Suomalainen ratsuväki

adam7

Ylipäällikkö
#3

Talvela

Ylipäällikkö
#6
Maavoimien pitäisi palauttaa kyseinen aselaji osana seuraavan vuoden juhlallisuuksia.
 
#7
Moro. Tähän aloittamaani viestiketjuun se verran, että suomenhevonen/sotahevonen on minulle rakas, liittyy läheisesti omaan lapsuuteni. Seuraavassa lyhyt kertomus.

Ukin kotitilalla (äidin isä) oli kaksi hevosta. Ei tuo mikään kartano ollut. Ehkä keskimääräistä vauraampi maalaistalo, parikymmentä hehtaaria viljeltyä, vajaa sata hehtaaria metsää, tusinan verran lypsäviä, saman verran lampaita, yksi pässi (joka kerran tyrmäsi minut täysin), parikymmentä kanaa, kukko. Ja tietenkin kissa ja koira (pystykorva). Vaurauden ehkä aiheutti se, että talossa oli kaksi hevosta.
Ja sitten ne hevoset,
Kaisu oli raudikkoruuna, Liinu liinakkotamma. Molemmat olivat ns. ottohevosia jatkosodassa. Sinänsä outoa, että samasta talosta otettiin kaikki hevoset armeijan käyttöön. (Kuulemma paikallisen suojeluskunnan päällikön käsky). Kaisu palveli onneksi vain vuoden verran kenttäkeittiötä vetäen, oli kuulemma niin vikuri, että palautettiin.
Liinu veti tarvikelasteja kohti etulinjaa ja palatessa toi haavoittuneita/kaatuneita takaisin. Liinu palautettiin sodan loputtua ja oli kuulemma viimeisen kaksi km lähtenyt ravia kohti tuttua kotia hajun saatuaan. Hevoset on viisaita ja pitkämuistisia.

Muistan lapsena, kun noita valjastettiin. Eno aina varoitti kun Kaisun setolkan maharemmiä vein alta, varo ettei potkaise. Liinu oli helppo tapaus, no, voitte kuvitella suomenhevosen prototyypin, sellainen tamma se oli.

Molemmat hevoset toimivat sitten sodan jälkeen normaaleissa maatalon hommissa. Minun hommani oli olla apuna valjastuksessa mutta ensisijassa päivän töitten jälkeen. Keväällä ja kesällä, kuumien työpäivien jälkeen tehtävänäni oli viedä molemmat hevoset läheiseen järveen vilvoittelemaan. Pieni poika ei päässyt hevosen selkään ilman isoa kiveä, mutta niin vain mentiin järvenrantaan Liinun selässä, harjasta kiinni pitäen ja Kaisu riimussa perässä.

Kun omat tyttäret olivat teini-iässä (silloin tytöille tulee hinku hevosiin) niin iskä kerran erehtyi kehumaan; olen minäkin ratsastanut ja ilman satulaa. Se piti sitten todistaa seuraavalla ratsastustunnilla, prkele, kaksi viikkoa oli perse kipeä.