Sotaveteraanin kohtelu

Vonka

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
ELSO 3.0
#3
Vänrikki Stool


Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt Näsijärven rannalle?

Siell' opin miehen tuntemaan,
hän sotamies ol' ennen,
nyt vänrikki ol' arvoltaan,
vaikk' onni näytti menneen.
Ties kuinka samaan talohon
satuimme saamaan asunnon.

Mies olin silloin kelvokas,
niin luulin, vaikka miksi.
Min' olin ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;
hupaasti elin "mensallain",
Stool, hän söin armoleipää vain.

Minulla oli "vaakunaa"
ja piippu merenvahaa;
Stool poltti kototupakkaa,
jos häll' ei pulaa pahaa;
mut silloin sai vain sammaleen
niveräpiippu täytteekseen.

Oi kulta-aika riemukas,
suloisin, armahaisin,
kun nuor' on, ylioppilas,
ja puutetta ei laisin,
ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
kun viikset vain sais kasvamaan!

En tiennyt muiden hädäst', en,
ilosta sydän sykki;
vahv' olin, punaposkinen,
ja kaikki suonet tykki.
Niin nuori olin, riehakas,
ja ylpeä kuin kuningas.

Mut hyljättynä majassaan
Stool istui nurkumatta,
loi nuottaa, imi piippuaan
meluumme puuttumatta.
Tuommoisten suhteen, sen mar ties,
min' olin oikein aika mies.

Minusta näky hupaisin
ol' ukon käyrä varsi
ja kasvot, jäykät liikkeetkin
ja vanha vaateparsi,
vaan konkkanenä erikseen
sangattomine laseineen.

Monesti menin ukon luo
ilveilemähän suotta.
Mik' iloni, kun suuttui tuo
ja hältä ratkes nuotta,
kun kädest' ukon kävyn vein
ja paikoin väärän silmän tein!

Hän silloin ylös kavahtaa,
mun ovest' ulos työntää;
sananen, hitu vaakunaa,
ja taas hän rauhan myöntää.
Ma tulin taas kuin ennenkin
ja samoin taaskin ilveilin.

Ett' oli nuori aikoinaan
myös ukko kerran ollut,
enemmän nähnyt matkallaan
ja kauemmaksi tullut,
en sitä silloin huomannut,
siks' olin liian oppinut.

En myös, ett' ilomielin hän
verensä tuorehimman
vuodatti eestä maamme tän,
nyt mulle rakkahimman.
Ma olin nuori, riehakas,
hän vänrikki, ma kuningas.

Mut moisiin ilveilyksihin
vihdoinnkin kyllästyin mä.
Kuink' oli, talvipäivääkin
lyhyttä pitkästyin mä;
olipa oikein outoa,
ei tahtonut se loppua.

Ma tartuin ensi kirjahan
hakien huvitusta,
ol' teos tuntemattoman
se Suomen taistelusta;
armosta vain tuo kanneton
lie päässyt muiden joukkohon.

Mukaani vein sen, kääntelin
sivuja jonkin hetken,
en tiedä, kuin näin esihin
sain Savon miesten retken;
ma lu'in rivin, lu'in kaks,
vereni tunsin kuumemmaks.

Näin kansan kaikki koittavan
edestä kunniansa,
näin sotajoukon voittavan
nälissään viluissansa.
Jokaista sanaa, lukeissain,
suudella tahdoin innossain.

Vaarassa, tulen keskellä
tuon parven urhoutta!
Mill' ansaitsit, maa raukka, sä
noin suurta rakkautta,
noin kallis kuinka olla voit,
kun leiväks pettua vain soit!

Aloille aatteheni mun
vei tuntemattomille,
uus elo syttyi sieluhun,
aavistamaton sille;
kuin siivin lensi aikani,
oi, kuink' ol lyhyt kirjani!

Se loppui, samoin iltakin,
vaan hehkuvalla miellä
mä lisää kuulla halusin
ja selvitystä vielä
niin moniin kohtiin hämäriin.
Luo vanhan Stoolin läksin niin.

Häll' oli paikka entinen
ja työkin samanlainen.
Vastaani lensi ovellen
jo katse nurjamainen;
olipa, kuin ois kysynyt:
Vai yökskään ei saa rauhaa nyt?

Mut muuttuneena tulin ma,
miel' oli toisenlainen:
"Luin Suomen viime sodasta,
olenhan suomalainen.
Mua lisää kuulla haluttais,
ken tiesi teiltä sitä sais?"

Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään
luo ukko nuotastansa;
ne loistavat, kuin seisois hän
edessä rintamansa:
"Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin."

Ma istuin olkivuoteellen;
sanella Dunckerista
hän alkaa, töistä urhojen
ja Malmi kapteenista;
hänellä kasvot kirkastuu,
oi, kuinka hän nyt kaunistuu!

Hän veripäivät nänyt on
ja käynyt surman tiellä
ja voiton nähnyt tappion,
jonk' äityy haavat vielä;
häll' on niin paljon muistissaa,
maailma mit' ei muistakaan.

Siin' istuin hiljaa, kuuntelin,
ei sanaa kadonnunna;
puol'yö, kun sieltä erkanin,
jo oli kulununna;
hän saattoi minut ovellen,
mua iloisesti kätellen.

Nyt viettää yhdess' aljettiin
eloa hauskaa ratki,
murehet, riemut jaettiin
ja yksin "vaakunatki".
Nyt olin vain yl'oppilas,
hän suurempi kuin kuningas.

Ja ukon suust' on tarutkin
ne, joita laulan tässä.
Niit usein öisin kuuntelin
pärehen liekinnässä.
Ne korutont' on kertomaa,
ne ota, kallis synnyinmaa.

J.L. Runeberg
 

baikal

Ylipäällikkö
Mod
Lahjoittaja
#4
Tuossa reilu 10 vuotta sitten eräs paskakööri otti ohjelmaansa kiusata erästä vähän erikoisensutjakkaa veteraania tässä meidän pitäjässä. Rökälekööriä ei saatu tietenkään kuriin ja järjestykseen, aina mielihyvää saadakseen kiusasivat ukkelia ohikulkiessaan. Kunnes.

Pahamaineiset H:n veljekset, nämä linnoja kiertäneet hemmot kuulivat asiasta ja tarttuivat asiaan varsin trakoonisin ottein. Ukon kiusaaminen loppui yhteen muistutukseen asiasta. Nämä kriminaalit tekivät sen, mihin muu yhteiskunta ei tässä kohtaa pystynyt ml. poliisilaitos.

Kertomus on taivahan tosi, ukkelin poika on minulle asian kertonut seikkaperäisesti. Iljettävin piirre asiassa oli se, että lähinaapurit tiesivät kiusaamisesta, mutta kukaan ei nostanut munakarvojaan törhölleen asian puolesta. Viimeiset vuotensa ukko sai olla rauhassa mökissään.

Kuultuani asiasta tarjosin kriminaaliveljeksille kahvit tortulla abc:lla.