miheikki
Greatest Leader
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Sotivia+osapuolia+ei+voi+pakottaa+rauhaan/a1345089118162
Markku Salomaa kirjoitti:Sotivia osapuolia ei voi pakottaa rauhaan
Vieraskynä: Kristilliseen arvopohjaan perustuva länsimainen kriisinhallinta ei toimi islamilaisissa arabimaissa.
17.8.2012
Markku Salomaa
Vieraiden sivilisaatioiden sisäisiä, saati niiden välisiä kriisejä ja konflikteja ei voi hallita kristillisellä arvopohjalla. Viisasta on antaa niiden käydä sotansa loppuun kaikessa rauhassa. Sotilaallinen ratkaisu syntyy aikanaan, ja sitä seuraa rauha. Tämä pätee myös Syyrian kriisiin ja sen mahdolliseen eskaloitumiseen šiialaisten ja sunnien väliseksi uskonsodaksi.
Bosnia ja Hertzegovinan jälkeen missään maailman kriisipesäkkeessä, jonne länsi on mennyt väliin omine arvoineen, ei ole onnistuttu hallitsemaan kriisiä. Kosovon tulevaisuus on edelleen auki. Libyassa ratkaisut syntyivät maataisteluissa ja Naton ilmaoperaatio antoi lähinnä ideologista tukea.
Voimme vain arvailla, pysyykö Hamid Karzain hallinto pystyssä Afganistanissa Naton lähdettyä vuonna 2014 pitempään kuin Mohammed Najibullahin hallinto neuvostojoukkojen lähdettyä vuonna 1989 – se kukistui vuonna 1992, ja Najibullah hirtettiin vuonna 1996.
Syyriassa kaikki YK:n tulitaukoyritykset ovat epäonnistuneet, koska osapuolet haluavat taistella. Somaliassakin ensimmäinen orastava rauhan ele, heimojohtajien hyväksymä luonnos perustuslaiksi, on saatu aikaan vasta nyt paikallisin voimin.
Kriisinhallinnan sotilaallinen katastrofi Somaliassa, kärjistyminen Irakissa ja epäuskottavuus Afganistanissa ovat seurausta siitä, että länsimainen kriisinhallinta nojaa kristilliseen etiikkaan eli moraaliteologiaan, joka johtaa vaikeuksiin kaikissa islamilaisissa maissa.
Meitä hirvittää se tapa, jolla siviilit joutuvat nyt Syyriassa sotilaallisen väkivallan kohteiksi. Kansainvälisiä sodan normeja rikotaan, mutta asiaan ei pystytä vaikuttamaan painostuksella. Ainoa keino olisi sotilaallinen interventio, mutta siihen sisältyy suuret riskit.
Sotilas- ja siviilikriisinhallinnan rajanvedon ongelma näkyy kriiseissä, joissa rauhanturvaajat ja avustustyöntekijät joutuvat tavan takaa sotilaallisten iskujen kohteiksi. Heidät mielletään kriisin osapuoliksi, mikä vie olennaisella tavalla pohjaa toiminnalta.
Euroopan unioni omaksui itselleen Länsi-Euroopan unionin WEU:n niin sanotut Petersbergin tehtävät, kun WEU fuusioitiin osaksi EU:ta. Vuonna 1992 hyväksyttyihin operatiivisiin tehtäviin kuuluvat humanitaarisen avun perille saattaminen, pelastustoiminta ja evakuointi, rauhanturvaaminen ja rauhanpalauttaminen – vaikka EU:lla ei ole mitään edellytyksiä sotilaalliseen kriisinhallintaan.
Siviilikriisinhallinta on EU:ssa suurten muutosten ja kehittämisen kohteena. Käytännössä luodaan siviilikriisinhallinnan nopean toiminnan valmiusjoukkoa ja sille Italiaan kaikki materiaalitarpeet täyttävää huoltokeskusta.
Tavoite on, että EU:n avustusretkikunta lähtisi liikkeelle parissa vuorokaudessa ulkoministeri Catherine Ashtonin yhdellä allekirjoituksella ja ilman Euroopan neuvoston erillistä päätöstä. Tämä on kuitenkin jäänyt ainakin arabimaiden kriisien aikana kuolleeksi kirjaimeksi. Kriisinhallinta elää vain teoriassa, ei käytännössä.
Puhtaasti humanitaaristen avustusoperaatioiden ja selvästi sotilaallisen kriisinhallinnan väliin jää eräänlainen harmaa alue, jossa humanitaarista toimintaa, kehitysapua ja myös siviilikriisinhallintaa turvaamaan kaivattaisiin sellaista järjestysvoimaa, joka ei omalla läsnäolollaan lisäisi siviilien riskiä joutua vastatoimien kohteeksi.
Nämä ongelmat näkyvät kaikkialla, missä valtiojärjestelmä on romahtanut ja myös järjestysvalta murtunut joko ihmisen aiheuttamista syistä tai luonnonmullistusten seurauksena.
Länsimaisessa moraalifilosofiassa, jossa kristillinen moraaliteologia eli etiikka säätelee käsityksiä oikeasta ja väärästä, myös sota ja rauha ovat selvästi toisilleen vastakkaisia ilmiöitä. Todellisuus on toisenlainen islamilaisissa maissa, joissa fundamentalistinen Koraanin tulkinta ei tee eroa rauhan ja pyhän sodan välille.
Ei ole enää yksiselitteisen selvää, mitä rauhalla tarkoitetaan. Yhtä epäselvää on, keitä pidetään vihollisina. Syyriassa myös siviilejä pidetään vihollisina, jos nämä ovat taistelijoiden sukulaisia.
YK ei saanut otetta Syyrian sotivista osapuolista. Nato on kasvavissa vaikeuksissa Afganistanissa kuten Yhdysvallat oli Irakissa. Molemmista yritetään vetäytyä suurvallan kasvoja menettämättä, kun muulla ei ole enää merkitystä.
Kriisinhallintaa yrittävät kansainväliset joukot uhkaavat kaikkialla juuttua osapuoleksi paikalliseen konfliktiin. Esimerkiksi ensimmäinen merkittävä pommi-isku kohdistui aikoinaan Bagdadissa nimenomaan YK:n toimistoon.
On tunnustettava uudet realiteetit: kristillisellä etiikalla ei pystytä vakauttamaan tilannetta eikä vakiinnuttamaan rauhaa ainakaan islamilaisessa maailmassa. Menemällä puskuriksi vieraiden sivilisaatioiden yhteentörmäykseen saa kaksi vihollista yhdellä iskulla. Tätä ei tunnusteta, koska näin Nato, YK, EU ja Etyj myöntäisivät oman kyvyttömyytensä.
Kristillisestä etiikasta eli moraaliteologiasta olisi kyettävä rohkeasti perääntymään, jos arvot ovat perusteettomia ja ainoastaan vaikeuttavat sotilaallisten osapuolten operointia. On ilmeistä, että sen enempää Afganistanissa kuin Syyriassakaan paikallisilla osapuolilla ei ole vakavaa pyrkimystä poliittiseen ratkaisuun muuten kuin sotilaallisin keinoin. Jokaisessa sodassa taistelut loppuvat, kun ratkaisu on syntynyt.
Kansainvälisen yhteisön tulisi lähinnä estää voimalla alueellisen kriisin leviäminen naapurimaihin ja laajentuminen globaaliksi terrorismiksi. Kansainvälisten sopimusten ja oikeusnormien noudattaminen nykyajan ei-lineaarisissa ja epäsymmetrisissä kriiseissä ei yksinkertaisesti näytä onnistuvan, koska kriisit ovat aivan liian moniulotteisia ja monitasoisia.
Kirjoittaja on Euroopan sotahistorian dosentti, joka johtaa Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiötä.