa ja pahaa oloa perheeseen ja läheisiin.

vlad
 
vlad kirjoitti:
Olen työskennellyt useamman vuoden geriatisella puolella, hoitanut (ja tavannut) kymmeniä veteraaneja - näiden tapaamisten ja kollegoiden kertomusten (ja hoitokertomusten perusteella) olen miettinyt, että kuinka moni olisi tarvinnut apua sodan jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Todella moni jäi yksin ja niitä traumoja purkautuu yhä edelleen. Ei käy todellakaan kateeksi niitä miehiä ja naisia - evakoitakaan unohtamatta - jotka kokivat sodan kauhut saamatta koskaan riittävää tukea.

Kaikki eivät tietenkään olleet psyykkisesti sairaita, vaikka heitäkin on joukossa, mutta monelle sota ja sitä seuranneet ajat - etenkin 60- ja 70-luku - jättivät elinikäiset traumat. Ikävä kyllä sodassa moni - sielunsa (käytän nyt tätä sanaa vaikka en sielun olemassa oloon uskokaan) hajottanut - on ollut todella yksin ja purkanut tuskaa ja pahaa oloa perheeseen ja läheisiin.

vlad
Klikkaa laajentaaksesi...

60- ja 70-luku eivät todellakaan olleet sotaveteraanien kulta-aikaa :D

Suomessa on muutakin kylmää kun pakkanen. Suomi on siinä mielessä hyvin kylmä maa, että meillä ei tunteilla, eikä siedetä epäonnistumisia ja pelkurit ovat alinta ihmiskastia jos nyt ovat edes ihmisiä.

Sodan oloissa tuollaisesta asenteesta on kieltämättä omat hyötynsä ja hyvin siellä pärjättiinkin. Kuten tuosta dokumentista hyvin selviää, niin ne jotka eivät sotaa syystä tai toisesta kestäneet syyttivät siitä itseään vielä vuosikymmenien kuluttuakin, kun papille suurimpia syntejään tunnustivat.

Tuo dokumentti keskittyy juurikin niihin veteraaneihin joiden henkinen kantti syystä tai toisesta rintamalla murtui. Sillä oli kovat seuraukset myös jälkikasvuille, joka joutui tavallaan kahden tulen väliin.

Siitä voidaan toki keskustella onko sodasa murtunut ihminen pelkuri vai eikö ole, mutta varmaa on että kaikki eivät sotaa kestä ja murtujien joukossa on monenlaisia ihmisiä, myös niitä jotka ovat erittäin päteviä ja arvostettuja sotilaita aina siihen saakka kun hermot pettävät ja järki sanoo sopimuksen irti.

Sekin on ihan varma asia että suunnilleen jokaisella ihmisellä on murtumispiste jossain ja se on raja mitä kukaan ei kykene ilman vakavia seuraamuksia ylittämään. Jos kuitenkin kykenee, niin sellaisella ihmisellä tuskin on minkäänlaista tunne-elämää, ei ihan välttämättä aivojakaan.
 
Sodan murtamien miesten lapset: ”Olen vihannut häntä koko ikäni”, sanoo isästään kirjan kirjoittanut Elina Sana – Tuomari Nurmio näkee romahtaneessa isässään ”koko hänen sukupolvensa katastrofin”
Elina Sanan isä piinasi lapsiaan. Tuomari Nurmion isä herätti pienen poikansa jopa yöunilta kuuntelemaan verisiä juttuja.
Tilaajille

isan-sota.jpg




Ote Elina Sanan kirjasta Isän sota
– Syö se! isä huusi. – Nuole se voi lattialta, ei ruoka ilmaista ole!

Seisoin kylmäkomeron ovella ja tuijotin kauhuissani isää. Isä oli oudon näköinen, pää nyki ja ääni oli käheä raivosta. Veli kumartui ja nuoli levinneen voin lattialta sanomatta sanaakaan.

Riidat pahenivat niin, että joka kerta kun isä ja veli olivat yhtä aikaa kotona, odotin vatsa kippuralla, milloin huuto taas alkaisi. Kaava oli aina samanlainen: ensin isä alkoi arvostella veljeä jostakin, mistä tahansa, siitä missä tämä istui, mitä luki, miten pukeutui, minne oli menossa tai mistä tulossa. Jos veli vastasi, se oli aina väärin. Jos veli ei vastannut, sekin oli väärin. Isän kädet alkoivat takoa kylkiin, kasvojen liikkeet kiihtyivät ja pääkin alkoi nykiä. Isä alkoi päästellä kummallisia niiskuttavia ääniä nenästään ja kävellä kiivaasti edestakaisin. Tuntui kuin jokin ulkopuolinen voima kiskoisi isää. Välillä hän lähti pois mutta tuli kohta taas takaisin ja keksi uutta arvosteltavaa. Tiesin ennusmerkeistä, että kohta räjähtää:

– Mikäs sinä oikein luulet olevasi, lorvit täällä ja syöt ilmaiseksi (jos veli oli syömässä)! Minä maksan koulukirjasi (jos veli oli lukemassa)! Etkö osaa muuta kuin maata täällä laiskottelemassa (jos veli oli pitkällään sängyllään)! Vai ollaan sitä lähdössä hampparoimaan kaupungille senkin lättähattu (jos veli oli lähdössä ulos)!

Kaikki mitä veli teki tai jätti tekemättä, kelpasi isälle syyksi arvostella häntä.

Olin kahden riitelevän miehen välissä, isän ja veljen. Toista halusin rakastaa, mutta hän teki vääryyttä. Toista en juurikaan tuntenut, mutta häntä yritin puolustaa vääryydeltä. Veli oli maannut sairaalassa seitsemän vuotta ja oli kärsinyt tarpeeksi.

Elina Sana: Isän sota. Siltala. 337 s.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top